Herrasmies ja upseeri: Osa kaksi.

[Dalamar]

Ensimmäinen osa.


He kävelivät iloisesti nauraen ja jutellen Altdorfin katuja pitkin, välittämättä muitten ihmisten happamasta ja tukalasta tunnelmasta.
He saapuivat Diegon huvilalle auringon laskiessa upeana heidän takanaan. Sanottiin kuumista päivistä mitä tahansa, niin kukaan ei kieltänyt, että se ei olisi antanut mahtavan kauniita auringonlaskuja.
Diegon huvila oli iso, hänellä oli sen ympärillä sata hehtaaria metsää, ja metsän keskellä kohosi kukkulalla Diegon kolmikerroksinen hieman linnannäköinen huvila. Vaikutelmaa korosti muuri, joka kiersi neljän metrin korkuisena koko kukkulan. He kävelivät portista läpi ohittaen nukkuvan portinvartijan. Tavallisesti Diego olisi läppäissyt miestä, ja hieman kiusoitellut, mutta hän oli lepsu isäntä tavallisestikin, ja nyt hän oli äärettömän iloinen tavattuaan vanhan ystävänsä, ja jouduttuaan seikkailuun. Järven rouvan nimeen, tätä hän oli kaivannutkin! Hän tunsi kuinka henkiset vuodet valuivat pois hänen päältään ja tunsi askeltensa kevenevän, kunnes melkein leijaili ilmassa. He asettuivat ihailemaan auringonlaskua Diegon laajalle terassille, missä sijaitsi pöytä, kolme tuolia, ja riippumatto. Diegosta oli mukavaa nukkua ulkona, varsinkin näin kuumina öinä, kun sisällä nukkuminen oli ahdistavaa ja tukalaa. Vanha palvelija toi viinipullon pöytään, ja katseli yllättyneenä haltiaa.
”Finnreith-herra! Onpa kerrassaan hienoa nähdä teitä pitkästä aikaa.” Vanha palvelija sanoi lievällä Russlantilaisella korostuksella.
”Ivan! En olekaan koskaan kiittänyt sinua siitä että pelastit henkeni Russlannin solassa! Istu toki alas!” Finnreith huudahti innoissaan.
Ivan oli seurannut Diegoa pohjoisesta maastaan Diegon pelastettua hänen henkensä heittäytymällä hiiden nuolen eteen, ja alkanut Diegon adjutantiksi, ja hovimestariksi Diegon vetäydyttyä eläkkeelle. Vanha veteraani oli täysin kalju, mutta hänellä oli kunnioitettava parta ja viikset, nykyään jo vitivalkoiset. Ivan istui alas, ja he avasivat pullon haltiaviiniä. He joivat, ja muistelivat vanhoja aikoja Russlannin sodissa.
”Muistattekos, kun rajakahinat Kisleviläisten kanssa päättyivät huonosti, ja armeijamme iskettiin hajalle? Meidän rykmenttimme oli ainoa joka perääntyi järjestyneesti kävelyvauhtia, keihäät eturivissä pysäyttämässä ratsuväkeä, ja kiväärit takana ampumassa niitä? Ja kun saavuimme leiriin, prinssi Boris tuli kysymään miksemme juosseet kuten muut, ja Grigori vastasi: ”Oli niin kaunis päivä, piti jäädä ihailemaan maisemia”.”
He nauroivat jo lievästi humalassa, ja täyttivät lasinsa. Ryypiskely jatkui myöhään yöhön, ja samalla Finnreith kertoi miksi oli tullut.
”Valkoisesta tornista oli lähetetty ryhmä hakemaan eräästä vanhasta keisarikunnan alueella sijaitsevasta rauniokaupungista jokin haltioitten taikaesine. Ilmeisesti se oli palllon muotoinen kristalli, jolla saattoi muuttaa säätä, laajallakin alueella. Hyvin voimakas, ja hyvin arvokas. Ja hyvin tappava vääriin käsiin joutuessaan. Ryhmästä ei kuulunut mitään, ja Teclis itse lähetti minut ottamaan selvää asiasta. Löysin lopulta ryhmän, kaikki kuolleina. Pallosta ei ollut jälkeäkään. Erinäisten taistelupaikalta löytyneiden vihjeiden avulla saavuin tänne, ja olen eilisestä saakka hieman kysellyt, ja yrittänyt löytää sinuakin. Mutta äskeiset miekkoset löysivät minut, ja olin hieman ahtaalla.”
