edit: Tein tätä kaksi kuukautta! Pliis kommenttia!!!!
Sisältää rankan kidutus kohdan, ei heikkomahaisille
(ehkä turha, mutta ainakin olen varoittanut
)Edit: Jaoin tämän neljään osaan, ehkä vähän huonosti jaettu mutta jaettu kuitenkin. Kidutus (tai kulttitapahtuma) on Luvun kaksi keskiosilla.
Ensimmäinen luku
Noviisi Luther Laurelius Kondagarn asteli pitkin Melgasovon kapeita sekä lumisia kujia yhdessä viiden saattajansa kanssa, kello oli 7.36 paikallista aikaa. Öisen pakkasmyrskyn jäljiltä kaikkialla aamuinen tuuli leikitteli hennolla pakkaslumella, yleensä se leikitteli sen jonkun silmään. Eräs haukotteli, he olivat väsyneitä koska olivat saapuneet yöllä ja heidän oli täytynyt nousta jo anivarhain tutkimuksiin. Sotilaat olivat aamulla jättäneet kaikki huomiota herättävät varusteensa luostarin asehuoneeseen pukeutuen huopiin ja turkiksiin, kuten kaikki talonpojat täälläpäin. Välillä joukosta nousi kova sadatus ja valitus, kun jonkin talon katolta jymisi lumikinos heidän niskaansa. Ohi kulkevat paikalliset nauroivat heidän varomattomuudelle harvat hampaat välkkyen. Kaartilaisilla oli mukanaan kiväärit sekä joitain käsikranaatteja, Laureliuksella oli upseeripistooli. Aseet olivat kuitenkin tarkoin piilossa, samoin kuin Inkvisition tunnuslaatat.
Talot olivat matalia hirsistä tehtyjä ruohokattoisia kämppiä samanlaisia mitä sotilaiden kotiplaneetan tukkijätkät käyttivät, tosin nyt näitä kattoja peitti paksu lumikinos. Mökeissä ei ollut myöskään ikkunoita, osaltaan pitkän talven aiheuttaman lämpövajeen takia ja osaltaan sen vuoksi, että lasi sen korvikkeineen olivat tälläisessä takapajuisessa kylässä kuin Melgasovo liian kalliita paikallisille. Olihan tällä planeetalla tehtaita ja monen monituisia kaivoksia, sekä kaikki PDF:n ylläpitämiseen tarvittava, mutta teollisuus oli pääosin keskittynyt lämpimään etelään, jossa varuskunnat myös sijaitsivat, mantereen tuolla puolen. Niinpä Inkvisiittoritar Veronica Scythian oli ottanut edelliseltä operaatioltaan sotilaita mukaansa. Planetaarinen kuvernööri antoikin kernaasti kaiken sen jälkeen sotilaita yllin kyllin, ei ole tosin varmaa, antoiko hän kymmenysten ylityksen vain ystävällisyyttään. Puhdistus suoritettiin näet eräiden hänen virkamiestensä leväperäisyyden vuoksi.
"Herrani, saanko puhutella teitä? Kysyi eräs kaartilainen heikolla äänellä, hän oli kahdeksantoista vuotias, omaten tuikkivat siniset silmät, pitkän ruskean tukan ja neliömäiset silmälasit. Lisäksi hänen leuassaan oli mihin tahansa muuhun tehtävään soveltumaton sänki. "Saat puhutella, Gregorius, puhukaamme toisillemme kuin tovereillemme. Lisäksi voitte kutsua minua, Lasseksi. Tosin vain kun arvovaltaisempia ihmisiä ei ole läsnä. En haluaisi olla herranne, vaan kaltaisenne." Hän sanoi pehmeällä ja voimakkuutta uhkuvalla äänellä Gregoriuksen katsoessa hänen selkäänsä jossa heilui tuohinen selkäreppu, kulissia sekin. He eivät olleet tavanneet koko pitkän avaruusmatkan aikana, ja olivat vain nopeasti esittäytyneet toisilleen aamulla luostarissa. Koko kolmikuisen avaruusmatkan aikana he olivat vain nähneet hänet vain avaruusaluksen pääsalissa osana päivittäisiä messuja.
"Minä... Totaa.... funtsin, Lasse, että jos joudumme vaikeuksiin, emmekä voi turvata teitä." Hän selkeästi kunnioitti Laureliuksta, jopa niin paljon, että olisi voinut kuolla hänen puolesta, se huokui hänen äänestään. Näin voimakkaasti oli vaikuttanut kouluista syydetty propaganda, Luther Laurelius käänsi päätään, hymyili ja näytti rannekelloaan.
"Kun painan tätä, Gregorius, paikalle rientää ainakin seitsemän harmaata ritaria valkeina ratsuina, se on riittävästi tuhoamaan koko tämän kylän". Kukaan heistä ei ollut ennen nähnyt niin korkeassa asemassa olevan hymyilleen.
"Herr... Lasse!" Äännähti vanhempi jääkäri. "Kogitaattorini osoittaa, että ensimmäinen kuulusteltava olisi tuossa talossa." Joukkio pysähtyi katsomaan majaa, jonka kivipiipusta nousi savua. "Mahtaakos olla kotona?" Kysyi välskäri, nimeltään Karlarabit. Kaikkien tuntui olevan vaikeaa puhua Noviisille, häntä pelättiin. "Emme ainakaan mahdu sinne yhdessä. Gregorius, otan sinut, ystäväiseni mukaan." Gregoriuksen silmät värähtivät suuriksi ja veri pakeni hänen kasvoistaan. "Ole huoleti, minä ja Keisari olemme kanssasi, ja tuossa talossa oleva puree vähiten." Gregoriusta ei pahemmin naurattanut Laureliuksen huono vitsi.
Kop kop kop! Kuului kun Gregorius koputti puista ovea.
"Kuka siellä?"
"Avatkaa, keisarin nimessä!"
"Ei!" Ärähti Noviisi vihaisena "Väärin" Gregorius oli kaatua, pahus, juuri kun oli oppinut tekemään noin!
Ovi avautui, ovensuuhun ilmestyi kalman kalpea hento ja laiha mies.
"Mitä te musta haluatte? En pöllinyt sitä osaa vaikka paska-Polytmova väittää nii!" Kitisi mies, hän oli kalju ja selkeästi sairas, ilmeisesti terveenäkin hän olisi ollut vastenmielinen, hänen henkensä haisi.
"Haluaisimme keskustella kanssanne, hyvä herra." Virkkoi Laurelius rauhallisesti.
"Miks?!" Kivahti mies.
"Me haluaisimme auttaa teitä ja kyläänne, arvoisa herra."
"En ole herra vaan kipee seppä, ja herra isoherra tietää sen!" Kimitti ukko.
Laurelius mulkaisi Gregoriusta.
"Mikä teitä sitten oikein vaivaa?" Kysyi Laurelius osaaottavasti.
"No se kirottu jätkä, se paska-Polytmovan kaveri, se noiti mut, mun seläs on valtavii paiseita jotka se paskiainen noitui. Ja kaikki sen traktorin osan takii jota en oikeest pölliny!" Kitisi mies.
"Näytätkö ne paiseet selässäsi?" Kysyi Laurelius.
Mies heitti paitansa pois ja kääntyi, Gregorius peitti suunsa ja kalpeni, jälleen. Noviisi rypisti otsaansa. Miehen selässä oli selkeä kahdeksanpiikkinen kärrynpyörä, kaaoksen merkki.
"Kuka tämä Polytmova on?"
"Se on torilla myymässä jauhosäkkejään, hää on maanviljelijä." Jäkätti ukko. "Hommatkaa sil jotai paskaa, näittehän sen ihottuman!"
"Herrani, pyydän anteeksi tyhmyyttäni." Aristeli Gregorius kun he olivat lopettaneet keskustelun ja kävelivät kohti sotilaita.
"Sinut on jo anteeksiannettu..." Mutisi Laurelius miettien.
He saavuttivat sotilaat.
"Tuolla asuvalla miehellä on noidanmerkki, hän on saastainen, lisäksi ärsyttävä. Meidän on löydettävä torilta Polytmova Jlekan poika." Laurelius tiedotti.
"Emme tiärä edes missä on torri" Sanoi eräs jääkäri. Hänen painotti oudosti ärriään.
"Antakaa musta vihkoni!" Määräsi Laurelius. "Sillä aikaa kun etsitte tämän miehen, teen muistiinpanoja. Viekää minut sitten hänen luokseen. En joudu täällä vaaraan."
Kaartilaiset hajaantuivat käskystä etsimään toria ja mainittua Polytmovaa, heille näet oli annettu kursseja tämänlaisia tilanteita varten.
"...ja miehen selässä oli selkeä Stigma Diaboli, se oli kaaoksen vertauskuvan muotoinen..." hän kirjoitti vihkoon korkea gootilla. "...hän on joutunut kammottavan kirouksen uhriksi..."
"Se on ärsyttävä ja puhuu paskasti, lisäksi se on pirun tyhmä!" Huusi Polytmova noidutusta miehestä heittäen jauhosäkin alkeellisen traktorin puiseenvetokärryyn. "Se tuli ain katsoo nurkkiani ja tahtoi ostaa jotain, ja sit se pölli aina kaikkee, ja sit multa katos traktorista, mun ja mun naapurin yhteisestä, akku!"
"Ja sinä teit...?" Kysyi Noviisi, sotilaat maajussin asussa olivat niin lähellä, että pystyivät kuulemaan, mutta kuitenkin suhteellisen luontevasti.
"Mult meni hermo, tollaneha käy aivoo, ja tiiäthän sie sen, ja mä kutsuin sen... Nilubeseblin... Se oli kylätiellä... Ja se kiros sen kovaan ääneen ja se olja hyvä juttu." Mies hymyili.
"Vaatiko Nilubesekk..." Kysyi Laurelius mieheltä, muttei osannut sanoa nimeä.
"Nilubesebli" Sanoi mies ylpeänä, että osasi sanoa vaikeasti lausuttavan nimen.
"Vaatiko Nilubesebli sinulta palkkiota?" Tiukkasi Laurelius.
"Kyllä, ja annoin häälle kimpaleen suolaa, hää vaati sitä."
Syrjäsilmällään Laurelius silmäsi Gregoriusta, joka oli hänen vierellään.
