Vänrikki Ketosen osasto, Patriksburg 242, pysähtyi vanhassa kaupungissa ruosteisen autonromun taakse suojaan hämärtyvässä kesäillassa. Auto oli orkoidisten hieroglyfien peitossa, luotien ja laserien ruoskima ja polttama, mutta silti se antoi osastolle turvapaikan rapautuvan seinän ja itsensä väliin. Taistelun äänet kaikuivat pitkin mukulakivikatuja, orkoidien rynkyttimien, käsikranaattien räjähdykset ja tuskaisat kuolinrääkäisyt huokuivat pimeneviltä kaduilta. Tämä kaupunki, Patriksburg, oli tehty punatiilestä ja puusta, useimmat sen taloista olivat kaksi- tai kolmi kerroksisia, ja kaikissa taloissa oli jyrkkä punertava savitiilikatto. Lisäksi lähes jokaisessa talossa oli ylemmät kerrokset ulkonevia, mikä loi jo muutenkin hämärän tunnelman. Täällä ihmiset olivat olleet yksinkertaisia, viljelivät maata, tekivät erilaisia sepän töitä tai taiteilivat. Aina toripäivinä täyteen lastatut aasivankkurit olivat kalkattaneet kaduilla tuoden keskustorille erilaisia maaseudun tuotteita, porsaita, kanoja, juustoa ja viljaa. Toripäivän jälkeen ihmiset kerääntyivät pieniin paikallisiin kappeleihin heti aamusta, jotka yleensä olivat suurten talojen kellarikerroksessa, siellä papisto aloitti palvontamenot, ylistykset ja litaniat kuolemattomalle Keisarille, ihmiskunnan valolle ja voiton tuojalle. Nyt lähes kaikki olivat paenneet sotaa lähikyliin.
Kaikki olivat kyyryssä ja joukon hännillä oleva näki metallisten kypärien keikkuvan, ja ylös suunnattujen kiväärien pistimiä kiinnitettävän. Komentoryhmän lipunkantaja piti arvokasta ja kunnioitettavaa lippu käärittynä käsissään, Vänrikki Ketonen katseli magnokulaareillaan risteileviä katuja, katsoi jääkärinsä ojentamaa karttaa ja cogitaattoriaan, kunnes näytti saaneensa tietää riittävästi, ja käski vox-operaattoria antamaan esikuntaan tilannetiedotuksen.
Vänrikillä oli vanha harmaa koppalakki, jonka kokardi oli hopeinen kaksipäinen kotka punaisen köynnösvaakunan päällä. Leveässä kauluksessa oli molemmin puolin kirjailtu punaiset laatat ilmoittamaan hänen vänrikin arvoaan. Hänen leveällä vyöllään oli pistooli, käsikranaatteja, cogitaattori, magnokulaarit sekä harmaat tupsut kuvaamassa myöskin hänen asemaansa. Hän oli myöskin vyöttänyt kupeilleen huotran jossa oli kirkas sapeli. Tavallisen harmaan kauhtanansa päällä hänellä oli lisäksi nahkainen turkistakki. Hänellä oli myöskin monenlaisia koruja, kaulassaan hopeinen kotkariipus, useita orkoidien hampaita, amuletteja sekä rukousnauhoja. Siroissa käsissään hänellä oli tiukat mustat nahkahansikkaat, sekä käsivarressaan punainen nauha, jossa oli valkoisen ympyrän päällä musta kotka. Hän oli laihan luiseva ja pitkä, mutta kulki silti arvokkaasti, jopa tälläisissä paikoissa. Vänrikillä oli kapea parraton naama jossa tuikki ankarat vihreät silmät, sekä hänen poskessaan oli karmaiseva arpi.
“Kersantit” Hän sanoi hiljaa mutta voimakkaasti viittaen kädellään heitä tulemaan luokseen.
