Edelliset osat. Suosittelen tutustumista, mikäli mielit tämän tässä alla lukea.
Prologi - Kenttä
Ensimmäinen osa - Haltiahenki
Toinen osa - Kylä
Kolmas osa - Sisaret
Neljäs osa - Ritarit
Piteimmittä puheitta - uusin osa. Kirjoitettu muutamassa tunnissa aika heppoisen inspiraation pohjalta. Mikä kyllä näkyy tekstistä. Enkä jaksanut edes oikolukea. Ehkä sekin tulee tässä myöhemmin tehtyä.
---
Pyhimys: Viides Osa - Kuollut Velho:
Nalarionin kaviot upposivat mutaiseen maahan ja heittivät liejua ilmaan. Sade piiskasi Pyhimystä ja hänen ratsuaan. Hän ei enää erottanut tietä. Puita näytti ilmestyvän tyhjästä. Nalarion väisti jokaisen oksan ja juuren ilman erityistä ohjausta. Pyhimys oli erittäin kiitollinen siitä, että hänellä oli haltiahevonen, normaalista ratsusta ei olisi ollut tässä tilanteessa mitään hyötyä. Hän oli ratsastanut jo jonkin aikaa mäkeä ylös. Maa tuntui kohoavan loputtomiin. Pyhimys ei pitänyt siitä alkuunkaan. Nalarionkaan ei jaksaisi mitä tahansa. Metsäkin tiheni koko ajan.
Sateen pauhun läpi kantautui karkea torven ääni. Pyhimys vei kätensä miekkansa kahvalle ja koitti puhaltaa naamaansa liimaantuneita märkiä lehteä pois näkökentästään. Takaa kuului karjaisuja. Pyhimys kirosi. Salama repi taivaan rikki. Sähköinen valo upposi siellä täällä heidän ympärillään puiden oksistojen läpi maahan asti. Pyhimys erotti lukemattomia puunrunkoja ja muutaman hahmon edessäpäin. Nalarion kääntyi nopeasti oikeaan ja hahmot katosivat. Valo kuoli.
Torvi soi uudestaan. Minkä helvetin takia hänen oli pitänyt eksyä reitiltään? Häntä yskitti. Torvi soi vielä kerran. Yhtäkkiä Nalarion teki jyrkän käännöksen vasempaan. Pyhimys ei ehtinyt erottaa käännöksen syytä. Takaa kuului jälleen karjaisu. Ne saavuttivat heitä. Pyhimys veti syvään henkeä ja tunsi veden henkitorvessaan. Kurkkua kirveli ikävästi.
Salama repäisi taas taivaan kahtia. Kirkas valo teki pahaa Pyhimyksen silmille. Hän erotti kolme hahmoa heidän edessään. Nalarion iski kavioillaan lisää vauhtia. Yksi hahmoista vei torven suulleen. Kaksi muuta laskivat keihäänsä tanaan. Pyhimys veti miekkansa. Hahmot kavahtivat sen valkeaa valoa. Pyhimys näki niiden epämuodostuneet pedonruumiit. Pukinpäät, sarvet, äärimmilleen pullistuneet lihakset, mustat kaviot, punaiset silmät. Olentojen hengitys nousi höyrynä sateen sekaan. Hahmot veivät keihäänsä hänen tielleen. Pyhimys iski toisen niistä säpäleiksi ja ohjasi miekkansa sitten torvea kantaneen pedon päähän. Torvi pedon suulla halkesi kahtia ja miekka heitti mustaa verta läheisten puunrunkojen päälle. Ilkeä rusahdus nousi ilmaan. Peto pyörähti ilmaan iskun voimasta ja iskeytyi läheiseen puunrunkoon. Pyhimys virnisti. Kaksi muuta jäivät seisomaan heidän taakseen.
Samassa nousu oli loppunut. He olivat harvinaisen korkealla. Jonkinlaisen vaaran päällä? Olivat he sitten missä tahansa, heidän oli joka tapauksessa päästävä mahdollisimman nopeasti alas rinteeltä.
