Rasik, ritarikokelas
Prologi
Havahduin ajatuksistani…puun säleitä lensi ilmassa kun peitsimuodostelmassa oleva ritarien rynnäkkö painautui syvälle vihreänahkaisten rivistöihin. Ympärilläni kuului huutoja ja aseiden kalinaa, hiki valui kypäräni sisällä ja sydämeni hakkasi kuin sotarumpu kun jo lähes rutiininomaisesti heilutin miekkaani laidalta toiselle. Panin merkille, että hevoseni ei enää jaksaisi kauaa tätä vauhtia tuo nuoli kyljessään. Niittäessäni noita helvetin syövereistä nousseita vihreänahkaisia pirulaisia aloin sadatella ääneen huomaten kun hevoseni tuupertui ruosteisen miekan painautuessa sen kylkeen. Yritin parhaani mukaan olla menettämättä tasapainoa ja onnistuinkin kuin ihmeen kaupalla laskeutumaan jaloilleni.
Lapsuuden ystäväni Brocard näytti myös pärjäävän hyvin.
Olin suhteellisen vahingoittumaton muutamaa naarmua lukuun ottamatta, kun viskasin kypärän päästäni. Toivoin, että rengaspanssarinen huppu suojaisi tarpeeksi. En ollut vielä edes ritari, vasta kokelas, joten taistelin henkeni edestä niillä taidoilla mitä olin ehtinyt saada.
Yllätyksekseni huomasin, etten ollut ainut ilman hevosta oleva. Muodostimme jalkamiehinä tiiviin ringin örkkien lauman keskelle ja koetimme viedä heitä mukanamme mahdollisimman monta.
”Tämähän menee hyvin.”
Ajattelin lähes ääneen, kunnes maa alkoi tärähdellä: örkkien linjojen takana liikkui vauhdilla jotakin suurta suoraan meitä kohti. Se paiskoi hirmuisella nuijallaan sivuun kaiken, mitä eteen tuli. Yksi minun vieressä taisteleva ritari, Evrou, tyrkkäsi lipun toisella puolella olevalle ritarille ja sanoi.
”Kanna tätä kunnialla.”
Sitten nosti kilven suojakseen ja hyökkäsi ison peikon kimppuun. Yhdellä iskulla olio löi ystäväni muutamaan osaan. Aloin voida pahoin veren ja elinten määrästä, joita lensi, kun örkki kirjaimellisesti kuori ritarin haarniskastaan.
Koko tilanne vaikutti sekavalta ja sekavammaksi muuttui koko ajan. Pahoinvoinnin voimasta kyyristyin maahan ja tuuperruin tajuntani menettäen mutaiseksi tallotun niityn pintaan. Vielä hetken kuulin ääniä ympäriltäni, mutten enää saanut silmiäni auki. Todellisuuden ja unen välimaastossa aloin muistella taistelun alun rohkeaa mielentilaa. Koetin saada siitä rohkeutta tähän hetkeen, mutta turhaan.
Kokoonnuimme vihertävän niityn toiseen laitaan ja riisuimme kypärät päästämme. Herttua ratsasti rivistön päästä päähän ja karjui:
”Voitto on meidän! Miekalla ja peitsellä iskemme heidät maahan! Voitto on meidän!”
Odotimme heidän ilmaantuvan niityn toiseen päähän…mutta mitään ei näkynyt. Pelonsekaisin tuntein odotimme hyökkäyskäskyä, mutta sitä ei kuulunut. Sitten, aivan kun salama kirkkaalta taivaalta, ilmestyi joka ilmansuunnasta örkkejä…sadoittain örkkejä. Ainoa turvattu suunta oli takanapäin. Jälleen herttua alkoi karjua perinteistä taistelutahtoa nostattavaa sanomaansa. Sitten kuului lähes epävarmuutta paistava rynnäkön merkkihuuto.
Armeijan lipunkantaja Evrou nosti Bretonnian lipun korkealle ilmaan ja komensi hevosensa liikkeelle. Tuuli sai lipun aaltoilemaan kun minä ja muut Bretonnian ritarit rynnistimme rinnettä alas haarniskamme auringossa kiiltäen.
