Ferrero huokasi. Hän seisoi satamassa keskustelemassa erään miehen kanssa. Kirkkaalta taivaalta paistava aurinko häikäisi hänen silmiään.
”Herra Ferrero, ymmärrätte toki. Minä olen perheellinen mies, minulla on monta suuta ruokittavana. En voi joustaa tässä asiassa.”
”Kuulkaapas nyt, herra äh... Machiavelli, laivaston on määrä lähteä illalla ja minulla on vielä kymmeniä hoidettavia asioita. Tahtoisin päästä jatkamaan toimiani.”
Mies hänen edessään oli reilu nelikymppinen, lyhyehkö ja lihava, aivan tavallinen tilealainen kauppias. Mies kuvotti häntä, se oli varmasti alueen rikkain ja menestynein kauppias, viimeistään tämä kauppa varmistaisi sen. Miehen olemus kerjäsi sympatiaa, ilme sen kasvoilla, alistuva katse, hiukan rähjäiset vaatteet… Mutta kädet paljastivat miehen oikeat ajatukset, ne hieroivat toisiaan vasten hermostuneesti. Kauppias tiesi että Ferreron kaltainen mies tarkoitti suurta rahaa.
”Aivan, herra Ferrero. Ymmärrän, mutta kuulkaa, täytyyhän minun elättää itsenikin. Valitettavasti en voi antaa teille sitä kymmenystä alennusta”, mies piipitti, mutta käsien liike vain kiihtyi.
”Mutta me sovimme etukäteen siitä kymmenyksestä, etkö aio pitää lupaustasi!”
”Toki, toki, herra Ferrero. Mutta ajat muuttuvat, tähän aikaan vuodesta tarvikkeita on huomattavasti vaikeampi hankkia. Enhän voi sentään tuottaa tappiota, herra Ferrero.”
Ferrero huokasi ja loihti kasvoilleen ilmeen jolla oli sama vaikutus mieheen kuin jos hän olisi tarrannut sen kauluksista suurilla käsillään.
”Teidän on turha herroitella minua! Minä kyllä tiedän että niillä yhdeksällä kymmenyksellä jotka minä teille maksan, te elätte kuin kuningas vuosia, Machiavelli! Vaikka sinun ylihintaiset, huonotasoiset muonasi eivät houkuttele minua yhtään, olette ainut kauppias joka pystyy hoitamaan tämän suuruusluokan tarpeet”, Cortez rauhoittui hieman, ”Oli ilo asioida kanssanne herra Machiavelli, avustajani hoitaa maksun.”
Kauppias tuijotti häntä silmät pyöreänä saamatta sanaa suustaan. Pian mies kuitenkin palautti ilmeensä peruslukemille ja sanoi: ”Aivan niin, herra. Tietysti.”, ja poistui vaimeasti kiroten.
Cortez kääntyi ympäri ja katsahti merelle. Kevyt tuulenvire puhalsi hänen kasvoilleen, se näytti tuovan tummia pilviä taivaanrannasta. Niiden saapumiseen oli kuitenkin vielä aikaa, nyt tuuli toi vain meren tuoksun hänen kasvoilleen.
Hän katsoi sivulleen, suuri sotalaiva oli ankkuroitu puulaiturin kylkeen. Miehet kantoivat tynnyreitä ja laatikkoja ruumaan. Viisi muuta laivaa oli ankkuroitu merelle kauemmas satamasta, odottamaan vuoroaan. Yksi niistä viidestä, selkeästi suurin, oli hänen lippulaivansa Isabella. Suuri keltainen lippu, johon oli kirjailtu hänen sukunsa vaakuna, härkä ja pähkinäpensas, liehui sen mastossa. Lipun näkeminen täytti hänet ylpeydellä, mutta ennen kaikkea velvollisuudentunteella.
Vähän matkan päässä, satamakuppilan ulkopuolella istui kaksi parrakasta ja ikääntynyttä miestä tuopit edessään. He katselivat Ferreroa.
”Taas yksi. Eivätkö ne koskaan usko, tuhlaavat elämänsä mitä eriskummallisimmilla tavoilla.”