"Mitä muuta tiedätte Nilubeseblistä?"
"Hää on mahtava äijä, häälle ei sovi jupruilla, mutta häästä onpi ilkeit huhui joihi ei passaa luottaa."
"Minkälaisia?" Laureliuksen oli vaikea salata kiihtymystään.
"Että hää manais kuolleit! Sekä hään kerrotaa ryöstävä ja kiduttava lapsii! Mut nää ei oo totta, ne on nenii... Rosvojoukot... Jos eres nekää... Se nääs o hyvä mies! Se on parantanu tautei ja antanut hyvän karjaonne, nääs saa lehmät panee... Khikhi..."
Laurelius puristi nyrkkinsä tiukasti yhteen hillitessään itseään.
"Tiedätkö missä tämä Nilubesebli on?"
"Hää on poissa, nääs hää pelkää niitä huhui... Mut hää on oikeesti hyvä äijä..."
"Entä ketään joka olisi ollut hänen kanssaan toimissa?"
"Vorowotsovan se tais parantaa... tiiätteks te kuka on Vorowotsova? Ette, se on suutari ja asuu pajassaan, siin o suur rautane kenkä merkkinä ja lukeepi Vorowotsovan kenkii... Löyätte varmasti."
"Kiitoksia, tulemme vielä puhumaan kanssanne." Laurelius kätteli miestä, mies oli selkeästi tehnyt paljon töitä vahvoilla käsillään, ne olivat lämpimät näin kylmässäkin ja aivan uurteiset.
"...epäillyn noidan nimi on Nilubesebli, nimi saattaa olla keksitty, ja viittaa kuin keksijä olisi pahojen voimien riivaama. Nilubesebli saattaa olla monenlaisen asian takana..." Kirjoitti Luther mustaan vihkoonsa.
"Gregorius! Suutariliike on tuolla, esittäkäämme, että sinä haluat korjauttaa kenkäsi, niin saamme keskusteltua luontevasti." Sanoi Laurelius saatuaan kirjoitettua.
"Mitä te siis sairastitte?" Kysyi Laurelius mursuviiksiseltä suutarilta kun tämä korjasi kenkää Gregoriukselle.
"Miellä olja paha paha kuume, se tais olja jalariaa... Siihen ois voinu kuolla ja Vorowotsova-parka oli jo ihan henkitoreissaan, mutta Molla, hie on mien rakas vaemo, hie kutsui sien parantajan ja hie paransi miut."
"Mitä tiedätte miehestä?"
"Hie on pahamaineinen, puhutaan pahoista asioista, ihmissusista ja hauasta herätetyist ihmisist... kamalia kamalia... sekä ryöstetyistä lapsist... joit olis kirutettu ja noiruttu. Mie en tiiä mitä ajatella niistä." Päivitteli ukko.
"Mitä hän teki sinulle?"
"Emmie tiärä, emmie tierä, mie nääs olin niin kauhian kipijä..."
"Vaatiko hän maksua sinulta?"
"Miks näin hyvöt kengät pitäis fixata?
"Niin?"
"Hä?"
"Vaatiko hän sinults maksua?"
"Voe kyll, mie ja Molla annettiin sil kokonaine vuohi, juustoo ja lihhaa ja suoloo..."
"Tiedättekö ketään muuta joka olisi ollut hänen kanssaan toimissa?"
"Lorenssalta katosi lapset, hirveet, neljä pientä lasta... Ne on varmasti ryöstetty orjiks...Mut ne oli varmasti siit Agumatsaton koplasta..."
"Kuka on tämä Lorenssa?"
"Leipuri kapakassa nimelt verevolhi."
"Verevolhi... jäikö sinulle mitään merkkiä taudistasi?"
"Jäe jäe, ruskee merkki pakaraa."
"Voitteko te ystävällisesti näyttää sen?"
"Miks teitin haluu kurkkaa miun persseesseen? Mitä äijii te oikee olette?" Kiihtyi yksinkertainen mies.
Laurelius selitti nopean hätävalheen, mies heitti ruskeat pöksynsä alas ja näytti luomeaan, Gregorius puristi Aguilaansa ja teki nopean rukouksen.
"Selvä, kiitos, tiedättekö missä tämä mies on ja mikä hänen nimensä on?"
"Emmie tiärä missä hie oun, mut hien nimi oun Kaarl Svenssoni."
"Kaarl Svensson?"
"Kyl kyl, se on hien nimi."
"Entä kuka on tämä Agumatsato? Mitä tiedätte hänestä?"
"Hie on gangsteri..." Vaikutti siltä, että tässä kylässä oli tapana painottaa kummallisia sanoja, kuten gangsteri ja Nilubesebli. "Hie varastaa veroij publikaaneilt ja sit se varastaa nautoi ja orjii, sen jengi tekee ain välill tänne... Ryöstöretkiä... Viime kuussa ne ryösti eminenssin seurueen."
"Miten he liikkuvat ja mitä aseita he käyttävät?"
"Hevosilla, aivan takuulla pöllittyjä... Niil on kirveitä, miekkoi ja keihäit, sekä jousipyssyi, joillai on konekivääreit jotka on salakuljetettu pyhän Andreaksen varuskunnasta..."
"Mistä tiedätte, että ne on salakuljetettu?"
"No toril myyrään niit alituisee, niit myy tämä... kuka piru... Sgrooge.... Miks te haluutte tietää tän kaiken?" Miehen äänessä oli epäluottamusta.
"Olemme uusia täällä, olemme näet kauppiaita, meitä kiinnostaa aina uudet äfäärit."
Selitti Laurelius.
"Jaa! No sit ootte vääräs paikkaa, menkää puhuu kauppias Fennosen kaa, hän on kova kauppias!"
"Kiitoksia, palaamme ehkä vielä luoksenne, jos vaikka ottaisimme teidät mukaan liiketoimiimme. Kiitos paljon vielä kerran, teistä oli paljon apua." Laurelius taputti miestä olkapäähän.
"Kiitos makeista kengistä!" Kiitti myös Gregorius, äärimmäisen tökerösti ottaen huomioon tehtävän.
"Taas stigma..." Laurelius mutisi. "Voksi, yhteys luostariin, kaikki tiedot miehestä nimeltä Kaarl Svensson..." Noidanmetsästäjät olivat näet asettautuneet erääseen munkkiluostariin kaupungin ulkopuolella.
Vervolhi oli erään paikallisella tasolla suuren talon kellarissa, talon kivisille ulkoseinille oli kasaantunut valtavat nietokset ja näytti kuin kapakka olisi ollut kaivoksessa.
Räkälässä haisi paistettu liha, väljähtänyt kalja ja mahorkan savu. Likaisen seinäkellon lyhyt viisari oli ylittänyt niukasti kahdentoista, ja pitkä oli kuuden tietämillä, kello siis oli puoli yksi.
"Viisi kaljaa!" Huusivat naamioituneet sotilaat hakaten tukevaa puupöytää niin että ryskyi, niin oletettavasti juntit tekivätkin työpäivän jälkeen, tai niin he olettivat.
"Haluan limpun, niin että leipurinne tuo sen ja tuoremehua." Noviisi sanoi paikalle tulleelle tarjoilijalle, tällä oli suuri parta ja näytti vähän hölmöltä.
"Lorenssa on kiireine ja surulline." Mussutti mies parta väpättäen.
"Maksan enemmän!" Jyrähti Noviisi lukuisten uskonnollisten litanioiden vahvistamalla äänellä, sitä vastaan ei yksinkertainen mies uskaltanut nousta.
"Katsokaa sitten, että säilytte palveluskelpoisina." Tämä sanoi saattajilleen vakavana.
"Kiitos, tekö olette Lorenssa?" Sanoi Laurelius tilausta tuovalta naiselta.
"Olenhan mie, ketä miun on kunnia puhutella?"
"Tuskin kunnia, minun olisi kysyttävä eräästä ikävästä asiasta... haluamme auttaa."
"Niin! Lapseni!" Huudahti nainen kiivastuen. "Ne ryövärit veivät takuulla heidät ja antoi rahat sille Nisepesille!"
"Rauha kanssanne, mistä epäilet moista?"
"Rauhako muka? Perkele!! Se on aina ollu kiinnostunu lapsist, siit asti ku lähti kaartist! Kyseli kaiken maailman portoilta voiko niiden äpäriä ostaa!! Se pitäis kuristaa!!"
"Arvoisa rouva, rauha! Rauha, mennään puhumaan muualle, maksan siitä työnantajallesi, tämä on tärkeää molemmille."
Huoneesta jonne he menivät, kuului kova itku ja kirous.
"Ei se Velho ton kersoi vieny." Sanoi eräs juopunut juntti toisesta pöydästä, tämä poltti mahorkkaa.
"Miks sää äijä niin meinaat? Hä?" Kysyi Pasatrova, yksi jolla oli jääkärikoulutus. Juuri hän pärisytti ärriään.
"No tiiäksk kun tääl liikkuu paljo orjanmetsästäjii, ja jopa mustii eltareita... Orjastajat myy niit tehtaisiin ja plantaaseil, takuul vaan Lorennsan kakrut on jossain etelän tehtaas.
"Kerrro meil niist orjastajist."
"En ellet maksa!"
"Jollet maksa nii kyl turrpa värrrki pärrissee!"
"Haastaaks hyö riitaa?"
"Paasha, ei ny..." Utherin sanoissa oli kompa, paasha näet tarkoitti heidän entisellä planeetalla rauhaa, mutta se oli myös Pasatrovan lempinimi.
"Mä voin maksaa krediitin."
"Paskat tääl kredui oteta vastaan."
"Ota nortti, ei tota paskaa tarvi polttaa, käyks?"
"Käyppä hyvin!"
Mies otti tupakan.
"No pelloil välil ku liikkuu öisee aikaa, näkee vähä kaikkee, tääl nääs ompi petoi ja peikkoi! Ne vaa pelkää valoa nii ne liikkuu öisi ja sie voit nähä jalanjälkii, sit välill näkee karavaanei jois o pitkii ketjui yhteen kahlittui ihmisii, paljo tyttöi ja pienii lapsii... Niit ei voi kylmän takii viedä kovin pitkäl... Mut kukaa ei tee mitää, tääl näes o kilta ja se o lahjonnu prefektit...