Kersantit Anu Ruoste ja Tapio Karhunen ujuttautuivat sotilasmassan läpi, kaartilaisia oli viisikymmentäkahdeksan. Anu Ruoste vastasi alikesanttien Tapiolan ja Perttulan ryhmistä, Karhunen taas Rautasen ja Koltiaisen yhdeksän sieluisista ryhmistä. Kummallakin oli lisäksi neljä jääkäriä omana komentoryhmänä. Kersantti Ruosteella oli pitkät kiiltävän mustat hiukset, mutta piti silti päässään koppalakkia, jossa oli kokardina vain rautainen pääkallo. Hän oli pukeutunut vartalonmyötäiseen mustaan haalariin josta roikkui kunniamerkkejä, kranaattivöitä ja pistooli kotelossaan. Sen päällä hän piti harmaata kauhtanaa jonka kauluksessa oli kaksi kaksipäistä kotkaa. Hän oli saman pituinen kuin useimmat rivimiehistä, sekä varsin muodokas. Jaloissaan hänellä oli, kuten kaikilla muillakin, mustat pitkävartiset saappaat. Käsissään hän piti laserkivääriä. Karhunen oli lyhyt ja erittäin pyylevä, muttei kuitenkaan aivan lihava. Hänellä oli leveät lupsakkaat kasvot ja hän näytti hieman tyhmältä. Hän hengitti aina syvään puristaen kivääriään. He olivat olleet tässä kokoon panossa vasta joitain tunteja.
“Olemme hattensveilerin kadulla.” Aloitti Vänrikki Ketonen, hän risti kätensä yhteen niin, että vain sormenpäät osuivat yhteen ja painoi käsiään rintaansa kohti, muttei kuitenkaan kiinni siihen. Iltaaurinko välähti hänen mustista hansikkaista.
“Kuten hyvin tiedätte, arvoisat kersanttini, meidän on vallattava makasiini numero kolmekymmentäkahdeksan.” Hän puhui hitaasti ja artikuloiden, melkein ärsyttävän hitaasti, mutta erittäin selkeästi hyvällä äänellä. “Se on krauftensbergin kadulla.” Hän henkäisi teatraalisesti. “Kuten tiedätte, xenosten joukot ovat hajallaan ja jakautuneet omiin armeijakuntiinsa, kun heidän johtajansa eliminoitiin. Tällä alueella hallitsee päällikkö nimeltään Zimmmenhammmer. Zimmmenhammmer.” Hän maiskutteli sanaa ja tuntui nauttivan m-kirjaimen lausumisesta. “Meidän tehtävä on vallata makasiini ja pitää sitä sillanpääasemana. Zimmenhammerilla ei ole ajoneuvoja tai raskasta aseistusta, eikä edes paljon soturi---örkkejä.” Hän tuntui vihaavan sitä sanaa. “Niinpä meidän ei oleteta, enkä minä oleta!” Hän korosti ettei oleta.”Että kohtaisimme voimakasta vastarintaa. Väijytysten uhka kuitenkin on kauhis-tut-tava, sekä näiden niin sanottujen kommandojen toiminta saattaa olla uhka meille... Osastollemme. Matkaa ei ole kuitenkaan kuin kaksi kilometriä. Kaksisataa metriä risteykseen jonka näette.” Hän viittasi risteykseen josta tie haarautui oikealle, että vasemmalle, oikealla jonne heidän oli mentävä, tie nousi loivaan ylämäkeen ja sen päälle oli romahtanut talo, tosin raunion läpi oli raivattu tie. “Noin puoli kilometriä Incrivezin tietä pitkin ja loppumatka krauftensbergin katua pitkin.” Hän katsoi hetken ympäriinsä kuin olisi kuullut jotakin läheltä, mutta kääntyi taas kersanttiensa puoleen.
“Makasiinin katto on palanut pois, mutta sen seinät ovat paksut ja vahvat, pidämmekin sitä linnakkeenamme ja tukikohtana, kunnes lisää joukkoja saapuu, silloin saamme uusia määräyksiä.” Basilisk- tykkivaunu ampui heidän selkiensä takana, raskas panos vihelsi korkealta heidän yläpuoleltaan ja iski kaukana heidän edessään, räjähdys kaikui kumeana.
“Anu Ruoste, te olette edessä” Ketonen tarkoitti tällä kaikkia hänen vastuullaan olevia. “Valitsette tunnustelijat ja jaatte sotilaanne parhaalla näkemällä tavalla.” “Hail Empireror!” Anu teki kotkan merkin ja jäi odottamaan toimeksiantoa. “Ja te, Karhunen, te turvaatte selustan.” Karhunen törrötti huuliaan, nyökytteli päätään miettien ja teki kotkan merkin. “Selvä, toimikaa, lähdemme liikkeelle.”