”Caramba! Ne bastardoa jotka varastivat pallon ovat selkeästi oppineet käyttämään sitä. Sää on ollut tällainen jo muutaman viikon ajan! Heidät täytyy löytää, ja minä autan sinua, olenhan sentään Estalialainen herrasmies.” Diego huudahti. ”Luulen että käyttämällä suhteitani, voin löytää vihjeitä. Huomenna alamme etsinnät, mon ami.”
Jossain vaiheessa iltaa Ivan lähti nukkumaan, ja Finnreith ja Diego ryypiskelivät kahdestaan aamuun saakka, käyttäen hyväkseen mm. Ivanin vodkaa, joka oli aukaistu jossain vaiheessa iltaa, mutta kukaan ei muistanut missä vaiheessa.
”Mitä Linnéthainille kuuluu?” Diego kysyi hiljaa.
”Luullakseni hyvää, emme näe häntä enää usein. Hän viettää omissa oloissaan kammiossaan paljon aikaa, ja aina vain enemmän. Luulen että hänellä on ikävä sinua.”
”Minun oli pakko lähteä… Kaipasin omieni joukkoon, eikä se olisi voinut kuitenkaan kestää. Olen pitkäikäinen ihmiseksi, mutta hän on haltia… Elämäni olisi ollut hänelle vain henkäys, ohikiitävä hetki.” Diego sanoi hiljaa tähtiä katsellen.
Tuli hiljaista. Kummatkin katselivat kuutamoa ja tähtiä Altdorfin yllä. Oli aivan hiljaista. Linnutkaan eivät laulaneet, eläimet eivät olleet liikkeellä. Ilma oli yhä painostavan kuuma, vaikka oli aamuyö. Diego ajatteli vuosiaan Ulthuanilla, ja erästä naishaltiaa, ainoaa naista jota oli rakastanut, ja jonka kanssa hän oli jakanut vuoteensa melkein kolmenkymmenen vuoden ajan. Se oli ollut ennenkuulumatonta, ja haltiat olivat olleet niin järkyttyneitä, että eivät olleet oikein tahtoneet uskoa sitä, eivätkä pitäneet sitä totena. Finnreith oli tietenkin tiennyt, ja hän oli muutaman kerran Teclisin nähdessään saanut tältä epäherrasmiesmäisen silmäniskun, ja hieman ilkeän virneen… Hän oli nähnyt valkoisen tornin herraa harvoin, mutta hän ei ollut koskaan tuntenut oloansa mukavaksi tämän seurassa. Teclis oli ollut synkkä, kyyninen ja omannut mustan huumorintajun.
Finnreith ajatteli, että hänen ystävänsä ei ollut muuttunut juurikaan. Ehkä enemmän harmaata hiuksissa. Vuodet Ulthuanilla olivat selvästi pidentäneet Diegon ikää, velhoja lukuun ottamatta hän ei tuntenut montaakaan ihmistä, joka olisi ollut yli kahdeksankymmenen, eikä ketään noin hyvässä kunnossa olevaa. Diegohan oli paremmassa kunnossa kuin tavallinen parikymppinen! Finnreith tunsi pettävänsä ystäväänsä. Häntä suretti, kun ei voinut kertoa Diegolle, että tällä oli lapsi. Puolihaltialapsi. Lapsen syntyperästä tiesivät vain Teclis ja hän, ja Linnéthain oli kieltänyt häntä kertomasta. Voi elämisen tuskaa, Finnreith ajatteli. Mitenkähän Diego olisi herrasmiehenä selvittänyt tilantaan? Tässä oli sentään ainoa olento maailmassa, jonka seurassa hän tunsi olonsa kotoisaksi. Hänen kansansa halveksi häntä hieman, he pitivät häntä barbaarina ja ihmismäisenä, koska hän oli kasvanut Marienburgissa ihmisten keskellä, ja hän piti haltioita narsistisina aristokraatin paskiaisina, näin kohteliaasti sanottuna. Äitikin sanoi aina, että hän oli henkisesti ihminen enemmänkin kuin haltia. Finnreith huokaisi, tuumi että äiti oli ollut oikeassa, ja kaatoi vodkaa lasiinsa.
He heräsivät aamulla pöydän äärestä, inhottavasti loistavaan aurinkoon. Kuuma ilma ei ollenkaan auttanut haltian ja herrasmiehen krapulaan. Ivan käveli terassille mukanaan höyryävä tarjotin täynnä aamiasta. Puuroa, pekonia, harvinaista kafia Arabian kauppiailta, ja appelsiinimehua, Diegon suosikkia. Päivästä oli tulossa ilmeisesti todella kuuma. Eläimet eivät liikkuneet, vaan olivat puiden varjoissa, kukat nuutuivat, puut nuokkuivat. Tuulenvirekään ei käynyt. Aamiaisen syötyään Diego lähti pitämään tuntejansa, ja Finnreith haltioiden suurlähetystöön.

