Tyranidit vastaan NecronitValhalla kirjoitti:Kirjoitappa itse tarina tyranidien hyökkäyksestä necronien kimppuun. Ei siinä ainakaan syvällisiä tunteita liikkuisi
Hän avasi silmänsä haudan synkkään hiljaisuuteen. Kuolema kaikui hänen mielessään, sen viikate raastoi häntä pysyvänä tuskan aaltona. Hauta oli sama, aina sama, unessa ja valveilla, elämässä ja kuolemassa. Ikuisessa elämässä, päättymättömässä kuolemassa. Valtavat holvikaaret oli ylpeinä rakennettu, sen hän tiesi. Mittaamattoman korkeat, jumalten kunniaksi. Jumalat olivat laskeutuneet heidän luokseen, kurjien. Hän tiesi jumalista, tähtien täydellisistä olennoista. Lupauksesta, joka oli pidetty. Uhrista, joka oli annettu. Vihasta, joka oli häntä polttanut. Eilen, tänään, aika oli synkkää, jäistä sumua aina kodin tuskaisesta poltteesta ja kuumudesta jumalten lahjan ikuiseen kylmyyteen, kuoleman Viikatteen jäiseen hyväilyyn. Herätä uuteen aamuun, herätä muinaisen kodin kuumaan kipuun, herätä tähän päivään, herätä jumalten jäiseen tyhjyyteen. Herätä kuten kaikki veljensä ja sisarensa, kaikki ystävät ja vihamiehet, tutut ja tuntemattomat, joiden kasvot oli määräämättömän ajan ikiyö syönyt hänestä. Hänen omat kasvonsa, tai kuoleman naamio, joka tuijotti häntä haudan toiselta seinältä omasta syvennyksestään. Samat, unohtuneet. Hän oli, ei elänyt. Mennyt ja tuleva sekoittuivat samaan kalman usvaan, jota vain tuo kuva hänen sielunsa jäänteisiin heijastettuna häiritsi. Kuoleman naamio, valkoiset kasvot, haudassa. Hänen kuvansa, hänen veljensä kuva, sekoittuneena ja yhdistyneenä loputtomaan kivun kierteeseen, sumun pyörteisiin. Kuva ja jumalten ääni. Ääni joka kaikui ainiaan hänessä, joka ei sallinut hänen levätä, ei päästänyt hänen sirpaleista sieluaan pakoon, pois, lepoon. Kuolema oli ikuinen tuska, mutta sopimus oli tehty ja lupaus pidetty. Sen hän tiesi. Eivätkä ääni ja viikatteen varjo koskaan antaisi hänen unohtaa. Nyt, eilen, huomenna, ääni käski hänen, heidän, kuoleman naamion, nousta, ja kuva hänen sielunsa raunioilla toteutti vastustamattoman käskyn peilinä hänen oman hahmonsa liikkeelle. Ja sumu raunioilla aaltoili kiivaammin, sekoittui hänen muinaisen herransa ikuisiin mietteisiin ja jumalten komentoihin, tähdistä saapuneisiin. Ja uusi kuva piirtyi hänen tuskansa keskelle. Kuva muualta, ei haudan synkistä, loputtomista holveista, jotka hän kyllä tiesi, mutta ei muistanut. Heijastus ei kuvannut hänen veljiään, ei siskojaan, ja hahmonsa astuessa kammiostaan holvin lattialle hän tiesi, ei muistanut, että ei koskaan ollut nähnyt sellaista, menneessä eikä tulevassa, ajassa joka ei merkinnyt mitään. Olento, suuren vihollisen lapsi tai ei, kuolemaan tuomittu, vapahdukseen, ei hänen ikuiseen elämäänsä. Pitkät kynnet ja valtavat leuat, vastakohtana hänelle, hänen veljilleen ja sisarilleen, jotka