40k: Tehtävä

[Abu]

Tuli eilen illalla semmonen fiilis että kirjotanpa jonkun pätkän. Sillon aloitin ja tänään sitten viimeistelin, ja tässähän tuo on.

--------------------------------------------------------------------

Kivi murskautui raskaiden telaketjujen alle kun hopeanhohtoinen Land Raider –vaunu raivasi tietään maastossa. Sen vauhti hidastui vaihdellen edessä olevan maaston vuoksi, muttei koskaan pysähtynyt. Sisätiloissa lattia tärisi istuimet heittelehtivät, mutta se ei haitannut matkustajien täydellistä keskittymistä.
Viisi ihmistä, jos heitä nyt sellaisiksi saattoi kutsua, olivat polvistuneet rukoilemaan opastusta Keisarilta. Mutta heidät saattoi hädin tuskin tunnistaa ihmisiksi, sillä he olivat sonnustautuneet hopeisiin Terminaattori –panssareihin, ja kypärä peitti jokaisen päätä, lukuun ottamatta kapteeni Razielia, jonka ahavoituneet kasvot olivat jähmettyneet tuimaan, keskittyneeseen ilmeeseen silmät suljettuina.
Hänen kasvonpiirteensä olivat vahvat, kuin kiveen hakatut. Tummat kulmakarvat, matalat poskipäät ja syvältä silmäkuopistaan tuijottavat, kaikenläpäisevät silmät. Jopa Harmaaksi Ritariksi hän oli pitkä, päätä tovereitaan pitempi, ja hänen lihaksensa olivat, jos mahdollista, vahvemmat kuin Ordo Malleuksen Ritarikunnalla yleensä.
Harmaaksi Ritariksi hän oli nuori, vasta yhdeksänkymmentävuotias. Hänet oli värvätty kaukaiselta planeetalta, jonka nimi oli jo aikoja sitten kadonnut hänen mielestään. Sillä ei ollut hänelle merkitystä, niin kuin ei ollut millään muullakaan asialla entisessä elämässä. Hän oli ollut heimojohtaja, vahvin kaikista ja tehokkain tappaja. Sieltä oli Ordo Malleus hänet sitten löytänyt, eikä hän silloin ollut erilainen, vain värvätty muiden joukossa.
Läpäistyään karmaisevat testit ja käytyään läpi usein kuolemaankin johtavan koulutuksen, oli hänen nousunsa järjestön sisällä ollut rakettimainen. Normaalina Harmaana Ritarina hän oli palvellut vain puoli vuosikymmentä, kunnes hänet oli otettu johtajakoulutukseen. Ryhmänjohtajana hän toimi puoli vuosikymmentä, josta osan telesiirtoryhmässä, kunnes hänelle suotiin kunnia liittyä Harmaiden Ritarien terminaattori –yksikköön.
Ja nyt hän johti yhtä sellaisista harvoista ryhmistä. Tämä oli hänen toinen vuotensa johdossa, ja jo nyt hän ymmärsi valtavan vastuun mikä hänelle oli annettu. Hänen on viimekädessä annettava ryhmälleen käskyt miten toimia, jos kommunikaatio johdon kanssa pettää. Ja tähän vaaditaan suurenmoista taktista älyä, jota hän oli kuitenkin joutunut osoittamaan päästäkseen tähän asti.

Tankki tärähti, ja Razielin keskittyminen herpaantui. Silmäluomet avautuivat ja niiden takaa paljastuivat syvänsiniset silmät. Hän manasi ajatuksiaan, juuri tällä hetkellä ei saisi mieli hairahdella.
Mutta sen se kuitenkin teki. Hänen päänsä täyttivät muistot koko tämän retken syystä. He olivat menossa pelastamaan Suurmestari Adamantiusta, yhtä voimakkaimmista Harmaista Ritareista, joka oli kuitenkin kaatunut pettureiden massan alle. Kun muut Ritarit olivat kiirehtineet apuun, olivat petturit jo vieneet Adamantiuksen pois. Raziel elätteli vielä toivoa että hän olisi vielä elossa, mutta tiesi sen epätodennäköiseksi. Suurmestarin kaappaaminen oli saanut koko järjestön suruun, mutta Raziel tiesi ettei kukaan tuntenut samanlaista raivonsekaista surua kuin hän.
Adamantius oli hänelle enemmän kuin Suurmestari. Hän oli alusta asti kannustanut Razielia hänen koulutuksessaan, ja oli tälle kuin isähahmo. Nuori kapteeni tiesi myös ettei hänen nousunsa ollut pelkästään voimiensa ansiota, Adamantius oli epäilemättä puhunut hänen puolestaan, eikä Suurmestarin mielipiteille koskaan viitattu kintaalla.
Mutta tällaiset tunteet olivat kiellettyjä Harmaissa Ritareissa. Liian suuri kiintymys yhteen henkilöön teki sotureista haavoittuvia ja heikkoja.

