Vankila, osa 1: Severus, Herrani

[Kirjainyhdistelmä]

Katsoin poikaa aivan ällistyneenä.
”Siinä näet koko aurinkokunnan suurimman rikollisen, ilmielävänä.” oppaani totesi.
Päästin epäuskoisen äännähdyksen, ja opas kääntyi katsomaan, kasvot vain osittain näkyvissä hämärästi valaistussa kammiossa. ”Onko kaikki hyvin?” Nyökkäsin.

Kiinnitin huomioni taas poikaan. Huomasin silloin, että yksi ihmisryhmistä, hampaisiin asti aseistettuna, oli tulossa kohti nurkkaa, jossa poika oli. Vilkaisin opasta, mutta hän tuijotti jännittyneenä, kasvot hiestä kiiltäen alas. Katsoin itsekin alas, ja huomasin ällistyksekseni, että lapsi oli kadonnut. Etsin häntä kiivaasti katseellani valtavasta sokkelosta, mutta hän oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Silloin alkoi alhaalla näkyä tuliaseiden suuliekkejä, näkyipä siellä muutama räjähdyskin. Pamaukset kaikuivat alhaalta vaimeina kumauksina ylös.

Kun taistelu oli tauonnut, kysyin oppaalta, mitä vastaan he noin kiivaasti taistelivat. Tämä vastasi kuin olisin esittänyt maailman typerimmän kysymyksen: ”Vankia vastaan tietysti.” Toljotin suu auki, mutta suljin sen melkein heti. Sitten sanoin, tietämättä miksi: ”Minun on päästävä tuonne alas.” Nyt oli oppaan vuoro tuijottaa. Sitten nostin hänet rinnuksista ilmaan kuin pikkulapsen ja karjaisin vasten hänen kasvojaan: ” Ja heti!”

Hän taisi olla uusi hommassaan, sillä hän valahti aivan kalpeaksi kasvoiltaan ja mumisi hätäisesti myöntävän vastauksen. Päästin hänet putoamaan voimakentälle, joka toimitti lattian virkaa, ja hän ryömi hätääntyneenä seinällä olevan paneelin luo, ja voimakenttä muotoutui kevyen huminan säestyksellä tunneliksi, joka johti alas. Astuin sisään tunneliin, ja yläpuolellani kenttä sihahti kiinni.
Näin, kuinka opas juoksi paniikissa ulos huoneesta.

Kun kävelin alas purppuranhohtoista tunnelia pitkin, aloin miettiä, miten oikein onnistuisin tehtävässäni. Ensin tosin pitäisi selvittää… Ajatukseni keskeytyivät, kun voimakentän seinästä jyrähti läpi raskaan lasertykin säde. Hyppäsin sivuun, ja törmäsin pää edellä päin tunnelin seinää. Koko tunneli alkoi välkkyä ja äkkiä katosi kokonaan. Kuulin hullua hihitystä ja tunsin putoavani. Muuta en siitä muistakaan.

Hitaasti kaikki alkoi terävöityä. Korvissani soi yhä tuo sama hihitys. Ärsyyntyneenä käänsin päätäni sivuun, ja näin nuoret kasvot aivan kiinni omissani. Kylmänsiniset silmät, joista oli kaikki järjen valo kadonnut(tai tukahdutettu, vaihtoehto kummitteli mielessäni), vaalea tukka, sekä nyrkinmentävä reikä keskellä vihreää villapaitaa. Mistähän se oli tuotu? Niitä näki harvoin.

”Ahh. Tulit sittenkin.”, Poika sanoi. Hitaasti nousin istumaan. Hivutin kättäni hitaasti kohti alaselkääni ja sinne piilotettua plasmapistoolia. Katseeni ei koskaan lähtenyt pojan silmistä. Poika oli juuri avaamassa suutaan kun kiskaisin aseen esiin ja laukaisin sen hänen kasvoilleen. Ehdin nähdä, kuinka hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä, ennen kuin ne höyrystyivät pois hirvittävässä kuumuudessa. Kierähdin äkkiä poispäin ja lauoin koko säiliön pojan sulavaan ruumiiseen. Lopulta roihu tuli liian kirkkaaksi, jotta siihen olisi voinut katsoa. Käänsin katseeni kiireesti pois.

Kun hohde hiipui suljettujen silmäluomieni takana, käännyin selin, ja puhuin pääni sisäänrakennettuun yhteysliitäntään. ”Tehtäväni on suoritettu, Veli-Johtaja.”
Kovan rätinän säestyksellä kuulin, kuinka Johtajani vastasi voimantäyteisellä äänellään: ”Hyvää työtä, Veli-Kokelas. Tulet saamaan palkkiosi, kun palaat Kuoleman Henkäykselle.”

