Pyhimys: Toinen osa - Kylä

[Lorindel]

Tämä onollut valmiina jo jonkin aikaa, mutta en ole sairastellessani saanut sitä oikoluetuksi. Saatikka sitten karsituksi. Joten tämä nyt on mitä on (vielä enemmän kuin edellinen). Mutta pitää se silti teille näyttää. Kun olen nuo aikaisemmatkin tänne postaillut.

Tämä ei tarinaa vie kovin paljoa eteenpäin, mutta antaa pientä nippelitietoa. Ja on enemmänkin pohjustusta tulevalle. Mietin nimittäin pitkään, kirjoitanko koko kylän samaan lukuun, mutta päätin sitten kirjoittaa se kahdessa tai kolmessa luvussa. Riippuen hyvin pitkälti seuraavan osan sisällöstä. Katsoo nyt miten paljon siihen saa mahtumaan, ja päättää sitten miten toimii.

Niin, kannattaa lukea myös nämä kaksi, että pääsee kärryille tarinasta. Muuten voi vaikuttaa hieman oudolta aika ajoin. Ja muuten, mursu - se kääpiö tulee sittenkin vasta siinä seuraavassa osassa - tai kolmannessa.

Niin, ne linkit - olkaatte hyvät:

Prologi - Kenttä
Ensimmäinen osa - Haltiahenki

Ja itse tarina (jälleen käyttäen heittomerkkikappalejakoa):



Pyhimys: Toinen osa - Kylä:

’ Pyhimys katseli kylän kaukaisia valoja kukkulalta - ne näyttivät hukkuvan metsän tummaan syleilyyn. Aurinko ehtisi nousta ennen kuin hän pääsisi kylään. Hento punainen valo tanssi jo taivaanrannassa. Tummaan purppuraan verhoutunut yötaivas levittäytyi kuitenkin vahvana hänen yllään. Kuut laskivat harvinaisen suurina hänen takanaan. Hän nautti kylmästä tuulesta kasvoillaan. Tuuli toi mukanaan lehtiä alempaa rinteestä - ne tanssivat hetken hänen ympärillään ja jatkoivat sitten matkaansa.
’ Ainakin hän oli löytänyt kylän. Kaikki ei ehkä ollutkaan aivan niin huonosti, kuin hän oli jo ehtinyt pelätä. Pyhimys tarkasteli tähtiä yläpuolellaan. Kaikki näytti olevan ennallaan. Hän laski katseensa vielä kerran kylään ja nosti sen jälkeen pakkauksensa maasta. Nopeasti hän vyötti sen kiinni aasinsa selkään. Saman operaation hän toisti leiliensä kanssa. Nostettuaan vielä kilpensä maasta hän oli valmis lähtöön.
’ Mäki vietti loivasti alaspäin. Sen laella ei kasvanut juuri mitään, mutta mitä alemmas hän käveli, sitä runsaammaksi muuttui kasvillisuuskin. Aivan mäen juurella kasvoi taas puita. Tai oli kasvanut - nyt ne olivat vain pystyyn palaneita runkoja. Siellä täällä saattoi nähdä puita jotka olivat säästyneet liekeiltä - niin asia oli aina. Maasto oli ollut tällaista jo ties kuinka kauan.
’ Hän löysi polun melko helposti ja lähti seuraamaan sitä. Muutaman tunnin päästä hän olisi kylässä. Ajatella - hän saisi ehkä jopa oikeata lihaa vatsansa täytteeksi.

