Oberen veljekset, prologi

[Cannonball]

Oberen veljekset, prologi

Kolikoita, taikoja ja vanhoja vihollisuuksia



Auringonlaskusta oli jo yli kaksi tiimaa, mutta Nulnin pahamaineisten osien kadut olivat silti kohtalaisen täynnä enemmän tai vähemmän juopuneita kulkijoita. Tuossa kirjavassa joukossa, joka koostui jokea ylös nousseista merimiehistä, talonpojista, juopuneista tappelupukareista, parittajista jotka etsivät asiakkaita, asiakkaista, jotka etsivät parittajia, kerjäläisistä, vanhoista eukoista sekä monenlaisista muista vähemmän tai vielä vähemmän ylhäisistä kulkijoista, kulki eteenpäin kuluneeseen, hupulliseen viittaan pukeutunut hahmo. Täysin tavallinen näky, jos sattui olemaan tavallinen pulliainen. Jos taas sattui olemaan velho, kulkija loisti kuin aurinko päivällä, paljastaen hänen parhaillaan käyttävän voimakasta magiaa. Todellisuudessa Tämä kulkija oli pukeutunut siniseen, silloin tällöin pienoiskokoisista salamaniskuista rätisevään, loisteliaaseen viittaan ja kaapuun, jonka hihat oli tehty pergamentista ja joissa oli taikavoimaisia merkintöjä. Hän hymähteli yksinkertaiselle valontaittoloitsulle, joka sai hänet näyttämään joltain ihan muulta kuin mitä oli. Seuraava vaihe oli yksinkertainen. Hän pujahti sivukujalle ja kumartui tonkimaan törkyläjää. Kun hän nousi pystyyn, valo oli taittunut uudella tavalla, ja hän oli luonut illuusion näkymättömyydestä. Näkymättömyys oli illuusio, mutta teki hänet silti käytännössä näkymättömäksi. Velho hymähti tälle päätelmälle, se oli taas yksi magian paradoksi. Teljetty metalliovi jökötti jäyhästi kulman takana. Taivaiden maagille se saattoikin olla ongelma, mutta jos sitä sattui osaamaan useampaa lajia… Ovi muuttui kokonaisuudessaan kullaksi velhon kosketuksesta. Jalan paksuisen teräsoven paino monikymmenkertaistui, ovenkarmit romahtivat. Ja tämä ei päästänyt ääntäkään, velho vain taikoi kaiken tämän ympärille tyhjiön, ja ääntä ei syntynyt. Edelleen näkymättömänä hän astui sisään portaisiin, jotka johtivat kellariin.

Viemärissä ähisi yksinäinen hahmo. Tämäkin näytti aivan arkipäiväiseltä, viemäritarkastaja univormussaan. Pinnan alla ähisi kuitenkin velho, joka taittoi valoa luodakseen valepukunsa.
Hänen kaapunsa ja viittansa olisivat olleet mitä kaoottisimman väriset. Kaikki mahdolliset räikeät värit leiskuivat siinä, saaden pian katsojan silmät särkemään. Viemäriaukko oli vain metrin verran yläpuolella, talon kellarin seinä oli siis suoraan oikealla puolella. Velho manasi pienen loitsun ja iski saappaankärkensä syvälle syöksykourun seiniin. Näin hän sai kätensä vapaiksi paljon suuremman loitsun manaamiseen. Oli niin hauskaa yhdistellä monien alojen magiaa ja testata käytännössä, mitä syntyi. Velho alkoi messuta.

Helppo loitsu auttoi velhoa loikkaamaan yli kadun katolta toiselle. Huomatuksi tulemisesta ei ollut vaaraa, hänhän oli melkein näkymätön. Valo taittui hänen ympärillään, peittäen näkyvistä kaavun ja viitan, jotka koostuivat tulesta, joka leiskui ja leimusi iäti, ilman mitään palavaa, koskaan sammumatta tai savuamatta koskaan sytyttämättä mitään tuleen. Katolla olleet kaksi vartijaa kuulivat tömähdyksen ja nostivat hilparinsa. Pimeydestä kuului kuiva naurahdus, ja muutama loitsusana. Vartijat kuolivat päästämättä ääntäkään, heidän sielunsa jättivät heidän ruumiinsa ja leijuivat nyrkinkokoiseen kristallipalloon, jota velho piteli toisessa kädessään. Ne liittyivät sinne, kymmenien muiden tämän loitsun tappaneiden sielujen seuraan. Kattoluukku muuttui tuhkaksi, ja sen vartija liittyi kristallipallon edellisen asujaimiston jatkeeksi. Velho varmisti olevansa näkymätön, ja astui alas luukusta.

