Carlesburgin tuho, Miresin ratsastaa jälleen.

[Vieras]

Aamuaurinko alkoi jo hiljalleen nousta kukkuloiden takana luoden heikkoa valoa usvaiseen laaksoon. Hetki hetkeltä, mitä enemmän aurinko nousi, sitä enemmän alkoi usva hälvetä. Pian alkoivat usvan keskeltä erottua talojen ääriviivat, ja pian alkoi kylä heräillä eloon. Carlesburg oli yksi Keisarikunnan pienistä kylistä, mutta sitäkin tärkeämmässä asemassa. Carlesburg sijaitsi lähellä siltaa, joka oli kahdeksantoista mailin säteellä ainoa ylityspaikka leveän joen yli. Carlesburgilla oli hallussaan myös ainoa maihinnousu- paikka, ja siksi sinne saapui päivittäin kauppalaivoja ja onnenonkijoita sisämaasta, ja näiden rahojen avulla kylä rikastui entisestään. Nimensä kylä oli saanut sen perustajan, Carl von Autchgriffen mukaan. Kylällä oli koostaan huolimatta hallussaan seudun vahvimmat sotajoukot, koska kylä oli osoittautunut erityisesti örkkien ja hiisien suosimaksi ryöstökohteeksi.

Kaaoksen sotapäällikkö Miresin ratsasti hevosensa selässä hiljakseen nummen yli sotajoukkonsa perässään. Jo yhdestoista päivä ilman taistelua niiden kurjien örkkien jälkeen, Miresin ajatteli. Jos tätä jatkui vielä kauankin, ei kukaan voinut taata Miresinin sotilaiden uskollisuutta johtajalleen. Mutta jotenkin Miresinistä tuntui, että tänään Jumalat olisivat suopeita. Miresin ei arvannutkaan kuinka oikeassa oli.

Keisarillisen Vartiostokaartin päämajassa Komentaja Haargris asteli verkkaiseen parakkirakennuksen ulkopuolella ja hengitti raikasta ilmaa nautinnollinen ilme kasvoillaan. Tie mikä oli sen aiheuttanut, mutta näytti siltä että örkit olivat joko siirtyneet muille maille tai vain yksinkertaisesti tappaneet toisensa, sillä kylä oli saanut olla jo pidemmän aikaa rauhassa. Haargirs katseli ylpeänä, kuinka hilparimiehet harjoittelivat uupumatta harjoituskentällä, ja ampumaradalla kiväärimiehet jälleen Mestari-Insinööri Halfengarin johdolla ampuivat sadan metrin päähän oleviin maalitauluihin napakympit. Todellakin, tällaisia kaikkien Keisarillisten sotilaiden piti olla, Haargris tuumi hiljaa mielessään. Uupumattomia, parhaiten aseistautuneita ja täydellisyyttä hipoen koulutettuja. Konemiehet huolsivat ja pesivät Keisarillisia kanuunoita ja Mörssäreitä, joita eräs Nulnista saapunut kauppa-alus oli kuljettanut mukanaan. Ne olivatkin Carlesburgin vartiostokaartin ylpeys, sillä millään muulla kylällä ei ollut sellaisia hallussaan kymmenen mailin säteellä.

Miresin vilkaisi verkalleen ympäröivää seutua. Aukeita nummia ja ruohokenttiä ilman minkäänlaisia elonmerkkejä. Vain ruohoa loputtomiin. Sitten Miresin huomasi jotain. Tuolla! Musta viiva! Oliko se savua vai jokin tuli? Siitä Miresinin täytyi ottaa selvää. Hän käski muun armeijan pysyä paikallaan, ja pyysi velhoa, Jìndur Yöherraa tulemaan hänen mukanaan. Kannustaen raskaasti haarniskoitua ratsuaan hän laukkasi läheisen kukkulan päälle. Kyllä! Savua se oli, enemmänkin mustia pylväitä alkoi nousta. Siis kylä! Loistavaa! Vihdoinkin jotain, jonka kanssa taistella!
-Miresin, taidan tietää mikä tuo paikka on, velho tokaisi yhtäkkiä.
-Niinkö, Jíndur? Mikä paikka se sitten on? Oli mikä hyvänsä, ryöstettävää siellä täytyykin olla.
-Enemmän kuin tarpeeksi, mikäli kyseessä ON Carlesburg. Se on eniten kaupankäyntä käyvä ja rikkain kylä kahdeksantoista mailin säteellä.
-Erinomaista!! Sieltä löydämme takuulla arvoesineitä.
-Kuulit vasta toisen puolen. Carlesburgilla on myös hallussaan seudun tehokkain armeija. Tästä on tulossa verinen taistelu.
-Sitä parempi, Miresin tokaisi ja lähti ratsastamaan joukkojaan kohti.