"Jaska puhuu paskaa!" Huusi joku humaltunut, ei tosin varmaa halusiko hän vain vesittää kaverinsa luotettavuuden koska mies puhui hiljaa.
"Orrjakilta?"
"Rikolliskilta, ja kauhijampaa, tääl o hauanryöstöö, mie e vaan keksi miks joku pöllii kuolleit... Sit hiides o joku ihme kultti, jotai hörhöi kait vaa..."
"Mitä sä tiijät niistä? Kysyi Gregorius.
"Emmä tierä mitää... Lorentzovo tietää... se o kans ottanu jotai mitä ei pitäis... hourii vaikk on nii nuor... Se oli ollu enne rautalouhoksel duunis, mutta ku suoni ehty niin se ja sadat muut sai potkut, siit lähtie tää kylä o kuivunu... Ja sit, mä näin yks yö valla kummii, mie näin hirviön! Se oli kauhia, sil oli ihmisen muoto, mut se oli kui härkä, suur, ja sill oli kamala viikate, mää juoksin..."
"Miks sää liikut öisin?"
"Mä metsästän tiranokkeja."
"Mitä pirua on tiranokki?!" Kysyi joukon veli-ponteva, Uther.
"Lepakon sukunen elukka, Lorentzovo ostaa niit ja maksaa kultaa."
"Mitä tää Lorentzovo tekee niillä?"
"Lorentzovo vie ne joillekki hörhökavereilleen."
Sotilaat katsoivat toisiaan.
"Onks nää hörhöt samoij kuin ne jotka pyörii niis kulteis?"
"Mie en tierä, mie en tierä kysäse Lorentzovolta."
"Mis Lorentzovo on?"
"Lorentzovo on kämpillään ja vetää sikeit, se on varmasti vetäny räkäkännit yöl."
"Mist me löyetään Lorentzovon kämppä?"
"Lorentzovo assuu iha kaupungin laialla vanhan majatalon kellaris, ny se on jonkun omana ja hie on vuokralaisena. Siit tiiätte et talos on kolme savupiippuu joist yks on sortunu jos se ees näkyy lumen alt, ja se omp iso hutlaari.
Syrjäsilmällään Uther Kenturion näki huoneen nurkassa nahkavaatteisiin pukeutuneen hahmon, jonka kasvoja hän ei nähnyt. Mies nousi ja maksoi baarimikolle, jonka jälkeen käveli ulos. Lunta tuiskahti sisään kun hän avasi vankan oven. Hän ei jotenkin ollut normaali.
"Minotauri!" Sihahti noviis kun he pääsivät ulos sotilaiden kertoessa keskustelusta. "Tämä on paljon pahempaa kuin mitä edes inkvisiittoritar oletti... Kautta keisarin..."
"Ja äijä puhui peikoista..."
"Peikot ovat luonnollisia täällä, tosin uhanalaisia."
"Ai nii! Sitte se puhu kultista!"
"Mitä!"
"Kultista louhoksella, ja ruumiiden ryöstöistä."
"Voi ei..."
"Ja joku Lorentzovo kaupungin laidal tietää asioista kuulema paljo, myy joillekin hörhökavereilleen lepakoit ja on kuulema hullu."
"Etsitään hänet." Määräsi Luther.
"Mitä sä, Lasse, sait tietää siit muijasta joka parku?"
"En mitään mikä olisi vaikuttanut jo saamiimme tietoihin.
"Sitten vielä orjakauppiaista."
"Se on vain paikallista harmia, mutta noidalla, siis velholla, hän on mies, saattaa olla liian suuria vaikutuksia, nimittäin Empyreaniin, siksi olemme täällä"
"Oooh" hengähtivät sotilaat joille tuo sana merkitsi jotain suurta, pelottavaa ja tuntematonta.
"Minun täytyy palata Boudican luo luostariin, Gregorius ja Pertvominski..." Pertvominski oli vox-operaattorina "...Menkää puhumaan tämän Lorentzovon kanssa ja tuokaa hänet luostariin."
"Aje! Kautta keisarin!"
"Siunauksia teille kahdelle."
"Keisarin nimeen!"
Miehet lähtivät.
"Ja te, menkää jututtamaan kauppiasta nimeltä Sgrooge, hän on kai salakuljettaja."
"Sen teemme!"
"Näemme luostarissa."
Sotilaat kertoivat kuumeisesti tunteitaan, koko pitkä ja tylsä avaruusmatka oli vain loikoiltu ja harjoiteltu, ja nyt he olivat tapahtumien syövereissä joita eivät ymmärtäneet!
"Hei! Pasha! Katso tuota! Bensakäyttönen Farley-Novidson!" Osoitettiin moottoripyörää kesken syvällisen keskustelun.
"Katsos perkelettä, tuo on tuotu kaukaa!"
"Ja sen omistajan on pakko olla varakas!"
"...Tämä on pahempaa kuin mitä luulimme, jos nuo puheet pitävät paikkansa, silloin velhomme, hän on mies, on väkevämpi kuin mitä luulimmekaan, ja kultti voi häiritä Immateriumia lähiavaruudessa pahoin..." Kirjoitti Noviisi mustaan vihkoonsa.
"Paikalliset ihmiset tuntuvat kuitenkin ihmeellisen luottavaisilta ja puheliailta, sekin on kai heidän tapansa elää." Noviisi kirjoitti joskus myöhemmin.
Toinen Luku
Otto, kaartilainen joka oli Gregoriuksen hyvä ystävä jo ennen heidän surullista pakkokomennusta inkvisition matkaan, istui upeassa holvikäytävässä puisella penkillä kun hän kuuli metallisia askeleita, hän näki hopeiseen haarniskaan suljetun naisen lähestyvän häntä, Inkvisiittoritar Veronica! Siviiliasusteinen sotilas heittäytyi maahan korkea-arvoisen ja pelätyn "Sisar hopean" ohittaessa hänet. Otto nosti päänsä ja katso Veronican perään, kirjaimellisesti. Veronican silmiä hän ei ollut koskaan nähnyt, mutta kerrottiin, että ne olivat kuoleman ruskeat, hänellä oli sievän pähkinäinen tukka joka enää näkyi hänen päästään, sekä hopeinen olohaarniska. Monet näin korkeassa asemassa olevat antoivat irroittaa suuren taisteluasunsa ja kiinnittää esteettisemmän ja arkeen käytännöllisemmän koristehaarniskan. Veronica oli aikoinaan ollut varsin muodokas, eikä antanut panssaroinnin kadottaa hänen linjojaan, ainakaan rauhallisempina aikoina.
Hän kulki kohti puista porttia, joka avautui automaattisesti, sen takana odotti hänen uskollinen oppipoikansa, Luther Laurelius Kondagarn, Luther oli ehtinyt vaihtaa naamiovaatteensa pois, mutta sitä ei Otto tiennyt. Luther oli myös keskustellut jo linnakkeeseen saapuneiden saattajiensa kanssa, mutta sitäkään ei Otto tiennyt.
"Luther, mitä sinä sait tietää?" Veronica puhutteli häntä aina Lutherina.
"Teidän kauheutenne..." Sanoi Laurelius ja kumarsi. "Löysimme kyläläisiltä stigma diaboleja, heiltä, joita velho oli loitsinut. Velhon nimi, hän siis on velho, on ilmeisesti Kaarl Svensson ja on palvellut joskus kaartia, mutta nyt hänet tiedetään Nilubeseblinä. Kuulimme huhuja minotaurien kaltaisesta otuksesta, kultista, ja ruumiiden ryöstöistä. Ilmeisesti lapsiakin on kaapattu. Kulttipaikkaa emme tiedä, mutta sellainen on. Emme tosin tiedä mitkä näistä liittyy Nilubesebliin, sillä kuulimme myös orjapartioista, rikollisliigoista ja peikoista. Lisäksi saimme kuulla ihmeparannuksista, kirouksista ja siunauksista joita Nilubesebli on tehnyt. Mitä saitte selville Kaarl Svenssonista?"
"Kaarl Svensson, hän, palveli kaartia kaksikymmentä vuotta sitten ja oli torjumassa kerettiläistä tziinthin kulttia. Kultti tukahdutettiin peedeeäffän toimesta täysin, sitä oli todistamassa eräs inkvisiittori, nimeltä Zelen. Ilmeisesti velho on saanut tartunnan sodasta. Mitä kerroitte kuulostaa pahemmalta, kuin mitä minä odotin."
"Sitä pelkäsinkin, teidän julmuutenne. Kuinka on häiriön laita?"
"Värinä empyreanissa on pysynyt vakaana, sen aistivat vain kaikkein herkimmät meedioni, ja se tulee tältä seudulta. Samanlaista piikkiä jonka huomasimme ei ole tullut pitkään aikaan."
"Eräs nainen kertoi Nilubeseblin taikoneen siskonsa haamun esille, olisiko se voinut olla havaittu piikki värinässä? Teidän korkeutenne,"
"Todennäköisesti... Mitä naiselle tehtiin"
"Kirjoittivat hänen nimensä mustaan listaan..."
"Sotilaamme palvovat keisaria hyvin."
"Mylady, Mitä seuraavaksi?"
"Summis desiderantes affectibus."
"Teidän kauheutenne." Sanoi Laurelius ja kumarsi. "Milloin?"
"Heti kun löydämme noidan."
Lorentzovo heräsi luostarin tyrmässä roikkuen käsistään kahlittuna. Hän tosiaan oli ollut tuimassa humalassa illalla, eikä Gregoriuksen ja Pertvominskin antamat tyrmäystipat helpottaneet asiaa yhtään. Hän näki edessään vain varjojen peittämiä huppuun kietoutuneita hahmoja ja yhden, jolla oli kiiltävä metallihaarniska.
Veronica katsoi rannepanssariinsa upottua kelloa ennen kuin alkoi puhua, se oli 17.43.
"Mikä on teidän nimenne?!" Kysyi hän.
"Mmm... mmmitä?" Kysyi miehenroikale heikolla äänellä.
"Typerä mies, mikä teidän nimenne on?"
"L-Lllorentsovo..."
"Mikä teidä koko nimenne on?" Karjaisi inkvisiittoritar Boudica.
"Lorentsovo Goldovotvosova..."
"Mitä teette ammatiksenne?"
"En mä mitään tee..."