’ Auringon noustua puiden latvojen yläpuolelle Pyhimys saattoi vihdoin tyytyväisenä todeta saavuttaneensa kylän portit. Kaikki kylät niinä päivinä oli vallitettu - tai jollain tavalla linnoitettu - suojaamattomat kylät tuhottiin ja ryöstettiin heti - linnoitettu kylä sen sijaan saattoi kestää hyvällä tuurilla muutaman hyökkäyksen.
’ Pyhimys otti pitkän ryypyn leilistään. Hän seisoi nyt noin kymmenen metrin päässä portista ja kuunteli saapumisensa aiheuttamaa melua vallituksella seisovissa sotilaissa. Kului muutama minuutti, ja sotilaatkin ehtivät hiljentyä (muutamaa vanhempaa ääntä lukuun ottamatta) - ennen kuin vallitukselle ilmestyi hupulla peitetty pää. Aurinko oli juuri ehtinyt nousta niin paljon vallituksen yläpuolelle, että näytti kuin sotilaat ja huppupäinen hahmo olisivat loistaneet kirkasta, jumalaista valoa - kuin sankarit temppelien seinämaalauksissa kotipuolessa. Pyhimystä huvitti.
’ Huppupäinen hahmo nosti kätensä tervehdykseksi. Rengaspanssari välähti auringossa.
’ "Terve, matkamies - mikä tuo sinut kyläämme?"
’ Naisen ääni? Mitä helvettiä?
’ Hetken Pyhimys mietti hiljaa.
’ "Olen vain läpikulkumatkalla. Etsin suojaa ja rauhaa muutamaksi yöksi - en ole nukkunut ainuttakaan yötä rauhassa yli kuukauteen", hän sitten vihdoin vastasi - mutta tiesi jo samalla, että ei voisi nukkua rauhassa muurien sisälläkään.
’ Nainen mietti.
’ "Tuletko yksin?"
’ Pyhimys naurahti.
’ "Aasini kanssa", hän rapsutti eläimen niskaa leikkisästi.
’ Muurilta kuului tuhahdus ja nainen kääntyi ja katosi vallituksen taakse sanottuaan jotain sotilailleen. Pian suurin osa näistäkin katosi vallitukselta.
’ Pyhimys odotti jännittyneenä, ja muutaman minuutin päästä aukesivat portit narahdellen ja kirskuen - mutta vain niin paljon, kuin niitä oli välttämätöntä avata. Pyhimys ohjasi aasinsa edellään portista sisään ja se suljettiin heti heidän jäljestään.
’ Heti porttien sisäpuolella oli suuri aukea, jota reunustivat talot – melkein kaikki näistä näyttivät kuitenkin asumattomilta. Puoliksi vallituksen sisään rakennettu portinvahdin maja oli ainut rakennus kahdenkymmenen metrin säteellä portista. Aukealta lähti pääkatu - Torikaduksi nimetty, joka kulki suoraan kylän - ja torin - läpi. Aukealta, jolla hän aasinsa kanssa vielä seisoi saivat alkunsa myös kylän kaksi muuta katua - Pohjois- ja Eteläkatu. Luonnollisesti aukean pohjois- ja eteläpäistä.
’ Pyhimys näki viiden sotilaan ahtautuvan sisään parakkiinsa Pohjoiskadulla. Kaikki sotilaista olivat äskettäin vielä seisseet vallituksella. Nainen joka oli hänen kanssaan äskettäin muurilta käsin keskustellut vaappui nyt Eteläkatua pitkin. Torikadulla hän näki muutaman paikallisen nuhruisissa tunikoissaan.
’ Hän katsoi taakseen. Häntä tähdättiin kahden sotilaan tärisevillä käsillä vallitukselta, musketilla ja varsijousella. Pyhimys tuhahti ja sylkäisi.