Sitten heräsin verta vuotavana karkearakenteiselta sängyltä yltä päältä kääreissä. Huoneessa ei ollut muita kuin minä ja koira, joka makasi maassa. Olin juuri sulkemassa silmiäni kun huoneeseen astui mies: tunnistin hänet heti osastoni johtajaksi. Hän alkoi puhua:
” Rasik, sinulla oli onnea. Puoletkaan miehistäni eivät selvinneet, mutta en mielelläni puhuisi siitä nyt. Oikeastaan minua tarvitaankin jo aivan muualla.”
Samassa hän jo kääntyikin jo pois. Ovi sulkeutui pamahtaen hänen perässään, herättäen koiran. Nousin ylös havaiten huoneen olevan eräänlainen sairastupa. Päättelin seinällä roikkuvasta vaakunasta olevani jossakin Artoisin kylässä, metsän laidalla. Mutta miten selvisin hengissä jos suurin osa kuoli, olinhan vasta kokelas?
Rasik, ritarikokelas
Osa 1: Merkinkantaja
Tummat pilvet kasautuivat Artoisin yläpuolella ja rankkasade rummutti sairastuvan ikkunaa. Kadulla ihmiset juoksivat sisään sadetta turvaan ja keräsivät tavaroitaan suojaan sateelta.
Makasin sängyn päällä ja tuijotin katossa riippuvaa myrskylyhtyä. Ainoa lohtuni oli, että tuolla mustakarvaisella koiralla oli lähes yhtä tylsää kuin minulla. Täydellisen hiljaisuuden rikkoi yskän puuska, joka kouristi syvältä vatsanpohjaani. Se sai minut kiemurtelemaan sängyllä ja toivomaan, ettei viiltohaavaan koskisi paljoa. Ilmeisesti tupaa ei siivottu kovinkaan usein, päätellen pölyn määrästä.
”Mikäpäs minun on tässä makoilla. Pahemminkin voisi olla.”
Totesin puoliääneen, lähinnä saadakseni itseni vakuuttuneeksi, että asiat todellakin voisivat olla huonominkin… Kenties se iso peikko olisi voinut jauhaa minutkin maan tomuksi, niin kuin teki ystävälleni Evroulille.
Hetkeksi ilmeettömille kasvoilleni levisi kevyt virne…miksi hän ylipäänsä hyökkäsi sen kammotuksen kimppuun? Mietiskely vaihtui salaman nopeasti epätietoiseen sääliin ystäväni kohtaloa kohtaan, tai no…en minä häntä varsinaisesti tuntenut, mutta tuossa tilanteessa kaikki ovat ystäviä keskenään…ehkä.
Ilmeisesti lyhdystä loppui öljy, sillä yhtäkkiä koko huone muuttui pimeäksi.
Säkkipimeän huoneen valaisi muutamaksi sekunniksi salaman välähdys ja huomasin, että koira oli poissa. Varmaan luikkinut tiehensä jo aikoja sitten. Viiltohaava vatsassani ei enää vuotanut, mutta siihen koski silti. Minkäänlaisia parantajan taitoja minulla ei ollut, mutta tiesin haavan olevan jokseenkin ikävä.
”Tuohon haavaan olisi kuollut jo hyvinkin vahva mies. Sinussa on poika sisua.”
Yhtäkkiä muistini alkoi palautua ja mieleeni nousivat minut maasta ylös nostaneen ritarin sanat.
Vai että poika…minähän olin jo reilusti yli kahden kymmenen.
Hetkessä nukahdin jälleen.
************
Aurinko paistoi häikäisevästi sisään ikkunasta ja linnut lauloivat ulkona. Sade oli lakannut ja aamuaurinko kipusi Bretonnian yläpuolelle. Katukivet olivat jo alkaneet kuivua ja talonpojat kuljeksivat ulkona asioitaan hoitamassa.