Toinen huppuun sonnustautuneista hahmoista sytytti suuren valonheittimen suoraan päin Lorentsovoa.
"MITÄ te teette?"
"Emmitään..."
Munkit havahtuivat syvästä hartaudestaan tyrmästä kuuluvaan huutoon ylemmissä kerroksissa, tyrmässä haisi palaneen ihon kätky.
"Siis, mitä te teette?"
"O-o-ostan Bergomovilta tiranokkeja ja myyn ne kalliimmalla..."
"Kelle sinä myyt ne?"
"Kavereille..."
Munkit käänsivät päänsä kohti kellarista kuuluvaa huutoa, ja jatkoivat taas toimiaan.
"Uudelleen, keille?"
"Opetuslapsille..."
"Kenen opetuslapsille?"
"Koroljovin..."
"Millä muilla nimillä Koroljovia kutsutaan?"
"En tiedä..."
"Taas!" Manasivat munkit yrittäen keskittyä hartauteen.
"En tiedä!"
"Siirtäisivät tuon kerettiläisen muualle huutamaan." Mutisivat munkit toisilleen kaariholveissa ja kappeleissa.
"En... en... en... en tiedä..."
"Mitä opetuslapset antavat sinulle?"
"Viiinaa... ja rahaa..."
"Minne viet ne?"
"Hiiteen..."
Huuto kaikui luostarin käytävissä.
"Hiisi on paikka...!" Huusi Lorentsovo nääntymäisillään kidutukseen.
"Missä?"
"Kolmetoista... kilometriä... koilliseen... keskustorilta."
"Millä menet sinne?"
"Naapurin... hevosella..."
"Kuka ne ottaa vastaan?"
"Koroljov... tai joku hänen oppilaistaan..." Huohotti Lorentsovo.
"Mitä hän tekee niillä?"
"Hää... tekee... niist... jotain... soppaa..."
"Olet pettänyt Keisarin myydessäsi sellaisia asioita olet ansainnut kuoleman, sinut teloitetaan aamun koitteessa.
"EI EIII!!"
Hahmot katosivat ja lamppu sammutettiin, Lorentsovo jäi yksin kylmään tyrmään.
"Partio hiiteen, pieni partio suoraan epäiltävälle kulttipaikalle ja harmaat ritarit, kaarti sekä valkyyriat valmiina lähtemään minuutin varoitusajalla." Antoi Veronica käskyn kapteenilleen.
"Kunniakas neitomme..."
Gregorius oli aivan lumen peitossa kun hän lähestyi Ottoa, luminokareet putoilivat lattialle, sekä hänen kengistään jäi lumisia jälkiä lattialle. Siivoavat servokallot manailivat keskenään sottapyttyä.
"Visi mikä reissu, saakuli..." Manasi Gregorius pudistaessaan lumia kivilattialle. Lattia oli mustaa kiillotettua marmoria.
"Mitä teitte?" Kysyi Otto ottaen reppunsa penkiltä antaen näin tilaa Gregoriukselle.
"Etsittiin niitä ihmisiä joita mainittiin siinä listassa, katottiin kaiken maailman sällejä, niillä perkeleillä on piikkipyörän muotoisia luomia!"
"Mitä pirua?"
"Totta..."
Servokallo surisi kulman takaa tönäisten selkeän tahallisesti siivoavaa toveriaan joka lennähti holtittomasti seinään sadatellen äänisyntetisaattorillaan.
"Gregorius Moldovai, Gregorius Moldovai, teitä odotetaan eteisessä." Sanoi leijuva pääkallo samalla äänellä, jonka yleensä kuulee siviilien avaruuslentoasemilta, tämän jälkeen asenteikas pääkallo surisi tiehensä.
"Tuokin vielä, perkele! Nähdään illalla jos nähdään!"
"Nähdään, ja toivottavasti ei, hyvästit!"
"Samoin, saakuli saakuli..." Gregorius esitti aina Otolle kovaa kaveria, jonka vuoksi kiroili hänen läheisyydessä kovasti.
Sama henkilö, jonka Uther Kenturion oli nähnyt Verevolhissa, ajoi näillä kulmin harvinaista menopeliä, 1000 kuutioista Farley-Nosdivad moottoripyörää, paikalliset pelkäsivät häntä, ja asiaan perehtynyt olisi heti huomannut hänet kyborgiksi. Hänellä oli paksut mustat nahkavaatteet, jotka suojasivat häntä ankaralta ilmastolta, mies oli toiselta puolen lumenpeitossa, koska oli ajanut sivutuulessa. Hän pysähtyi ja tutki kogitaattoriaan, näytti tekevän jonkin muistiinpanon. Sitten hän kaasutti matkoihinsa säikäyttäen ruskean hevosen suunniltaan pyöränsä jytkytyksellä.
Uther Kenturion ja Gregorius Moldovai olivat saapuneet jokin aika sitten paikkaan, joka tunnettiin paikallisesti hiitenä, siellä sijaitsi syvä jyrkkäseinäinen kalliokaivanto jossa paloi useita rovioita. Kamoittavat varjot leikkivät kylmissä kallioissa. Kuopassa oli alkamassa uhrimenot, ainakin kaikki merkit viittasivat siihen. Uther ja Gregorius olivat aivan jyrkkäseinäisen kuopan reunalla lumeen kaivautuneina. Tällä kertaa heillä oli kaikki kaartin erikoisvarusteet, lämmittävät vaatteet ja ruokapellettejä.
"Kello?" Kuiskasi Uther.
"Varttia vaille kahdeksan."
Monenlaisiin värikkäisiin asuihin pukeutuneet kultistit hyppelivät ja tanssivat riivattuina uhrina tuotavan orjakaravaanin ympärillä jota tuotiin alas ramppia pitkin. Alastomia naisia ja lapsia tuotiin kahlittuna, ruoskittuina ja polttomerkittyinä kulttipaikalle, osa kultisteista soitti sairasta musiikkia, joka aiheutti pahoinvointia.
"Naiset ovat kaikki raskaina..." Henkäisi Uther kalmankalpeana katsoessaan kuopalle, satoi lunta.
"Kautta Keisarin! Katso tuonne!"
Kivisistä majoista nousi ylös pieniä ihmisiä, niillä oli lapsen kasvot ja vartalot, mutta he olivat selkeästi kaaksen riivamia. Heillä oli mätäpaiseita ja tatuointeja, heidän ihonsa oli sairaan harmaata sekä täynnä merkkejä itseviiltelystä. Kukaan ei varmastikaan ollut yli kymmenen vuotias, eikä heistä osannut sanoa, elivätkö he enää oikeaa elämää.
Kauhtanoihin pukeutunut kyykkä mies kulki uhrien joukossa ja tuntui etsivän jotain, hän valitsi monia lapsia, ja kultistit veivät onnettomat etäämmälle. Samoin hän valitsi naisia jotka kulttilaiset myös irrottivat ketjusta ja veivät syrjemmälle.
"Tuolla on mustia härkiä" Kuiskasi Gregorius.
"Miksiköhän..."
Kulttilapset alkoivat nostella X:n muotoisia ristinpuita.
"Kautta kaiken pyhän..." Henkäisi Uther katsoen irvokasta näytelmää.
Kulttilaislapset alkoivat naulata naisia ristiin ja nostivat tuskasta kirkuvat ihmiset pystyyn, vielä ketjussa olevat alkoivat huutamaan kauhusta ja yrittivät päästä karkuun kykenemättä siihen, kohta kaikki ketjuun jääneet oli naulittu ristiin.
Uther ja Gregorius olivat kalmankalpeita, tai pikemminkin jo vihreitä, eikä se johtunut pakkasesta.
Kulttilaiset ottivat vöiltään karkeita puukkoja, jotka selkeästi olivat hyvin tylsiä ja raastoivat raskaina olevilta naisilta mahan auki niin, että elävä sikiö tippui maahan.
Uther oksensi lumeen, niin hiljaa kuin pystyi.
"Voi saakuli perkeleen helvettiä..." Hän kirosi suu täynnä lunta ja puoliksi sulanutta lihasoppaa.
"Pyhä Levai, pyhä Sofia, pyhä Dominicus..." hoki Gregorius hiljaa puristaen Aquila-riipustaan.
Gregorius käänsi päänsä pois, kun kulttilaiset kantoivat esille paistovartaita.
"Olemme nähneet tarpeeksi, paetaan..." Hän kuiskasi Utherille.
Kun he olivat päässeet suksilleen, kuului heidän takaansa älämölöä. Heidät oli huomattu!
"Vauhtia Uther! Kilsan päässä on voksimme!"
"Ei piru tarvitse kehottaa!!"
He kuulivat karjuntaa takaansa.
"Ei, piru on takanamme..." Henkäisi Gregorius.
"Aistin häiriön empyreanissa!" Kuului monella tavalla ilmaistuna meditaatiohuoneessa.
"Missä?" Kivahti Veronica.
"Ei voi tietää, tällä planeetalla" Touhusi tyhmän lempeä ääni.
"Emme voi rynnätä minnekään summamutikalla." Muistutti eräs hänen neuvonantajansa.
"Totta, odotetaan partiota." Mutisi Inkvisiittoritar.
Luostari alkoi nukkumaan, kello oli kymmenen, Luther kävi suihkussa yksityiskammiossaan, pesi hampaansa ja toimitti ihmisen tarpeet. Hän pukeutui vaaleansiniseen pyjamaan ja kääriytyi leveään untuvasänkyyn. Kekäleet poksahtelivat hiipuvassa takassa, ja ulkona paksujen seinien takana humisi pakkastuuli. Hän katsoi televisiumista urheilua ennen kuin sulki valot ja painoi päänsä tyynyyn.
Noviisi kieri sängyssä koko yön, hän ei voinut kytkeä aivojaan lepotilaan samoin kuin Inkvisiittoritar. Jännitys piti hereillä. Sekavassa valveunessa hän näki empyreanin punaiset pilvet, ne muuttuivat syövyttäväksi vereksi jota satoi hänen päällensä, hän kuuli tuskaisan sateen läpi tuhansien piinattujen sielujen ulvovan valituksen.