Nalarion kääntyi kiertämään valtavaa kivenlohkaretta. Salama
heitti valoa lohkareen yli. Torvi soi jälleen kerran – tällä kertaa jossain kauempana. Vesipisarat ropisivat kilpeen Pyhimyksen selässä. Hän piti miekkansa vielä esillä.
Yhtäkkiä Pyhimys havahtui. Kauempana alhaalla, monien kilometrien päässä, mustassa taivaanrannassa näytti loistavan outo hehku. Se tanssi ja hyppi kaikissa erilaisissa väreissä ja pilvet näyttivät kerääntyvän sen ympärille. Ukkonen riehui siellä kaikkein suurimmalla voimalla. Salamat juoksivat taivaasta maahan muutamien sekuntien välein. Pyhimyksen läpi kävivät kylmät väreet. Hän kannusti Nalarionia vieläkin kovempaan laukkaan. Mutaa lensi hänen päälleen pieninä pisaroina, kun Nalarionin kaviot nousivat maasta. Lohkareen sammaleinen pinta vilisi hänen vieressään.
Yhtäkkiä lohkareen reunalta pyörähti heidän eteensä peto. Se ehti karjaista säikähdystään ennen kuin kaatui ja tallaantui kuoliaaksi Nalarionin alle. Toinen samanlainen ilmestyi puun takaa vasemmalta. Valo välähti, kun Pyhimys sivalsi sitä päähän. Peto vajosi korahtaen rinteessä kasvavaan pensaikkoon. Nalarion kääntyi puiden välistä alamäkeen ja Pyhimys työnsi miekkansa huotraan.
Torvi ei enää soinut.
Hän ratsasti hehkun suuntaan niin kovaa kuin voi. Sadepisarat tuntuivat pieniltä kiviltä hänen kasvoillaan. Hengittäminen oli muuttunut todella vaikeaksi. Hänen keuhkojaan kivisti.
*****
Mutta vasta seuraavana aamuna, kun aurinko oli jo aikaa sitten kavunnut taivaalle, Pyhimys antoi Nalarionille luvan pysähtyä. Hevonen seisahtui pienelle aukealle. Sen musta harja hulmusi kovassa tuulessa. Pyhimys laskeutui ratsailta ja painoi päänsä Nalarionin kaulalle. Hevonen seisoi hiljaa paikallaan.
”Minä en jaksa enää – minun on pakko levätä”, Pyhimys kuiskasi sille.
Tuuli humisi puissa.
”Ei varmaan tekisi sinullekaan lepo pahaa”, hän ryhtyi purkamaan pakkauksiaan Nalarionin selästä. Hän oli joutunut heittämään melkein puolet tavaroistaan pois, että pystyi ratsastamaan. Kaikkea ei haltiahevonenkaan jaksanut kantaa.
Hän kantoi pakkauksensa aukion keskeltä kulkevan puron varrelle. Nopeasti hän heitti kilven selästään ja riisui märän viittansa ja tunikansa. Hänen alin vaatekerroksensa oli ehtinyt jo loppuyön aikana kuivua. Sade oli lakannut pian sen jälkeen, kun hän oli saanut karistettua pedot perästään. Hän oli kadottanut Velhojen jäljet aikaisemmin edellisellä viikolla, ja törmännyt vielä kaiken muun hyvän lisäksi eilisiltana niihin kirottuihin pukkeihin. Jalan hän ei olisi mitenkään päässyt niitä pakoon. Eikä todennäköisesti istuisi nytkään siinä puron varrella. Toisaalta, jalan hän ei olisi välttämättä eksynyt Velhoista. Helvetti. Kaiken tämän jälkeen hän epäonnistuikin näin karkeasti. Hänen täytyi vain toivoa, että hehkulla, jonka hän oli nähnyt viime yönä olisi jotain tekemistä Velhojen kanssa.
Nalarion joi purosta hieman kauempana vasemmalla. Tuuli tanssi aukion korkeissa heinissä. Pyhimys nousi ja lähti etsimään polttopuita. Aurinko kävi hänen silmiinsä aina kun se kurkisti harmaan pilviverhon välistä. Aukion laidoilta hän kasasi muutaman sylillisen katkenneita oksia, varpuja ja juuria ja kantoi ne puron varrelle. Sitten hän kasasi niistä pienen nuotiontapaisen ja etsi satulalaukustaan tuluksensa.
