Matkaaja; prologi

[Illidan]

Hän tunsi, kuinka aavikon auringon hellittämätön kuumuus poltti hänen niskaansa ja pisti hien virtaamaaan kaikkialla kehossa. Mies laahusti hiljaa eteenpäin loputtoman tuntuisella aavikolla huonosti kivettyä karavaanipolkua pitkin räsyset vaatteensa hiljaa tuulessa liehuen.
Hänen nimensä oli Karmil. Hänen silmänsä olivat tummanharmaat, lähes mustat. Karmilin ruskeat pikähköt hiukset olivat märkiä hiestä, ja tuulen puhaltama hiekka tarttui niihin inhottavasti. Karmilin ruumis ei ollut mitenkään vakuuttavan oloinen; hän oli laiha, lyhyekö mies, jonka hauikset eivät vetäneet vertoja edes aavikkorotan hännälle.

Mutta silti ei kukaan, joka oli tavannut hänet, uskaltanut käydä hänen kimppuunsa. Hänessä oli, oli aina ollut, jokin kummallinen voima, jolla hän voitti kaikki niin reilussa kuin epäreilussakin tappelussa. Aseena hänellä oli vain vanha ja tylsä puukko, yleensä hän viilsi sillä rottien kurkut auki, ennen kuin söi ne. Oli hänellä pitkäjousikin, mutta nuolia oli säästettävä. Hän piti matkaamisesta. Häntä ei huvittanut elämä kroisoksena, tympivänä ja jatkuvan samanlaisena. Sensijaan hän rakasti aavikon aurinkoa, juomista vesileilistä läkähdyttävän kuumuuden jälkeen, karavaanitaisteluita, kun ryövärit hyökkäilivät niiden kimppuun, totisesti, hän rakasti sitä elämää.

Karmil oli sinä päivänä kulkenut useita virstoja. Yhtäkään karavaania ei ollut siihen mennessä näkynyt. Mutta kyllä niitä tulisi näkymään. Puolenpäivän helle oli jo ohi.

Noin tunnin päästä hän näki pienen pölypilven tulevan idästä. Se suureni pikkuhiljaa, ja siitä alkoi erottaa hahmoja. Karmil lönkytti yhden kivenlohkareen taakse ja otti hienon pitkäjousensa esiin. Se oli haltiatekoa. hän oli saanut sen jostakin toiselta vaeltajalta, joka oli kuulemma tehnyt sillä pimeitä kauppoja Ulthuanissa. Karmil ei tiennyt paljoakaan Ulthuanista. Ainoastaan sen, että se oli kaukana merellä, ja sen, että se oli haltiain koti. Karmil otti hienon ja pikän nuolen viinestään ja asetti sen jänteelle. Kamelien kavioiden kavioiden kopse läheni. Hän alkoi vetää jännettä taaksepäin. Kun se oli täysin jännitetty, hän loikkasi eteenpäin pois kiven suojista karavaanin tielle.Kamelit pysähtyivät välittömästi. Ensimmäisen selässä oleva paksunaamainen mies katseli säikähtäneenä väijyttäjää, samoin tekivät muut, jotka hekin tulivat hämmentyneinä paikalle. Karavaaniin kuului noin kaksikymmentä miestä. kaikilla oli jouset, kaikilla oli ratsu, ja miekka vyötetty kupeelle. Karmililla ei ollut toivoakaan taistelussa. Mutta ei hän sitä toivonutkaan. Ainoastaan sitä, että pääsisi mukaan. Tämä samainen suunnitelma oli toiminut aina ennenkin. Ainakin melkein.

Yksi miehistä ärähti jotakin oudolla kielellä, viittasi Karmilia tulemaan lähemmäs ja katsoi häntä tarkkaan. Kun Karmil oli aivan hänen nenänsä edessä, hän sanoi:" No ettei vaan olisi Karmil?"
Karmil repesi nauruun. Tämä oli hänen suosikkikaravaaninsa. Ei puhettakaan taistelusta. Se karavaani piti hänestä ja hän heistä, joten yhteistyö toimi. Yleensä hän jätti heidät kuukauden välein, ettei vain ehtisi asettua aloilleen.

Ja niin häntä taas vietiin. Karmil matkasi sen karavaanin mukana useita päiviä, kunnes eräänä yönä sattui jotakin mielenkiintoista. Kamelit lepäsivät, samoin muu karavaani, Karmil piti vahtia roistojen varalta. Välillä leppoisa tuulenhenkäys pörrötti hänen hiuksiaan niin, että ne heittelehtivät hänen silmilleen aina tuulen lakattua. Oli aivan hiljaista.

Ja sitten kuului kevyt vongahdus ja nuoli hipoi Karmilin vasenta olkapäätä. Se lentää pamahti rautatolpaa päin ja räsähti palasiksi. Karmil maastoutui salamannopeasti ja alkoi huutaa kovaan ääneen niin, että hänen toverinsa heräsivät. Ja pian heillä kaikilla oli jouset ja miekat esillä. Kului muutamia minuutteja hiljaisuuden vallitessa. He olivat sammuttanaeet öljylamppunsa, ettei heitä nähtäisi.

Sitten kuului taas suhahdus ja rääkäisy. Roistot olivat saaneet jo yhden. Yksi karavaanareista ampui summassa kaksi nuolta siihen suuntaan, mistä hänen ystävänsä surmannut nuoli oli tullut. Kuului voihkahdus ja sitten tömähdys, kun yksi roistoista kaatui kuolleena maahan. Ja äkkiä joku tarrasi pimeydessä Karmilia harteista ja niskoista yrittäen kuristaa tämän. Karmil löi kyynärpäällään tätä mahaan, hän päästi otteensa, karmil otti vihollisensa käden vasempaan kämmeneensä ja kyynärpään oikean. Sitten hän väänsi, kunnes toinen kaatui maahan. Nopeasti Karmil otti karavaanareilta saamansa pitkän veitsen esiin ja löi miehen kuoliaaksi.
"Tästä tulee vielä pitkä, pitkä yö", tuumi Karmil ja istui maahan huohottaen.

[Andros]

Ihan kelpo prologi. Ei tosta oikeen osaa vielä mitään sanoa, täytyy odottaa itse tarinaa. Kuvailu oli ihan hyvää, ja kirjoitus virheitä ei ollut mitenkään hirveästi.

[Flik]

Olen samaa mieltä. Tässä vain jäi kiusaamaan se ettei tuossa oikein ollut mitään juonta... Mutta eiköhän se jatkossa selviä!

[High king Godric]

Yksi miehistä ärähti jotakin oudolla kielellä, viittasi minua tulemaan lähemmäs ja katsoi minua tarkkaan. Kun olin aivan hänen nenänsä edessä, hän sanoi:" No ettei vaan olisi Karmil?"

Näppärä prologi, kirjoita ihmeessä. Rakentavan kritiikin muodossa voisin ilmoittaa että tuolla yhdessä vaiheessa (katso ylemmäs) tarina muuttuu ensimmäiseen persoonaan (minä). Eipä tässä muuta, kirjoita ihmeessä lisää.

[Illidan]

Joo korjasin sen.

[Illidan]

No jopas onkin paljon kommenttia tullut... kolme kommaa 72'lta...
?

[Illidan]

Hei olkaa ny kilttei ja vastatkaa tähä!!