herraansa totellen pakottivat hahmonsa liikkeeseen, pois holvista, samasta holvista, ikuisesta. Pakottivat pakotettuina, herransa mietteet ja jumalten raivo sielujensa raastetuilla jäänteillä yhdenmukaisesti tanssien. Ja olento ei ollut ainoa, sen veljet ja sisaret, erilaisia, toisin kuin hänen. Peittivät pinnan, häiritsivät holvin rauhaa, söivät jumalten karjaa. Ja raivo oli valtaisa ja tähtiin asti ulottuvat olentojen laumat, jotka pakottivat hänet, hänen herransa, hänen veljensä ja sisarensa, jumalat itsensä, nousemaan uuteen aamuun, eiliseen, huomiseen, ennen herran ja jumalten tahtoa. Ennen, jälkeen, aika ei merkinnyt, mutta oli väärä. Hänen sielunsa vapisi pieninä pirstaleina, jotka hänen herransa jumalten tahtoa huutaen kokosi yhä uudelleen, kuten hänen veljiensä ja sisartensakin sielut. Samaa kaavaa, samaa sielua, hän tunsi herransa vihan ja näki olennon, näki suuren vihollisen taikuuden menneestä, tulevasta, sumun keskeltä ja taikuus ohjasi olentoa eikä olennolla ollut veljiä, ei sisaria. Hänen tuskansa yltyi kun hänen herransa raivo liikutti häntä ja hänen veljiään ja sisariaan kohti olentoa holvin ulkopuolella. Ja olento oli vain yksi ja sen hän näki kuvajaisena kidutetun sielunsa raunioilla, häiriten ja sattuen. Hän tiesi suuresta vihollisesta ja lupauksesta. Uhrista, joka oli annettu. Vihollisen lapsista ja taioista. Ja olento oli yksi vaikka sillä oli monta hahmoa ja hänen sielunsa huusi ja hänen herransa sielu oli yhtä sen kanssa, jumalten airut, kivun tuoja. Ja monet olivat myös hänen herransa hahmot, hänen veljensä, hänen sisarensa, kaikki marssimassa kohti olentoa ja olennon monia hahmoja, kaikkien sielujen jäänteet hänen herransa jäisissä pihdeissä, kaikki hahmot toistensa kuvajaisina liikkuen. Sielunsa raunioilta hän näki kuinka holvit lipuivat hahmojen ohi ja kuinka mahtavat ovet avautuivat edessä. Aurinko taivaalla, jumalan kaltainen.
Jumalan kauhea ääni hänen herransa raunioille piiskaamana, sielun rappeutuneille jäämille. Veljet ja sisaret, hahmot rivistössä ja olento hänen edessään, heijastuksena sumussa, sirpaleiden keskellä. Ja jumalten liekit, kauhea tähtituli, karjaa varten synnytetty, hänen herransa tahtona sinkoutui kohti olentoa ja sen monia hahmoja. Hahmot olivat karjaa, niiden kuolema tyydytti jumalten janoa, mutta ne saivat rauhan. Ne eivät kokeneet hänen tuskaansa kun hän sielun sirpaleet herransa järjestelemänä liikutti hahmoaan, korjasi satoa ja tunsi kuoleman viikatteen liikkuvan, kivuliaammin nyt, innostuneena. Uusi aalto sumussa, uusi heijastus kärsivään sieluun. Muoto oli särkynyt ja herra raivosi. Veli, sisar, tuttu, tuntematon, hahmo maahan lyötynä. Kuin kuolema, hän tiesi, vaikka ei muistanut. Ja jumalat ärjyivät ja usva raunioilla väreili tuskaa, mutta veli, sisar, jumalten käskystä, nousivat