Sytyttäminen osoittautui odotetusti todella vaikeaksi. Puu oli todella märkää yöllisestä sateesta, eikä hänellä ollut enää jäljellä mitään kuivaa, millähän olisi saanut nuotionsa alulle. Hän olisi toivonut saavansa sentään nuotion syttymään sellaisen matkustusmäärän jälkeen. Mutta ei. Hän kirosi ja potkaisi nuotionalkunsa puroon. Nalarion katsoi kauempaa hänen puuhiaan. Pyhimys kirosi tällekin.
Lopulta hän päätyi syömään viimeisetkin kannikat Marcukselta saamastaan leivästä. Suolalihaan hänen ei tehnyt mieli koskea ollenkaan. Hän joi yhden leileistään tyhjäksi asti ja täytti sen sitten uudelleen purosta. Kaksi muuta tyhjennyttä hän täytti vain puolilleen, ettei rasittaisi Nalarionia liikaa. Sitten hän lepäsi hetken ja uitti jalkojaan puron kirkkaassa vedessä. Nalarion käyskenteli siellä täällä ja repi ruohoa maasta aukion reunoilta ruuakseen.
Noin kaksi tuntia aukiolla vietettyään Pyhimys oli taas täysissä varusteissa ja valmis lähtemään. Hän oli nälkäinen, mutta oli sentään saanut levättyä vähän. Hän satuloi Nalarionin ja sitoi pakkauksensa sen selkään. Tuuli tuntui tyyntyneen kokonaan. Aurinko oli piilossa pilvien takana.
Hän rapsutti Nalarionin vahvaa, kiiltävää, mustaa kaulaa ja nousi sitten sen selkään. Nopeasti hän tarkisti aseensa ja kilpensä ja pakkaustensa kiinnitykset ja hymähti sitten tyytyväisenä.
”Mennään”, hän sanoi Nalarionille.
Hevosen kaviot upposivat vielä pehmeään maahan kun se otti nopeita askelia ja kohotti vauhtiaan. Nalarion kääntyi heinikon ja puron läpi ja he katosivat hetkessä jälleen metsään. He suuntasivat suurta, aivan siitä läheltä kohoavaa savupilaria kohti. Hän oli suunnistanut sen mukaan jo koko aamuyön.
*****
Heiltä kului muutama tunti, ennen kuin he saavuttivat savupilarin. Pyhimys laskeutui ratsailta hieman ennen pilaria ja jätti Nalarionin odottamaan. Hän etsi nopeasti amuletin kaulaltaan ja kietoi hopeaketjun ranteensa ympärille. Hän tunsi adrenaliinin kehossaan. Hengittäminen kävi jälleen raskaaksi. Hän tarkisti asevyönsä ja heilautti kilven selästään. Sitten hän painui katajien läpi kohti pilaria.
Hän tunsi nopeasti voimakkaan rikin tuoksun. Tutun tuoksun. Hän muisti liiankin hyvin viime kerran. Hikipisara juoksi pitkin hänen ohimoaan. Hän puhalsi hiuksia silmiltään. Vaistomaisesti hän kyyristyi ja eteni hitaasti varoen askeliaan puiden lomassa.
Pian pilari osui hänen silmiinsä puiden välistä. Se kohosi korkealle taivaisiin suurelta aukiolta. Aukion halkaisija oli silmin arvioituna hieman päälle kolmekymmentä metriä. Mustaa, myrkyllistä savua nousi muutamista kraattereista. Kraattereiden savu kietoutui paksuksi pilariksi puurajan tuntumassa ja heilahti sitten tuulen suuntaan. Pyhimys hiipi aivan aukion laidalle ja loi sille paksun, kaarnastaan kuoriutuneen puunrungon takaa uuden silmäyksen.
Aukio oli palanut täydellisesti. Siellä täällä lojui puiden runkoja ja haljenneita kivenlohkareita. Maa oli repeytynyt ja puhkottu. Tuuli pyöritti hiiltä ympäriinsä kraattereissa ja aukion reunoilla. Puut aukion reunoilla olivat vääristyneitä ja kulottuneita. Siellä täällä kyti yhä oudon näköinen tuli.
