Taladron Weissland; kultti, osa1

[Merrywinds]

Tal räpäytti silmiään. Miekka liikkui odotetusti ensin vasemmalle ja sitten heti oikealle. Tal torjui hitaan hyökkäyksen ja viilsi pienen pintahaavan vastustajansa käteen. Rudolf pudotti miekkansa ja kumarsi voittajalle. Yleisö puhkesi hurraamaan ja Tal kumarsi myös, ensin yleisölle ja sitten Rudolfille.

Suureen saliin toi valoa neljä katossa leijuvaa valopalloa, linnan palveluksessa olevien velhojen luomaa. Tässä salissa oli käynnissä turnaus, jossa julistettiin linnan paras miekkailija, joka ei ollut nähnyt kahdeksattatoista kesäänsä. Katsomo oli tupaten täynnä, ja linnan omistaja istui selvästi kaikkien ihailtavissa, korkeammalla kuin muu katsomo. Poistuessaan areenalta Tal katsoi vielä erääseen tiettyyn aitioon, tiettyä neitoa silmiin, ja huomasi tämän katsovan takaisin. Tal riuhtaisi katseensa äkisti pois ja käveli pois areenalta, muiden jatkoon päässeiden joukkoon.

Hänen astuessaan sisään hän sai lukuisia olalle taputuksia ja onnitteluja. Hän istui alas ja kuivasi kasvonsa hänelle ojennettuun pyyhkeeseen. Hänen siinä istuessaan hänen isänsä Karl tuli hänen luokseen onnittelemaan.” Mainiota! Huomaan kyllä, miksi Hack pitää sinua lahjakkaimpana oppilaanaan!” Isä huudahti.
”Ei se nyt niin vaikeaa ollut. Rudolf on vain keittiöapulainen.” Tal vastasi, ja sitoi pitkät korpinmustat hiuksensa poninhännälle. Hänen isänsä hymyili tietävästi, ja sanoi:” Tulehan, poikani. Seuraava ottelusi on vasta tunnin kuluttua. Tule syömään kanssani!”

Tal nousi ja käveli isänsä kanssa linnan omistajan aitioon. Siellä oli pöytä pullollaan mitä erikoisimpia herkkuja, mutta Tal päätti syödä vain hedelmiä ja vähän vettä, tulevaa otteluaan varten. Hän katseli itsekseen, kun muut pojat ottelivat alhaalla. Sitten hän käänsi katseensa katsomoon, ja huomasi katsovansa taas Auroraa silmiin. Aurora punastui ja käänsi katseensa kiireesti pois.

”Tal! Meille tuli vieras!” Karl sanoi iloisesti. Palvelija saattoi pöytään pitkän ja hoikan, noin kolmissakymmenissään olevan miehen. Karl oli kääntynyt sanomaan jotain palvelijalle, ja kun hän kääntyi takaisin vieraaseen päin, hänen silmänsä muljahtivat suuriksi kuin se lautanen, jolle Tal asetti omenankannan.

”Johann! Tulit takaisin!” Hän huudahti silmät kyynelissä. Tal katsoi ällistyneenä, kuinka hänen isänsä suorastaan loikkasi syleilemään vierasta. Johann syleili Karlia ja sanoi: ”Siitä on liian kauan, rakas ystäväni. Kerrohan, oletko hankkinut ketään tilalleni?” Karl pyyhki silmiään ja sanoi: ”En, sinä olet paras ja ainoa henkivartijani. Tal tässä on Johann, entinen henkivartijani ja paras ystäväni.” Tal kätteli vierasta, ja huomasi, että tällä oli murskaava kädenpuristus.

”Kerrohan, Karl, kuka on se onnekas?” Hän sanoi, viitaten Taliin. Tal järkyttyi sellaisesta loukkaavasta käytöksestä, mutta hänen isänsä ei ollut millänsäkään. ”Heike”, hän sanoi suu virneessä. ”Olisihan se pitänyt arvata”, vieras puuskahti hymyillen.

Sitten Karl ja Johann uppoutuivat keskusteluun, eivätkä olleet enää huomaavinaankaan Talia. Hän kääntyi ympäri ja jatkoi otteluiden katselua.