jälleen. Uusi heijastus, kiduttaen onnetonta sielua edelleen. Olento taas, edessä, kuollen yhä uudelleen ja sadonkorjuu, kuoleman välineet hänen käsissään, hänen, veljien, sisarien, sylkivät jumalten raivoa kuin peileinä herran huudolle hänen sielussaan. Olento kuoli, kuoli, kuoli. Sai rauhan jota hän ei saisi. Ei eilen, ei huomenna. Hän tiesi sopimuksesta ja lupauksesta, uhrauksesta ja palkkiosta, kylmän haudan ikuisesta elämästä. Tiesi, mutta ei muistanut. Eikä hän kuolisi kuten olento, eivätkä hänen veljensä, sisarensa, hahmoiltaan samat. Ja erilaiset hahmot saapuivat, hänen veljensä, sisarensa ikuiseen haudan eloon tuomitut. Lentävinä he tulivat, tulivat olevaisen läpi niin kuin hänen herransa katse, joka lävisti kaiken. Ja olento kuoli. Ja sai rauhan. Ja muoto särkyi ja taas veli, sisar, nousi ja pakotettuna pakotti hahmonsa niittotyöhön. Sumu aaltoili ja sielu väreili kun olennon heijastus sitä liikutti. Olento lähellä. Hän tiesi, olisi kunnia olla ensimmäinen, olisi kunnia antautua jumalten lahjalle ensimmäisten joukossa ja hän seisoi suuren temppelin luona pyhissä vaatteissa ja antoi itsensä jumalille, astui sisään ja sisällä oli tuska, sen hän tiesi. Mutta se ei riittänyt hänen herralleen, joka piiskasi hänen sairaan sielunsa uuteen asuun, kohtaamaan heijastuksen ja pakottamaan hahmonsa olentoa vastaan. Olento lähellä. Vieressä. Ja muoto murtui ja veljet, sisaret, hahmot maahan lyötyinä. Hänet pakotettiin siihen ja hän pakotti sielunsa, hahmonsa, läpi tuskan ja epätoivon, pakotti lyömään. Ja olento kuoli. Ja sai rauhan. Ja kuoli. Ja kuoli. Olento lähellä. Sielunsa murtuneilta jäänteiltä hän näki kuinka hänen hahmonsa, hänen hautansa, murtui kuten hänen veljensä ja sisarensa. Jumalten raivo vavahdutti hänen sieluaan ja hänen herransa tahto virtasi häneen ja sumu tiivistyi jääpiikkien kauhuksi ja tuska täytti maailman. Herra pakotti hänet nousemaan ja hän pakotti hahmoaan. Hän ja hänen veljensä ja sisarensa nousivat ja muoto oli ehjä. Olento kuoli. Se sai rauhan jota hän ei saisi ja epätoivo, sumu, sirpaleet raunioilla vavahtivat taas. Sekoittuivat täyttääkseen hänen herransa tahdon jumalten nimissä. Viha poltti surua, paloi kirkkaalla liekillä eikä jättänyt mitään jälkeensä. Niittotyö jatkui. Muoto murtui. Olento kuoli. Veljet, sisaret, nousivat. Sai rauhan, jota hän ei saisi. Eilen, tänään, huomenna ja viha taisteli ikuista taisteluaan epätoivoa vastaan. Hän katsoi sitä raunioiltaan, tuska seuranaan. Olento kuoli. Hän, hänen veljensä ja sisarensa, elivät. Ikuisesti. Jumalten viha, herran tahto. Hän tiesi, tiesi kuinka hän oli saapunut ja holvit oli rakennettu tähtien jumalien kunniaksi. Eilen, tänään, huomenna, tieto kaikui hänen sielunsa kylmästä sumusta, mutta muistoja ei ollut. Ja heijastuksessa olento monine hahmoineen jatkoi kuolemista.