Ensimmäinen velhoista oli lukuisten portaikkojen ja käytävien kautta päässyt jo pitkälle. Reitin varrelle oli jo jäänyt useita kuolleita sotilaita, ja seuraava liittyi joukkoon puhtaasta salamasta koostuvan miekan ilmestyessä tyhjästä ja halkaistessa hänen kallonsa. Oli puhdas sattuma, että nurkan takaa ilmestyvä toinen sotilas ehti nähdä tapahtuman, ennen kuin valo taittui kätkemään ruumiin. Se taas ei ollut sattuma, että tyhjiö ilmestyi sotilaan ympärille sillä hetkellä kun hän kääntyi huutamaan hälytystä. Hälytystä ei annettu, ja sotilas ääneti levisi pitkin seiniä, katto ja lattiaa. Tuota näkyä ei kuitenkaan oikein saanut kätkettyä, joten alkoi olla kiire.

Viemärissä loitsu lähestyi huippukohtaansa. Valon taittuminen ja paikoilleen isketyt tyhjiöt estivät sitä kuitenkin näkymästä ja kuulumasta minnekään. Velhon ääni muuttui kirkumiseksi, ja hän loisti valoa kirkkaammin kuin itse aurinko. Hän rätisi energiasta… ja katosi. Sulautui seinään sekunnin osissa.

Talo säpsähti. Se ei ollut mikään liike sinänsä, vain äkkiseltään herännyt tietoisuus. Talo oli tietoinen itsestään. Tietoinen siitä, mitä sen sisällä tapahtui, tietoinen itsestään. Jokin kuitenkin oli vialla, jokin tunne siitä, ettei se ollutkaan talo. Että sen piti tehdä jotain sisälleen patoutuneella energialla, jotain tiettyä, ja että se tietäisi mitä, kun aika koittaisi.

Taas ryysyläiseksi muuntautunut velho seisoi raskaan puuoven takana. Hän tiesi, minne se johti. Heidän päämääräänsä. Hän oli valmis.

Nyt vartijalta näyttävä velho seisoi jykevän puuoven takana, tietäen mitä toisella puolen oli. Hän oli valmis.