Anu antoi tiukkoja komentoja alikersanteilleen, kummastakin ryhmästä juoksi sotilas osaston eteen ja ryhmät siirtyivät heidän peräänsä. Vänrikin komentoryhmä, johon kuului kolmen singon ryhmä, asettui heidän peräänsä ja kersantti Karhusen miehet jäivät komentoryhmän taakse. Lipunkantaja avasi lippunsa ja he aloittivat marssinsa. Tunnustelijat juoksivat pieneen käytävään joka oli raivattu ties kenen toimesta rakennusjätteen sekaan. Kuului muutama kiväärin jäähdyttimen humahdus ja hento välähdys, ja kun ensimmäiset olivat päässeet käytävän päähän, heille sihahdettiin “Räkiäisia!” ja osoitettiin pieniä hiiltyviä säkkikankaaseen kietoutuneita hahmoja. Niitä oli kaksi ja heillä oli monenlaisia pieniä ihmisiltä ja örkeiltä varastettuja esineitä. Vain toisen, joka makasi poskellaan maassa, kasvot näkyivät. Tämän suuri nenä oli murtunut tämän kaatuessa ja xenoksen suusta valui verta, tämän silmät olivat auki ja lasittuivat hiljaa. Olennon selässä oli suuri hiiltynyt alue johon kiväärin laukaus oli osunut, ja se savusi vielä. Toinen oli vain savuava mytty säkkikangasta. Sen vieressä maassa oli kolhuinen metalliastia josta valui örkkien keittämää pontikkaa. Saappaat rapisuttivat murenevia tiiliä ja kohta kaikki olivat kapean käytävän tällä puolen. Koska kaupunki ei noudattanut mitään kaavaa ja rakennettu ajan myötä, olivat sen kadut kapeita ja sokkeloisia. Kohdassa jossa he nyt olivat, oli molemmin puolin noin viisi metriä leveää katua korkeat muurit ja vasta usean kymmenen metrin päässä poikkikadulla alkoivat normaalit rakennukset. Kaartilaiset painautuivat seiniä vasten ja Vänrikki Ketosen jääkärit katsoivat kiikareillaan taloja. Magnokulaareilla näet pystyi näkemään hämärtyvässä illassa pimeiden raunioidenkin sisään ja pilkkopimeässäkin. Tunnustelijat ryömivät poikkikadun tuntumaan ja katselivat sitä molemmin puolin tarkkaan ennen kuin viittoivat, että tie on selvä. Monet olivat kiinnitäneet pistimien sijasta taskulampun kiväärinsä kärkeen, oli myös viritelmiä joissa taskulamppu oli sidottu tukkiin ja kiväärin kärjessä oli pistin. “Tämä on poliisitalo.” Supatti kartankantaja Vänrikille.”Oli” Hän korjasi. Vänrikki Ketonen hieroi leukaansa kuin tarkistaakseen, että oli ajanut partansa. “Näyttäkää karttaa olkaa hyvä.” Vänrikki määräsi. Hän pohti hetken aikaa. “Kutsu herra ja neiti kersantti.” Kersantit tulivat Vänrikin luo, Ketonen oli polvillaan ja valaisi taskulampullaan karttaa. “Tämän seinän takana on sali, kadulla voi olla örkkien tarkka-ampuvia, joten sen kautta kulkeminen saattaa aiheuttaa raskaita tappioita. Jos räjäyttäisimme singoilla tämän seinän ja rynnäköisimme sisään voisimme yllättää siellä mahdollisesti majailevat xeno-paskat ja puolustautua mahdollisesta vastaiskusta.” Anu oli asettanut kiväärin piipun maahan ja nojaili sen tukkiin sangen epä-upseerimaisesti. “Kuinka suuret ikkunat siellä on?” Hän kysyi. “Se on rakennettu mahdollisia kapinoita varten, joten uskon... En tiedä mutta sitä pitäisi pystyä puolustamaan hyvin.” Karhunen katseli seinää. “Oletamme siis, että panssariovet on räjäytetty? Ja että irtaimisto on tuhottu?” “Oletamme näin!” Anu viittoi tunnustelijat takaisin ryhmään. Sinkoryhmä komennettiin paikoilleen ja kaikki valmistautuivat syöksymään sisään. Tälläisiä tilanteita varten oli harjoiteltu paljon.
“5, 4, 3, 2, Tulta!!” Karjaisi Ketonen, kolmet AT-sinkopanokset suhahtivat betoniseinään räjähtäen korviahuumaavasti lennättäen ilmaan savua ja betonisirpaleita. Harmaatakkiset sotilaat syöksyivät sirpaleiden vielä lentäessä pieneen koloon ja taskulamput valaisivat kiivaasti hämäriä seiniä sisällä. “Ikkunoiden ääreen!! Puolustusasemat puolustusasemat!” Huusi Anu kirkkaalla ja korkealla ääneellään. “Varmistakaa ovet!!” Karjui Karhunen kumealla äänellään. Kaikkialla oli örkkien symboleja, kaikki ihmisten huonekalut ja niihin vähääkään viittaavat asiat oli särjetty. Kaikkialla oli romua, ovet oli poljettu kauan sitten maahan, mutta orkoideja ei löytynyt. Viimeisinä sisään juoksivat sinkomiehet lippaankantajineen.