Hänen silmiinsä osui ruumis joka lojui yhdessä kraattereista. Musta kaapu oli repeytynyt riekaleiksi joita tuuli nyt riepotteli ja riuhtoi ympäriinsä. Itse ruumiista oli jäljellä vain yläosa. Kaikki vyötäröstä alaspäin oli repeytynyt irti. Selkäranka pisti muuta ruumista vaaleampana esiin mytystä. Mytyn suolet olivat levinneet pitkin kraatterin pohjaa. Veri oli jo imeytynyt maahan. Pyhimys irvisti.
Samassa hän erotti epämääräiseen asentoon kauemmas kraatterista kaatuneen hahmon. Tämä makasi sulaneen raudan seassa lantio irvokkaasti koholla. Metalli oli jo kovettunut uudestaan, mutta oli aikoinaan ollessaan sulaa syövyttänyt hahmon ruumiin kauttaaltaan. Kuolleen kylkiluut olivat kääntyneet todennäköisesti jonkinlaisen loitsun seurauksena ylöspäin ja tunkeutuneet läpi tämän rintakehän. Ruumiin oikealla puolella maassa lojui säpäleiksi murtunut miekka.
Pyhimys erotti vielä kauempana, aivan metsän laidassa mustaa kaapua aikoinaan kantaneen hahmon, joka oli keihästetty puunrunkoon. Hahmon kädet puristivat yhä keihään varren tynkää, vaikka niistä oli kuoriutunut ja palanut kaikki mustuneita luita lukuun ottamatta pois. Kaapukin oli todellisuudessa enää vain musta repeytynyt ja palanut riekale.
Pyhimys oli sanaton. Hän koitti pitää muistot poissa mielestään. Hän otti tukea puunrungosta.
Samassa hän havahtui hiljaiseen valitukseen. Joku oli sittenkin vielä elossa.
Tuuli vei savun mukanaan polvilleen erään kraatterin vierelle vajonneen hahmon tieltä. Tämä piti sylissään mustaan kaapuun puettua hahmoa. Hahmo itse oli sonnustautunut mustaan haarniskaan, ja tunikaan. Tämän epätodellisen pitkät mustat hiukset tanssivat tuulessa hahmojen ympärillä. Maassa hahmojen vieressä lojui murtunut sauva, hopeinen miekka ja musta hopliittikypärä. Hahmo oli painanut päänsä. Pyhimys pidätti hengitystään ja keskittyi kuuntelemaan.
”Herra.”
”Korkea herra – älkää jättäkö minua.”
Tuuli heitti hiiliä kraattereiden reunoihin. Pyhimys erotti sen hiljaisena ropinana.
”Korkea herra?”, hahmo kysyi epätoivoisena.
Hahmo ritarin sylissä nosti kätensä ja vei sen tämän kasvoille. Valkoinen käsi hyväili ritarin poskea. Pyhimys erotti maahan tippuvat kyyneleet kun auringon hento valo osui niihin. Hän nojasi koko painonsa puun runkoa vasten.
”Thanathos – ”, maassa makaava hahmo puhui hennolla imelällä äänellä.
”Herra?”, ritarin äänessä saattoi kuulla helpotuksen ja toivon.
”Thanathos – sinä teit kaiken – ”, hahmo veti rohisten henkeä, ”kaiken - mitä sinulta pyysin.”
”Niin herra.”
”Sinä olet nyt vapaa. Minä lähden Prinssini porteille.”
”Her – ”, ritarin ääni särkyi. Tämä tarttui molemmilla käsillään herransa hentoon käteen. Pyhimys katsoi, kun suru kouristi ritarin ruumista. Tämä painoi päänsä vieläkin alemmas ja purskahti itkuun.
”Voi Thanathos”, Pyhimys oli varma, että tämän herra hymyili.
”Älkää jättäkö minua”, ritari vaikersi.
”Minä en tiedä minne mennä.”
”Minä en tiedä mitä tehdä.”
”Minä en ole mitään ilman teitä.”
”Pelkkä varjo.”
Herra nosti päänsä vaivalloisesti ylös ja suuteli ritaria otsalle.