Luostarin kellot kumisivat kuudelta, herättäen Keisarin palvelijat hänen uuteen aamuunsa, kymmenet tykinpiikut jotka pistivät ulos sen paksuista muureista, olivat yöllä peittyneet lumeen ja jäähän, niitä, sekä monia muita huoltotoimenpiteitä riensivät munkit hoitamaan heti aamurukouksen ja aamupalan jälkeen.
"Onko partio palannut?" Kysyi hyvin levännyt Veronica yövahdilta, vastaukseksi hän sai pään pudistelua.
"Jotain on täytynyt sattua!" Hän kivahti pettyneenä.
"M-mitä" Kysyi uninen noviisi Laurelius kahvikuppi kädessään, hän oli kävellyt ruokalasta ATK-saliin.
"Kulttitapahtuma on tainnut jäädä sivusuun!"
"Eikö partio ole palannut?"
"Ei!" Kivahti nainen kiukkuisena.
Kolmas luku
Gregorius heräsi pahoin paleltuneena ja mustelmilla lumesta, ensin hän muisti vain hämäriä kuvia, ja sitten hän muisti edellisiltaisen painajaisen. Se iski hänen kipeään ruumiiseen kuin hyökyvä kuumeaalto. Hän oli hyvin lähellä kylää, sinne hän selviäisi, sieltä nopeasti luostariin!
Kaksi turkiksiin pukeutunutta miestä keskustelevat torilla, toisella on käsissään suuri puinen laatikko, joka näytti olevan keskustelun aihe. Mustaan pukeutunut kybogimotoristi katseli heitä hetken piilostaan ja kaasuttaa äkkiä talojen muodostamasta kapeasta kujasta heidän luo pakkaslumi pöllyen, laatikkoa kantava huudahti ja pakeni pois, mutta toinen ei ollut yhtä nopea. Ennen kuin hän ehti liikahtaakaan, roikotettiin häntä jo kaulasta talon seinää vasten.
"Vordokai..." Sihahti kyborgi vetäen suuren mustan puukon onnettoman kaulaa vasten.
"Mitä sinä tiedät?" Kysyi kyborgi vielä, Vordokai näki liiankin selvästi hänen naamansa, jonka teknisistä osista näki selkeästi näki miehen olevan kyborgi. "
"Sinä... Tiedän... Mistä?" Korisi uhri.
"Veronicasta... Muistakin puhua totta"
"Hän... On inkku..."
"Tiedän sen niin hyvin kuin että keisari elää, mitä te suunnittelette?" Kyborgi puristi lujemmin Vordokain kurkkua.
"Häät, assasinoidaan..."
"Milloin, missä?" Tiukkasi kyborgi siristäen keskittyneesti silmiään.
"En tiedä..."
Kyborgi päästi onnettoman irti ja löi Vordokailta pään irti, hujauksessa takana olleeseen tiiliseinään jäi jälki kuin voihin. Lumeen levisi verta ruumiin ympärillä, kyborgi nousi Farley-Nosdivadiinsa, teki muistiinpanon ja ajoi tiehensä.
"Luostariin tuodaan loukkaantunutta!!" Huudettiin komentohuoneena käytettävästä ATK salista, jossa surisivat kymmenet siunatut supertietokoneet suitsukkeiden kyllästämässä ilmassa. Näillä hallittiin ASC-kanuunoita, (anti-spacecraft) adamtium-panssariovia, sekä "Maanravistin" luokan tykkipatteristoja. Lisäksi luostarissa oli valtava lautasantenni. Luostari oli tosin uskon etuvartiosto, myös taistelun linnake.
Kulkija talutti muulia jonka selässä oli pahoin paleltunut mies, mies näytti olevan juuri ja juuri tajuissaan. Suuret panssariovet, joita reunusti kaksi kolmetoistametristä pyhäin patsasta, avautuivat. Eteiseen olisi voinut ajaa neljä "Land Raider" tyypin panssarivaunua yhtä aikaa, ja tilaa olisi jäänyt paljon yli, kaksi miestä ja muuli näyttivät varsin orvoilta suuressa goottilaistyylisessä salissa, vartijat ja munkit riensivät kulkijan luo vieden loukkaantuneen ensiapuun.
Rummut alkoivat pärisemään, sitten ne hiljenivät, tuomittu petturi Lorentsovo tuotiin kahden sotilaan saattamana luostarin ulkopuolelle. Sitten rumpuja alettiin iskeä tahdissa. Lorentsovolta jätettiin silmät sitomatta ja hänet kahlittiin veriseen paaluun. Suoraan hänen edessään oli kahdenkymmenen kaartilaisen teloituskomppania. Kello oli kahdeksan aamulla.
"Jalalle, astu!" Huusi johtava kersantti.
Rumpuja hakattiin tasaisesti BOM bom BOM pom...
Lorentsovo itki ja hikoili kylmää hikeä, joka samantien lähes jäätyi kylmässä viimassa.
Bom BOM bom BOM...
"Tähdätkää..."
Rummut pärisivät piinavan pitkän aikaa, sitten tuli täysin hiljaista, tuomitun viimeinen hetki oli käsillä.
Inkvisiittoritar nosti kätensä ylös, katsoi adjutatanttiinsa ja antoi kätensä laskea.
"Teloitus keskeytetty!" Huusi adjutantti yllättäen.
Kersantti käveli armahdetun luo ja virkkoi:
"Keisarin armosta sinut on armahdettu, sinun oletetaan toimivan sen mukaisesti."
Lorentsovo oli hiestä märkä ja sopersi jotain käsittämätöntä.
Veronica viittoi hymyillen noviisi Laureliuksen mukaansa.
"Partion toinen jäsen on palannut, mutta en voinut olla hukkaamatta valeteloitusta, ne ovat aina niin hauskoja." Veronica sanoi ja hymyili pirullisesti. "Sitä paitsi annoin näin välskärille hieman aikaa hoitaa epäonnekasta, partioretki ei tainnut olla kovin mukava."
"Julmuutenne, voinko kysyä, miksi pidätte niin julmaa kidutusta, kuin valeteloitusta hauskana?"
"Olen kai hiukan sadistinen, sekä saimme juuri uuden palvelijan." Hän viittasi Lorentsovoon, joka suuteli paraikaa adjutantin kenkiä. "Mielestäni olen varsin lempeä, olen kyllä näin aamuisin hiukan tunteikas."
Gregorius Moldovai makasi lähes alastomana operointipöydältä, hänen ihonsa oli vielä täynnä paleltuman jälkiä, mutta laivaston entinen välskäri oli saanut lähes ihmeitä aikaan.
"Et olisi elänyt ilman hoitoa enää montaa hetkeä, ehkä joitain tunteja, saat kiittää elämästäsi Keisaria."
"Tai kirota hänet siitä..." Mutisi Gregorius.
"Luulet, että moittisin epäuskoasi, en, sillä sanoissasi voi olla paljon totuutta."
"Mitä sille laupiaalle miehelle tehtiin?" Kysyi Gregorius.
"Hänelle annettiin mitali palkintona hyvästä teosta, sekä siunattiin useasti, tiedäthän nuo munkit..." Sanoi välskäri rauhallisella äänellä.
"Mihailovits?! Voiko potilasta puhutella?" Jyrähti Veronica harppoessaan automaattiovista sisään.
"Potilaani pystyy vastaamaan kysymyksiinne, Mylady."
"Gregorius Moldovai, mitä partiolle tapahtui?"
"Mylady, meidät yllätettiin kun olimme poistumassa, jokin keisarin kiroama hirviö ajoi meitä takaa." Gregorius yritti nousta, mutta tuskalliset vammat pakottivat hänet takaisin makuulle.
"Se otus oletettavasti vei Uther Kenturionin. Missä tukiryhmämme oli?"
"Heidät yllätettiin, viimeisin tieto saatiin, kun te lähditte suksimaan kulttipaikalle täsmälleen puoli kahdeksan."
"Voi parat... Löydettiinkö ruumiita?"
"Ei. Saitteko mitään tietoja kultista?" Tiukkasi Inkvisiittoritar.
"Mylady, minulla on hirvittävän kammottava kertomus..."
"Varmasti, siksi sen haluan kuullakin."
Munkit Nikolai ja Rasputin olivat torilla, he jakoivat siunauksia, sekä ostivat ruokaa luostariin. Heillä oli härkien vetämät kiesit joihin lastasivat talonpojilta jo ennalta tilatut ruokatavarat. Pyry oli taonnut.
"Keisarin miehet!!" Huusi kaapuun kiepoutunut hahmo juuri kun he olivat kantamassa kalalaatikoita. Ne eivät haisseet pakkasessa.
"Keisarin miehet!" Toisti hahmo.
"Mitä?" Kysyi Rasputin lempeästi.
"Minulla on paketti Inkvisiittoritar Veronica Scythianille" Sanoi mies ja antoi heille tukevan puulaatikon. Munkit katsoivat toisiaan lyhyen hetken.
"Sallikaa meidän antaa kuolemattoman Keisarin siunaus!
"Se olisi mukavaa, mutta minulla on juuri nyt kova, kova kiire!" Sanoi mies ja kiiruhti pois.
"Veli Rasputin, näitkö tuon miehen kasvoja?"
"En, näitkö sinä?"
"En."
"Inkvisiittoritar ei tule varmastikaan pitämään tästä..."
"Mylady, mihin sitten ne härät? Ihmetteli noviisi heidän askeleidensa kaikuessa luostarin holveissa.
"Yksinkertaista, mihin luulet niiden naisten joutuvan?"
"Julmuutenne, en ymmärrä."
"Mistä luulet, että minotaurit tulevat?" Kysyi nainen ivallisesti.
Noviisi avasi suunsa kuin kysyäkseen, mutta vaikeni.
"Tarkoitatko, ylhäisyys, että..."
"Kyllä, siihen tarvitaan vain aimo annos empyreanin kiellyttyjä noituuksia, sekä eräitä fyysisiä toimenpiteitä"
"Miten ne naisparat selviytyvät koettelemuksesta?"
"Mistä luulet heidän selviävän?" Huokaisi Inkvisiittoritar sarkastisella äänellä.
"Entä mitä teemme Gregoriukselle? Hän on kokenut liikaa, enkä usko hänen kestävän enää missään, sotilaana eikä siviilissä."
"Mielestäni olisi järkevää, jos antaisimme pumpata hänet täyteen kipulääkkeitä sekä huumeita, jolloin hän taistelun alkaessa saisi henkilökohtaisen kostonsa ja kuolisi sankarikuoleman."