Yksi sotilaista kaatui maahan juuri ikkunan juurella, hänen pää räjähti kappaleiksi luodin roiskaistessa siihen. Sotilas Saviharju, jolla oli Kadialainen luotiliivi ja sen alla flanellipaita, painautui seinää vasten luotien vonkuessa aivan hänen vierestä.
“TARKKA-AMPUJIA!” Hän karjui, hänellä oli ruskea kokoparta ja voimakkaan näköiset kourat joilla hän puristi Falmetin valmistamaa laserkivääriä, tehtaan valmistamia aseita kutsuttiin täällä myös “falmeteiksi”. Useimmat ihmiset ovat täällä autuaan tietämättömiä, kuinka yleinen ase laserkivääri oikeasti on ja luulevat “falmetin” olevan uniikki ase, vaikka se on tehty lähes millilleen standardien mukaan.
Orkoidi tarkka-ampuja saattoi kuulostaa absurdilta, mutta täällä olevat örkit olivat ensin vain löytäneet imperiumin tarkkuuskivääreitä, sen jälkeen he olivat alkaneet etsiä niitä. Tämän jälkeen heidän mekaanikot olivat alkaneet matkia näitä aseita ja huomasivat “Snapet” äärimmäisen kuolettavaksi aseeksi.
“Johannes, Seppälä, Kangasala, Perttinen! Ikkunoihin!” Komensi Kersantti Ruoste.
Nämä neljä olivat tarkka-ampujia ja pystyivät vastaamaan kaikkein parhaiten haasteeseen. Kiikaritähtäimet toimivat myös pimeässä, mutta ne eivät erottaneet lämpöä, niinpä kukaan heistä ei löytänyt kohdetta.
Johannes, tyhmän näköinen parrakas mies, joka sössötti puhuessaan, lausui: “Fikkari” Sekä katsoi Saviharjuun. Tämä otti kiivääristään lampun, sitoi sen kiinni tukkiin ja alkoi heilutella viritelmää ikkunassa. Luodit lentää vonkuivat kohti lamppua, ohittivat sen hionoisesti, osuivat takana olevaan seinään kimmoten seuraavaan, johon pysähtyi. Tarkka-ampujat ampuivat suuliekkeihin ja sukelsivat maahan. Luoteja ropisi ikkunaan ja sen reunoille. Tien päästä kuului öyhkintää kun orkoidit kommunikoivat kiivaasti keskenään. Kuului aseiden kalketta.
“Jättäkää asema! Ylittäkää katu! Seuraavaan taloon! Seuraavaan taloon! Keisarin nimessä!!” Karjui Vänrikki Ketonen vetäisten sapelin huotrastaan, se välähti hämärässä. Vastapäätä poliisilaitosta oli vanha kauppa, jonne he yrittivät rynnäköidä. Matkaa oli noin yhdeksän metriä. “Ylentäkää sielunne Keisarin puoleen!” Huusi Vänrikki.
“Siunatkoon hän mielemme ja...” Vastasivat sotilaat yhteen ääneen, mutta raketti-isku heidän äsköisessä olinpaikassaan keskeytti hymnin. Kaikki eivät ehtineet pois, vaan moni kaatui ja muutama onnekas hoippui pois päätään pidellen, mutta kaatuivat kavaliin luoteihin jotka tarkkaampujat lähettivät.
“Moniko on täällä?” Karjui Vänrikki.
“Tapiola! Perttula! Tilanne?” Kersantti Anu Ruoste huusi.
“Jaska?” Huusi Alikesantti Tapiola.
“Täällä!”
“Liimatainen?”
“Elossa!”
“Jokilaho?”
“Hä?”
Melkein samaan aikaan aloitti alikersantti Perttula.
“Karttune?”
“Oon!”
“Jarkkis?
Hiljaisuus
Samoin aloitti Karhusen ryhmä.
“Kaikki paikalla neiti Kersantti!” Ilmoitti Tapiola Ruosteelle, “Kuusi jäljellä, Kersantti” Sanoi Perttula.
