Elikkäs.
Kirjoittelin tämän tässä tänään jonkin ihmeellisen mielenjohteen tuloksena. Surkeahan tästä tuli, mutta samapa tuo. Ensimmäinen kunnon taistelukohtaus koko systeemissä (!) - mutta tuli tuossa juuri katsottua Kill Bill:it, joten laadusta en sano mitään. Eli, jatkoa edellisille, kannattaa vilkaista nämä linkit, jos tahtoo jotain ymmärtää ja päästä sisään juoneen.
Prologi - Kenttä
Ensimmäinen osa - Haltiahenki
Toinen osa - Kylä
Katsotaan, jos tätä arvosteltaisiin edes vähän enemmän kuin edellisiä.
Mutta, itse tarina:
Pyhimys: Kolmas osa – Sisaret:
’ Pyhimys katseli temppeliä kujan varjoista. Sen suurta vahvistettua puuovea vartioivat sotilaat – joita oli kokonaiset kolme kappaletta. Nämä istuivat tylsistyneinä temppeliin käytävää pitkin vievillä portailla ja heittelivät noppaa. Itse rakennus oli helposti vallituksia korkeampi – ja kestävämpi. Se oli luultavasti ollut yksi niistä harvoista rakennuksista, jotka oli rakennettu samaan aikaan vallituksen kanssa. Ja rakennettu kokonaan kivestä. Pyhimys huomasi portailla verijälkiä. Luultavasti sen hyökkäyksen jäljiltä, josta Otto oli puhunut. Temppeli oli todennäköisesti vain yksikerroksinen korkeudestaan huolimatta. Oven yläpuolella oli kolme suurta ikkunaa, joiden eteen tällä hetkellä oli kuitenkin vedetty verhot. Pilvien välistä kurkistavan auringon valo paljasti verhojen kultakirjailut.
’ Pyhimys sylkäisi ja lähti kävelemään kohti ovea. Kadulla vaeltava tuuli tarttui hänen viittansa. Matkaa kujalta portaille oli reilut kymmenen metriä. Vartijat tajusivat hänet vasta, kun hän astui ensimmäiset askeleensa portaille. Nopat tippuivat mutaan joka ympäröi portaita. Jokainen sotilaista veti miekkansa esiin.
’ Pyhimys pysähtyi ja katsoi kysyvästi sotilaita.
’ ”Meitä on kielletty päästämästä ketään temppeliin”, yksi näistä sanoi ja vei miekkansa Pyhimyksen eteen. Muut kaksi nyökkäilivät hyväksyvästi.
’ Pyhimyksen kyynärpää iskeytyi juuri puhuneen sotilaan otsaan, ja tämä kaatui ulvahtaen portailta mutaiselle kadulle. Muut kaksi tyytyivät tämän jälkeen vain katselemaan, kun Pyhimys käveli portaat ylös ja työnsi oven auki.
’ Sisältä tulvahti voimakas suitsukkeiden tuoksu. Pyhimys astui nopeasti sisälle ja vilkaisi ympärilleen.
’ Sali, johon hän saapui, oli hyvin hämärä – huolimatta siitä tosiasiasta, että nyt oli keskipäivä. Kynttilöitä paloi siellä täällä – mutta ne eivät valaisseet ympäristöään juuri ollenkaan – pimeys tuntui kietoutuvan niiden ympärille läpäisemättömänä harsona. Kivisellä alttarilla salin perällä istui nainen. Alttarin ympärillä lojui kasapäin silkkityynyjä. Temppelin keskellä tulikuopassa hehkui punainen hiillos, josta ei valoa saatu kuin nimeksi. Tarkemmin katsoessaan Pyhimys erotti punaisena hehkuvien hiilten joukossa useita liekkien mustiksi nuolemia luita. Niitä sojotti sieltä täältä punaisten hiilten merestä. Hän tajusi vasta siirrettyään katseensa pois hiilloksesta, että hiilten seassa oli maannut muutama kokonainen luuranko. Hän ravisti päätään. Salin perällä oli kaksi oviaukkoa. Kummastakin kajasti heikkoa valoa. Katto oli harvinaisen korkealla – ja rakennus oli kuin olikin yksikerroksinen.