”Väistö, pisto ja väistö uudestaan!” Diego huusi liikuttaen miekkaansa salamannopeasti. Hänen oppilaansa, Erwin von Hochbau seurasi melkein yhtä nopeaa perässä, ja miekat iskivät käsittämättömän nopeasti toisiaan vasten, luoden erillisten äänten sijasta yhden taukoamattoman helinän. Miekat liikkuivat ilmassa nopeammin kuin silmä ehti nähdä, luoden hopeisten viivojen myrskyn. Miehet perääntyivät toistensa luota, tunnin harjoittelusta ja helvetillisen kuumasta ilmasta huolimatta kummallakaan ei ollut edes hiki. He hymyilivät toisilleen, ja pistivät miekkansa vyölleen. Tunti oli loppunut. He kävelivät von Hochbaun kartanon miekkailupihalta parvekkkeelle nauttimaan hieman virvokkeita, ennen kuin Diego jatkaisi matkaansa. Von Hochbau oli hänen oppilaistaan paras ja nopein miekkailija, mutta hänestä puuttui hyvinkin herrasmiesmäisyyttä, mikä oli Diegon silmissä vähintään yhtä tärkeää kuin miekkailutaito. Hän epäili, että Erwinillä oli epäilyttäviä suhteita Altdorfiin laajaan ja raakaan alamaailmaan. Hän olikin siis täydellinen ihminen, jolta tiedustella haltioista ja pallosta. Hän kertoi tarinan kokonaisuudessaan Erwinille, ja tämän ilme synkkeni mitä pitemmälle tarinassa päästiin.
”Sigmarin nimeen, mitä kurjia raukkoja. En ole tällaisesta pallosta kuullut, mutta voin pistää agenttini ja kontaktini etsimään tietoja tästä. Heidät täytyy pysäyttää, tämä sää tappaa meidät kaikki, jos se jatkuu pidempään. Ja se pahenee koko ajan, oletko huomannut?” Erwin purisit synkkänä lasiaan, ja kulautti viinin alas. ”Kun se on maaginen, voin pistää ystäväni magian kollegioissa yrittämään jäljittämään sitä. Heillä on varmasti maagista puolustusta ja hämäystä torjumassa muita velhoja, mutta ehkä jotain löytyy.”
”Merci, ystäväni. Olen palveluksen velkaa”, Diego lausahti. Erwin vain heilautti kättään, ja hymyili.
”Minäkään en jaksa tätä säätä, toverini.”