Anu laski nopeasti jääkärinsä. “Kaksikymmentä kaksi! Herra Vänrikki!”
“Kuusitoista, herra Vänrikki!” Sanoi Karhunen henkäisten.
“Kautta Keisarin...” Manasi Ketonen. “Luukkonen! Mikä tilanne?” Luukkonen oli sinkoryhmän alikersantti. “Kervinen ja Kalle jäi.”
“Kirotut xenot...” “meitä on siis viisikytäviisi...”
“Herra Vänrikki, örkkejä lähestyy!” Huusi hätääntyneeltä kuulostava nuori sotilas, Jaakka Tiittinen nimeltään, hän oli runoilija, kirjoitti usein rukousnauhoja kauniilla käsialallaan. Hän nojasi seinää vasten puristaen kivääriään. Hänen vyöllään oli ammoinen upseeripistooli, jonka oli saanut edesmenneeltä isoisältään kun hän lähti sotaan. Nyt hän oli Tiitisen suvun viimeinen jäsen.
Ketonen harppoi vaarallisen lähelle katua katsomaan, onneksi suurempi talo suojasi asemaa.
“Valmistautukaa tulitukseen! Singot valmiina, valmistautukaa lähitaisteluun!”
Ketonen hypähti takaisin suojaan luodin vonkaistua aivan hänen nenänsä edestä.
“AVATKAA TULI!” Karjui Vänrikki ampuen pistoolillaan lähestyviä örkkejä, kiväärien piiput sivalsivat valopulsseja jotka olivat nopeampia kuin silmä jättäen vain välähdyksen, joka oli samanlainen kuin salamavalon sininen räpsähdys pimenevässä illassa. Kaartilla oli ylivoima ja sinkojen yhteislaukaus viimeisteli turmantyön.
“Eteenpäin Imperiumin nimessä!” Karjui Vänrikki heiluttaen sapeliaan, hänen perässään nostettiin lippu ja rynnäköitiin kohti kivistä majataloa, josta äskeiset örkit ja tarkka-ampujan luodit olivat tulleet. Sama peto laukoi kutejaan ihmisten rivistöön osuen joka kerta, mutta Vänrikkiin ei osunut kertaakaan, sen täytyi olla ihme. He valtasivat rakennuksen joka paljastui örkkien panimoksi jossa tehtiin ties mitä liemiä.
“Kuole xeno kuole!!” Huusi Saviharju hysteerisesti hakkaen ja sylkien jo tapettua otusta. Hän oli pienenä ollut koulussa, jonka opettajana jonkin aikaa oli ollut muuan inkvisiittori, hän oli tuhannen vuoden äänen painollaan saanut aikaan syvän vihan örkkejä vastaan Saviharjun sydämessä. Markku Saviharju oli ollut lammaspaimen ja oli joutunut usein taistelemaan yksinäisiä örkkejä vastaan, ennen niiden invaasiota. Sen alkuaikoina hän ja muut paimenet olivat yhdistäneet voimansa, ja lampaansa, mutteivat voineet vastustaa julmien örkkien voimaa edes “falmeteillaan”. Nyt hän palveli Keisaria, eikä voinut paljon muutakaan.
“Herra Vänrikki, minulta kuoli neljä.” Ilmoitti Kersantti Ruoste.
“Minulta lähti yksi, herrani.” Kertoi Kersantti Karhunen puuskuttaen.
“Arvoisat palvelijani, tie kääntyy ja jatkamme matkaa. Sitä ei ole paljon ennen Krauftensbergin katua. Vielä emme voi levätä.” Hän suoristi selkänsä ja oikaisi koppalakkinsa. “Matkaan kohti... Kohdetta.”
Jätkä, orkoidinen ja kaartin slanginimitys soturille, nosti karkean “shoppansa” ilmaan, mutta horjahti ja kaatui taaksepäin Jokiaho “Jokilahon” iskiessä sen rintaan kiväärinsä pistimen, hän painoi liipasimesta ja jätkän koko rintakehä hiiltyi sinisessä välähdyksessä.
Neljä oli kaatunut sadan metrin ja neljän minuutin aikana. Toinen jätkä iski moottorisahallaan kaartilaisen kahtia, mutta kaatui vanhan Vuger-upseeripistoolin luoteihin jotka runopoika oli lähettänyt. Goottityttö, joka oli yltä päältä musta ja maalannut myös Kadialaisen luotiliivinsä sinisen mustaksi, iski pistimellä örkkiä leukaan niin, että piikki tuli ulos suusta, mutta jätkä vain rääkäisi ampuen “slukallaan” tyttöä rintaan, mutta keraaminen panssarikesti. Goottityttö vain lensi metrin taaksepäin ja jäi maahan yskimään, josta hänet repäistiin pian ylös. Kohta viimeinenkin pienestä örkkijoukosta oli kaatunut ja tapettu. Tarkka-ampujat kylvivät ja niittivät.