’ Hän päätti valita pääkadun - sen varrelta todennäköisesti löytyisivät majatalo ja talli. Torikatu oli ainoana kylässä laatoitettu. Sitä peittivät mukulakivet. Muut kadut ja kujat olivat mudan peitossa.
’ Hän käveli pääkatua arviolta kuutisenkymmentä metriä eteenpäin etsien katseellaan tallia tai majataloa – ja huomasi samalla saapuneensa torille.
’ Yhtäkkiä hän hätkähti.
’ Suurin osa taloista torin ympärillä oli poltettu maan tasalle. Monet talot olivat romahtaneet – toiset seisoivat torin yllä pelkkinä palaneina raunioina. Osa oli menettänyt vain yhden seinistään – muutama oli säästynyt kokonaan liekeiltä. Tarkemmin ympärilleen katsellessaan hän tajusi, että tuli oli itse asiassa vienyt suurimman osan koko kylästä. Kylän itäpuoli oli tuhoutunut liekeissä kokonaan. Tulipalo oli näköjään levinnyt aina torille asti – ja toisaalla vielä pitemmälle kylään muurien viertä pitkin. Kyläläiset olivat ilmeisesti saaneet sen sammumaan ennen kuin se oli saavuttanut kylän länsipuolen – juuri sen puolen mistä Pyhimys oli kylään saapunut. Ainoa tulelta kunnolla säästynyt alue oli kylän luoteispuoli. Kolme kylän neljästä vartiotornista oli saatu myös pelastettua. Ainutta romahtanutta korjattiin parhaillaan neljän miehen voimin.
’ Seuraavaksi Pyhimys huomasi ruumiit. Torin keskellä oli suihkulähde – mutta siinä ei ollut pisaraakaan vettä. Sen sijaan sen vesialtaassa makasi ruumiita – toinen toistaan irvokkaammissa asennoissa. Lapsia, naisia, miehiä, sotilaita. Hajusta päätellen ruumiit olivat maanneet suihkulähteessä jo melkein viikon ajan. Ruumiiden iho oli palanut helakan punaiseksi liekeissä, joihin suurin osa heistä oli kuollut. Kuumuus oli useimmissa tapauksissa myös rypyttänyt kuolleen ihon eräänlaiseksi kuvottavan näköiseksi kelmuksi. Muutamat suihkulähteessä makaavista oli silvottu tai hakattu kuoliaiksi. Osalla oli outoja lävistysjälkiä ja repeämiä ruumiissaan – muistoja siitä, kuinka sotilaat olivat vain kylmästi iskeneet lihakoukun kuolleen ruumiin läpi ja raahanneet sen suihkulähteelle siivotessaan kylää tulipalon jälkeen.
’ Pyhimys katseli hetken suihkulähdettä ja pudisti sitten päätään.
’ Torilla ei ollut ainuttakaan ihmistä hänen lisäkseen. Ruumiita sen sijaan löytyi vaikka muille jakaa. Pyhimys huomasi vasta nyt viimeisenä, tulelta säästyneitä rakennuksia tarkastellessaan, torin laidalla seisovan pienen majatalon. Majatalon ovi rehotti sepposen selällään. Kylttiin, joka roikkui oven yläpuolella oli kuvattu musta hevonen. Hän päätti lähteä varaamaan majatalosta huoneen, sillä talli oli mitä todennäköisimmin palanut kaiken muun mukana maan tasalle, eikä sen etsiminen tuottaisi näin ollen minkäänlaista tulosta – aasille pitäisi löytää paikka jostain muualta.
’ Hän jätti aasinsa seisomaan aivan oven ulkopuolelle ja kopautti nyrkillään napakasti oveen astuessaan sisälle majataloon.