Illansuussa Diego palasi kävellen kotiinsa. Hänellä olisi ollut varaa vaikka kymmeneen hevoseen, tai ajaa joka päivä vaunuilla, mutta hän piti kävelemällä kuntoaan yllä. Sitä paitsi hän päätti nauttia säästä, kun se vielä olisi mahdollista. Hän ja Finnreith pistäisivät lopun kurjien varkaiden juonille, olihan hän sentään Estalialainen herrasmies, järven rouvan nimeen. Hän oli perinyt jumalattarensa äidiltään, olihan tämä sentään ritarillisuuden ja herrasmiesmäisyyden jumalatar. Hän käveli portista, alati torkkuvan portinvartijan ohi. Finnreith oli palannut häntä aikaisemmin, ja nyt hän oli pelaamassa korttia Ivanin kanssa terassilla.
Ivania sää haittasi eniten, hän oli sentään syntynyt pohjoisen pakkasissa tuulisilla aroilla. Russlanti sijaitsi isoksi osaksi vuorille Kislevin rajalla, ja Kislevin aroilla. Isoimmat kaupungit sijaitsivat vuorten laaksoilla ja tasanteilla, ja olivat sipulikattoineen kauniita. Ivan oli perinteinen tämän kylmän maan asukas, hän oli jo kalju, mutta hänen viiksensä olivat pitkät ja vähintään yhtä komeat kuin Fiegon pikimustat viikset, ja parta hänellä oli myös pitkä. Hän oli yleensä hieman surullisen näköinen, ja hänellä oli sotilaaksi lempeä sydän. Hänen huulillaan oli aina hieman melankolinen hymy, ja vyöllä aina idän paimentolaisten suosima sapeli. Lisäksi hän piti huoneensa kaapissa pimentohaltiamerirosvoltaan ottamaa varsijousta. Se oli outo laite, täynnä outoja viritelmiä ja jänteitä, mutta lipasrakennelman ansioista sillä ampui nopeasti nuolipilven vihollisen keskelle, ja lataaminen oli nopeaa. Se ei mennyt panssarista oikein läpi, mutta huonolla haarniskalla varustettuja hiisejä ja örkkejä Ivan oli niittänyt sillä maahan kuin talonpoika heinää. Vanha hovimestari oli tehty raudasta.
Diego asteli terassille, ja liittyi korttipeliin mukaan. Finnreith oli käynyt lähetystössä, ja tuonut mukanaan loitsukirjan, jota lueskeli pelin lomassa.
”sinusta on tullut brujo, toverini?” Diego kysyi, käyttäen Estalian kielen sanaa velholle.
”Vain pikkuisia temppuja. En ole mikään suuri velho, ja käytän yhä mielummin miekkaa.” Finnreith sanoi hymyillen. ”Oikeastaan olin niin surkea haltioiden mittapuulla, että kukaan ei suostunut opettamaan minua… Siksi opettelen itsekseni nykyään.”
He eivät voineet tehdä tänäkään iltana oikeastaan mitään, joten he jäivät pelaamaan korttia. Kuumuus hellitti yön tullen hieman, mutta ei niin paljon kuin edeltävänä yönä. Kuumuus kiristi yhä otettaan Altdorfista, ja puristus tuntui sen asukkaissa yhä enemmän.
Diego mietti, että jos he eivät saisi pian pysäytettyä roistoja, hän voisi istuttaa tänne muutaman kaktuksen. Olikohan tässä kaaoksen joukoilla sormensa pelissä? Hänellä oli ikuinen kauna hävityksen voimien palvelijoita vastaan, olivathan kirotut sentään tuhonneet hänen kotinsa, ja hänen velvollisuutensa oli kostaa, olihan hän sentään Estalialainen herrasmies. Murhaajat makasivat toki jo kaikki kalanruokana, mutta hän piti ikuisena velvollisuutenaan taistella kaikkia heidän kaltaisiaan vastaan.
He olivat istuneet muutaman tunnin korttipöydässä, ja uusi vodkalekkeri oli jo avattu, kun he kuulivat kavioiden kopinaa ja askelia tieltä muurin takana.
”Kukahan tulee tähän aikaan yöstä? Caramba, kovin epäkohteliasta näin yllättäin.” Diego totesi.
Portinvartija tietenkin nukkui, kun kellonsoitto kuului ovelta. Diego nousi mennäkseen aukaisemaan portin, kun jättiläismäinen rautaisen hanskan peittämä nyrkki iskeytyi ovesta läpi. Kolmen metrin korkeudelta. Kuului murahdus, ja nyrkki iskeytyi portin läpi uudestaan repien portin saranoiltaan, ja kaataen sen maahan. Takana seisoi melkein neljän metrin korkuinen jätti, joka tuijotti murhanhimoisesti terassille, katsellen omassa mielessään ”välipaloiksi” nimeämiään ihmisiä. Jätin takana näkyi mustaan pukeutuneita ihmissotilaita, ja ratsun selässä oleva ilmeinen upseeri, joka äyskähteli komentoja.