”Ei!” Raziel huusi mielessään, mutta huomasi huutaneensa sen ääneen. Onnekseen, katsahtaessaan tovereitaan, nämä eivät kiinnittäneet huudahdukseen huomiota. He olivat yhä keskittyneet rukoukseensa. Hän päätti että oli rukoiltu tarpeeksi ja nousi seisomaan ja sanoi kumealla äänellään: ”Veljet! Hyökkäyksen hetki lähestyy, on tullut aika kerrata suunnitelma.”
Jokainen Ritari nosti päänsä ja kohosi seisomaan. Raziel käveli kuljetustilan päähän ja kytki kuvaruudun päälle, josta he näkivät mitä ulkona tapahtui.
”Pelkkää kiveä ja kalliota”, hän sanoi puoliääneen ja kytki mikrofonin ohjaamoon päälle, ”veljet, kuinka pitkä matka kohteeseen?”
Vastauksena kuului mekaaninen ääni ”Noin tunti vielä, kapteeni. Liikumme täyttä vauhtia. Heti kun tulemme paikalle, sinne telesiirretään kaksi ryhmää nuorempia veljiämme.”
”Selvä, kuittaan.” Raziel sanoi mikrofooniin ja kytki sen pois. Hän pohti vihollisen määrää ja parasta tapaa harventaa sitä.
Sen perusteella mitä hän oli itse nähnyt, se koostui kymmenistä petturikaartilaisista ja joistakin kirotuista avaruusjääkäreistä. Demoneita hän odotti kohtaavansa, mutta niiden tappamiseen hänet oli koulutettu. Hän lähestulkoon odotti pääsevänsä taistelemaan.

Siinä samassa jokin räjähti aivan tankin vieressä, ja räjähdyksen voima heilautti koko ajoneuvoa vaarallisesti. Yksi Ritareista menetti tasapainonsa ja kaatui raskaasti kolisten lattialle, ja Raziel pysyi pystyssä vain tarttumalla kiinni katosta. Hän kytki silmänräpäyksessä mikrofonin päälle ja karjui ohjaamoon:
”Mikä tuo oli Keisarin nimessä?!”
”Väijytys, toistan, väijytys!”, kaikui huuto ohjaamosta, ”he ampuivat kerran ohitse mutta räjähdys rikkoi toisen moottorimme, en usko että…” ääni sekoittui kohinaan.
Raziel käänsi kuvaruudun päälle, ja näki jonkun tai jonkin lähestyvän kameraa, kunnes terä välähti ja kuva muuttui lumisateeksi.
Sitten uusi, entistä paljon voimakkaampi räjähdys osui suoraan tankin alaosaan, joka oli tarpeeksi keikauttaakseen massiivisen tankin ympäri. Ritarit kuljetustiloissa lensivät ympäri ja putosivat kolisten maahan. Raziel nousi ensimmäisenä ja syöksyi ohjaamoon vievälle ovelle. Hän painoi avauskytkintä, mutta mitään ei tapahtunut. Hän painoi sitä uudelleen, sitten uudelleen ja vielä uudelleen, mutta ovi ei avautunut.
”Kirottua!”, hän mutisi ja iski miekallaan oven säpäleiksi. Hän marssi sisään ohjaamoon, ja huomasi kauhukseen sen etuosaan oli myös iskeytynyt voimakas ammus joka oli repinyt siihen aukon ja lentäneet sirpaleet olivat osuneet kumpaankin kuskeihin kuolettavin seurauksin. Hän polvistui toisen eteen, otti tämän kypärän pois ja katsoi. Kuollut.
Seuraavaa Razielin ei tarvinnut tarkistaa, sillä kypärä oli lentänyt tämän miehen päästä, ja tämä katsoi häntä suoraan silmiin, silmät rävähtämättä. Ilme oudon rauhallinen. Liian rauhallinen.
Kapteeni polvistui, sulki vainajan silmät ja nousi ylös miettien seuraavaa tekoaan. Vasta nyt hän tiedosti ettei ulkoa kuulunut hiiskaustakaan. Se oli erittäin kummallista. Raziel haravoi katseellaan ohjaamoa, ja löysikin kohta mitä etsi: radion. Hän tarrasi siihen heti ja lähetti kutsukoodin. Hän helpottui nähdessään että päämaja oli saanut kutsun ja odotti nyt tilanneraporttia. Ja sen Raziel antoi niin lyhyesti kuin saattoi
”Väijytys. Land Raider vahingoittunut vakavasti. Ovet ovat jumissa. Vihollinen tuntematon. Kuskit kuolleet. Välittömästi apujoukkoja”. Hän lisäsi viestiin vielä sijaintinsa jonka hän oli katsonut vielä ehjistä mittareista. Koodattuaan viestin hän lähetti sen ja sulki radion. Sitten hän palasi kuljetustilaan, jossa Ritarit odottivat käskyjä.