’ Nainen hypähti kevyesti alas alttarilta. Hän oli sopusuhtainen, ehkä kauniskin. Hän oli kietonut ympärilleen paksun kaavun. Pyhimyksen oli mahdotonta erottaa hänen kasvojaan niin kaukaa ja niin pimeässä. Mutta hän oli silti varma siitä, että tämä ei ollut se nainen, joka hänelle oli puhunut vallitukselta.
’ Nainen astui tulikuopan hentoon valoon. Pyhimys katseli hänen valkoisia kasvojaan ja korkeita poskipäitään. Naisen hiukset olivat tummanruskeat. Nainen puristi kätensä nyrkkiin.
’ Pyhimys tavoitti naisen katseen. Tämän silmät näyttivät mustilta kaiken sen pimeyden keskellä.
’ He katsoivat toisiaan loputtoman pitkään. Aika tuntui pysähtyneen. Välillä tulikuopasta nousi muutama kipinä heidän näkökenttäänsä.
’ ”Et ikinä saa heitä kiinni”, nainen sitten vihdoin sanoi ja hymyili.
’ Pyhimys seisoi hiljaa tulikuopan toisella puolella.
’ ”Kuljet pahan tietä. Sinulla ei ole tulevaisuutta.”
’ ”He tulivat tänne. Eivätkö tulleetkin?”
’ ”Tulivat. Ja he toivat meille valon. He puhuivat meille vapaudesta ja tulevaisuudesta – he antoivat meille ohjeita. Minulle ja siskolleni. He – ”
’ ”He naivat teitä.”
’ Nainen hiljeni.
’ Pyhimys virnisti.
’ ”Mihin he olivat matkalla?”
’ ”Ei ole minun vallassani kertoa sitä sinulle, käärmemieli.”
’ ”Montako heitä oli?”
’ Nainen nauroi.
’ ”Luuletko todellakin saavasi minusta jotain irti?”, hän loi ivallisen katseen Pyhimykseen.
’ ”He rohkaisivat minua. He antoivat minulle voimia kestää”, nainen vielä jatkoi.
’ Pyhimys otti nopean askeleen vasemmalla ja veti miekkansa esille, valkoinen valo räjähti saliin. Tulikuopan hiilloksesta nousivat yhtäkkiä liekit. Nainen meni halpaan. Pyhimys otti nopeasti muutaman juoksuaskeleen päinvastaiseen suuntaan ja iskeytyi päin naista. Nainen ehti huutaa apua ennen kuin rojahti kivilattialle.
’ ”Kerrot kaiken mitä tiedät nyt heti! Minulla ei ole aikaa tällaiseen paskaan! Ymmärrätkö?!”, Pyhimys otti naisen kaavusta tukevan otteen ja nosti tämän ilmaan. Sitten hän vei miekkansa tämän kurkulle. Miekan valo oli häikäisevän kirkas.
’ ”Käärmemieli – en kerro sinulle mitään!”, nainen huusi.
’ Pyhimys naurahti.
’ ”Älä jauha paskaa. Tiedät itsekin, että puhut.”
’ ”En.”
’ Pyhimys iski naista nyrkillä otsaan. Nainen paiskautui uudestaan kivilattialle.
’ ”Ymmärrätkö mitä minä tarkoitin?”, Pyhimys sitten kysyi tältä ja katsoi, kun nainen ravisteli päätään pökerryksissään ja koitti saada kiinni todellisuudesta.
’ Ei vastausta. Nainen sylkäisi verta lattialle.
’ ”Selvä.”
’ Pyhimys iski miekkansa lappeella naisen ristiselkään. Nainen voihkaisi ja rojahti taas maahan.
’ ”Mihin he ovat matkalla?”
’ Nainen nyyhkytti. Hänen nenästään valui verta.
’ ”He – he. He suuntasi – ”, nainen lopetti ja katsoi anovasti Pyhimykseen.
’ Uusi miekanisku. Nainen parkaisi kivusta. Pyhimys katsoi, kun tämä kiemurteli lattialla tuskissaan ja itki hysteerisenä. Naisen nenästä vuolaasti valuva veri oli sotkenut jo hänen hiuksensakin.
’ ”Pohjoiseen”, nainen veti syvään henkeä ja koitti rauhoittua, ”rannikkoa – rannikkoa pitkin poh – pohjoiseen”, hän purskahti taas itkuun.