”Pelkkä varjo”, ritari vaikersi.
Ja samassa herra lysähti tämän syliin elottomana. Ritari vaipui tämän päälle itkun vallassa valittaen.
Pyhimys taisteli pitääkseen muistonsa poissa mielestään. Hän näki itsensä ritarin paikalla. Hän oli itsekin kärsinyt.
”Korkea herra”, ritari silitteli herransa kasvoja.
Aurinko kiilsi tämän mustassa haarniskassa. Yhtäkkiä ritari tarttui haarniskansa rintalaattaan ja tempaisi sen irti paikoiltaan. Soljet napsahtivat poikki. Selkälaatta tippui myös maahan kolahtaen. Ritari suuteli herraansa otsalle ja tarttui maassa lojuvaan miekkaansa. Sitten hän suoristi selkänsä. Mustat hiukset tanssivat oudosti tuulessa.
”Näemme siis porteilla. Odottakaa minua.”
Pyhimys säikähti.
Mies upotti miekkansa vatsaansa. Pyhimys katsoi pelonsekaisen kunnioituksen vallassa miehen kylmiä, kyynelten sotkemia kasvoja – ja hymyä niillä. Mies huomasi Pyhimyksen puiden lomassa. Heidän katseensa kohtasivat.
Verta valui miehen suusta.
Pyhimys kirosi ja syöksyi kohti tätä. Mies väänsi miekkaa vatsassaan ja kaatui sitten kyljelleen kraatteriin. Aurinko välähti miekan veren sotkemassa terässä. Tuhkaa pöllähti ilmaan. Pyhimys pysähtyi kraatterin reunalle ja katsoi hävitystä ympärillään.
Ne paskiaiset olivat aloittaneet toistensa tappamisen. Niistä ei jäisi hänelle enää kuin yksi. Nyt oli mennyt jo joku oppipoikineen ja suojelijoineen päivineen. Helvetin helvetti.
Hän kirosi uudestaan ja potkaisi maassa lojuvaa kypärää. Ja kutsui sitten Nalarionia. Hänen olisi parasta kiirehtiä. Hän ei voinut olla kovin kaukana jäljellä olevista Velhoista.
---
Eli, mitä mieltä. Haukkukaa - kritisoikaa - kirotkaa - antakaa rahaa.
Pyhimys: Viides osa - Kuollut Velho
-
örkintappaja
- Viestit: 16
- Liittynyt: Ma 24.05.2004 20:37
- Paikkakunta: Helsinki
Jiiiiiiiihaaaa!!!
Vallan erinomaista. Toivottavasti et osallistu tarinakilpailuun, ja jos osallistut, Runenkin tulisi vapista norsunluisella valtaistuimellaan Joensuussa...
Valitettavasti olen jossain vaiheessa jo onnistunut putoamaan kärryiltä tässä koko Pyhimys-saagan juonessa, ja en oikein jaksaisi lukea koko hommaa uudestaan, se kun on niin jumalattoman pitkä. Mutta ei se mitään; homma toimii ja se on tärkeintä. Tässä on oikeaa vanhojen hyvien aikojen rope-klisee-meininkiä, ja sitähän sen olla pitää. Seikkailuja, urheita sotureita, vastoinkäymisiä, petojen pilkkomista veriseksi muussiksi... Ahh... *huokaus*
Kuvailun taso on ehkä hitusen laskenut ensimmäisistä Pyhimyksistä, mutta ei niin paljon, että siitä pitäisi piitata. Olet haka tarinoinnissa, ja juuri tällaisten tarinoiden tekemisessä. Sitä sinun kannattaa tehdä.
Mutta... Silti tämä ei koskettanut kuin sillä "ropetus-tasolla". Tarinasta puuttuu syvyyttä, joka koskettaisi jokaisen sisintä. Esim. Runen postaukset saavat sydämen kurkkuun. Se ominaisuus tältä vielä puuttuu, vaikka loistotarina onkin.
Ehkä päähenkilöön pitäisi pystyä samaistumaan ihan pikku hitusen paremmin. Koitahan vielä panostaa vähän sillä saralla. (Tai älä sittenkään - muuten minulla ei ole mitään mahdollisuuksia tarinakisan saralla!)