Nousin ensimmäistä kertaa sairastuvalle joutumisestani seisomaan ja onnekseni huomasin haavojen parantuneen jo huomattavasti: rohdot olivat tepsineet. Kävelin ovelle ja raotin sitä varovasti ja eteeni aukeni sali, jonka lattialla oli useita sängyn kaltaisia karkeita rakennelmia, joilla makasi kovaäänisesti vaikeroivia sotilaita. Selvästi osa heistä teki kuolemaa ja loput vähintäänkin jäisivät joko rammoiksi tai muuten taistelukyvyttömiksi. Näky ei todellakaan miellyttänyt silmää…
Samassa osastoni johtaja Earl astui huoneeseen ja viittoi minua luokseen. Lähdin hänen peräänsä vilkaisten vielä kerran sairaita olkani yli. Tuvan homeiset lankut narisivat jalkojeni alla, kun seurasin häntä käytävän päähän. Käytävän seinillä roikkui aseita, kilpiä ja muutama muotokuva, joita en tunnistanut. Kävelin hänen jäljessään pienehköön huoneeseen, jossa oli toinenkin mies.
Huoneessa vajosin välittömästi polvilleni tuon miehen edessä: hän oli Brandyn, armeijan, jossa myös minä taistelin, merkinkantaja. Tuo mies oli varreltaan vanttera ja muutenkin varsin kookas. Ylväs katse loisti johtajuutta. Yllätyin suuresti hänen ikäänsä, joka oli luettavissa vuosien uurtamilta kasvoilta. Yllään hänellä oli rengaspanssari ja sen päällä kirkkaan vihreä tabardi. Kypärä oli laskettu pöydän kulmaan. Välittömästi minut komennettiin ylös, vaikka yleisiin tapoihin kuuluu kumartaa ylempiarvoisia henkilöitä. Ei kai minua suinkaan pidetty ritarikokelasta suuremmassa arvossa?
Brandyn selvitti kurkkuaan äänekkäästi ja alkoi puhua:
”Rasik, taistelu, josta olet nähtävästi toipunut, oli meidän kaikkien kannalta katsottuna murskaava tappio. Viimeisimpien tietojen mukaan örkit polttavat kyliä tälläkin hetkellä ja valtaavat maita minkä kerkeävät.”
Brandyn piti lyhyen tauon ja jatkoi:
”Olet ehkäpä Artoisin tämän hetkisestä vapaasta sotilasvahvuudesta parhaimmassa kunnossa ja minulla on sinulle tehtävä.”
Seisoin typerän näköisenä hänen edessään, silmät kuopissaan pyörien, oudoksuen ja ankarasti miettien mitä Brandyn oli äsken sanonut.
Earl käveli huoneen laitaan kaapin eteen ja otti pölyisestä lipastosta esiin kartan. Kartta oli isohko ja jokseenkin kulunut ja kellertävä, mutta luultavimmin mikään tieto ei ollut vanhentunut liikaa tehden karttaa hyödyttömäksi. Artoisin metsän reunassa sijaitseva kylä oli kuitenkin maalaisseutua, missä harvemmin mitään suurta tapahtui.
Kartta levitettiin huoneen keskellä olevalle tukevarakenteiselle pöydälle ja Brandyn alkoi tutkia karttaa partaansa sukien. Aikaa kului puolesta tunnista kahteen tuntiin. En ollut varma, kunnes Earl ja Brandyn lopettivat kartan tutkimisen ja pyysivät minut pöydän ääreen katsomaan mitä heillä oli näytettävänään.
Earl osoitti karttaa ja alkoi puhua:
”Katsopas Rasik, sinä johdat tätä pientä ritariyksikköä ja kierrät vihollisen kylkeen. Loppuarmeija kohtaa vihernahkaiset metsän laidalla. Kierrät siis metsän turvin heidän taakseen. Onko kysyttävää...ei? Hyvä. Ai niin… Brandyn?”
Brandyn havahtui ajatuksistaan, nosti pölyiseltä pöydältä lipun ja ojensi sitä minulle. Enempää ajattelematta otin lipun käteeni, kumarsin ja poistuin huoneesta. Kävelin suoraan ovesta ulos vältellen katsomasta vaikertelevia haavoittuneita.
Päivä vaihtui yöksi ja taas yö päiväksi…
Ratsastimme noin sadan ritarin kanssa kylästä poispäin taivaan jälleen syöstessä vettä niskaamme tumman harmaalta taivaalta. Vesi valui noroina haarniskan kiiltävää pintaa pitkin valuen samalla liitoskohdista suoraan haarniskan sisään.