Eilen, tänään, hän niitti jumalten karjaa. Herra pakotti häntä pakottamaan hahmonsa, ikihautansa, liikkeelle, veljet, sisaret, rinnallaan, jumalat sielun romahtaneella rakennelmalla nauraen. Ja olento läheni, suuressa muodossa, veljet ja sisaret ja nyt, äskettäin, kohta myös huoltajat, herran palvelijat, vastassaan. Hahmot heijastuksessa viilsivät toisiaan ja olento kuoli ja muoto särkyi ja viha iski epätoivoa. Sielun usva, kivun usva, muodosti taas uuden asetelman ja hän näki olennon ja tunsi suuren vihollisen taiat ja tuskan. Hän tiesi vihasta. Suuresta vihollisesta, jonka jumalat löivät. Vihollisen taiat hän tiesi, mutta ei muistanut. Olento oli vihollinen ja oli yksi muiden kanssa ja tiesi taiat. Ja jokin muinainen, tuleva, merkityksetön piirre toisesta elämästä kertoi hänelle olennon olevan niiden herra, kuten hänellä, veljillä, siskoilla oli herra. Uusi kuvajainen sielun sirpaleista, epätoivon pohjattomasta kuilusta. Herra pakotti hahmonsa olennon luo ja olento kohtasi herran, jumalten tahto ja viikate oli herran luona. Herran sielu, jumalten raivo, heijastui vihan salamoissa raunioille joilta hän katseli ja näki tuskan värjäämänä kuinka olento ja herra taistelivat. Hän tiesi. Tiesi taisteluista ja suuren vihollisen lapsista ja hirveyksistä. Hän tiesi niiden kuolemasta, mutta ei muistanut. Hänen herransa kuva hänen sielunsa kauhussa ja olento kuoli. Ja suuri hyökyaalto yli raunioiden, jumalat huusivat ja olento ei ollut yhtä, ei ollut, olisi. Hän ja hänen veljensä, sisarensa, hahmot yhdessä muodossa ja olennon muoto hajonneena. Viha ja epätoivo, salamat hänen sielunsa kuilun yllä ja heijastus, kuvajainen olennosta, vapaasta. Vapaasta. Lähellä hänen hahmoaan ja sen hahmo valtavana. Veljet ja sisaret, muoto särkyneenä ja herransa tahdon ulottumattomissa. Hahmot maassa ja jumalten raivo kuvastuivat hänen eteensä, sielun raunioille. Olento lähellä, valtavana, eikä hänen herransa pakottavat, viiltävät piiskaniskut hänen kurjan sielunsa jäänteille ehtineet, eivät nyt, eilen, eivätkä huomenna, kun sumun pyörteet, sirpaleet rauniolla, salamoiden iskiessä heijastuvan olennon kuvajaisen valtava voima, vihan ja epätoivon taistelu jota hän ikuisesti todisti, kaikki kietoutuivat yhteen ja hänen hautaansa häirittiin ja hahmo särkyi. Olento eli. Ja oli vapaa. Eikä jumalten tahto voinut häntä enää nostaa, hänen hahmoaan pakottaa. Eikä tässä ajassa, menneessä, tulevassa, karjan keskellä niiton jatkuessa ollut hänelle sijaa ja ajan sumu oli jääpiikkejä ja jumalten tahto vastustamaton. Paikka, hän tiesi, ei merkinnyt mitään. Oli vain tuskaa ja epätoivon ja vihan ikuinen kamppailu jota hän todisti sielunsa sirpaleisilla raunioilla ja paikka ja aika sekoittuivat jäiseen sumuun jota salamat valaisivat ja hetken, ikuisuuden, merkityksettömän ajan hänellä oli rauha, hänen hautansa oli autio ja tyhjä eivätkä jumalten raivo ja viikate tai herran huudot tai heijastukset tai kuvajaiset häntä häirinneet. Rauha, mutta ei vapautta. Ikuinen elämä, ikuinen kuolema. Paikka, joka ei merkinnyt, jota ei ollut, mutta jonka jumalten pahansuopuus hänen hahmolleen jälleen pakottivat ja huuto ja viikate ja raivo olivat taas. Hän avasi silmänsä haudan synkkään hiljaisuuteen.
+++
Tämä tarina perustui siihen faktaan, että C'Tanit eivät ole kiinnostuneita sieluista, ainoastaan life-forcesta tai jostain sen tapaisesta. Faktaan on lisätty oletus, että C'Tanit ovat sen verran ikäviä tyyppejä, etteivät anna sielujen karata warppia vahvistamaan. Jos joku voi aukottomasti osoittaa tarinan fluffin olevan väärässä, jääköön tämä elseworlds-tyyppiseksi kikkailuksi, mutta kunnes toisin (virallisesti) todistetaan, edustaa tämä minun näkemystäni necroneista. Kiitos.