”Veljet, emme voi vain istua täällä ja odottaa että tuo joku tai jokin ulkona murtautuu sisään ja joudumme taistelemaan täällä. Meidän on murtauduttava ulos.” hän sanoi.
Enempää ei tarvittu, ja ainoa Voimavasaralla varustautunut Ritari otti leveän asennon ja alkoi murjoa tankin kattoa. Iskuja ei tarvittu kuin muutamia, kun katossa oli terminaattorin mentävä reikä.
Raziel tarttui ensimmäisenä aukon reunoihin ja kiskoi itsensä siitä läpi (mikä ei ole niin helppoa, sillä terminattoripanssari painaa uskomattoman paljon) ja otti ylhäällä vastaan tovereidensa ojentaman Nemesismiekkansa. Ulkona oli hämärä, ja hän pudottautui maahan. Vihollisesta ei näkynyt jälkeäkään. Hän latasi Psitykkinsä ja odotti tovereitaan, jotka yksi kerrallaan vääntäytyivät kolosta.
He katselivat ympärilleen, odottaen ehkä näkevänsä jotain merkkejä vihollisesta. Mutta mitään ei näkynyt, pelkkää kalliota ja kiviröykkiöitä silmänkantamattomiin. Raziel kytki vielä pimeänäkölaitteensa päälle ja tutkasi vielä kerran ympäristöä. Ei vieläkään mitään. Hän oli jo kytkemässä normaalia näkömoodia päälle, kun huomasikin yhden läheisistä kiviröykkiöistä sisältävän hurjasti lämmönlähteitä.
Kivi ei säteile lämpöä.
Hän ei ehtinyt huutaa varoitusta tovereilleen, kun kivikasasta leimahti kirkas valo ja voimakas säde sinkoutui kohti Ritareita. Se osui alas, räjäyttäen yhden soturin jalan kappaleiksi.
”Suojaan!” Raziel karjui ja otti yhden toverinsa kanssa jalkansa menettäneen kantaakseen. He syöksyivät tankin toiselle puolelle juuri ajoissa, sillä heti kun he olivat ehtineet suojaan, alkoi kiviröykkiöstä keskitetty tulitus.
”Täällä olemme hetken turvassa.” Kapteeni sanoi muille Ritareille. Yksi vilkaisi tankin takaa vihollisen suuntaan ja kääntyi heti kohti Razielia.
”Petturikaartilaisia, ja heidän joukossaan avaruusjääkäreitä. He ovat tulleet pois kivien suojista, ja etenevät kohti meitä.” Tämä sanoi, harmaalla äänellä joka ei heijastanut mitään tunteita.
”Siinä tapauksessa me kohtaamme heidät avoimella kentällä. Jättäkäämme haavoittunut Sefetum tänne. Ladatkaa aseenne, etenemme mahdollisimman nopeasti heitä kohti, emmekä anna armoa. Heidän leirinsä on pakko olla jossain tässä lähellä, ja jos hyvin käy, jotkut lähtevät karkuun leiriinsä. Seuraamme heitä sinne, pelastamme Suurmestarin ja lähdemme, annamme veljiemme hoitaa lopun.”