"Mutta Mylady, Gregorius on keisarin uskollinen palvelija, miksi et tekisi tuota vaikka esimerkisi Lorentsovolle?"
Veronica asteli hetken hiljaa.
"Minulle on annettu tiettyjä oikeuksia, nimittäin päättää elämästä ja kuolemasta parhaalla näkemälläni tavalla, vaikka se olisi epäoikeudenmukaista, jos se vain ajaa minun tavoitteita, sillä minä päätän, mikä on oikein ja väärina. Sitäpaitsi Gregorius Moldovai on vain kaartilainen."
"Mylady."
"Olen sitä mieltä, että vietät liikaa aikaa rahvaan seurassa, olet käynyt liian tunteelliseksi. Se on pahe kun tarkastellaan tulevaa inkvisiittorin uraasi."
"Katson, että asia muuttuu, Mylady, mutta eikö se juuri erota meidät kaaoksen kauhuista?"
Veronica käveli taas hetken hiljaa.
"Kyllä, olet ehkäpä oikeassa, mutta tunteet eivät saa vaikuttaa inkvisiittoriin hänen toimissaan, inkvisiittori tuomitsee rahvasta niinkuin näkee parhaaksi ja rahvas on vain rahvasta.
"Teidän korkea-arvoisuutenne, pyhän inkvisiittion toimeenpanija." Jyrisi metallinen ääni sotilaallisesti heidän edestään. Gaius Vergillius, harmaiden ritarien johtaja sekä sotilaiden komentaja, puhutteli heitä.
"Vergilius, uskollinen palvelijani, puhu."
"Armahdettu Lorentsovo on puhunut, hän kertoi, ettei tiedä mitään Nilubeseblistä, vaan kertoi Koroljov- nimisestä velhosta. Velho suorittaa erästä pitkällistä kulttitapahtumaa paraillaan. Tosin nämä niin sanotut mysteeriot tapahtuvat erillisinä episodeina suhteellisen tasaisin väliajoin. Lorentsovolle on nousemassa kova kuume. Mylady"
"Ei kai niitä velhoja ole kahta?"
"Ehkäpä on, tai sitten ei.
"Katsokaa, että Lorentsovo saa maksaa elämästään, alkakaamme valmistautua puhdistukseen"
"Mylady..." Myöntyi valtava metallinen hahmo.
"Arvoisa puhdistaja! Arvoisa puhdistaja!" Huusivat munkit Rasputin ja Nikolai.
"Mitä, veljeni Keisarissa?"
"Saimme paketin vietäväksi teille torilta."
Inkvisiittoritar otti puisen laatikon ja käänteli sitä hetken.
"Vergillius, tutki sisältääkö tämä mitään vaarallista." Määräsi Boudica.
Valtava hopean harmaa ritari tutki yli-ihmisen aisteillaan ja teknisillä laitteillaan laatikkoa.
"Vain vaarallista mielenterveydelle." Julisti soturi tunteettomalla äänellä.
"Tuskinpa vain!" Sanoi Veronica miltei nauraen.
"Aivan, mutta etiketteihinhän kuuluu aina varoittaa..."
"Tiedän, olet kunniaksi taisteluveljillesi."
"Uther..." Huokaisi Laurelius hiljaa katsottuaan laatikkoon.
"Näetkö?" Sanoi Veronica "Rahvasta tulee ja menee, kuka milläkin tavalla, eikä meillä ole aikaa miettiä miten, ystävällesi Gregoriukselle on kunnia tulla marttyyriksi ja vieläpä siitä on ajateltu. Miljoonia ja taas miljoonia jää vaille sitä kunniaa."
"Ymmärrän, Mylady..."
"Mikä on käskynne?" Kysyi jalo ritari.
"Puhdistakaa."
"Mylady..." Kysyi suuri harmaa soturi sotilaallisella, tiukalla ja metallisella äänellä. "Me emme voi aloittaa hyökkäystä näillä tiedoilla, tarvitsemme enemmän harkintaaikaa, sekä ainakin tarkan kohteen!"
"Aistinko äänessänne, veli Vergilius, sarkasmia?" Tiukkasi Veronica.
"Mahdollisesti, Mylady, mahdollisesti."
"Vihjaatko, että olisin edelläkäyvä?"
"Vaikuttaa mielestäni uhkaavasti siltä, kunnianarvoisa Mylady."
"Voit olla hyvinkin oikeassa ja on hyvä, että muistutte, palvelijani, minua siitä."
"Mylady..." Kuului kaksinkertaisena ja sitä seurasi nopea polvikumarrus, kello oli puoli yhdeksän.
Neljäs luku
Veronica Scythian, Inkvisiittion noidanmetsästäjä, yksi vihatuimmista ja pelätyimmistä imperiumin puolustajista, vetäytyi kammioonsa palvelustyttöjensä kanssa. Kauniit valkoisiin huntuihin pukeutuneet nuoret nunnat alkoivat riisua Veronican päältä niin kutsuttua "kevythaarniskaa" joka ei olisi taistelussa niinkään suojannut, se oli lähinnä esteettinen. Se oli tehty Cypra Mundissa uniikkina kisällin työnä, ja sen nimi oli "Rotcetorp". Sen alta paljastuivat ihmismielelle ymmärtämättömäy lukemattomat johdot, Boudican sisään kasvatetut voimakennot ja hermostoliite, jota kutsuttiin mustaksi kuoreksi, sekä kaikki luihin kiinnitetyt servot ja kiinnitin telineet. Kaikki kummalliset tekniset vimpaimet, jotka antoivat kantajalleen superihmisen kyvyt. Tytöt lauloivat hymnejä kauniilla kuoroäänellään, laskivat kalliin haarniskan samettisiin säilytyslaatikoihin, ja alkoivat pukea Veronican päälle hopeista taisteluhaarniskaa ja rakettireppua. Yksi tytöistä laski hänen päähänsä laakeriseppeleen. Kevyemmin kuin normaalisti, asteli Inkvisiittoritar taisteluasussaan vielä yhden galvanoidun matkalaatikkonsa luo. Sen avaamiseen tarvittiin useita koodeja, jotka vain hän tiesi. Hän avasi laatikon, se oli sisältä päällystetty mustalla sametilla ja siellä lepäsi legendaarinen ase, Malleus Maleficarum, pelottava noitavasara.
Tytöt katsoivat pelonsekaisesti, kun hän otti käsiinsä tuon monen hirviön ja kerettiläisen surman, joka oli jo tuhansia vuosia vanha pyhäinjäännös.
"Haluan, että siunaamme yhdessä tämän vasaran." Hän sanoi vakavana tytöille.
Tietokoneet surisivat ATK-salissa, hämärä huone oli täynnä suitsukkeen tuoksua ja kynttilän savua, joka harmaannutti muinaisia laitteistoja. Konejumalaa lepytettiin taukoamatta litanioin ja rukouksin, jottei ammoiset tekniset aparaatit vain pettäisi.
Kalju ruskeaan kaapuun pukeutunut munkki teki työtään virtuaalihansikoillaan, suuressa pölypintaisessa laatikossa näkyi vain pieni holografikuva ja mystisiä merkkejä, jotka vain asiaan perehtynyt ymmärsi. Valkokaapuinen palvelustyttö sipsutteli tuoden kahvia, kaakaota ja teetä. Servokallot surisivat pimeissä varjoissa, välillä nuo irtileikatut päät, jotka oli kytketty pieneen elossapitojärjestelmään sekä gravitaatiolaitteistoon kirjoittivat jotakin pitkiin listoihin pienillä, ja välillä kuiskivat jotain pienillä äänisyntetisaattoreillaan.
"Pohjoisessa ratsastaa suuri ratsujoukko kohti Melgasovon kylää." Ilmoitti seurantalaitteista vastaava munkki.
"Viimekerrallakin rosvot tulivat pohjoisesta."Muistutti eräs munkki kahvikuppi kädessään, kaikki hiljenivät miettimään tilannetta.
"Nyt luostarissa olisi sotilaita vastaamaan hyökkäykseen, jos vain hänen korkea-arvoisuutensa sallii heidän käytön maalliseen operaatioon."
"Paikallisten luottamus keisariin on horjunut sen vuoksi, ettemme ole voineet torjua koplaa, meidän täytyy pyytää Inkvisiittoria apuun!" Korotti eräs munkki ääntään.
"Lucius! Etsi Veronica ja kysy salliiko hän nöyrän pyyntömme."
Servokallo surisi matkoihinsa jupisten kuinka hän aina joutuu "törmäilemään", kuten lentävät pääkallot asian ilmaisivat, sekä vieläkin manasi entisen sotalääkärin assistentin, syytä ei kukaan tiennyt, kuullut tai muistanut.
Veronica piti vasaraansa arvokkaassa asennossa.
"On aika riisua silkkihansikkaat, ottakaamme voimanyrkit esiin!"
Adamtium portit avautuivat pehmeästi liukuen ja kurinalaisessa muodostelmassa olevat vihreisiin Cadialaisiin taisteluasuihin sonnustautuneet soturit marssivat kohti viiden kilometrin päässä olevaa Melgasovon kylää. Lumi tuiskusi lähes vaakasuoraan ja riepotteli heidän standaariaan. Standaarissa liehui mustalla pohjalla valkoinen I-kirjain. Standaarin lisäksi oli kymmeniä viirejä ja lippuja kaikkien koneiden jumalle, Keisarille sekä pyhäin kuvia. Kaikilla sotureilla oli luotiliiveissään rukousnauhoja. Taistelijoita oli kolmesataa ja heidän rinnalleen lönkytteli sisältä vielä kolme kirskuvaa täyspanssaroitua sentineliä, jotka pysyttelivät heidän rinnallaan, niihin oli kiinnitetty multilaserit. Joukossa raahattiin kolmea automaattikanuunaa, sekä oli kaksi onnetonta, jotka olivat saaneet kyseenalaisen kunnian saada aseen, jota Konejumala ei suosinut, plasmahaulikon. Esilaulajan perässä sotilaat lauloivat, tai karjuivat, litanoita Keisarille ja Konejumalle.