”Uudet vihollisemme ovat sentään kohteliaampia kuin edelliset” Diego sanoi noustessaan tuolistaan ja vetäessään pistomiekkansa esille. ”He koputtivat kohteliaasti.”
”Miten kipeän totta. Olisin kuitenkin ollut tyytyväinen, jos koputtaja olisi ollut erilainen olento.” Finnreith totesi hymyillen, heilautti teatraalisesti viittansa heilumaan yht´äkkiä virinneeseen tuuleen, ja alkoi huutamaan jollain Diegolle vieraalla kielellä sanoja. Ivan ryntäsi sisälle, ja palasi mukanaan varsijousensa. Hän veti kokeeksi liipasimesta kerran, ja katseli kun vasama iski yhtä sotilasta rintaan, kaataen tämän maahan.
”Vireessä on, herra.” Hän totesi hymyillen surumielisesti.
Keisarikuntalaiset sotilaat ja jätti juoksivat kohti terassia aseitaan heiluttaen, komentajan jäädessä epäherrasmiesmäisesti taakse. Samassa haltian sormenpäistä iski salama ensimmäiseen sotilaaseen, kärventäen tämän hiiltyneeksi luurangoksi. Salama iski toiseenkin mieheen, ja rynnäkkö hieman hidastui. Seuraavaksi Finnreith tähtäsi jättiin, mutta olento nosti erään onnettoman ihmisen maasta, ja torjui salaman sillä. Karjahtaen jätti heitti kärventyneen ruumiin suoraan haltian päälle, tuhoten tämän keskittymisen, ja kaataen tämän maahan, mahdollisesti iskien tajun kankaalle. Diego juoksi eteenpäin suojelemaan kotiaan, kun Ivan antoi tulitukea kaataen kaksi hyökkäävää miestä, ja alkoi lataamaan varsijoustaan. Diego väisti ensimmäisen hyökkääjän miekaniskun, ja upotti pistomiekkansa miehen kainaloon, tappaen tämän välittömästi. Seuraava hyökkääjä ryntäsi kirves kädessä Diegon kimppuun karjaisten ”Schwein!” Diego tarttui kirveenvarteen kiinni, väänsi sen miehen kädestä, ja huitaisi kirveen päässä olevan piikin miehen päähän. Seuraavaksi hän joutuikin sukeltamaan jätin valtavan miekan alta, samalla iskien kirveen piikin otuksen ranteeseen. Ivan ampui muutaman laukauksen hänen kimppuunsa hyökkäävien miesten joukkoon, tappaen kaksi, ja veti sapelinsa esiin upottaen sen saman tien etummaisen rintaan. Finnreith nousi hieman pökkerössä raadon alta, mutta onnistui kuitenkin saamaan aikaan pienen tulipallon, joka osui jättiä päähän, kaataen sen ulvoen maahan. Sitten hän napsautti sormiaan, ja hänen käsiinsä ilmestyivät sinertävät miekka ja tikari, ja liittyi Ivanin taisteluun tappaen muutaman sotilaan. Diego tappoi vielä kaksi, ja iski erään vihollisen keihään jätin kurkkuun, lopettaen olennon. Jäljellä olevat ihmiset juoksivat kauhuissaan karkuun teurastusta, ratsulla oleva upseeri karjui heitä jäämään ja tappamaan heidät, niitä oli sentään vain kolme. Kun miehet jatkoivat pakenemista, upseeri kohotti pistoolinsa ja ampui yhtä karkureista. Ivan kohotti varsijousensa, ja ampui kaksi vasamaa upseerin rintaan, tiputtaen pyssymiehen hevosen selästä veriseen mutaan. Mustissa olevat miehet hajaantuivat metsiin kuka minnekin, juosten karkuun kuumassa yössä. Heitä he eivät enää tulisi näkemään, heidän herransa varmasti tappaisi heidät epäonnistumisen takia joten he karkasivatkin omille suunnilleen, ja kuolivat myöhemmin, jättäen tusinan kuollutta jälkeensä.
Tässä vaiheessa portinvartija raahusti ulos kopistaan, ja kysyi haukotellen:” Koputtiko joku?”
”Sehän oli hyvä tappelu”, Finnreith sanoi iloisesti hymyillen, rystysiään naksutellen. Hänen ilmeensä kuitenkin muuttui hänen nähdessään Diegon murhaavan pirun ilmeen, joka enteili yleensä kuolemaa ja tuhoa. Hän oli mennyt tutkimaan upseerin ruumista, ja paljastanut mustan puvun alta paidan, jossa oli vaakuna. Korkea puu, jonka takana oli ristissä kaksi miekkaa, ja kuunsirppi päällä.
”Von Hochbaun vaakuna” Diego sihahti hampaittensa välistä. ” Se kunniaton Bastardo on pettänyt minut, opettajansa! Hän tappoi haltiat! Hän pyrkii tuhoamaan Altdorfin! Ja hän on liitossa kaaoksen voimien kanssa!” Diego sanoi näyttäen upseerin rinnassa olevaa Slaaneshin merkkiä. ”Niin totta kuin olen Estalialainen herrasmies, tämän minä kostan!” Diego karjui raivoissaan, ilme vihan vääristämänä.

