Tässä luvattu jatko-osa, olkaapa hyvä. Ja linkki prologiin tuossa:Rasik, ritarikokelas
Prologi
http://forums.sotavasara.net/viewtopic. ... 876#369876
Rasik, ritarikokelas
Osa 1: Merkinkantaja
Tummat pilvet kasautuivat Artoisin yläpuolella ja rankkasade rummutti sairastuvan ikkunaa. Kadulla ihmiset juoksivat sisään sadetta turvaan ja keräsivät tavaroitaan suojaan sateelta.
Makasin sängyn päällä ja tuijotin katossa riippuvaa myrskylyhtyä. Ainoa lohtuni oli, että tuolla mustakarvaisella koiralla oli lähes yhtä tylsää kuin minulla. Täydellisen hiljaisuuden rikkoi yskän puuska, joka kouristi syvältä vatsanpohjaani. Se sai minut kiemurtelemaan sängyllä ja toivomaan, ettei viiltohaavaan koskisi paljoa. Ilmeisesti tupaa ei siivottu kovinkaan usein, päätellen pölyn määrästä.
”Mikäpäs minun on tässä makoilla. Pahemminkin voisi olla.”
Totesin puoliääneen, lähinnä saadakseni itseni vakuuttuneeksi, että asiat todellakin voisivat olla huonominkin… Kenties se iso peikko olisi voinut jauhaa minutkin maan tomuksi, niin kuin teki ystävälleni Evroulille.
Hetkeksi ilmeettömille kasvoilleni levisi kevyt virne…miksi hän ylipäänsä hyökkäsi sen kammotuksen kimppuun? Mietiskely vaihtui salaman nopeasti epätietoiseen sääliin ystäväni kohtaloa kohtaan, tai no…en minä häntä varsinaisesti tuntenut, mutta tuossa tilanteessa kaikki ovat ystäviä keskenään…ehkä.
Ilmeisesti lyhdystä loppui öljy, sillä yhtäkkiä koko huone muuttui pimeäksi.
Säkkipimeän huoneen valaisi muutamaksi sekunniksi salaman välähdys ja huomasin, että koira oli poissa. Varmaan luikkinut tiehensä jo aikoja sitten. Viiltohaava vatsassani ei enää vuotanut, mutta siihen koski silti. Minkäänlaisia parantajan taitoja minulla ei ollut, mutta tiesin haavan olevan jokseenkin ikävä.
”Tuohon haavaan olisi kuollut jo hyvinkin vahva mies. Sinussa on poika sisua.”
Yhtäkkiä muistini alkoi palautua ja mieleeni nousivat minut maasta ylös nostaneen ritarin sanat.
Vai että poika…minähän olin jo reilusti yli kahden kymmenen.
Hetkessä nukahdin jälleen.
************
Aurinko paistoi häikäisevästi sisään ikkunasta ja linnut lauloivat ulkona. Sade oli lakannut ja aamuaurinko kipusi Bretonnian yläpuolelle. Katukivet olivat jo alkaneet kuivua ja talonpojat kuljeksivat ulkona asioitaan hoitamassa.
Nousin ensimmäistä kertaa sairastuvalle joutumisestani seisomaan ja onnekseni huomasin haavojen parantuneen jo huomattavasti: rohdot olivat tepsineet. Kävelin ovelle ja raotin sitä varovasti ja eteeni aukeni sali, jonka lattialla oli useita sängyn kaltaisia karkeita rakennelmia, joilla makasi kovaäänisesti vaikeroivia sotilaita. Selvästi osa heistä teki kuolemaa ja loput vähintäänkin jäisivät joko rammoiksi tai muuten taistelukyvyttömiksi. Näky ei todellakaan miellyttänyt silmää…
Samassa osastoni johtaja Earl astui huoneeseen ja viittoi minua luokseen. Lähdin hänen peräänsä vilkaisten vielä kerran sairaita olkani yli. Tuvan homeiset lankut narisivat jalkojeni alla, kun seurasin häntä käytävän päähän. Käytävän seinillä roikkui aseita, kilpiä ja muutama muotokuva, joita en tunnistanut. Kävelin hänen jäljessään pienehköön huoneeseen, jossa oli toinenkin mies.