’ ”Huomenta!”, kuului jostain kaukaa.
’ ”Huomenta”, Pyhimys vastasi ja loi katseensa makuusaliin, johon oli saapunut.
’ Sali ei ollut suuri – mutta sitäkin mukavamman näköinen. Siihen pääsi kahdesta paikkaa - ovesta, joka tuli torilta suurin piirtein keskelle salia, ja taaempaa sisäpihalta, josta oli puhkaistu pieni käytävä saliin läpi paksun kiviseinän. Salin katto oli tavallista matalammalla ja seinät täynnä lavitsoja ja syvennyksiä, joissa matkamiehet saattoivat nukkua. Käyttämätön seinätila oli täytetty värikkäillä kankailla ja seinävaatteilla. Salin keskellä oli viisi pöytää ja monta kymmentä tuolia. Torille johtavasta ovesta katsottuna vasemmalla puolen vastapäistä seinää oli pieni tiski. Tiskin vasemmalta puolelta – aivan huoneen nurkasta nousivat portaat ylempään kerrokseen. Noilta portailta saliin laskeutui vanhahko, pyöreähkö mies – mitä luultavimmin paikan omistaja. Tämä nyöritti parhaillaan paitaansa kiinni. Miehen hiukset olivat väriltään vaalean ruskeat. Nämä tosin olivat todella rasvaiset ja pahasti takussa lyhyestä pituudestaan huolimatta.
’ ”Ihmeellistä! Tosiaankin ihmeellistä. Olet jo kolmas vieras tällä viikolla! Kolmas vieras! Ja näinä aikoina. Todellakin ihmeellistä – eikö vain ystäväni. Eikö sinustakin?”, mies höpötti kaiken aikaa taistellessaan paitansa kanssa.
’ Pyhimys hymyili.
’ ”Mitä voin tehdä hyväksesi? Meillä on vielä yksi toisen kerroksen yksityishuoneista vapaana – mikäli haluatte olla rauhassa. Täällä alempana kun juhlivat aina iltaisin ja öisin vielä elossa olevat varusmiehet. Juovat päivärahansa – kun eivät tiedä ovatko enää seuraavana päivänä hengissä ryypätäkseen”, omistaja naurahti ja siirtyi tiskin taakse.
’ ”Enköhän minä siinä tapauksessa ota sitten huoneen tuolta ylempää”, Pyhimys lampsi tiskille.
’ ”Hienoa – odotapas hetki, niin etsin sinulle vielä avaimenkin”, omistaja jätti paitansa nyörittämisen sikseen ja alkoi etsimään ja aukomaan tiskillä sikin sokin kaiken muun rojun seassa lojuvia lippaita.
’ Pyhimys tiputti tiskille kultakolikon.
’ Kolikko pyöri tiskillä hetken ja asettui sitten.
’ Omistajan silmät nauliintuivat siihen heti, kun se kopahti tiskiin. Hän tuntui ahmivan kolikkoa silmillään.
’ ”Minulla ei ole antaa siitä takaisin”, hän sitten sanoi.
’ ”En odottanutkaan saavani siitä mitään takaisin”, Pyhimys vastasi.
’ Omistaja ojensi avaimen Pyhimykselle, joka nappasi sen ja kääntyi nousemaan portaita toiseen kerrokseen.
’ ”Muuten”, omistaja vielä huikkasi – Pyhimys kääntyi, ”Otto”, tämä sitten jatkoi ja ojensi kätensä.
’ Pyhimys tarttui käteen. Kädenpuristus oli napakka – niin kuin se pitääkin.
’ ”Gabriel.”
’ ”Laitan puuron porisemaan. Jos haluatte tulla aamiaiselle. Teillä mahtaa olla nälkä”, Otto taivasteli ja kääntyi nopeasti tiskin takana lojuvan suuren padan puoleen.