’ ”Montako heitä oli?”, Pyhimys nosti uhkaavasti miekkansa.
’ ”Älä lyö enää! Älä lyö enää!”, nainen aneli ja kiemurteli kädet päänsä suojana verisellä lattialla.
’ Pyhimystä kylmäsi kun hän katsoi tekemäänsä. Mikä häneen oli mennyt? Kostonhimo oli sokaissut hänet ennenkin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta – eikä pahin.
’ Hän laski miekkansa.
’ ”Heitä oli kaksitoista. Kyl – ”, ja taas nainen yski verta ja itki, ”kaksitoista. Kaksitoista.”
’ Pyhimys katui. Hän katsoi naista ja työnsi miekkansa huotraan. Valo kuoli. Pimeys peitti veren ja kivun. Nainen itki yhä hysteerisenä. Yhtäkkiä hän tarttui Pyhimyksen jalkoihin. Puristus oli heikko. Veriset kädet tärisivät.
’ ”Sinä tapoit hänet!”
’ Pyhimys katsoi alas naiseen.
’ ”Sinä tapoit hänet!”, nainen hakkasi hänen polviaan ja itki.
’ ”Sinä tapoit minun lapseni. Käärmemieli! Minä vihaan sinua!”, nainen vaipui maahan ja nyyhkytti hysteerisesti, ”Minä vihaan sinua!”
’ Pyhimys kääntyi ja suuntasi ovelle. Nainen kouristeli lattialla ja huusi kuin hullu. Hän vilkaisi vielä ovelta kerran taakseen. Nainen näytti vain surkealta nyytiltä maatessaan kipujensa kaatamana temppelin lattialla. Pyhimys käänsi katseensa pois ja astui ovesta ulos.
’ Päivänvalo kirveli hänen silmiään. Hänen päänsä läpi kävi humahtava ääni. Korvissa sirisi. Hän seisoi hetken portaiden yläpäässä ja totutteli valoon.
’ Sotilaat katsoivat häntä kauhuissaan kun hän tuli ulos. He seisoivat tällä kertaa kunnioittavan matkan päässä temppelin portaista. Pyhimys painoi päänsä, eikä halunnut kohdata nuorukaisten vihan ja kauhun sokaisemia katseita. Heti, kun hän oli ehtinyt kymmenen metrin päähän portaista sotilaat syöksyivät sisään temppeliin.
’ Hän kiemurteli nopeasti kujia pitkin majatalolle. Hänelle tulisi kiire ehtiä kylästä ulos. Jos se edes enää olisi mahdollista. Kaikki tuntui nyt vielä aikaisempaa paljon hiljaisemmalta. Tuulikin tuntui tyyntyneen. Harmaat pilvet peittivät taivasta. Majatalon ovi oli yhä auki. Pyhimys astui sisään ja suuntasi suoraan huoneeseensa. Otto katsoi häntä yhä kalpeana. Hän itsekään tuskin näytti sen normaalimmalta.
’ Ohittaessaan Oton hän katsoi tätä suoraan silmiin, ”Lähdenkin jo tänään. Pistätkö aasini valmiiksi.”
’ Otto nyökkäsi. Pyhimys juoksi portaat ylös.
’ Nopeasti hän kokosi huoneesta tavaransa ja ahtoi ne pakkauksiin. Vähän väliä hän vilkuili huoneen ikkunasta torille. Mitään ei näkynyt. Vain suihkulähde – ja ruumiita. Hän heivasi pakkaukset selkäänsä ja kääntyi kohti ovea. Alhaalta kuului askelia, ryminää ja huutoja. Sitten jokin rojahti maahan ja jotain särkyi.
’ Pyhimys kirosi. He olivat olleet helvetin nopeita. Kerrassaan liian nopeita.
’ Perkeleen perkele.
’ Hän pyörähti ovesta ulos ja suuntasi portaille. Hän päästi pakkaukset tippumaan käsistään portaiden yläpäässä. Oton ruumis lojui portaiden alapäässä. Oton selästä pisti esiin tikarin kahva. Lattialle oli ehtinyt jo vuotaa paljon verta.