Kyborgi käveli rennon oloisena kantakahvilaansa, hänen ei tarvinnut edes sanoa mitä halusi, vaan Mikko Baarimikko kaatoi heti hänelle kahvia, neljä ruskeaa sokerikuutiota ja kaksi kuudesosaa kermaa. Kyborgi istuutui suuren näyteikkunan, tai plexin, eteen, millainen harvinaisuus oli antanut tälle kahvilalle nimenkin, Vintow, eli ikkuna. Ikkunasta hehkui kylmää, mutta lämpöpatteri muutti asian.
Mikko Baarimikko ei pelännyt miestä, hän tunsi hänet vakioasiakkaanaan, vaikkei usein hänen kanssaan puhunutkaan. Mikolla oli pientä meedion vikaa, vaikkei sitä itse tiennytkään, joten hän aisti miehen olevan aatteiltaan jalo. Joskus he olivat keskustelleet keskenään, mutta mies oli sanonut palvelevansa Keisaria, mutta toimivansa vain yksin. Hän oli myös sanonut, ettei halua keskustelevansa asiasta, Mikko Baarimikko oli ymmärtänyt heti asian, mutta vain sen takia, että mies oli antanut hänelle psyykkisen komennon ymmärtää. Juuri näiden mystisten asioiden takia he tulivat parhaiten toimeen koko kylässä.
Lumituiskuiselta kadulta kuului huutoa ja ammuskelua.
"Agumasato! Älähti Mikko ja otti tiskin alta suurikaliiberisen automaattihaulikon, sellaisen jonka yleensä näkee Adebtus Arbitesin joukoilla.
"Et tarvitse sitä." Sanoi Kyborgi.
"En tarvitsekkaan..." Myönsi Baarimikko ja laski aseensa. "Alankin jo siivoamaan."
"Hyvä, tänne ei tule enää asiakkaita." Sanoi kyborgi ja otti joi hieman kahvia.
"Kyllä, tänne ei tule asiakkaita."
Kaarti huusi sotahuutoaan heiluttaen lippujaan ja koplalaisten hevoset pillastuivat, yllätyksestä sentinelit käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja singahtivat pelottavan näköisesti rosvojoukon taa, joka näin jäi ristituleen. Pian hevosten ja roistojen ruumiit paloivat jäisellä kadulla. Vintowin ikkunan edessä tapahtunut episodi kesti vähemmän aikaa kuin jo aloitetun kermakahvin juonti.
"Härdelliä." Totesi Mikko Baarimikko.
"Kyllä." Myönsi kyborgi.
"En taida saada asiakkaita hetkeen." Mietti Mikko ääneen.
"Se pitää paikkansa."
"Mitä kello on?"
"Kuusi, kohta tulee pimeä."
Mikko Baarimikko ei tulllut koskaan tajunneeksi, että miten kevyesti hän otti raskaimman katutaistelun Melgasovan historiassa, vieläpä hänen kahvilansa edessä.
"Menenkin tästä matkoihini, Kiitos!" Ilmoitti kyborgi hetken päästä.
"Nähdään taas!"
Ovi kolahti ja musta ryhdikäs hahmo harppoi tuiskussa Mikon näköpiiristä.
Luther istui ylimysten takkahuoneessa, ja katsoi laiskanlinnastaan Cadia-Khai Zhan jääkiekko turnausta, hän kuuli Veronican tulevan huoneeseen taisteluasussaan, tekevän jotain asiaa, kai muistiinpanoa, kun servokallo toi hänelle viestiä. Hän kuunteli leijuvaa päätä hetken ja huusi Laureliukselle.
"Mitä, Mylady?"
"Tule pääportille, nyt!"
Luther Käski nopeasti servokalloa nauhoittamaa turnauksen ja seurasi Veronicaa.
He käyttivät varauloskäyntiä, jota ei ollut käytetty vuosiin. Vaikka useita kalloja oli rasvaamassa lukkoja ja saranoita, sai Veronica käyttää useasti superihmisen kykyjään.
Ulkona tuuli oli myrskylukemissa, Veronica osoitti mustaa pääporttia.
"En ymmärrä, Mylady" Sanoi Luther empivästi.
"Katso."
"En näe."
Veronica veti Lutherin lähemmäksi porttia.
"Näetkö nyt?"
"Puukko!"
"Aivan, porttiin on isketty puukko."
"Miten... Tuo on kovaa adamtiumia?"
"Silläpä."
"Siinä on viesti!"
"Vedän puukon irti, katso tarkasti mitä tapahtuu."
"Kuoppa välähti punaisena!"
"Saman näin minä, mutta puukko ei, eikä ovessa ole suojakenttää."
"Mutta tuo ei ole voima-ase!"
"Ei ole mutta minä tiedän mikä se on."
"Mikä?"
Veronica katsoi Laureliusta.
"Onko se....?"
"On."
Luther oli hetken hiljaa ja nosti sitten maahan pudonneen pergamentin.
"Tämä on kirjoitettu korkegootilla, käsin, tässä sanotaan: Varo sievää selkääsi, Veronica, Melgasova kiehuu, ja Nummukotuon louhoksella tapahtuu."
He katselivat toisiaan hetken, Inkvisiittoritar ja oppipoika.
Lumessa kolmekymmentä metriä heidän takanaan makasi naamiomies, kuudenkymmenen metrin päässä hänestä kyborgi laittoi äärimmäisen harvinaista ja vaikeasti saatavaa Exitus- tarkkuuskivääriä tuiskun suojissa ampumisvalmiuteen. Naamiomies laittoi omaansa, kaartilta ryöstettyä tarkka-ampujan kivääriään. Kyborgi nosti aseensa, tähtäsi ja painoi liipasintaan...
"Tuolla ammuttiin!" Sihahti Veronica.
"Mennään nopeasti sisälle!" Kehotti Luther.
"Olet oikeassa."
He syöksyivät peräkanaa avonaiseen salaoveen, jonka suulla servokallot, jotka eivät uskaltaneet tulla myrskyyn, leijuivat. Ovi suljettiin.
Kyborgi laski aseensa, puhdisti piipun ja purki aseen kantolaukkuunsa. Sitten hän otti muistivihkonsa ja laittoi ruksin "Vladimir Rumanov" nimen kohdalle, tämän ruumis päästi parhaillaan veriään ryöstetyn kiväärin viereen. Vielä kyborgi otti jonkinlaisen viestimen ja jätti meille tuntemattomalle ihmiselle viestin näin sanoen: "Vladimir Rumanov, Koroljovin assasinoija sekä Shasha-vuoren tarkka-ampuja on kuollut."
Kaarti oli asettunut Wokian tyhjään varastoon, osa oli harvojen ikkunoiden ääressä katsomassa tilannetta ulkona, osa oli ulkona vartiossa.
Yliluutnantti Trajanus asteli sotilaallisen ryhdikkäästi sotilaiden joukossa, hän komensi tätä osastoa.
"Ja pojat muistaakaa, mitä teille on opetettu kriisinhallinnasta!" Hän huusi pulinan yli. "Meidän ilmaantuminen saattaa laukaista kapinan, tai jotakin vielä pahempaa, jonka vuoksi meidän täytyy olla äärimmäisen varuillamme."
Ulkona tuiskussa, kaartilaiset jotka olivat vartiossa tarkkailivat autioita katuja, tumma hahmo liukui erään vartijan taakse. Huhmar kietoutui salamannopeasti onnettoman kaulalle ja tämä kaatui sokkelilta maahan päästämättä pihaustakaan. Hetken kuuluu kahinaa, ja paikalle nousee toinen mies vainajan tamineissa.
"Mitä tapahtui!" Huudettiin pimeydestä.
"Liukastuin!"
"Ahaaa... Ole varovaisempi!"
"Kyllä, tämä kesken jääneen rakennelman sokkeli on aika petollinen!"
Valekaartilainen kuuli samat äänet pimeydestä, hymähtäen hän tiesi, että hänen rikostoverinsakin oli onnistunut.
"Vahdinvaihto!" Huudettiin sisältä. Se tosin oli jo osin suoritettu.
"Rasputin!" Huusi kyborgi munkille joka piti auki samaa salaovea jota Veronica ja Luther olivat käyttäneet hetki sitten.
"Onko kallot hoidettu?" Kysyi kyborgi.
"Huolehdin niistä."
"Hyvä, missä on petturi Ivan? Meidän täytyy kiirehtiä."
"Hän on huoneessani odottamassa teetä, mutta saakin sinut."
"Hyvä."
Kesti joitain minuutteja, kunnes kyborgi käveli ulosovesta tainnutettu Ivan kainalossaan, kädessään hänellä oli voimahaarniskan lävistävä puukko, jonka oli ottanut Ivanin taskusta, ei tarvinnut paljoakaan arvailla kenelle se oli suunnattu.
"Puhdistaja, puhdistaja!!" Huusi Rasputin hysteerisesti ja miltei törmäsi Veronicaan.
"Mitä, Rasputin?"
"On tapahtunut hirveitä, veli Iivana on kidnapattu, hän oli huoneessani odottamassa minua kun olin hakemassa teetä... "Rasputin veti henkeään. "Ja löysin tämän lapun..."
Veronica otti pergamentin.
"Sama käsiala kuin portin viestissä, huomaatkos Luther."
"Katsos vain..."
"Tässä lukee: Jos haluatte oivan miehen, keisarin palvelijan munkki Ivanin säilyä keisarin niin kutsutulla Valon polulla, tulkaa kaartilaistenne kera Nummukotuon louhokselle."
"Se on takuulla ansa!"
"Tässä puhutaan vain kaartilaisista, eli heillä on sotavoimia, mutta kukaan ei tiedä harmaista ritareista. Hehän ovat olleet piilossa koko ajan."
"Entä jos emme selviä?"
"Silloin tämä planeetta exterminoidaan, ja hyvin nopeasti."
Veronica oli luullut Rasputinin vavahtavan, mutta näytti kuin hän olisi tiennyt asian.
"Kallot, kutsukaa kaikki keisarin sotilaat taistoon, lähdemme hyökkäykseen!" Julisti Veronica ja otti selästään Malleus Maleficarumin käsiinsä. Kello oli 20.12.
Kolmekymmentäseitsemän kimera- miehistönkuljetusajoneuvoa jyrisivät matkaan luostarista murskaten Vladimir Rumanovin ruumiin kenenkään huomaamatta. Hangaareista ulvoi viisi Valkyyriaa, kaksi täynnä harmaita ritareita ja kolmessa laskuvarjojääkäreitä.