Hänen sanansa täyttivät minut, kuten aina, valtavalla, hurmiollisella ihailulla häntä kohtaan. Ihanan tunteen vallassa käännyin kohti maassa savuavaa luurankoa. Sitten tajusin jotakin outoa. Kokonaisen säiliöllisen plasmatulta pitäisi häivyttää kohteen koko materiaalinen olemassaolo. Yksikin laukaus riittäisi polttamaan miehen tunnistamattomaksi kasaksi sulanutta mönjää. Mitään ei pitäisi jäädä jäljelle. Silti maassa makasi luuranko. Nyt sen alle alkoi kasaantua verilammikko. Ja sitten näin jotain, joka sai minut melkein oksentamaan.

Lihakset ja elimet alkoivat ikään kuin kasvaa takaisin, luista ylöspäin. yritin katsoa poispäin, mutta en pystynyt kääntämään katsettani karmeasta mutta samalla niin kiehtovasta näystä. Kammoksuen katsoin, kuinka ruumis muotoutui udelleen, kerros kerrokselta. Kun se oli valmis, jopa vihreä villapaita ja ruskeat housut olivat paikallaan. Poika avasi silmänsä.

”Miksihän se noin teki, tiedätkös?” Poika nousi istumaan, ja ravisti päätään. Hän oli vielä sanomassa jotakin, mutta huusin pettymyksestä ja syöksyin hänen kimppuunsa.

Vaikka olin aikuinen, ja ehkä enemmän kone kuin ihminen, minusta ei ollut vastusta hänelle. Edes pettymyksen ja epätoivon antamat voimat eivät olleet mitään verrattuna hänen nopeuteensa, voimaansa ja taitoonsa. Yritin lyödä häntä pistoolinperällä leukaan, mutta hän ei ollutkaan siinä. Käännyin ympäri, mutta kun käännyin, sain kantapään omaan leukaani. Lensin täräyksen voimasta seinään. Vaisusti ihmettelin sumeassa mielessäni, miten se oli mahdollista, mutta sitten kaikki pimeni taas.

Kun heräsin, heti ensimmäisenä näin pojan kasvot edessäni. Hänen kulmansa olivat rypyssä, aivan kuin hän olisi miettinyt jotain. Kun hän huomasi, että olin hereillä, hänen ilmeensä lientyi ja hymy levisi hänen kasvoilleen. ” Kas, onhan se elossa. Pelkäsinhän jo, että se kuoli. No, kummajainen, kerrohan minulle, miksi niin ammuit minua?” Hänen pistävä katseensa porautui omiin silmiini. Sillä hetkellä hänen silmänsä olivat kaikkea muuta kuin hulluuden täyttämät. Silmien siniharmaudessa leijui sellainen tuska ja avuttomuus, että omat silmäni meinasivat kostua. Sitten terästäydyin ja harkitsin vaihtoehtojani. Valehtelu ei varmaankaan auttaisi mitään, olinhan synkässä sokkelossa helvetin keskipisteessä, lähempänä kuolemaa kuin koskaan ennen. Taistelu ei tullut kysymykseenkään. Lopulta päätin kertoa totuuden. Tavoittelin ääneeni hieman ylimielistä sävyä.

”Minut määrättiin tuhoamaan sinut, kurja kakara. Vaikka sinä nyt lopettaisit minut, Herrani tulee ja rankaisee sinua niin, että toivoisit ettet olisi koskaan syntynyt!” Puhuin kiihkomielisesti ja omasta mielestäni aika vakuuttavasti. Ikävä kyllä hän ei ollut samaa mieltä.

”Aah, se uhkailee isommillaan isommilleen.” Hullua hihitystä. ”Voi pikku rukkaa. Ja kukahan sinut lähetti tappamaan koko vankilan surkeinta rohjaketta?” Taas tuo hullu hihitys. Ärtyneenä vastasi: ”Se ei sinulle kuulu, senkin sieluton saasta!” Äkkiä suljin suuni, sillä pelkäsin pojan suuttuvan. Mutta tämä vain kikatteli sanoilleni. ”Voi, eikö pikku lemmikki tiedä, kuka hänet lähetti noin tärkeälle tehtävälle. Taidatkin olla vain alhainen pikku sontiainen mestareillesi, jotka astuvat päällesi ja liiskaavat sinut olemattomiin heti kun ovat kyllästyneet sinuun.”

Silloin karjaisin vihoissani: ”Ei! Herrani Archimonde Severus ei koskaan…” Äkkiä pojan käsi tukki henkitorveni, ja kaikki huvittuneisuus oli kadonnut hänen äänestään, kun hän kysyi: ”Severus? Severus Archimondeko sanoit?” Nyökkäsin. Poika pudisti päätään. ”Kerrohan, kuoriainen, ketä herrasi tottelee?” Sain taas happea. ”Herrani ei tottele ketään muuta kuin Keisaria, Herraamme ja Suojelijaamme!”