Toinen murahti myöntävästi.
”Viimekin vuonna kaksi, eikä kumpikaan tullut takaisin” ensimmäinen jatkoi.
”Kolme. Kuulin että hän aikoo polttaa tiensä viidakon läpi.”
Ensin puhunut mies koetti vastata huudahduksella, mutta hänen suunsa oli täynnä äsken siemaistua olutta. Tämä johti pöydän kastumiseen ja läheisen lokkiparven äkilliseen lentoonlähtöön.
”Ihan totta, sillä on joku hullu inssinääri, vaimikäsenytolikaan, sisämaasta joka on rakentanut sille jotain rautavaunuja jotka sylkevät tulta.” toinen mies jatkoi ensimmäisen vielä yskiessä.
”Ei hyvänen aika. Ihan terveen näköinen nuori mies ja päästään sekaisin. On se harmi.” ensimmäinen mies sai lopulta sanotuksi.
Ferrero käveli lähemmäksi laituriin kiinnitettyä laivaa. Sen kannella heilui rähjäinen mies huutelemassa ohjeita laatikoita kantaville miehille. Ferrero virnisti.
Von Schoppendorff oli nero, mutta varsin…omalaatuinen. Hän oli tavannut miehen sattumalta eräässä keisarikunnan kaupungissa värvätessään miehiä erästä tehtävää varten. Miltä tahansa kerjäläiseltä vaikuttava mies oli tuppautunut hänen seurueeseensa ja joku Ferreron sisällä oli käskenyt häntä kuuntelemaan miestä. Seuraavan päivän, heti kun Schoppendorff oli selvinnyt kovasta humalastaan, Ferrero oli keskustellut hänen ja omien asiantuntijoidensa kanssa. Insinööri oli saanut hänen miehensä sanattomaksi, hänellä oli ideoita joista kukaan niistä ei ollut uneksinutkaan. Ja näytti siltä että hän pystyi toteuttamaankin ne.
Siitä oli kulunut kaksi vuotta ja nyt koneet olivat valmiita. Niiden avulla Ferrero päihittäisi edeltäjänsä ja kaikki aiemmat retkikunnat. Koneilla hän onnistuisi, hän…
Hän sattui katsahtamaan maahan ja pysähtyi. Siinä oli monimutkainen liidulla piirretty pitkulainen ruudukko. Sen toisessa päässä oli joukko lapsia, jotka alkoivat laulaa:
”Kasvakaa, oi lapset kasvakaa.
Hyvin ja pitkään eläkää.
Vaan älkää menkö merten taa,
siellä vaara odottaa,
muodossa liskon ja viidakon.
Jos sinne menette,
pian kuolette.
Ja äitinne itkeä saa.”
Yksi lapsista hyppi ruudukossa rytmin mukaan, mutta lopussa törmäsi Ferreroon ja putosi takapuolelleen maahan. Muut lapset purskahtivat nauruun, mutta Ferreron ilmeen huomattuaan hiljenivät ja lähtivät juoksemaan tietä pitkin. Hän oli jähmettynyt paikalleen, kaikki hänen karvansa olivat pystyssä. Tuota lastenlorua hänkin oli laulanut pienenä poikana. Silloin se oli ollut leikkiä, hauskanpitoa. Hän ei ollut koskaan ajatellut sanoja. Nyt se tuntui karmealta.
Ferrero ravisti päätään ja karisti ajatukset päästään. Mitä hän ajatteli, sehän oli vain lastenloru.
Hän osoittaisi sen vääräksi. Ferrero jäi katsomaan merelle, lounaaseen päin.
Sen pituinen se. En ole juurikaan kirjoitellut ennen, mitä nyt koulussa jonkun tarinan, joten kaikenlaiset kommentit otetaan iloisesti vastaan. Risuja mieluiten, niistä oppii eniten.
Settingi on aika nerokas, pakko se nyt ainakin on myöntää. Katsomme nyt kuitenkin mitä tästä tulee, prologista en uskalla enempää mennä sanomaan. 
.