Alkukarsinnat olivat jo melkein päättyneet, viimeinen ottelu oli alkamassa. Kun ottelijat kuulutettiin, Johann sanoi äkisti Karlille: ”Et muuten ole ainoa, joka on langennut. Minun poikani ottelee nyt.” Karl nauroi ja kääntyi katsomaan ottelua, sanoen: ”Katso ja opi, poika.”

Isäänsä totellen Tal kääntyi kiinnostuneena seuraamaan viimeistä ottelua. Toinen ottelijoista oli rakennusmestarin poika Jürgen, valtavan lihaksikas ja pitkä järkäle. Vaikka Tal olikin vahva ikäisekseen, Jürgen oli aivan eri luokkaa. Hänen vastustajansa nimeksi kuulutettiin Jan. Jan oli kaukaa katsottuna kääpiö Jürgenin rinnalla. Pitkä hän oli, ja sopusuhtainen, joskin hieman lyhyempi kuin Tal, mutta silti ottelu näytti jo päätetyltä. Jürgen virnisteli jo voitonriemuisesti.

Ottelu alkoi, ja ottelijat vetivät esiin miekkansa. Yleisö haukkoi henkeään nähdessään Janin miekan. Kahva oli tehty jostain läpikuultavasta aineesta, ja terä loisti kirkkaana kuin kiillotettu hopea. Ja miekan kahvassa oli kivi, joka oli samaa pistävän väristä sinistä kuin Janin silmät. Kivi tuntui vetävän katsojan silmiä puoleensa. Jürgenin miekka näytti puutikulta sen miekan rinnalla. Vaan valtavan paljon suuremmalta tikulta.

Sitten Tal huomasi jotain ihmeellistä. Jan piti miekkaansa väärin päin, kahdenkäden otteella terä alaspäin. Hän ei ehtinyt ihmetellä kauan, sillä Jürgen kävi päälle karjuen, aikoen selvästi murskata heiveröisen vastustajansa. Lopputulos näytti jo selvältä.

Jürgen kuitenkin huitaisi tyhjää, sillä Jan astui sivuun hänen tieltään. Tästä ärsyyntyneenä Jürgen kävi päälle kahta rajummin, mutta sai vastaansa hopeisen kaaren, joka sai hänet hoippuroimaan taaksepäin. Sitten oli Janin vuoro hyökätä. Hän otti nopean pyörähdyksen avulla vauhtia lyöntiinsä.

Katsojat näkivät vain kaksi kirkasta kaarta, kun miekan hohtava terä heijasti katossa leijuvien valopallojen säteitä. Hyökkäyksensä jälkeen Jan seisoi levollisesti Jürgenin takana, selkä Jürgeniin päin. Katsojat katsoivat ihmeissään, kuinka Jürgen pudotti miekkansa kaksi kappaletta maahan ja piteli otsaansa kaksin käsin. Sormien välistä valui verta valtoimenaan. Jan kumarsi kohteliaasti lyödylle vastustajalleen sekä yleisölle, ja käveli pois hurrausten saattamana. Koko ottelu oli ohi parissa minuutissa.

Tal katsoi Janin poistumista hieman peloissaan, sillä hän oli varma, että kohtaisi tämän jossain vaiheessa. Hänen isänsä kehui kovasti Janin suoritusta, ja Johann hymyili ylpeästi. ”No, Tal mitäs luulet? Olisiko hänestä edes vastusta sinulle?” Karl kysyi hieman kiusoitellen. ”Katsotaan sitten. Voihan käydä niin, että joku muu voittaa hänet.” Tal hymyili iloisesti.

Sitten Jan jo astuikin heidän joukkoonsa. Tämän isä nousi onnittelemaan tätä, mutta hän vain sanoi vähätellen: ”Äh, hän oli hidas ja kömpelö. Ei se nyt niin ihmeellistä ollut. Taisin kyllä vähän innostua. Toivottavasti en viiltänyt liian syvään.” Sitten hän katsoi Talia ja sanoi: ”Päivää, herrani. Katsoin otteluanne. Olette erittäin taitava.” Tal sanoi protokollan vaatimana: ”Ette itsekään mikään huono ole.” Jan otti kohteliaisuuden vastaan nyökkäyksellä.