Vallan erinomaista. Toivottavasti et osallistu tarinakilpailuun, ja jos osallistut, Runenkin tulisi vapista norsunluisella valtaistuimellaan Joensuussa...
Valitettavasti olen jossain vaiheessa jo onnistunut putoamaan kärryiltä tässä koko Pyhimys-saagan juonessa, ja en oikein jaksaisi lukea koko hommaa uudestaan, se kun on niin jumalattoman pitkä. Mutta ei se mitään; homma toimii ja se on tärkeintä. Tässä on oikeaa vanhojen hyvien aikojen rope-klisee-meininkiä, ja sitähän sen olla pitää. Seikkailuja, urheita sotureita, vastoinkäymisiä, petojen pilkkomista veriseksi muussiksi... Ahh... *huokaus*Kuvailun taso on ehkä hitusen laskenut ensimmäisistä Pyhimyksistä, mutta ei niin paljon, että siitä pitäisi piitata. Olet haka tarinoinnissa, ja juuri tällaisten tarinoiden tekemisessä. Sitä sinun kannattaa tehdä.
Mutta... Silti tämä ei koskettanut kuin sillä "ropetus-tasolla". Tarinasta puuttuu syvyyttä, joka koskettaisi jokaisen sisintä. Esim. Runen postaukset saavat sydämen kurkkuun. Se ominaisuus tältä vielä puuttuu, vaikka loistotarina onkin.
Ehkä päähenkilöön pitäisi pystyä samaistumaan ihan pikku hitusen paremmin. Koitahan vielä panostaa vähän sillä saralla. (Tai älä sittenkään - muuten minulla ei ole mitään mahdollisuuksia tarinakisan saralla!)
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
Kiitän palautteesta.
Ropetarinoita ei hirvittävän syvällisiksi jaksa kirjoittaa. Sydänvertani ei tällaisista jutuista oikein tahdo löytyä. Mutta katsoo nyt. Tarinakilpailuun en edes näillä näkymin osallistu, ellen jostain saa ihmeellistä inspiraatiota kirjoittaa fantasiaa. Että sen saralla on minua turha pelätä - enkä usko, että vaikka osallistuisin, siitä kovin suurta vaaraa kenellekään olisi.
Mutta palatakseni itse tekstiin. Tietysti uudelleenkirjoitettu versio saattaa olla paljon syvempi ja parempi, kuin tämä, sillä siihen saa paremmin mietittyä ja koottua kaikkea. Myös kaikki teksteihin lipsahdelleet epäkohdat on mahdollista poistaa. Tällä hetkellä tiedossa on jo aika lailla muutoksia, ja lisäpituutta - kun puhutaan tuosta uudelleenkirjoitutusta versiosta. Mutta se nyt eiole kovin ajankohtainen asia. Katsoo miten pitkälle tämä itsessään jaksaa kantaa. Puolessa välissä luulen jo olevani - ellen päällekin.
Ropetarinoita ei hirvittävän syvällisiksi jaksa kirjoittaa. Sydänvertani ei tällaisista jutuista oikein tahdo löytyä. Mutta katsoo nyt. Tarinakilpailuun en edes näillä näkymin osallistu, ellen jostain saa ihmeellistä inspiraatiota kirjoittaa fantasiaa. Että sen saralla on minua turha pelätä - enkä usko, että vaikka osallistuisin, siitä kovin suurta vaaraa kenellekään olisi.
Mutta palatakseni itse tekstiin. Tietysti uudelleenkirjoitettu versio saattaa olla paljon syvempi ja parempi, kuin tämä, sillä siihen saa paremmin mietittyä ja koottua kaikkea. Myös kaikki teksteihin lipsahdelleet epäkohdat on mahdollista poistaa. Tällä hetkellä tiedossa on jo aika lailla muutoksia, ja lisäpituutta - kun puhutaan tuosta uudelleenkirjoitutusta versiosta. Mutta se nyt eiole kovin ajankohtainen asia. Katsoo miten pitkälle tämä itsessään jaksaa kantaa. Puolessa välissä luulen jo olevani - ellen päällekin.