Jännittävä finaali iskee päälle. Miten käykään herrasmiehemme?
Toinen osa
ensimmäinen osa
Altdorfin kuumassa yössä ratsastivat kolme synkkää hahmoa, ja kuolema seurasi heidän perässään. Finnreith ja Ivan olisivat mieluummin odottaneet seuraavaan päivään tehdäkseen ilmoituksen keisarille itselleen, ja tuhoavansa von Hochbaun sillä tavalla, mutta Diego ei antanut periksi, vaan päätti kostaa herrasmiesmäisesti mano a mano. He ratsastivat von Hochbaun kartanolle johtavalle tielle, missä he pysähtyivät keskustelemaan taktiikastaan.
”Ivan, mene herättämään vartiokapteeni Kreuger ja sano, että tulee kiireesti tänne. Minä ja Finnreith kävelemme törkeästi portille, ja vaadimme että he päästävät meidät sisälle. Olenhan sentään Estalialainen herrasmies, hiippailu ei sovi minulle.” Diego lausui, murhanhimoisen tulen palaessa hänen silmissään kuumempana kuin ympäröivä ilma, mikä oli aika helkkarin kuumana.
Finnreith katseli ystäväänsä. Pohjoisessa hän oli joutunut muutamaan otteeseen vastatusten isojen, sarvipäisten demonien kanssa, ja Diego näytti tällä hetkellä erehdyttävän paljon sellaiselta.
”Että hyökkäisimme kaksistaan von Hochbaun kartanoon? Joka on liittoutunut hävityksen voimien kanssa? Ehkä viisikymmentä sotilasta? Mahdollisesti demoneja? Melkein varmasti minua vahvempia maageja? Täyttä hulluutta…” Finnreith sanoi hymyillen. ”Ihan niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, ystäväni. Mennään jo.”
Ivan lähti laukkaamaan yöhön, ja hakemaan vartiokaartia. Finnreith ja Diego ratsastivat öistä ja kuumaa tietä pitkin kohti kartanoa. Ympärillä metsä teki kuolemaa, he saattoivat tuntea sen. Kuivuus oli jo alkanut tappamaan puita ja kasveja, kaikki nuutui heidän ympärillään.
Metsän eläimet haistoivat, että kohta vuodatettaisiin verta ja paljon, ja karkasivat yksi kerrallaan kartanon läheltä. Diego tunsi kuuman estalialaisverensä kiehuvan. Hän ei muistanut koska olisi viimeksi ollut näin raivoissaan. Pitää rauhoittua, hän ajatteli. Miekkamestarin pitää olla tyyni, raivostuminen pilaa keskittymisen. Mutta hän ei pystynyt. Sacre bleu, mikä paskiainen! Kävelen sisälle tuohon kartanoon. Ja kostan sille raukalle. Ja kaikille, jotka ovat hänen puolellaan. Tahrattu herrasmieskunnia voidaan pestä vain verellä. Hän tarrasi vaistomaisesti pistomiekkaansa. Se oli lahja Belennaerilta, hänen haltiaopettajaltaan.
Siinä luki: ”Ainoalle ihmisille, joka on melkein voittanut minut”. Se oli seurannut hänen mukanaan yli kuusikymmentä vuotta, ja oli yhtä paljon osa häntä, kuin hänen sydämensä, tai kätensä. Hoikka ja tappava, niin kuin hänkin. Ja yhtä herrasmiesmäinen. Ja tänä yönä, yhtä kostonhimoinen. Joskus Diegosta tuntui, kuin miekalla olisi ollut oma tahto. Tänään se oli janoinen.
Ei se mitään, kohta se saisi juoda…
Herrasmies ja haltia ratsastivat kartanon portille, ja koputtivat kohteliaasti. Portinvartija raahusti avaamaan oven.
”Ah, arvon miekkailunopettaja, yllätys nähdä teidät täällä näin myöhään.” Portinvartija lausahti.
”Minulla on kiireistä asiaa isännällesi, arvon portinvartija.” Diego totesi silmät kiiluen mustan lierihatun alta.
”Luulisin että isäntäni nukkuu tähän aikaan, arvon herra.” Vartija totesi hermostuneesti.