Ja yhä jännitys tiivistyy. Kaikki ratkeaa kolmannessa osassa, joka on entistä herrasmiesmäisempi. Miten käy Altdorfin?

[Stenvall]

”Vireessä on, herra.” Hän totesi hymyillen surumielisesti.

Muut kuin erisnimet kirjoitetaan pienellä noiden lainausmerkkien jälkeen. Lisäksi lainausmerkin jälkeen laitetaan pilkku, jos lainausmerkkien sisällä oleva loppuu pisteeseen eli näin:

”Vireessä on, herra”, hän totesi hymyillen surumielisesti.

Lisäksi mm. kisleviläiset ja estalialaiset kirjoitetaan pienellä.

Kommentoin ja siten myös edellisen osan. Se oli mielestäni hiukan parempi, mutta ei tämäkään huono ole, sanoisin hyväksi tarinaksi. En liiemmin pidä GW:n keksimien hahmojen, kuten Tecliksen käyttämistä fanitarinassa, vielä vähemmän pidän Altdorfin tuhoamisjutusta, koska lopputuloksen voi tietää: Et oikein voi pahemmin alkaa muuttaa GW:n keksimää fluffia.

[Thelacan]

Erittäin hyvä! Miksi muuten kaikki ovat liitossa Slaaneshin kanssa? Onko tämä sitten niinkuin heikoin kultti jonka takia ne "pahikset" tulevat kuolemaan kuten ansaitsevat?
Tosin itse haluaisin ainakin tälle vielä neljännenkin osan ja... Niin loistavaa tekstiä vain .

Edit: Chosen, älä jaksa runkkia sitä pilkkua niin paljoa .
Itseäni tuo vuoropuheiden ulkoasu ei häiritse, mutta jotain rajaa kumminkin. Ja entäs sitten jos tiedämme ettei Altdorf voi tuhoutua? Tärkeinhän on se sisältö ja juonen kuljetus ynnä muu. Löysää ny sitä pipoa...

[Dalamar]

Kolmannessa osassa on lisäksi yllättyneitä vartiokapteeneja, lisää vodkaa, epäinhimillisä ruumiinosia, kauniita naisia, ja niin hellkaristi mättöä.