"Saimme irtautumiskomennon! Juoksumarssia Nummukotuon louhokselle! Toimintaa! Ryhmän johtajat tehkää mitä teidän kuuluu tehdä! Toimintaa keisarin nimessä!" Huusi Yliluutnantti Trajanus voksin äärestä. Hetken kaikki näytti kaaokselta, mutta sekunneissa alkoi ryntäys louhokselle, kukaan ei huomannut seitsemän muitakin yllättyneemmän kaartilaisen puhuvan kaikkea muuta kuin kaartin yhteydenpitovälineillä.
"Tappakaa Veronica ja Luther!" Annettiin koodattu määräys pettureille.
Luostariin jääneet meediot tunsivat, kuinka lähimailla nostatettiin hirvittävää varjoa Empyreaniin.
Pomppivassa komentokimerassa Luther, Veronica, Vergilius ja yksi meedio, jolle oli jäänyt näkökyky sielunsitomis- rituaalissa. Lisäksi oli vox-operaattori ja muutama kaartilainen.
"Kaarti menee ensi, sitten tiputetaan laskuvarjojääkärit kuoppaan, sitten harmaat ritarit alueille joissa koetaan raskaimmat tappiot. Mitä mieltä olette?!" Huusi Veronica karttaa katsoen yli kimeran moottorin jylyn.
"Kuulostaa järkevältä."
"Yliluutnatti Trajanus ottaa yhteyttä!" Huusi vox-operaattori.
"Kytke yleiskaiuttimeen!"
"Olemme määrätyssä pisteessä, komentonne Mylady?!" Karjui Trajanus.
"Piiritys, kiertäkää louhos ja hyökätkää luoteesta, onko selvä?" Tankkikomppania näet oli tulossa lounaasta.
"Määräys ymmärretty, TOIMINTAA!!"
"Voksiyhteys poikki!" Määräsi Veronica.
"Aistin valtavan varjon Empyreanissa!" Kiljahti meedio. "Se peittää meidät kaikki!!"
"Pysy rauhallisena!" Tyynnytteli Veronica.
"Yliluti Trajanus on asemissa!" Huusi voksi, kello oli puoli yksitoista.
"Jalkautumiskomento annetaan viidentoista minuutin sisällä, välitä se kaikille vaunuille!" Huusi Veronica.
"Kello on kaksikymmentäkaksi neljäkymmentäkaksi, jalkaudumme nyt!" Huusi Veronica, valkkyyriat pudottavat lastinsa vasta erillisestä komennosta, Trajanuksen osasto toimintaa!!"
Lumimyrsky riehui ja tuuli puhalsi vasten jännittyneiden sotilaiden kasvoja, nämä puristivat jännittyneinä laserkivääreitään rystyset valkoisina. Kymmenet liput lepattivat kovaan ääneen tuulessa.
"Keisari on ylivertainen suojamme!" Huusi Veronica taivaista, hän oli syöksynyt ilmaan rakettirepullaan.
"Keisari on ylivertainen suojamme!" Toistivat sadat sotilaat kuorona, kaikuna vastasi kaukaisuudessa Trajanuksen sotilaat.
"Emme pelkää kuolemaa, vaan saamme iankaikkisen kunnian..." Jatkoi Veronica nähden satojen sotilaiden taskulamppujen kiilaavan pimeää tuiskua.
"Emme pelkää kuolemaa, vaan saamme iankaikkisen kunnian..." Vastasivat sotilaat kuorossa ravistaen kivääreitään ja heiluttaen lippujaan.
"Keisari on voimakkain aseemme!" Julisti Veronica korkeuksista.
Sotilaat näkivät tähtiä vasten valtavan kaivoskompleksin rauniot.
"Keisari on voimakkain aseemme!" Huusivat sotilaat puiden nyrkkiään.
Kaivannossa paloi suuria rovioita, Trajanuksen sotilaat olivat jo aloittaneet tulitaistelun, mutta käppänämäiset hahmot jotka näkyivät rovioiden valossa, vastasivat tuleen louhoksen vastapäisellä rinteellä laserasein!
Gregorius Moldovai oli aivan eturintamassa, täynnä kipulääkkeitä ja taisteluhuumeita, hän ja kymmenet eturintamassa olevat näkivät laihoja varjoja joilla näytti olevan käsissään aseet. Laserin siniset juovat nuolivat molempien puolien sotilaita ja niittasivat kalman satoa.
"C'aatanan c'aatana! Epäkuolleita! Perkele!"
Taskulamput ja liekit valaisivat palavia luurankoja ja muumioita jotka olivat jo saaneet maistaa Keisarin lahjaa heille.
"Miten kuolleet voivat kuolla uudestaan?"
"Älä kysy vaan ammu ne kuoliaaksi!"
Mortar- heittimet avasivat tulen avolouhokseen, yhteen rovioon osui panos ja palava materiaali sinkoili ympäriinsä, lisäksi pimeydessä välähtelivät kranaatit mutta niiden tuhoista ei saatu selvyyttä.
"Louhos on täynnä ristiinnaulittuja!" Huudettiin Gregoriuksen läheltä, hän näki ammottavamahaisia ristiinnaulittuja naisia pimeydessä, hänen henkilökohtaisen painajaisen.
Kaikkialla välähteli laserit, jossain oli käynnissä hektinen lähitaistelu, mortarien jysähdykset kaikuvat avolouhoksen seinämistä, kuului sotahuutoja, kuolintuskia, kranaattien posahduksia ja kuumeista kamppailua, mutta heidän jo kerran kuolleet vihollisensa olivat hiljaa. He ampuivat sanomatta mitään, he löivät sanomatta mitään, he "kuolivat" valittamatta.
"Ottakaa pyhän Sebastianin lippu!!" Karjuttiin, lipunkantajaan oli osunut ja viimeisin voimin hän piti punaista viiriä ilmassa jottei se koskettaisi epäpyhää maata.
Kaivoskäytävistä kaikui karjuntaa, hirvittävää, epäluonnollista ja epäpyhää ulvontaa.
"Minotaureja!!" Huusi komentaja Vergilius.
"Pudottakaa jääkärit ja ritarit!" Komensi Veronica.
Taivaalla näkyivät Valkyyrioiden moottorien hehku, vihollisen singot ja laserkanuunat ampuivat lentokoneita.
"Tuhotkaa tuo pesäke!!" Komensi Vergilius yleisradioon. Kohta mortarit ampuivat pesäkkeen seulaksi, mutta yhteen valkkyyrioista osui, ja se joutui tekemään pakkolaskun jonkin matkan päähän louhoksesta.
Veronica singahti laskeutuvien laskuvarjojääkäreiden seassa kohti ensimmäistä seitsemästä minotaurista, hän löi mustanpuhuvaa otusta otsaan, ja hirviö lähes luhistui hurjan vasaran iskusta. Kymmenet laserit nuolivat tämän paljasta vartaloa, ja hirviö huusi tuskasta. Kohta oliva harmaat ritarit saapuneet maahan, ja viiltelivät aseillaan kammottavia härkäihmisiä.
"Veli Donovan, nosta peitsasi!" Huusi Andreas niminen ritari.
"Siirry! Veljeni Balthasar! Takansi on luurankoja!
Kuusi ritaria ympäröi mustakarvaisen minotaurin ja maallikon silmissä vain sohivat sitä, ennen kuin kirottu otus lyyhistyi maahan.
Veronica pyöri taas yhden minotaurin ympärillä, hän iski sitä vasarallaan poskelle, luunsirpaleet ja veri entelivät, otuksen röhistessä tuskasta, lensi Veronica voltilla tämän taakse ja iski petoa selkärankaan. Hirviö huitoi mutta vasaran iskut olivat tainnuttaneet tämän niin, että se kykeni vain huitomaan siihen suuntaan missä Veronica lenteli rakettireppuineen.
"Kakaroita!" Huusi Cicero, niminen ritari selvitettyään taisteluveljiensä kanssa jälleen yhden minotaurin. Lucius pulttasi ensimmäisen groteskin lapsen maahan.
"Onko nuo jonkinlaisia minioneja??"
"Ainakin tapettavia, veli. Sisar hopeamme pärjää hyvin tuon viimeisen tauruksen kanssa, auttakaamme veljiämme kaartilaisia!"
Veronica laskeutui maahan, hän tuli heti seitsemän kaartilaisen ympäröimäksi. Kahdeksas ei näyttänyt ihmiseltä, hän otti aseensa ja ampui nuo seitsemän kuoliaaksi, mutta kukaan ei huomannut kyborgin tekoa, ei edes Veronica. Tämän jälkeen hän otti taas vihkonsa ja ruksasi seitsemän nimeä.
Aamu sarasti, yön kuumeisen taistelun jäljiltä kaikkialla oli hiiltyneitä ruumiita, niiden joukossa Gregorius Moldovai ja Luther Laurelius Kondagarn. Meediot kertoivat varjon kadonneen täysin tältä planeetalta. Nilubeseblin ruumista ei koskaan löydetty, mutta meediot vahvistivat hänen varjonsa kuolleen. Kaikki joiden nimet oli kirjoitettu mustan vihon taakse, lopetettiin. Veronica kirjoitti myöhemmin kirjan kammottavista teoista joita täällä oli suoritettu jottei niitä unohdettaisi, siihen hän käytti paljon Lutherin muistiinpanoja. Mystisestä kyborgista ei kukaan muu kuin Rasputin saanut koskaan tietää, eikä hänen todellisista teoista. Kukaan ei myöskään osannut liittää häntä pieneen tutkahavaintoon joka nähtiin Veronican avaruusaluksen liepeillä, ennenkuin oli kadonnut. Planeetalle annettiin oppia Keisarin valosta sata vuotta, ennen kuin inkvisiittoritar katsoi tarpeelliseksi lähteä seuraavalle operaatiolle. Näiden vuosien aikana suoritettiin monia tehtäviä ympäri planeettaa.
***********
Eli otan vastaan kaikki kommentit.[/b]
Tarina oli pitkä ja hyvä nii, koska tempauduin mukaan ihan täysillä. Juttu voisi olla kirja... No innostuinpa nyt 40k:stakin