’ Pyhimys laskeutui hiipien portaat ja painautui seinää vasten saavuttuaan niiden alapäähän. Kaikkialla oli hiljaista. Kuoleman hiljaista. Mitään ei kuulunut. Ei kerta kaikkiaan mitään. Hän astui Oton ruumiin yli makuusaliin. Se oli tyhjä. Yksi pöydistä oli kaatunut. Lattialla oli lasinsirpaleita, rommipullo oli särkynyt pieniksi pirstaleiksi kaatuneen pöydän eteen.
’ Pyhimys suuntasi majatalon ovelle. Hän ei pitänyt tästä hiljaisuudesta alkuunkaan. Ovi oli yhä auki. Nopeasti hän pujahti siitä ulos ja vilkaisi kummallekin puolelleen.
’ Ei mitään. Hiljaista yhä.
’ Hän lähti kävelemään rauhallisesti kohti suihkulähdettä. Tulkoot sitten.
’ Tuuli oli ilmeisesti yhä kuollut.
’ Koko maailma tuntui odottavan.
’ Hän saavutti suihkulähteen. Kaikki oli harmaata ja kuollutta hänen ympärillään. Hän laski kätensä miekkojensa kahvoille. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä hakkasi. Tasaisesti. Mutta niin kovaa, että se sattui hänen rintaansa. Montakohan heitä oli? Selviäisikö hän? Vasta nythän alkoi epäillä sitä. Mitä jos hän ei selviäisikään?
’ Hän veti syvään henkeä.
’ Ja kaikki räjähti hänen ympärillään.
’ Huutoja. Kaikkialla. Ääni kuulosti pelottavan voimakkaalta. Räsähdyksiä. Juoksuaskelia. Joka puolelta toria juoksi häntä kohti sotilaita. Ne ilmestyivät kujilta, raunioista, taloista – mistä tahansa, minne hän vain sattui katsomaan. Muutama kymmentä. Nuoria. Kokemattomia. Hän veti miekkansa esille. Valkoinen valo tervehti häntä.
’ ”Isä, pese minut puhtaaksi näistä synneistä, joihin hukuttaudun sinun tähtesi.”
’ ”Isä, anna minulle voimaa.”
’ Ensimmäiset olivat viidentoista metrin päässä hänestä. Hän otti muutaman juoksuaskeleen näitä kohti. Nuorukaiset huusivat peittääkseen pelkonsa. Eiväthän he yhdelle miehelle voisi hävitä. Heitähän oli vaikka kuinka paljon. Jokainen heistä vain toivoi ettei olisi niiden epäonnisten joukossa, jotka sattuisivat taistelussa haavoittumaan tai kuolemaan.
’ ”Sisko, suojele minua.”
’ Ensimmäiset kaksi kaatuivat helposti hänen miekkoihinsa. Seuraavien iskujen alta hän pyörähti ja kaatoi kaksi nuorukaista lisää. Verta lensi mukulakiville. Huudot kuuluivat lähempää ja voimakkaampina.
’ Sivuaskel, hilpari iskeytyi maahan ja sen kantaja kaatui huutaen Pyhimyksen jalkoihin. Nuorukaiset tajusivat liian myöhään hyökkäävänsä liian taitavaa miestä vastaan. Mutta he taistelivat hurmiossa. Kuin huumattuina. Tuntematta pelkoa. Hullunkiilto silmissään.
’ Hän hakkasi jokaisen hyökkääjän maahan armotta. Nuorukaiset useimmiten hyökkäsivät niin huolimattomasti, ettei Pyhimyksen tarvinnut edes väistää tai torjua.
’ ”Tappakaa hänet, veljeni! Surmatkaa käärmemieli! Hän on pohjoisesta! Surmatkaa hänet!”, hän kuuli saman äänen, joka oli huutanut hänelle vallitukselta. Sisaret olivat myös täällä – arvatenkin.
’ Melkein kaikki sotilaista olivat jo alle kymmenen metrin päässä. Hän oli omien laskujensa mukaan tappanut heistä jo kaksitoista. Hän oli kuitenkin joutunut jo perääntymään Torikatua pitkin itäportille päin hyvän matkaa.
’ ”Isä, anna minulle anteeksi.”
’ ”Surmatkaa paholainen! Surmatkaa lapsentappaja! Tappakaa tuo äpärä!”