Haargris asteli sisään parakkiin ja istui pöytänsä ääreen. Oli myös huonoja puolia, etteivät örkit enää ryöstelleet. Pelkkiä paperitöitä.
Raportteja ja selontekoja, tullimaksujen tarkastelua ja muuta Haargrisin mielestä turhaa. Hän laittoi silmälasit päähänsä ja alkoi seuloa paperipinojaan tarkkaavaisesti. Vaivuttuaan mietteisiinsä hän hätkähti, kun Kersantti Carnolix ryntäsi sisään.
-Mitä tämä tarkoittaa, kersantti!? Koputtakaa ennen kuin ryntäätte huoneeseeni!!
-Anteeksi, sir, mutta teidän on parempi tulla katsomaan.
-Mitä siellä nyt on?
-Tulkaa ulos niin näytämme.
Ulkona Haargris hämmästyi, kun hänen soturinsa olivat kaikki asennossa, vakava ilme kasvoillansa.
-Mitä tämä on? Miksi harjoitukset on keskeytetty?
-Katsokaa, sir. Kersantti totesi hengästyneenä ja ojensi Haargrisille kaukoputken.
-Minne minun pitäisi katsoa?
-Tuonne kukkulan taakse.
Haargris nosti kaukoputken silmillensä ja katsoi tarkkaavaisesti Carnolixin osoittamaan suuntaan. Hetkinen! Viiri! Ja ennen kaikkea, se ei ollut keisarikunnan viiri. Örkitkö?
-Ovatko nuo örkkejä??
-Eivät, sir, vaan.....Kaaoksen sotureita! Carnolix sai sanottua peloissaan.
Tosiaan, Haargris ajatteli. Viirissä liehui kahdeksansakarainen tähti, erehtymätön kaaoksen merkki. Hetkinen! Joku ratsastaa kukkulan päälle! Mahdollinen sotapäällikkö, kuitenkin hurjan näköinen. Nyt pitää toimia!
-Carnolix, ota hilparimiehet ja mene asemiin porteille! Halfengar, ota ampujasi ja sijoita heidät muureille! Haargirs huuteli käskyjään.
Keisarikunnan sotilaat alkoivat juosta kylän reunoille, kun kanuunat ja mörssärit työnnettiin katoksistaan ulos. Todellakin, tästä tulisi verinen taistelu, Haargirs tuumi ennen kuin asteli eturiviin ja veti miekan huotrastaan.

Miresin kasteli tyytyväinen ilme kasvoillansa, kun Keisarikunnan sotilaat alkoivat ryhmittäytyä hänen joukkojaan vastapäätä. Noista tarkka-ampujista voi koitua pientä harmia, mutta ei liian suurta, hän tuumi ja asetteli omia joukkojaan. Sitten jokin vangitsi hänen katseensa. Kanuunoita! Ja mörssäri! Jos ne pääsivät paikoillensa ennekuin hän saavuttaisi kylän, olisivat hänen joukkonsa tuhoon tuomittuja. Sen kummemmin taktiikoita miettimättä Miresin käski joukkonsa rynnäkköön ja alkoi ratsastaa Kerisarin vartiokaartilaisten eturiviä kohti.