”Sitten taidan herättää hänet.” Diego sanoi, hypäten alas ratsunsa selästä.
”Ehkä et!” Vartija huudahti, ja veti veitset esiin vyöltään. Soihdun valo paljasti kokonaan violetit silmät, jotka olivat tähän saakka olleet varjoissa piilossa. Epäinhimilliset raateluhampaat virnistivät vartijan suusta, kun tämä hyökkäsi kohti Diegoa. Ja seivästyi suoraan herrasmiehen pistomiekkaan, joka oli taianomaisesti välähtänyt kuin hopeinen salama Diegon käteen. Violetit silmät katsoivat laajentuneina Diegoa. Suu vääntyi epäuskoiseen virneeseen. Olento oli tappanut monta ihmistä, eikä kukaan ollut koskaan häntä nopeampi. Ei näin voi käy- se ehti ajattella. Musta verivana valui suupielestä. Diego katsoi olentoa palavilla silmillään. Lopulta se korahti, ja luisui irti miekasta kuolleena. Diego pyyhki miekkansa verestä, ja astui Finnreith perässään kartanon sisäpihalle.
Yöllä kartano tuntui erilaiselta kuin päivällä. Kaikkialla leijui kuoleman ja tuskan tuoksu. Omituisia valoja välähteli juuri näkökentän reunalla. Usvaa kohosi hitaasti maasta, ja omituiset äänet täyttivät yön. Kumpikaan ei pelännyt, tämä ei ollut lähellekään pahin paikka missä he olivat käyneet. He olivat sentään nähneet Pimentohaltiain mustan arkin kidutuskammiot sisäpuolelta, ja käyneet kaaoksen erämaiden laidalla. Tämä paikka ei ollut mitään verrattuna niihin pimeyden ja kaaoksen valtaamiin ja kiroamiin paikkoihin, missä nämä kaksi soturia olivat kulkeneet ja taistelleet yhdessä, selkä selkää vasten. Eivätkä nämä heikot ja kurjat kaaoksenpalvojat olleet mitään verrattuna vihernahkojen hyökyaaltoon, joka oli yrittänyt murskata Russlannin urheat miehet alleen. Ei, he eivät tunteneet pelkoa, vain vihaa ja kostonhimoa. He kävelivät sisäpihan kuolleen näköisten ja synkkien istutusten halki kohti ovea, joka johti Von Hochbaun kartanoon sisälle.
Finnreith lausui loitsuja soljuvasti kauniilla ja aavemaisella haltiakielellään. Pian hänen silmänsä muuttuivat kokonaan vaaleansinisiksi, ja samanväriset valokehät ympäröivät hänen kätensä. Puiden varjosta ilmestyi tielle melkein alaston naispuolinen demoni, veitsi toisessa kädessä, ja kuollut mies toisessa. Se paljasti hampaansa, ja hymyili heille viettelevästi. Kumpikaan mies ei välittänyt otuksesta tuon taivaallista. Diego oli herrasmies, ja hänen sydämensä sykki vain Linnéthainille, tosin alastoman naisen läsnäolo haittasi suunnattomasti herrasmiestä, olkoon kuinka vain demoni. Finnreith taas oli käynyt läpi uskomattoman määrän ilotaloja niin ihmisten kuin haltioidenkin maissa, että tämä näky edes taikuudella vahvistettuna ei häntä säväyttänyt. Finnreith kohotti hohtavat kätensä, etu- ja pikkusormi jäykistettynä eteen, ja huusi kirkkaalla äänellään.
”Khaela Mensha Khaine cylchéi Daemohi morathai!”
Sininen valokeihäs syöksähti hänen kädestään ukkosta muistuttavan äänen ja komean valonleimahduksen saattelemana lävistäen Demonin toisen rinnan. Demoni kirkui raivoisasti, ja irvisti heille kaikkea muuta kuin kauniinnäköisesti, ja katosi violettiin valonpurkaukseen, karkotettuna takaisin kaaoksen ja hävityksen valtakuntaan. He kävelivät raadon luokse, ja huomasivat sen olevan Hochbaun oma sotilas.