’ Huone oli pieni. Normaali majatalon huone. Sänky, pöytä ja kaksi tuolia. Niin, ja ikkuna. Ja vahvistettu arkku arvotavaroiden säilytystä varten.
’ Pyhimys heivasi aseensa (toista miekkaansa lukuun ottamatta) ja pakkauksensa sängylle ja riisui viittansa ja nahkahaarniskansa. Tämän tehtyään hän nopeasti suuntasi alakertaan.
’ Puuro porisi iloisesti kattilassa. Otto istui yhdessä salin pöydistä ja rupatteli rähjäisen näköisen miehen kanssa. Mies hörppi olutta ja Otto poltteli piippuaan. Pyhimys pisti heti merkille miehen vyöllä roikkuvan miekan.
’ ”No ei siinä pitkään mennyt”, Otto huikkasi ja puhalsi savua nenästään.
’ Pyhimys istui pöytään miesten seuraksi. Oton seuralainen mulkaisi häntä epäluuloisena.
’ ”Vein muuten sen aasisi tuonne sisäpihalle – siellä minulla on sellainen pieni katos eläimiä varten – ja vähän olkiakin”, Otto vielä jatkoi.
’ ”Kiitos.”
’ ”Eipä kestä – tuosta rahasta vien sen vaikka pääkaupunkiin”, hän naurahti ja puhalsi taas savua nenästään. Pyhimys maistoi savussa vahvan mintun tuoksun.
’ Samassa Otto nousi ja kävi vilkaisemassa pataansa.
’ ”Olet varmaankin ihmetellyt yhtä sun toista saavuttuasi tänne? Vai kuinka?”, hän samalla kysäisi.
’ ”Kieltämättä.”
’ ”Ne katsos hyökkäsivät tänne melkein viikko sitten. Tulivat portista läpi – heittämällä. Eivät vahvistukset pitäneet. Ja sitten se olikin menoa. Puolet kylästä paloi. Ja suurin osa asukkaista surmattiin. Niitä oli – niitä hyökkääjiä – jotain kolmekymmentä. Pääsivät aina torille asti – mutta eivät onneksi siitä pidemmälle. Sisaret saivat muutaman niistä piruista vangituksikin.”
’ ”Niinkö? Mitä he niille vangeilleen tekivät?”
’ ”Veivät temppeliin. Siellä ne viruvat varmasti vieläkin. Elleivät ole jo kuolleita.”
’ ”Missä se temppeli on?”
’ ”Puolivälissä Eteläkatua – ainut kivirakennus. Ja ainut ehjä rakennus. Et voi erehtyä”, Otto istui takaisin pöytään, ”mutta sinuna en kyllä sinne menisi.”
’ Pyhimys hymyili.
’ ”Niin – mutta siitä hyökkäyksestä vielä. Katsos sitä ennen olivat jo kaikki lähteneet pääkaupunkia päin. Sanoivat nimittäin, että se ei kaatuisi. Ja paskat, sanoin minä”, Otto naurahti, ”mutta sinne päin ne lähtivät. Valehtelematta melkein puoli kylää ehti lähteä ennen sitä hyökkäystä. Loput ne sitten tappoivatkin hyökkäyksessä. Tai jäi niitä muutama onnekas paskiainen henkiin – mutta nekin ovat jo lähteneet sinne pääkaupunkiin. Pelkurit. Sinähän muuten tulit sieltä päin? Vai kuinka?”
’ ”Tulin kyllä – mutta en minä ketään nähnyt, jos sitä ajattelit. Liekö jo jokainen noistakin tapettu.”
’ ”Niin. No mitäpä läksivät”, Otto pudisti päätään.
’ ”Ketä tänne sitten enää jäi?”
’ ”Sotilaita – ja niiden pokia. Ja sisaret jäivät. Ja muutama juoppo. Ja hullu. Ja rampa. Siinäpä ne. Niin, ja minä. On täällä varmaankin kolmisenkymmentä ihmistä vielä. Ei millään tarpeeksi puolustamaan vallitusta. Ja vahvistuksia piti saada jo kaksi viikkoa sitten - mutta jäivät nekin varmaan sille tielleen. Eivät koskaan saapuneet. Jos edes koskaan lähtivät matkaan.”
”Ne ovat katkaisseet kaikki tiet. Ja metsissä vilisee kaiken maailman petoja. Pitkiä matkoja on lähes mahdotonta kulkea huomaamatta jos seurue on vähänkin isompi. Montako miestä teille oli tulossa?”
’ ”Kaksikymmentä – lähikylistä. Ja kaksi tykkiä.”
’ ”Aika epätodennäköistä, että he olisivat päässeet edes puolitiehen.”
’ Otto nousi pöydästä ja kääntyi taas patansa puoleen.
’ ”Tämä alkaa olla valmista. Paljonko pistetään Hans?”
’ ”Pistä niin paljon kuin mahtuu.”
’ ”Ja Gabriel?”
’ ”Niin paljon kuin mahtuu.”
’ Otto täytti puulautaset puurolla ja kantoi ne pöytään. Lautasista nouseva höyry sekoittui Oton suusta pursuavaan savuun.
’ ”Otto kuule, minulla olisi vielä muutama kysymys?”
’ ”No anna tulla.”
’ ”Kävikö täällä ennen hyökkäystä pieni seurue?”
’ ”Ei ainakaan minun talossani.”
’ ”No voi perkeleen perkele.”
’ Oraakkelihan oli sanonut. Ei tämä voinut olla totta.
’ Mutta samassa Otto jo jatkoikin.
’ ”Mutta temppelissä vieraili jonkinnäköinen seurue. Ainakin kymmenen henkeä. Ehkä enemmänkin.”
’ Nyt alkoi jo kuulostaa paremmalta. Pyhimys huokasi syvään.
’ He eivät olleet menettäneet ainuttakaan joukostaan. Hienoa. Ja he olivat tosiaankin käyneet täällä. Hänen olisi päästävä temppeliin. Mitä pikemmin, sen parempi.
’ ”Mitä he täällä tekivät?”, hän sitten vielä kysyi.
’ ”En tiedä. He menivät suoraan temppeliin saavuttuaan tänne, ja tulivat ulos vasta lähtiessään. Kaikki olivat kaapuihin sonnustautuneita.”
’ ”Selvä”, Pyhimys mätti puuroa suuhunsa minkä ehti, ”kiitos. Autoit minua enemmän kuin tiedätkään.”
’ ”Eipä kestä. Oli mukava rupatella. Täällä kun ei kukaan yleensä vieraile.”
’ Pyhimys työnsi tyhjän lautasen edestään ja etsi toisella kädellään talismaaninsa. Se roikkui yhä hänen kaulallaan.
’ ”Minä lähden tästä nyt sinne temppeliin. Kiitos puurosta.”
’ Oton naama kalpeni, ”Ole hyvä”, hän sai kuitenkin sanotuksi.
’ Mies, joka oli kuunnellut keskustelua näytti myös jotenkin kalpealta.
’ Samassa Pyhimys oli jo portailla matkalla huoneeseensa - varustusta piti taas kohentaa.