Huoneessa vajosin välittömästi polvilleni tuon miehen edessä: hän oli Brandyn, armeijan, jossa myös minä taistelin, merkinkantaja. Tuo mies oli varreltaan vanttera ja muutenkin varsin kookas. Ylväs katse loisti johtajuutta. Yllätyin suuresti hänen ikäänsä, joka oli luettavissa vuosien uurtamilta kasvoilta. Yllään hänellä oli rengaspanssari ja sen päällä kirkkaan vihreä tabardi. Kypärä oli laskettu pöydän kulmaan. Välittömästi minut komennettiin ylös, vaikka yleisiin tapoihin kuuluu kumartaa ylempiarvoisia henkilöitä. Ei kai minua suinkaan pidetty ritarikokelasta suuremmassa arvossa?
Brandyn selvitti kurkkuaan äänekkäästi ja alkoi puhua:
”Rasik, taistelu, josta olet nähtävästi toipunut, oli meidän kaikkien kannalta katsottuna murskaava tappio. Viimeisimpien tietojen mukaan örkit polttavat kyliä tälläkin hetkellä ja valtaavat maita minkä kerkeävät.”
Brandyn piti lyhyen tauon ja jatkoi:
”Olet ehkäpä Artoisin tämän hetkisestä vapaasta sotilasvahvuudesta parhaimmassa kunnossa ja minulla on sinulle tehtävä.”
Seisoin typerän näköisenä hänen edessään, silmät kuopissaan pyörien, oudoksuen ja ankarasti miettien mitä Brandyn oli äsken sanonut.
Earl käveli huoneen laitaan kaapin eteen ja otti pölyisestä lipastosta esiin kartan. Kartta oli isohko ja jokseenkin kulunut ja kellertävä, mutta luultavimmin mikään tieto ei ollut vanhentunut liikaa tehden karttaa hyödyttömäksi. Artoisin metsän reunassa sijaitseva kylä oli kuitenkin maalaisseutua, missä harvemmin mitään suurta tapahtui.
Kartta levitettiin huoneen keskellä olevalle tukevarakenteiselle pöydälle ja Brandyn alkoi tutkia karttaa partaansa sukien. Aikaa kului puolesta tunnista kahteen tuntiin. En ollut varma, kunnes Earl ja Brandyn lopettivat kartan tutkimisen ja pyysivät minut pöydän ääreen katsomaan mitä heillä oli näytettävänään.
Earl osoitti karttaa ja alkoi puhua:
”Katsopas Rasik, sinä johdat tätä pientä ritariyksikköä ja kierrät vihollisen kylkeen. Loppuarmeija kohtaa vihernahkaiset metsän laidalla. Kierrät siis metsän turvin heidän taakseen. Onko kysyttävää...ei? Hyvä. Ai niin… Brandyn?”
Brandyn havahtui ajatuksistaan, nosti pölyiseltä pöydältä lipun ja ojensi sitä minulle. Enempää ajattelematta otin lipun käteeni, kumarsin ja poistuin huoneesta. Kävelin suoraan ovesta ulos vältellen katsomasta vaikertelevia haavoittuneita.
Päivä vaihtui yöksi ja taas yö päiväksi…
Ratsastimme noin sadan ritarin kanssa kylästä poispäin taivaan jälleen syöstessä vettä niskaamme tumman harmaalta taivaalta. Vesi valui noroina haarniskan kiiltävää pintaa pitkin valuen samalla liitoskohdista suoraan haarniskan sisään.
Kohmeiset ritarit ratsastivat johdollani huonokuntoista ja mutaista mukulakivitietä eteenpäin kartan mukaisesti. Vasemmalla puolella metsä jatkui loputtomiin, joka olikin varsin mainio maamerkki.
Aloin taas muistella mitä tapahtui muutama päivä sitten tuolla veren peittämällä niityllä. Sattumalta tunnistin vieressäni ratsastavan ritarin samaksi mieheksi jonka kanssa taistelin ennen kuin menetin hevoseni. Tuo mies oli Brocard; hän oli kookas ja ylväs mies. Kuten kaikki Bretonnian ritarit.
Kysyin häneltä:
”Kuinka kummassa selvisimme muutama päivä sitten hyökkäyksestä hengissä? Mitä oikeastaan tapahtui heti sen ison peikon tulon jälkeen?”
Ja hän alkoi kertoa tarinaa omasta näkökulmastaan, tapansa mukaisesti lievästi liioitellen.
taidanpa jäädä vakilukijaksesi, tarina alkaa mennä kiinnostavaan suuntaan! 