Haargirs pystyi vain hämmästelemään, kun yhtäkkiä kaaoksen soturit ja villimiehet ilmestyivät kukkulan takaa ja huutaen lähtivät juoksemaan aseitaan heiluttaen heitä kohti. Tämä sotapäällikkö näköjään ei halunnut joutua kanuunoille alttiiksi, Haargris tuumi. Käskyttäen hilparimiehiään Haargirs asetteli hiedät kahteen riviin, molemmille porteille yksi rivi valmiina sivaltamaan ensimmäsiä jotka yrittäisivät päästä läpi. Lisää hilparimiehiä seisoi heidän takanaan valmiina tappamaan ne, jotka läpi pääsisivät.Sigmar meitä auttakoon, Haargris rukoili. Sitten oli vuorossa ensimmäinen reaktio. Haargirs kääntyi kiväärimiehiään kohti.
-Tulta!

Miresin kuuli kuinka kiväärit paukahtivat ja näki niiden suuliekit. Muutama kilahdus kuului, kun luodit ousivat kaaossoturien kovaan haarniskaan. Sen sijaan muutama villimies kaatui maahan vain tullakseen tallatuiksi näitä seuraavien jalkoihin. Miresin ei välittänyt villimiehistä, koska heillä ei enempää käyttöä ollut kuin itsemurhatehtävät.

Halfengar tukesi kivääriään rauhallisesti olkaansa vasten ja tähtäsi kaaoksen sotapäällikköä päähän. Vaikka kypärää hänellä ei ollut toivoakaan rikkoa, yksikin silmäreiästä lentävä luoti riittäisi. Kun hän oli saanut täydellisen mahdollisuuden, Halfengar veti liipaisimesta ja alkoi lataamaan seuraavaa laukausta varten.

Jìndur katsoi kukkulalla ja näki muutaman villimiehen kaatuvan maahan. Ei väliä, villimiehet eivät kuitenkaan ikinä taisteluissa kauaa eläneet. Sitten hänen aistinsa ilmoittivat, että Miresiniä uhkasi jokin. Tuolla! Mestari-Insinööri, joka tähtäsi sotapäällikköä! Jìndur rupesi äkkiä valmistelemaan loistua ja sai sen valmiiksi juuri kun laukaus läjähti ilmaan.

Miresin laukkasi eteenpäin hurjistuneena ja valmiina vuodattamaan vihollisten verta. Sitten hän ehti huomata jotain lentävän häntä kohti, kunnes se kimposi aivan hänen edessään jostain näkymättömästä voimasta. Varmaankin Jìndurin temppuja, Miresin päätteli ja kiitti velhoa mielessään. Huutaen hän kannusti ratsuaan eteenpäin.

Haargris katsoi, kun ensimmäiset villimiehet ryntäsivät hilparimiehiä päiten vain kaatuakseen kuollena maahan. Sen sijaan Kaaossoturit eivät kaatuneet yhtä helposti, vaan miekoillansa sivaltaen teurastivat edessään olevat hilparimiehet.
Pian taistelu riehui jo parakin pihassa, ja Haargris rupesi itsekin sivaltelemaan Kaaoksen sotureita. Sitten hän huomasi jotain. Sotapäällikkö! Kävelemässä häntä kohti! Kaksintaistelu, vai? Sehän kelpaisi. Sivaltaen villimieheltä pään irti Haargris kääntyi tätä soturia kohti.

Miresin katsoi arvioiden vastustajaansa. Kaartilaisten komentajalla oli tuuheat, ruskeat viikset ja monokkeli silmällään. Miresin tiesi jo nyt, että tämä oli taidokas miekkamies. Sanaakaan sanomatta Miresin syöksähti eteenpäin sivaltaen oikealle. Vartiostopäällikkö ehti juuri väistää, mutta kilvestä hänelle ei enää olisi hyötyä, sillä se oli haljennut säpäleiksi miekaniskusta. Kaartilainen tarrasi kaksinkäsin miekkaansa ja hyökkäsi Miresiniä kohti. Miresin ohjasi kilvellään miekanterän sivuun ja survaisi oman miekkansa kaartilaisen vatsasta läpi.

Haargris tunsi kun kylmä teräs upposi hänen vatsaansa ja hänen oma verensä valui maahan. Hän katsoi ylös, ja näki vain tuon mustaan haarniskaan pukeutuneen hahmon yllään. Haargris tiesi, ettei hänelle enää toivoa olisi.
-Pyhä Sigmar, siunaa minua, Haargris sai kähistyä. Viimeinen asia mitä hän näki oli miekanterä tulossa hänen päätään kohti.