“Snape”, örkki jolla oli tälläinen kirottu ase, laski aseensa, kaivoi nenäänsä, nosti karkean rynkyttimen ja ampui taas.
Jaakko Tiitinen ampui kiväärillään kohti kivikasan takana olevaa jätkää, kun tunsi oikean olkapäänsä repeytyvän irti rynkyttimen luodin voimasta. Veri pakeni hänen päästään järkytyksestä ja hän kaatui maahan, siinä kuoli viimeinen Tiitisen kirjailija suvusta.
“Runopoika kuoli!”
“Turpa umpeen Seppo!”
“Herra, Karhunen on kaatunut ja kärsimme raskaita tappioita! Meidän täytyy peräytyä!” Huusi taistelusta hikinen kersantti Anu Ruoste.
“On aika perääntyä, emme voi saavuttaa makasiinia.” Vänrikki huokaisi syvään.
*******
Myöhemmin Vänrikki Ketonen tuomittiin syylliseksi pelkuruudesta ja huonosta johtamistaidosta, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Anu Ruoste jatkoi uraansa ja yleni lopulta kapteeniksi, mutta kuoli örkin käsissä. Kirjaimellisesti. Jaakko Tiitiseltä löydettiin cogitaattori, jonka muistiinpanoista koottiin runokokoelma : “Kuoleman ja kunnian kentät”.
****
Eli koetin kokeilla uusia tapoja kirjoittaa, tarinalla ei ole roolia, tai sitä ei edes ole. Antakaa kritiikkiä erityisesti kuvailusta ja viihdyttävyydestä, sekä oliko helppolukuinen. En siis tietenkään suutu jos sinä et pitänyt ja ilmaiset sen, vaan peräti ehkäpä päinvastoin...
Vänrikki Ketonen ja Patriksburg 242
Vänrikki Ketonen ja Patriksburg 242
I'm back.
loistava tarina ja jos et jatkokertomuksia kirjota pyydä ei vaan pakotan sinut kirjoittamaan lissää tarinoita, sillä näitä on hyvin mukava lukea. mitäköhän kritiikkiä keksisin. en mitään taino minusta tuntui kuin jotain olisi puuttunut, mutta mitä..
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
Siis vika on jatkokertomuksissa minussa, mutta perisyntisenä ihmisenä yritän pistää sen muiden niskoille. Jotenkin kiirehdin aina enkä jaksa edes oikolukea aina, mutta tästä tarinasta on hyvä aloittaa uusi tapa kirjoittaa. Ehkä joskus saatte taas jatkokertomuksia minultakin kun asenteeni muuttuvat...
Joo eli kiitti Ruttosompille ja sopulille. Mielestäni alku oli tässä hyvä mutta lopussa sorruin taas kiirehtimiseen, loppuun olisi pitänyt lisätä ehkä kuvailua ja tehdä vielä sotaoikeus kohtaus. Myöskin "catwalk" kaduilla olisi voinut olla paremmin tehty, vai tuntuiko se vain järjettömältä hyppelyltä? Entä mitä mieltä olitte chactereista? Oliko tunnelmaa ja jos oli, minkälaista?
Joo eli kiitti Ruttosompille ja sopulille. Mielestäni alku oli tässä hyvä mutta lopussa sorruin taas kiirehtimiseen, loppuun olisi pitänyt lisätä ehkä kuvailua ja tehdä vielä sotaoikeus kohtaus. Myöskin "catwalk" kaduilla olisi voinut olla paremmin tehty, vai tuntuiko se vain järjettömältä hyppelyltä? Entä mitä mieltä olitte chactereista? Oliko tunnelmaa ja jos oli, minkälaista?
I'm back.
siinä loppu taistelussa kyllä tuntu että ne tyypit olis hyypänny jättihypyn sieltä poliisitalosta sinne kauppaan ja se tapahtui jotenin liian nopeasti. ei haittaa ainakaan minua vaikka et jatkokertomuksia kirjoittaisikaan sillä nämäkin ovat loistavia
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
-
Demension
-
Demension
-
Demension