Kohmeiset ritarit ratsastivat johdollani huonokuntoista ja mutaista mukulakivitietä eteenpäin kartan mukaisesti. Vasemmalla puolella metsä jatkui loputtomiin, mikä olikin varsin mainio maamerkki.
Aloin taas muistella mitä tapahtui muutama päivä sitten tuolla veren peittämällä niityllä. Sattumalta tunnistin vieressäni ratsastavan ritarin tuttavakseni ja samaksi mieheksi jonka kanssa taistelin ennen kuin menetin hevoseni. Tuo mies oli Brocard; hän oli kookas ja ylväs mies. Kuten kaikki Bretonnian ritarit.
Kysyin häneltä:
”Kuinka kummassa selvisimme muutama päivä sitten hyökkäyksestä hengissä? Mitä oikeastaan tapahtui heti sen ison peikon tulon jälkeen?”
Ja hän alkoi kertoa tarinaa omasta näkökulmastaan, tapansa mukaisesti lievästi liioitellen.
Rasik, ritarikokelas
Osa 2: Hyökkäys
Yksikkömme oli painunut syvälle örkkirivistöihin ja auringon paistaessa taivaalta täydeltä terältään taistelimme henkemme edestä murskaavaa ylivoimaa vastaan kunnes maa alkoi tärähdellä. Havaitsimme tuon peikon aiemmin kuin sinä, olimmehan vielä hevostemme selässä. Monet huusivat perääntymistä mutta se ei ollut mahdollista, koska noita mokomia vihreänahkaisia oli joka puolellamme. Ainoa vaihtoehtomme oli siis taistella kunniakkaasti loppuun saakka, mikä se sitten ikinä olisikin…Havaitsimme, että sinä ja muutama muu menetti ratsunsa ja suoritimme rynnäkön teitä kohti uhkaavasti juoksevan örkkilauman kylkeen: kaadoimme heidät kaikki hevosten talloessa eloon jääneiden kallot maan tomuun.
Laajassa kaaressa peikko nuijallaan huitoi omia örkkejään kuin kaikki ritaritkin edestään juostessaan teitä kohti kauheaa vauhtia. Useat jähmettyivät paikoilleen, osa taas juoksi pakoon aseensa hyläten ja hurjasti karjuen. Peikko oli kookas ja varsin epämiellyttävän näköinen, paiseiden ja kyhmyjen peittämä olio, jonka olemusta verinen ja jämäkkä nuija korostivat. Raivopäisesti peikko siivosi reittiään teitä kohti kunnes eräs ritari, jonka nimeä en tiedä, kohotti itsensä täyteen mittaansa ja heitti katkenneen miekkansa sivuun. Maasta uuden nostaen hän hyökkäsi peikkoa kohti. Aivan kuin ritarin urheutta halveksien olio murahti ja kohotti nuijansa tappavaan iskuun. Murskaantuvan luun ääni nousi ilmoille ja veri peitti niityn peikon alla, kun se aloitti epämiellyttävän ateriointinsa. Nuolikuuro suhahti ylitsemme ja osui peikon rintakehään ilman näkyvää tulosta.
Keskeytin hänet ja mainitsin ritarin olleen Evrou, entinen lipunkantajamme. Sitten Brocard veti syvään henkeä ja jatkoi.
Emme ehtineet jäädä suremaan häntä sen enempää sillä hetkellä. Suuntasimme kulkumme keihäitä kantavan örkkiyksikön luo ja yritimme alati vähenevällä miesmäärällämme saada niin monta örkkiä tapetuksi kuin suinkin mahdollista.
Pölyn peittäessä niittyä ja huutojen kaikuessa ympärilläni kuulin läheisestä metsästä torven soiton. En ehtinyt ajatella juuri mitään, kun tuulen lailla metsästä syöksyi Graalin ritareita kokonainen yksiköllinen.. Jokainen heistä tuntui hohtavan pyhää voimaa ja täydessä loistossaan he kaikki örkit edestään surmaten saavuttivat peikon ja peitsillään teurastivat sen kuin villikarjun. Samassa Graalin ritarit ajoivat pakosalle vielä pari örkkiyksikköä ja katosivat metsään yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Tästä ritarit saivat energiaa taistelun jatkamiseen..