[Massi]

Nämähän olivat oikein loistavia.. Saan innolla odottaa 3. osaa..

[Stenvall]

Edit: Chosen, älä jaksa runkkia sitä pilkkua niin paljoa .
Itseäni tuo vuoropuheiden ulkoasu ei häiritse, mutta jotain rajaa kumminkin. Ja entäs sitten jos tiedämme ettei Altdorf voi tuhoutua? Tärkeinhän on se sisältö ja juonen kuljetus ynnä muu. Löysää ny sitä pipoa...

Tarinoista on hyvä löytää virheet, jotta kirjoittaja voi ottaa ne huomioon seuraavalla kerralla. Vai pitäisikö jokaisen kommentin (niin kuin suurimmaksi osaksi on jo nyt), miten näitä tarinoita arvostellaan olla: "Aivan loistava tarina. Lisää!!!!!!!!" Kritiikki kasvattaa mielestäni enemmän.

[Thelacan]

Tarinoista on hyvä löytää virheet, jotta kirjoittaja voi ottaa ne huomioon seuraavalla kerralla. Vai pitäisikö jokaisen kommentin (niin kuin suurimmaksi osaksi on jo nyt), miten näitä tarinoita arvostellaan olla: "Aivan loistava tarina. Lisää!!!!!!!!" Kritiikki kasvattaa mielestäni enemmän.

Kritiikki on hyvästä, mutta voi kyllä miettiä jo meneekö jokin asia pieneksi nillitykseksi vai onko se muka yhä tervettä kritiikkiä? Vuoropuheluiden väärä ulkoasu varmaan tappoi kokonaan lukunautintosi?
Äidinkieli blaa blaa sitä, vblaa blaa tätä... Okei, hyvä sulle että osaat. Mutta siltikin, ei se jokainen pilkku voi olla kuolemaksi jos puuttuu? Enemmän tuossa sinun kommentissa vain häiritsi tuo pilkunviilaus, kuinka monen lukunautinto muka tuommoisesta häiriintyi?
Pointtina on nyt se, ettei se jok' ikinen pilkku ole tärkeä, Herr Dalamar vaikuttaa kumminkin osaavan hyvin kirjoittaa joten tuommoiset pienet lapsukset voi sinällään antaa anteeksi.

Jk. Ja ei mitään flametusta, ok?

[Stenvall]

Tarinoista on hyvä löytää virheet, jotta kirjoittaja voi ottaa ne huomioon seuraavalla kerralla. Vai pitäisikö jokaisen kommentin (niin kuin suurimmaksi osaksi on jo nyt), miten näitä tarinoita arvostellaan olla: "Aivan loistava tarina. Lisää!!!!!!!!" Kritiikki kasvattaa mielestäni enemmän.

Kritiikki on hyvästä, mutta voi kyllä miettiä jo meneekö jokin asia pieneksi nillitykseksi vai onko se muka yhä tervettä kritiikkiä? Vuoropuheluiden väärä ulkoasu varmaan tappoi kokonaan lukunautintosi?
Äidinkieli blaa blaa sitä, vblaa blaa tätä... Okei, hyvä sulle että osaat. Mutta siltikin, ei se jokainen pilkku voi olla kuolemaksi jos puuttuu? Enemmän tuossa sinun kommentissa vain häiritsi tuo pilkunviilaus, kuinka monen lukunautinto muka tuommoisesta häiriintyi?
Pointtina on nyt se, ettei se jok' ikinen pilkku ole tärkeä, Herr Dalamar vaikuttaa kumminkin osaavan hyvin kirjoittaa joten tuommoiset pienet lapsukset voi sinällään antaa anteeksi.

Jk. Ja ei mitään flametusta, ok?

Huoh... Tuskin keneltälkään täällä (ei edes minulta) menee lukunautinto tuosta, mutta siltikin on varmaan hauskempaa tekstin näyttävän jopa painokelpoiselta.

Lopetan tämän kiistelyn tähän.