Miresin tunsi mielihyvää sisällään kun hän sivalsi komentajan pään irti hänen harteiltaan. Katsoen ympärilleen hän näki vain kaatuneita villimiehiä ja keisrain kaartilaisia, taistelevia hilparimiehiä ja kaaossotureita, mutta ilmeistä pystyi päättelemään etteivät karrtilaiset kestäneet katsoa komentajansa kuolemaa. Lopulta heitä oli vain viisi jäljellä, jotka muodostivat piirin lävistäen jokaisen joka yritti käydä heidän kimppuunsa. Miresin alkoi astelemaan heitä kohti. Yhtäkkiä jokin lensi hänen päänsä ohi, ja vaistomaisesti hän veti esiin heittoveitsensä ja heitti sen lentäneen esineen tulosuuntaan. Hän näki, kuinka veitsi upposi mestari-insinöörin rinnasta läpi. Nauraen hän kävi yksin hilparimiesten kimppuun, katkoen ensimmäiseltä aseesta varren ja sivaltaen hänet keskeltä kahtia. Loput kolme yrittivät käydä yhtäaikaa hänen kimppuunsa, mutta Miresin tyynesti väisti heidät ja leikkasi jokaiselta vuorollaan pään irti. Katsoen kylään päin hän tiesi, että nämä ihmiset olivat heidän armoillaan.
-Ei ketään henkiin! Miresin huusi ja osoitti miekallaan kylän taloja kohti. Huutaen hänen soturinsa hyökkäsivät kylään polttaen ja tappaen kaikki eteensä tulevat.

Siinä, missä Carlesburg ennen oli, on nyt vain palanut alue, jolla ei ruohokaan kasva. Lukemattomat luurangot ovat silvottuina sen entisillä kaduilla, eikä kukaan tiedä mitä siellä on käynyt.

[Cutter]

Lukemattomat luurangot ovat silvottuina sen entisillä kaduilla, eikä kukaan tiedä mitä siellä on käynyt.

Kysymys: Miten luurangot voi silpoa?

Dialogi ei iskenyt, kuten se kun Miresin ja velho keskustelivat. Ja ei sitä tarvi koko ajan toistaa että siellä on kylä, joka on ainoa paikka kahdeksantoista mailin säteellä. Miten pirussa tämä edes on mahdollista, eivätkö ne laivat osaa laskeutua maihin?

Ja huutomerkkejä ei kannata käyttää muuta kuin puheessa.

Ei iskenyt.

[Vieras]

Ei iskenyt.

Haista home koska tarina hyppää vuorotellen keisraillisten ja kaaoksen näkökannalle, ne selittävät toisillen mikä paikka se oikeastaaan on tuolla trakoitin lähinnä että luurngot olivat palasina.

[Aco]

Luurangot silputa? Jollain kaaosmiekalla ei välttämättä olisi täysin mahdotonta. Joskin vaikeaa.

Tarinasta: Itse pidin tästä ilmeisesti enemmän kuin Cutter, koska jos antaisin vaihteeksi kouluarvosanan, antaisin 8+. Eniten tässä tarinan kerronassa häiritsi kaksi asiaa: Ensin tuo mestari-insinöörin yritys ampua Miresin. Se oli sekava ja siinä tuli kaksi turhaa kuvakulmaa, tuon ampujan ja taikojan kuvakulmat. Koko kohtauksen olisi voinut jättää jopa väliin. Toisena oli tuo, että Haargrisin ja Miresin 'kertomisvuoroja' tuli aivan liian tiheään tahtiin. Olisi voinut vähän pitentää tuossa alussa noita kappaleita yhdistelemällä niitä. Toisaalta tämä nopea vaihtuminen sopi minusta todella hyvin tuohon loppukohtaukseen, jossa oli kaksintaistelu. Mutta jokatapauksessa tarina oli aika hyvä, enkä suosittelisi sinulle kirjoittamisen lopettamista.

Cutter, joskus huutomerkit sopivat myös tavalliseen tekstiin, joskin niitä on käytettävä hyvällä maulla, eikä koko ajan. Mutta oikeassa olet, että tässä tosiaan oli vähän liikaa niitä.