Jäin suu auki tuijottamaan vielä äsken ylivoimaiselta näyttävää örkkiarmeijaa, joka oli vajaassa tunnissa kutistunut puoleen. Shokista toipuessani tajusin vaaran vielä olevan läsnä ja samassa korviini kantautuikin yksikön komentajan perääntymiskäsky.
”Perääntykää Artoisin kylään! Haavoittuneet mukaan ja kuolleet vain jos saatte!”
Käänsin hevoseni ympäri ja huomasin maassa makaavan vaikeroivan ritarin ilman panssariaan. Nostin hänet rivakasti eteeni istumaan ja ratsastin muiden mukana Artoisia kohti. Örkkien voitinriemuiset huudot vaimenivat takanamme. Tappioksi kääntynyt hurmoshenkinen taistelutahto oli vaihtunut suruun ja katkeraan kostonhimoon. Vain hädin tuskin pystyin hillitsemään itseäni kääntymästä takaisin voidakseni tappaa vielä muutaman örkin.
”Niin ja Rasik, minä juuri autoin sinut erään toisen kanssa hevosesi selkään sen jälkeen kun olit menettänyt tajuntasi”, Brocard totesi juttunsa päätteeksi ja vaipui mietteisiinsä.
Graalin ritarien näkeminen oli ollut aina suurin haaveeni. Sadattelin itsekseni senkin mahdollisuuden olleen niin lähellä ja samanaikaisesti niin kaukana.
Sade oli onnekseni lakannut, sillä aloin vihata yhä enemmän märkää olotilaa koko sydämestäni enkä enää tiennyt, kuinka kauan sitä jaksaisin. Ratsastimme vaiteliaasti eteenpäin ilta-auringon luodessa punertavaa hohdetta yllemme. Pientä puheen sorinaa kuului ritarien keskuudesta, tyhmäkin tajusin tämän usean tunnin ratsastamisen olevan kuolettavan tylsää ja puuduttavaa puuhaa. Koetin tästäkin etsiä valoisia puolia ja liu’utin kättäni lipun vartta pitkin hymyn kohotessa kasvoilleni – Rasik merkinkantaja.
Meillä oli komennus täyspäiväiseen marssiin mikä tarkoitti sitä, että pysähtyminen ei käynyt laatuun vaan illan vaihduttua yöksi jokainen söisi vuorotellen vähän. Vältimme näin mahdollisuuden tulla yllätetyksi yön pimeydessä.
Aurinko nousi taivaalle ja tarkistin kartasta sijaintimme: sydämeni pomppasi kurkkuuni kun tajusin, että olimme alueella, jolta meidän oli määrä tarkkailla vihollista ja oikealla hetkellä hyökätä heidän selustaansa. Annoin luvan nousta ratsun selästä ja oikoa itseään maassa. Ei tarvinnut kahta kertaa käskeä, kun kaikki olivat jo vihertävällä nurmella venyttelemässä ja tarkastamassa aseistuksensa kuntoa. Löysäsin lipun nyörejä, aivan kuin valmistautuen avaamaan sen kohta rynnäkössä. Pystytimme muutaman teltan ja käskin kaikkien nukkua kunnolla ennen taistelua. Minä ja Brocard jäimme vartioon.
Horisontissa näkyi liikettä, olimme suojassa vihollisen näkymättömissä kallioiden ja metsän välissä. Kohotin torven huulilleni ja annoin sen soida merkiksi siitä, että oli aika nousta ratsaille ja valmistautua suoritukseen, josta tarinat kertoisivat vielä kauan meidän aikamme jälkeen. Taistelutahtoa uhkuen mieheni kömpivät teltoistaan ja rukoilivat polvillaan vielä hetken ja asettivat kypärät päähänsä.
************
Earl ja Brandyn ratsastivat armeijoineen vauhkona kohti juoksevaa örkkilaumaa päin. Taivaan pilvipeite repesi ja taivas alkoi syytää vettä ritarien ja örkkien niskaan, ukkonen jyrähteli ja valaisi taivasta kirkkaalla loistollaan.