”Isä, lähden pienelle kävelylle. Tiedätkö, milloin seuraavat erät alkavat?” Jan sanoi. Johann katsoi Karliin, joka sanoi: ”Noin puolen tunnin päästä.” Jan kumarsi ja poistui. Talin vatsaa kiersi jännitys, ja hänen oli pakko tunnustaa, että sen aiheutti enimmäkseen Auroran häneen kohdistuva katse.

”Minäkin taidan lähteä kävelylle. Ehkä jännitys vähän hellittää.” Hän sanoi isälleen ja poistui. Viimeisellä silmäyksellään hän tavoitti Auroran katseen, ja ehti hämmentyneenä nähdä, kuinka tämä punastui ja katsoi muualle. Itsekseen mutisten hän käveli salin melusta ihanan hiljaisiin käytäviin.

Käytävässä oli ihanan viileää ja rauhallista. Viimeinkin hän pystyi ajattelemaan selvästi. Heti kun hän oli vähän ehtinyt rauhoittua, Aurora putkahti hänen mieleensä. Ärtyneenä hän ravisti tytön pois mielestään ja keskittyi tulevaan otteluun. Todellisimmalta vastustajalta vaikutti Faxon, hovimestarin poika. Hän oli nopea, mutta häneltä puuttui voimaa ja taitoa. Tal oli varma, että voittaisi hänet.

Kulman takana hän törmäsi yllättäen Janiin. Tämä aloitti: ”Herrani…”, mutta Tal keskeytti hänet. ”Kutsu vain nimellä Tal. En niin hirveästi jaksaisi kuunnella ’Herraa’.” Jan nyökkäsi. ”Hyvä on. Jos sallit, Tal, huomauttaisin, että älä anna tilaisuuden karat käsistäsi.” Tal katsahti Jania hieman ihmeissään, ja tämä sanoi hymysuin: ”Hän ei saa silmiään irti sinusta, etkä sinä hänestä, joten älä vaan päästä häntä karkaamaan. Nyt, jos suot anteeksi?” Ja näin sanoen Jan astui käymälän ovesta sisään, jättäen Talin mietteisiinsä.

Salissa oli jännittynyt tunnelma. Oli Talin vuoro otella, ja kaikki tiesivät viime vuodesta, että Faxon oli äärimmäisen nopea vastustaja. Kaikki olivat myös nähneet Talin taidot, eivätkä he olleet varmoja voittajasta.

Tal asteli areenalle, ja vastapäätä häntä asettui Faxon. Ottelijat kuulutettiin, he kumarsivat toisilleen ja taistelu oli käynnissä.

Faxon aloitti heti sarjalla salamannopeita matalia viiltoja. Tal tunnisti liikkeen, jonka nimi oli ’keisarin sulka’. Mist’lie saanut nimensä. Ikävä kyllä sitä seurasi aina sarja nopeita ylöspäin suuntautuvia pistoja, jotka olivat vaikeita torjua. Kun Faxon veti miekkansa alaspäin ja käänsi hartioitaan, Tal hyppäsi taaksepäin ja sai Faxonin pois tasapainosta. Hän ei hukannut tilaisuutta, vaan hyökkäsi heti raivoisasti. Faxon vain oli nopeampi. Hän torjui jokaisen lyönnin, mutta Tal näki hänen kasvojensa kiiltävän hiestä ja arvasi tämän väsyvän. Mutta hänen omia käsiään poltti kuin tulessa, ja kohta hänen olisi lopetettava hyökkäyksensä ja levättävä.

Hän tiesi ettei voinut tehdä sitä.

[Sauron The Great]

Mjaa... Loppui hieman töksähtäen. Tälle varmaan tulee jatkoa?
En bongannut kirjoitus virheitä näin yhdellä lukemalla ja teksti oli mielestäni sujuvaa. Parissa kohtaa, (Vai yhdessä?) oli vuorosanan päättyessä pilkun sijasta piste eli esimerkiksi tässä:
”Ei se nyt niin vaikeaa ollut. Rudolf on vain keittiöapulainen.” Tal vastasi

[Thelacan]

Tämä oli erittäin mielenkiintoinen tarina, ei edes mitään kirjoitusvirheitä sattunut silmiin. Tosin se vain jäi hämärän peittoon, että miten tämä liittyy Warhammer-maailmaan, tälle on pakko saada jatkoa

[Merrywinds]

Jatko on Under Construction...

Tämä on kyllä yksi ensimmäisiä tarinoitani, though...