He latasivat aseensa, ottivat tiukat otteet Nemesismiekoistaan ja kiersivät tuhoutuneen tankin kohdatakseen vihollisen.
Heidän siunattu panssarinsa loisti pyhää valoa sokaisten pettureiden silmät saaden heidät kääntämään kiroten kasvonsa hetkeksi poispäin. Mutta ei vienyt montaakaan sekuntia kun nämä olivat jo järjestäytyneet riveihin ja ottivat sihdin kohti Ritareita.
Razieliin ja hänen miehiinsä kohdistui heti kovaa tulitusta, mutta heikkojen aseiden laukaukset kimpoilivat harmittomasti Harmaiden Ritareiden pyhästä panssarista. He vastasivat tuleen ja kylvivät kuolemaa pettureiden laumassa, samalla kun juoksivat minkä panssaristaan pääsivät kohti vihollista. Kun Ritarit lähestyivät pettureiden linjoja, alkoivat kaartilaisten rivit rakoilla, ja kun hopeiset soturit iskeytyivät valtavalla voimalla heihin, murtuivat ne kokonaan, ja avoin paniikki valtasi koko joukon.
Raziel katkoi vihollisten kauloja Pyhällä Vihallaan. Joka iskulla hän ajatteli poistavansa osan maailman pahuudesta, osan Keisarin vihollisista. Eikä mikään voinut pysäyttää häntä. Hän oli kuoleman ruumiillistuma. Silloin hän huomasi että petturit juoksivat karkuun, aivan kuten hän oli arvellutkin. Kapteeni katsoi taakseen ja kirosi mielessään huomatessaan että yksi Ritareista oli kaatunut tulituksessa, soturin kypärä oli lentänyt irti ja miehen pää oli ottanut jonkin raskaamman aseen täysosuman, siitä ei ollut mitään jäljellä.
”Suremme veli Adophuksen lähtöä myöhemmin, nyt meidän on seurattava pettureita heidän leiriinsä. Aikaa ei ole hukattavaksi.” hän sanoi tovereilleen, kasvot synkkinä ja ilmeettöminä. Toverin poismeno on aina raskas asia Harmaille Ritareilla, ja Raziel oli tuntenut Adophuksen jo hyvin kauan, ja oli ystävystynytkin tämän kanssa sen verta mitä Keisarin Valitut pystyivät.
Heikosti päätään pudistaen hän kuitenkin karkotti moiset ajatukset. Niitä ei saisi olla, ne heikensivät häntä, häiritsivät keskittymistä.
Nuori kapteeni nosti miekkansa korkealle ja huusi:
”Perään! Ei armoa pettureille! Ei armoa kaaoksen sikiöille!”