Suuressa huoneessa, johon johti neljä ovea, istui työpöytänsä ääressä arkkimaagi Karl Ausflam. Hän johti erittäin erityistä operaatiota. Hän ja muutama vähäinen maagi koettivat löytää ja teloittaa Oberen veljekset, mahtavat velhot, jotka saattoivat olla maailman mahtavimmat elossa olevat taikuuden harjoittajat. Jos näin olikin, he olivat kuitenkin koko maailman tuntemattomimmat velhot. Karl muisteli aikaa jona heidät oli valittu opistoon. Fredrik, Henrik ja Gredrig, veljekset, jotka myöhemmin tunnettiin nimellä Obere. Fredrik opiskeli Taivaiden saloja, Henrik oli ekspertti Valon kanssa. Gredrig oli Kuoleman taitava käyttäjä. Kun velho-oppilaat olivat olleet viisi vuotta oman lajinsa tornissa, he saivat lopulta oikeuden poistua tornista vapaa-aikanaan. Velhot olivat tavanneet, ensimmäisen kerran viiteen vuoteen. Pitkä erossa olo ei ollut vieraannuttanut heitä, päinvastoin. Ja kun he näyttelivät toisilleen oppimaansa, heitä rupesi harmittamaan. Miksi ihmisen sallittiin opettelevan vain yhtä lajia? Miksei kahta tai kolmea, miksei vaikka kaikkia? Se oli kuitenkin ankarasti kielletty, mutta veljekset lopulta alkoivat salaa opettamaan toisiaan omissa lajeissaan, hitaasti oppien monia taikuuden lajeja. Lopulta he harjoittelivat salaa muitakin lajeja, kunnes osasivat käyttää lähes kaikkea. Valmistumiskokeissa he kuitenkin paljastuivat. Välittömästi kolme opettajaa, vahvoja velhoja jokainen, koettivat vangita heidät. Veljekset kuitenkin olivat hämmästyttävän voimakkaita, ja iskivät opettajansa pakosalle. Kun tieto kiiri Thyrus Gorrmanille, Ylipatriarkalle, hän tuomitsi välittömästi veljekset kaaoksen saastuttamiksi. Veljekset kuitenkin kolmistaan peittosivat koko velhovartioston, uskomaton saavutus, ja pakenivat. Tästä oli nyt kulunut kaksi vuosikymmentä, ja veljeksiä oli siitä asti jahdattu hiljaa, salassa. Karl juoksutti sormiensa välistä kultakolikoita, operaation budjettia, jota hän oli ollut laskemassa. Tutkimukset olivat päättymässä umpikujaan, ja vielä jälkien johdettua uskomattomasti Nulniin, missä hänellä oli kotikenttäetu. Lisäksi vuosi vuodelta budjetti niukkeni, yhä useampien velhojen ja noidanmetsästäjien saadessaan surmansa veljesten perässä. Karl muisteli omaa opiskeluaan opistossa, muisteli kohoamistaan Tulen parissa yhä korkeampaan asemaan. Sitten hän muisteli veljeksiä, sellaisena kuin hän oli nähnyt heidät viimeksi, yli kolme vuotta sitten. Metallin väriset hiukset, joiden koostumusta he pystyivät vaihtamaan. Ne viitat, ah, ne viitat. Ja Henrik, joka oli onnistunut muuttamaan itsensä kokonaan metalliksi, mutta pystyi silti toimimaan täysin normaalisti. Kerrassaan pelottavia vastuksia yksinäänkin, yhdessä… Väristykset kulkivat pitkin Karlin selkärankaa. Hän kurkotti magian tuulia kohti, ja sytytti kynttilän. Samassa hän tajusi, että jokin oli pielessä. Koko talo hänen ympärillään Oli pelkkää valoa, jollaista maagiset olennot ja loitsivat velhot loistivat!