’ Joku juoksi suoraan hänen miekkaansa. Poikanen tippui polvilleen ja katsoi häntä lasittunein silmin. Miekka jäi kiinni pojan kylkiluihin. Pyhimys pyörähti sivulta tulleen miekaniskun alta ja päästi miekasta irti. Hän kaatoi samalla toisen nuorukaisen maahan. Hän etsi miekkansa menettäneellä kädellään vyöltään heittokirveen. Torilta juoksi kolme sotilasta lisää. Ensimmäinen kaatui heittokirves olkapäässään huutaen maahan. Seuraava kaatui myös heittokirveeseen. Pyhimys heilautti kilpensä selästään. Kolmas sotilaista syöksyi kohti häntä. Sivuaskel, nuorukainen humahti keihäänsä kanssa Pyhimyksen ohi ja repi kylkensä hänen miekkaansa. Muutaman askeleen otettuaan tämä kaatui kylkeään pidellen maahan.
’ Kaksikymmentä.
’ Hän hakkasi hullun lailla ympärilleen sekä kilvellä, että miekallaan. Sotilaat kääntyivät paetakseen ja tiputtivat aseensa. Hän ehti iskeä viisi selkänsä kääntänyttä nuorukaista kuoliaaksi.
’ Kaksikymmentäviisi.
’ ”Isä, anna minulle armoa.”
’ Ja sitten tulivat sisaret.
’ Pyhimys seisoi puolivälissä Torikadun itäpuolta ja hengitti raskaasti. Hänen keuhkoihinsa pisti. Hän oli saanut monta kipeää iskua ohimoonsa. Hänen päässään pyöri. Hän tajusi myös repineensä taistelun aikana polvensa ja ranteensa verille. Kylkiä kivisti, viiltohaavoja luultavasti.
’ Hän katsoi surmaamiaan nuoria, jotka makasivat verissään kuka missäkin asennossa pitkin katua. Jälleen häntä kylmäsi. Hän katsoi veren peittämiä käsiään ja sisarta, joka oli kuollut aivan hänen jalkojensa juureen. Sisaren sotavasara makasi mukulakivillä jonkin matkan päässä Pyhimyksen jaloista. Sisaren korvista ja suusta valui verta. Muutaman metrin päässä makasi toinen sisar kuolleena vasten kaatunutta kivipaatta.
’ ”Anna anteeksi isä.”
’ ”Anna anteeksi.”
-----
Ei pitäisi kirjoittaa, kun ei osaa.
Jatkoa tulee, kunhan tulee - mutta varmasti tulee..
Pyhimys: Kolmas osa - Sisaret
Hmph. Ja minun kun piti ottaa kaikki kritiikki itse asiaa kommentoimatta vastaan. No, se siitä sitten. Selitellään vähän.ornatkur kirjoitti:Tuohon eivät oikein ärräpäät sovi, etenkään samaan lauseeseen sanan "pyhimys" kanssa eikä hänen sanomana. Heittomerkit olivat ihan outoja, en yhtään tiennyt milloin oli kuvailua ja milloin dialogia. Muutoin tarina vaikutti hyvältä.
Heittomerkit toimittavat pelkästään kappalejaon virkaa tekstissä. Aikaisemmissa osissa olen sen ennen itse tekstiä sanonut, mutta nyt en muistanut (lue: jaksanut), joten voi olla, että hämmensi. Mutta loppujen lopuksi tämä on boardin syytä - sillä kun kappalejakoa on mahdoton käyttää ja jokaisen kappaleen erottaminen tyhjällä rivillä rikkoisi kerronnan ja pitkittäisi viestiä tuhottomasti, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää jotain tämäntapaista menetelmää. Tai sitten olen vain liian tyhmä..
Kannattaa lukaista nuo aikaisemmat, mikäli et ole jo niin tehnyt, sieltä löytyy lisää ärräpäitä ja muuta vastaavaa.. Kun minusta taasen ne sopivat varsin hyvin tekstiin - ja juuri itse päähenkilön suuhun. Mielipideasiahan tuo oikeasti on. Niin, ja Pyhimys on Pyhimys, eikä hän olisi edes tuota vähää mitä nyt on, jos ei kiroaisi.