Petturikaartilaisten leiri ei ollut kaukana, aivan kuten Raziel oli päätellyt. Vihollinen juoksi kuitenkin henkensä edestä, ja Ritareilla oli täysi työ pysyä perässä raskaissa panssareissaan.
He näkivät jo leirin elementtimajat sieltä alettiin taas keskitetysti tulittaa heitä. Tästä eivät Keisarin Valitut kuitenkaan välittäneet, vaan he etenivät taas suoraviivaisesti kohti vihollista antaen samalla myrskybolttereidensa laulaa levittäen kuolemaa vihollisen linjoissa. Raziel tutkasi katseellaan leiriä muttei löytänyt etsimäänsä; Suurmestari Adamantiuksesta ei näkynyt jälkeäkään.
Jälleen kerran Ritarit iskeytyivät pettureiden riveihin, mutta tällä kertaa nämä eivät lähteneet karkuun vaan taistelivat epätoivoisella raivolla. Raziel näki sivusilmällä miten yksi hänen sotureistaan, Welfer, kaatui kun järkyttävä massa kaartilaisia loikkasi tämän päälle. Kapteeni tiesi että kaksi muuta Ritaria pitäisivät tästä huolen, hänen itsensä piti etsiä Adamantius.
Niinpä hän hakkasi miekallaan kuolettavan polun pettureiden joukkoon. Monet veitset ja terät tavoittelivat hänen kaulaansa, mutta nämä eivät edes naarmuttaneet siunattua panssaria. Silloin hän näki yhden mökin takana jotain, mikä samalla täytti hänet riemulla ja valtavalla raivolla.
Suurmestari Adamantiukselta oli revitty Terminaattoripanssari raa’asti päältä, ja hänet oli köytetty paaluun. Hänen koko ruumiinsa oli veren ja eritteiden peitossa, ja hänessä oli syviä viiltojälkiä ympäri ruumista. Ihosta, jos sitä nyt näkyi, pystyi erottamaan panssarin jättämät reiät, ja hänen kasvonsa olivat viillellyt ja hakatut.
Mutta silti Raziel näki elämän Suurmestarin silmissään. Elämän ja toivon. Hän juoksi tämän luokse ja katkoi köydet kahdella miekan heilautuksella. Adamantius kaatui häntä kohti, hänen voimansa eivät riittäneet edes seisomiseen, saati sitten juoksemiseen. Nuori kapteeni otti hänet olalleen ja kääntyi katsomaan taistelua. Se laski hänen mielialaansa roimasti.
Demoneita. Paljon demoneita.
Hän kohotti Psitykkiään ja laukaisi. Aseesta ei kuitenkaan lähtenyt laukaustakaan. Se oli tyhjä.
”Keisarin nimeen!” Raziel huusi heilautti miekkaansa laajassa kaaressa kun demonit juoksivat häntä ja Suurmestaria kohti. Niitä oli kymmeniä, ja luku tuntui kokoajan kasvavan. Niillä oli valtavat kynnet ja Raziel ehti taistellessaan pohtia, miten hänen toverinsa pärjäsivät.
Hänen voimansa alkoivat kuitenkin uupua, ja jokainen miekankohotus oli aina raskaampi. Eikä asiaa helpottanut se, että hänen täytyi suojata olallaan riippuvaa Suurmestaria. Lopulta Raziel heitti miekkansa maahan ja repi kirottuja demoneita kappaleiksi paljain käsin.
Väistämättä vihollisen massat kävivät kuitenkin liian suuriksi, ja Raziel päätti antaa Keisarille henkensä taistellessaan kaiken sen puolesta mitä hän piti tärkeänä. Hän valmistautui viimeiseen raivokkaaseen hyökkäykseen, joka epäilemättä koituisi hänen kohtalokseen, kun hän kuuli tutun äänen.
Myrskyboltteri, monta sellaista. Ja hän näki vihollisen päiden välistä miten nuoret Voimapanssariin sonnustautuneet Harmaat Ritarit niittivät demoneita Nemesis-hilpareillaan tomuksi.
Telesiirtoryhmät olivat tulleet. Heidät oli pelastettu.

------------------------------------------------------------------

-A

[Battousai]

Joo..joo...Hyvähän tuo oli, enpä erityistä valittamista keksinyt, mutta kuvailun puute häiritsi hieman (minkänäköisiä ne demonit olivat? Entä petturit?)

[Sopuli]

tämähän oli hyvä ja jopa erittäin hyvä. parasta dh viihdettä zagskikin jälkeen ja mun mielestä kuvailua oli tarpeeksi

[Rune]

Ääh, muutaman kirjoitusvirheen huomasin, mutta ehkä pikkaisen latteasta kuvailusta (niin siis ei se huonoa ollut. Vähän sitä voisi vain elävöittää) huolimatta erittäin nautittava tarina. Mutta erästä asiaa olisin itse henkilökohtaisesti tahtonut lisää: Imperiumin romantisointia. Nyt kun on vielä kyse Demon Huntereista, kuuluu asiaan kuvata mariinit valtavina pyhimyksinä, jotka kulkevat ja lahtaavat kaiken vastaantulevan kuin heinää vain. Kuolleita ei ole, tai jos on... Niin niitä ei ole. Hyvin tämä toimi näinkin, todella, mutta minä itse tykkään enemmän jopa mauttomiin mittasuhteisiin kasvavasta romantisoinnista. Tietysti hyvällä maulla, sekin menee vain paikoitellen luettuna.

[Grim]

Olihan se... ihan tarina. Taistelu oli kuvattu melko kuivasti, ja koko juttu tuntui hieman kliseiseltä ja liioitellulta, mutta siinä ne pahat puolet olivat. Ihan mukavaa luettavaa, minä ainakin tykkäsin.

Olen kyllä samaa mieltä Runen kanssa, että Harmaiden Ritarien tulisi olla lähes voittamattomia, mutta ei sellaisesta kunnon tarinaa tulisi. Vaikeuksia pitää aina olla.