Ovi rysähti sisään, pirstoutuen lukuisiin pieniin salamiin, jotka iskeytyivät Karliin. Tuska sai hänet irrottamaan magiasta kun hän vajosi polvilleen. Toinen puuovi huoneen vastakkaisella puolella vanheni, kuivui ja mureni tomuksi. Karl katsoi ensin vartijaa, sitten ryysyläistä, jotka seisoivat oviaukoissa.
-”Mitä tämä tarkoittaa?”, hän kähisi nousten seisomaan.
Ryysyläinen näytti väräjävän, ja olikin jotain muuta kuin ryysyläinen. Sininen, pienoissalamien halkoma viitta, nuo vanhentuneet mutta niin tutut kasvot. Hiukset sekä pitkä parta, jotka olivat taatusti puhdasta Mithriliä! Karl käänsi katseensa kohti vartijaa, jonka tilalla värjyikin purppurakaapuinen velho, jolla oli teräksinen, hieman sähköinen miekka. Kultainen kypärä, jossa säteili verenpunainen jalokivi, koristi päätä, jossa roikkui pitkä, valkokultainen parta. Fredrik ja Gredrig!
-”Pitkästä aikaa, Karl.”, lausahti Fredrik.
-”Teemme nyt lopun takaa-ajosta. Sinä katoat, me katoamme”, Gredrig lisäsi .
Karl hapuili jo ovea takanaan. Oven takan oli portti Nulnin palatsin komeroon, kertakäyttöinen portti, joka sulkeutuisi, kun siitä olisi kuljettu. Mutta aina avoin ovi pysyi tempomisesta huolimatta ummessa. Sitten siihen muotoutuivat kasvot… Henrikin kasvot!
Kasvot nauroivat: -”Hah! Tästä ei mennä! Kuten huomaat, olemme kaikki täällä!”
Karl pinkaisi kohti neljättä ovea, juosten Frederikin ja Gredrigin välistä, jotka eivät tehneet mitään estääkseen. Karl tempaisi oven auki, ja juoksi pitkään käytävään. Käytävän olisi pitänyt johtaa ulko-ovelle, mutta se päättyikin puuseinään. Seinä syttyi tuleen. Kiviseinät alkoivat savuta. Karl kääntyi pakoon juuri kun tulinen inferno lähti kiitäen hänen peräänsä. Talo tuntui olevan tuskissaan, ja esti jotenkin kummasti Karlia taikomasta. Työhuone oli poissa, paikalla oli nyt vain lisää käytävää, jonka katkaisi hänen työpöytänsä ja sillä oleva kasa kultakolikoita. toisessa päässä oli ovi, avonainen ovi. Toisella puolella loisti kertakäyttöportaali, joka johti nyt jonnekin muualle. Sen edessä seisoivat Fredrik ja Gredrig, valmiina astumaan sisälle. He ottivat askeleen kohti portaalia. Karl hyppäsi pöydälleen ja oli valmiina loikkamaan portaalin ennen veljeksiä, mutta liukastui kolikkoläjään ja kaatui lattialle. Samaan aikaan Fredrikin ja Gredrigin kanssa talosta sujahti jokin.. olemus portaaliin. Kaikki kolme katosivat, ja portaali sulkeutui. Karl pystyi taas tarttumaan magian tuuliin ja ammensi itseensä energiaa. Sillä hetkellä sähkönpurkauksia säkenöivä tulinen inferno saavutti hänet, eikä hän voinut enää muuta kuin kirkua. Hän paloi, sähkönpurkaukset kulkivat hänen lävitseen. Hänen silmänsä tuhoutuivat, silti kirkkaus vain kasvoi.

Veljekset katselivat Nulnin ulkopuolella kukkulalta, kuinka eräs tietty rakennus muuttui vain kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi. Sitten se räjähti voimalla, joka olisi tuhonnut koko korttelin, jolleivät veljekset olisi rajoittaneet sen aluetta. Tiilet kohosivat jopa insinöörien killan savupiippuja korkeammalle.
-”Komea näytös”
-”Niin on, Gredrig. Nyt luullaan, että Karl kyllästyi jahtiin ja teki katoamistempun kullan kanssa. Ja jos ei luullakkaan, niin kaikki tieto meistä katosi tuossa räjähdyksessä, mukaan lukien kaikki jahtiin osallitujat.”
-”Olemme vapaat vihdoin. Mitä seuraavaksi teemme?”
-”Suuntaamme sinne, missä lainsuojaton velho voi ansaita elantonsa helposti. Tilean ja Keisarikunnan rajamaille, missä palkkasotureille aina löytyy töitä. Valenimien ja valontaittoloitsun avulla voimme tarpeen vaatiessa etsiä töitä syvemmältäkin keisarikunnasta. Lähdetään! Ja nosta Henrik hevosen selkään, haluan kuulla kaiken taloon sulautumisesta, kun hän herää!”
Kolme velhoa ratsasti etelään.


Ensimmäinen varsinaine tarinani, jos kukaan siis ei muista sitä surkeaa tarinakilpailuosallistujaa. Tämä on niin kuin fluffia armeijani charruille, ja empirellähän tässä pelataan. Jos tästä tykätään, ajattelin kirjoittaa kavereista lisää joskus tulevaisuudessa. Rakentavaa kommenttia tulemaan, kiitos. Eips tässä sitten muuta, kiitos.

[High king Godric]

Kirjoita ihmeessä lisää, tämä oli oikein mielenkiintoista. Kirjoitusvirheitä ei nyt näin äkkiseltään tule mieleen eli ei kai niitä paljoa ole. Keep up the good work! =)

[VeriBigBoss]

Ihan kiva, kirjota vaan lisää.