[Rune]

Eihän tämä nyt ihan samaa otetta saanut kuin edelliset, pitäisikö sanoa. Alkoi jo vaikuttaa vähän standarditarinalta. Tällaisista lyhyistä kun on kyse, sanoisin suuremman tunnetilojen ja kuvailun määrän olevan vain positiivista. En nyt siis sano etteikö tämä olisi toiminut, kivan kevyttä jauhantaa jota lukisi kyllä mielellään pidempäänkin. Tai tätä olisin kyllä lukenut enemmän paljon mielelläni kerralla, dialogia kun on niin helppo ja nopea lukea ja sisäistää. Varsinkin tässä, kun ei niitä äikän tuntien "Kuka tarkistaa mun ryhmän kokeet, kuka?!" novelleja ole näkyvillä. Vaikka kirjoitusasun (mikä hemmetti se sana olikaan...) käsin kosketeltavuus (kiva keksiä uusia sanoja kun ei alkuperäisiä muista ) on lisääntynyt huomattavasti prologista, tykkään lukea tätä. Olisin vain ehkä mielummin ottanut alkupään asennetta ja tyyliä näihin jatkoihinkin. Ja osaisit nyt päättää onko Gabriel kovaksi keitetty mursu vai ystävällinen matkamies. Aika ristiriitaista toimintaa herralta. Mutta nätti teksti, lisää odotan pikimmiten. Tuletko tänään muuten pelailemaan vaikka Khorneillasi jos olet ne kasaan saanut, voitaisiin katsella Eskon kanssa vaikka leffaa ja käydä saunassa tai jotain?

[örkintappaja]

huuippuu!