Minä leirissämme en voinut uskoa todeksi, että taas satoi vettä. En vihannut mitään muuta niin paljoa… Brocard tuli luokseni ja sanoi päättäväisesti:
”Kohta on aika Rasik, kutsunko miehet koolle?”
”Kutsu vain”, vastasin lyhyesti murahtaen.
Katsoimme metsästä, miten kaksi valtaisaa armeijaa törmäsivät yhteen vauhdilla, joka tuntui yliluonnollisen voimakkaalta. Örkkien keihäsmereen kaatui osa Bretonnian ritareista, mutta syvälle painui suurin osa yksiköistä. Uljaat Artoisin liput liehuivat korkealla, eikä yksikään niistä vajonnut vihollismereen. Vaan Earl oli oikeassa, Bretonnian ritareiden heikkoa sivustaa kohti lähti kulkemaan keskikokoinen örkkien yksikkö, joka liikkui tappavalla nopeudella aseitaan heiluttaen.
Örkit nielivät syötin ja tiesin aikani tulleen. Huusin ilmoille hyökkäys merkin.
”Hyökätkää, tappakaa ne kaikki!”
Nostin lippuni korkealle ja annoin tuulen tarttua siihen. Syöksyimme metsästä örkkien selkään nopeasti. Etäisyyden kutistuessa vauhtimme vain kasvoi. Takimmaiset örkit kääntyivät ja heidän kasvoilleen levisi ilme, jonka voisi tulkita kauhuksi. Vihan voimalla iskeydyimme örkkien lihaan ja yhden toisensa jälkeen teurastimme ne – viimeiseen pirulaiseen asti.
Brandyn oli vain noin sadan askeleen päässä valmistautumassa uuteen hyökkäykseen, kun hän kääntyi minua kohti ja viittoi minua ja yksikköäni liittymään taisteluun.
Kokosin yksikköni. Earlin, Brandyn ja Brocardin kanssa tapoimme kilpaa vihreänahkaisia, maatamme saastuttavia loisia. Sodan päätöstaisteluun liittyi muitakin, ympäri Bretonniaa saapuvia armejoita, jotka olivat saaneet tiedon Artoisin tilanteesta. Valtaisa taistelu loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, sillä örkit pakenivat jo henkensä edestä meidän seuratessa ja tappaessa vielä useita. Moni kuitenkin pääsi valitettavasti pakoon.
************
Viikkoja myöhemmin minut lyötiin ritariksi, jonka olin jo mielestäni vähintäänkin ansainnut. Lopetin sotilaan ammatin ja siirryin asumaan Artoisin jo niin tutuiksi tulleisiin metsiin. Seppänä vietin elämäni seuraavat onnelliset 15 vuotta. Niittyjen tahraaminen verellä sai minun toimestani riittää.
Mitä elämässäni tapahtui niiden 15 vuoden aikana… En olisi uskonut sen päivän koittavan, jona minulla olisi perhe. Niin joka tapauksessa kävi. Tammikuun kuudentena päivänä kuume vei minusta voiton ja makaan sängyn päällä, jolta tuskin enää nousen.
…Table of the finest wood
Mankind has ever seen
Without head and without foot
A sign of eternity
All knights are equal here
And so is even the King
Our swords point to its center
Giving us the power to win
Together we stand
Steel in our hands
Fighting forever
Forever we stand
Forever we fight
Side by side
Forever we stand
Forever we fight…
Grave Digger – The Round Table (Forever)
Rasik, ritarikokelas
Epilogi
Ajan kellertämien lehtien viimeinen sivu painautui kiinni samalla saaden pölyn lentämään lehtien välistä. Vankat kädet asettivat nipun tukevarakenteiseen arkkuun kypärän, miekan ja lipun viereen. Isäni oli siis ritari… Niin. Minä olen Ganelon, Rasikin poika.
Isäni sanoi minulle kerran, silloin kun lapsi: ”Avaa tuo arkku ja tutki tarkoin sen sisältöä sitten, kun kuolemastani on kulunut täsmälleen 10 vuotta.”
”Tänään olisi hänen 46-vuotis päivänsä” mutisin mietteliäänä, suljin arkun lukolla ja menin pihalle tekemään metsätöitä.