Äkkiä pojan ote irtosi ja putosin maahan. Nostin itseni ylös ja katselin ällistyneenä, kun poika nauroi kouristellen lattialla. Hän kieri ja heittelehti avuttomana naurunpuuskien kourissa. Mielipuolinen kikatus kaikui sokkelon seinien sisässä ja kuului varmasti ylös tarkkailuhuoneisiin asti. Pelkäsin, että hänen käkätyksensä ohjaa vielä sokkelossa kiertelevät tapporyhmät luoksemme. Vihaisesti kysyin: ”Mikäs nyt noin huvittavaa on?”


Kun poika viimein sai itsensä ruotuun hän puuskutti: ”Kuules kuoriainen, sinua on nyt kyllä viilattu linssiin pahemman kerran. Tämä herra Severus, isäni, on kyllä hyvin uskollinen, vaan ei Keisarille. Hänen uskollisuutensa kuuluu Paholaisherra Raksh’azelle, joka on yksi suurimmista Tzeentchin demoneista. Voi Severus, minkä teit.”

Hänen mielipuolinen naurunsa saatteli minut pimeyteen, joka valtasi aistini.





Kommenttia vaan?

[ornatkur]

Viittä vaille loistava!!!!!!! Miten noin lyhyessä tarinassa voi olla noin paljon tunnelmaa!! Siis oikeasti... Tekstistä näkee ettet ole kirjoittanut paljonkaan, mutta jos tuollaista juttua tulee, niin en malta odottaa tarinoitasi jossain puolen vuode- vuoden päästä. (usko, tätä en sano monelle)

Mutta, kritiikkiä. Sanavalinnat olivat jo vähintään tyydyttäviä, mutta peukalosääntönä on miettiä, mitä mikäkin sana ensimmäisenä tuo mieleen. Sillä saat tälläiset tarinat paljon paremmiksi kuin loistaviksi. Vankilan synkkyyttä olisit voinut juuri sanavalinnoilla kertoa enemmän. Kuvailua ei välttämättä tippaakaan enemmän. Dialogit oli todella hyviä, parempia voisi tietenkin olla mutta kuitenkin...


Hetkinen, mistä oikein olet tämän tarinan tehnyt?? Vankila, labyrintti, paha lapsi, loputon metsästys, voimakenttä... Pelottavaa tarinan rakentamista....

[Kirjainyhdistelmä]

*punastuu* tämä on kyllä vasta ensimmäinen tarina, johon paneudun kunnolla. Ongelmana on, että kun aloitan kirjoittamisen, käyn malttamattomana juonen kimppuun ja silloin kuvailu saattaa jäädä vähälle. Mutta jos se oli hyvää niin hyvä.

Sanavalinnoista. Näillekin käy samoin, tosin vähän harvemmin. Yritin tosin paneutua pojan hulluuteen vähän enemmän...

[ornatkur]

ÖÖÖööööö....

JOS PANEUDUT JUONEEN ENEMMÄN KUIN KUVAILUUN, SE ON TOSI LOISTAVA ASIA TÄMÄN TASON JUONISSA!

Mutta tosiaan, panosta niihin asioihin mitä sanoin, tämä on jo nyt riittävä (en sano missä) mutta hyvin korkealle tasolle.

[Thelacan]

Erittäin hyvä jälleen, odottanutkin tätä jo. Juoni sai ainakin minut koukkuunsa, hiiteen ylipitkät kuvailut, juoni on tärkeämmässä asemassa .

[Rectunator]

Minä en tajua mitään mistään. Olin oikeasti aivan pihalla koko tarinan ajan.

[Seonnut]

Kannattanee lukea Rectunator Prologi jos et ole sitä vielä tehnyt. Se löytyy täältä: http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=32700

Oikein kiva tarina. Tuo loppu osa oli vaan niin klisee että sai hymyn nousemaan kasvoille. Jatka samaa rataa.

[Gimgor]

Ei pysty sanoo... Mut sanon kuitenkin Loistava tunnelma oli loistavasti kehitetty ja sai ainakin minut mukaansa.
Lisää

[Hodarimies]

Mahtavaaaa! siiis oikeesti!

Lyhythän tämäkin, mutta hyvä.

[The Boss]

Kyllähän tuo mukaansa tempaisi, mukava tarina ja kiva kerronta. Loistava juoni on aina plussaa... Ja vielä kun kerronta oli hyvää niin ei voi olla kuin tyytyväinen.