”Olikohan hän petturi, vai ovatkohan sen kunniattoman raukan omat sotilaat kääntyneet häntä vastaan? Vai kenties taikuus riistäytynyt hallinnasta?” Diego kysyi.
”Tai ehkä hän ei enää tarvitse heikkoja ihmissotilaitaan” sinisenä hohtava haltia sanoi osoittaen pihan toiseen päähän, missä viisi violettiin ja mustaan haarniskaan pukeutunutta soturia ajoivat takaa tusinaa keisarikuntalaista. Verisistä aseistaan päätellen he olivat saaneetkin jo muutaman kiinni.
”Mitäs tehdään, kapteeni?” Finnreith kysyi.
”Päästetään ihmiset menemään, ja tapetaan kaaoksen soturit.” Diego vastasi julma hymy huulillaan, ja uudelleen ilmestynyt punainen kiilto silmissään.
”Sehän on selvää. Otetaan yksi sotilas kuulusteltavaksi.” Haltia sanoi. Miekka ja veitsi ilmestyivät hänen käteensä. Finnreithin silmät alkoivat loistaa yhä kirkkaammin, ja loitsut soljuivat jälleen hänen kieleltään. Aavemaiset sanat jäivät kiertämään yhä kiristyvää kehää hänen ympärilleen, muodostaen lopulta sinisen ja läpikuultavan haarniskan hänen ympärilleen.
Sotilaat juoksivat heidän ohitseen, ja haltia ja herrasmies astuivat kaaoksen soturien tielle. Hävityksen voimien palvelijat huomasivat, että tässä ei ollut ihan tavallinen parivaljakko kyseessä, ja pysähtyivät muutaman metrin päähän.
Diego veti pistomiekkansa esiin, ja kohotti sen tervehdykseen lausuen: ”Olen don Diego de la Talavera, estalialainen herrasmies, ja mestarinne on pettänyt minut. Olen tullut tänne tappamaan hänet, ja kaikki, jotka puolustavat häntä minua vastaan. Haluatteko välttämättä kuolla miekkaani tänä yönä?”
Joukon johtaja, mies varustettuna riimumiekalla ja kilvellä kohotti kypäränsä silmikkoa tervehdyksenä ja sanoi: ”Olen Daar Shargaan, Slaaneshin esitaistelija, ja von Hocbaun palveluksessa. Olen vannonut auttavani häntä, ja taistelemaan hänen rinnallaan. Tänä yönä miekkani juo vertasi, don Diego de la Talavera.”
”Olkoon niin.” Diego sanoi, ja hyökkäsi nopealla pistolla, jonka Daar torjui miekallaan. Pian kumpikin taistelivat toisiaan vastaan sellaisella nopeudella ja keskittymisellä, että kukaan ei halunnut liittyä taisteluun, niin nopeaa miehet liikuttivat miekkojaan. Neljä kaaoksen soturia kääntyivät siis kaikki haltiaa vastaan, mistä Finnreith ei ymmärrettävästi oikein pitänyt. Pian hän torjuikin epätoivoisesti kolmea miekkaa, ja yhtä kirvestä. Hänen piti vaihtaa taktiikkaa, puolustamisella ei mittelöitä voitettu. Loitsuja ei ehtisi tehdä. Sitten hän näki, kuinka kaksi miekkaa iski yhtä aikaa hänen kummaltakin sivultaan. Niin nopeasti kuin vain haltia voi liikkua hän kaatui selälleen, ja kaaoksen soturit mestaivat toisensa. Finnreith iski kummatkin aseensa takanaan olevan soturin nivusiin ja vatsaan, ja katui typerää liikettään saman tien. Hänen edessään oleva kirvesmies pääsisi nyt lyömään häntä ilman torjuntaa, ja hän ei ollut ollenkaan varma, kestäisikö hänen haarniskansa, hän ei todella ollut mikään mestarimaagi, ainakaan kansansa mittapuulla. Soturi hänen edessään kohotti kirvestään, ja Finnreith sulki silmänsä, ja osoitti rukouksensa kaikille haltiain jumalille jotka sai mieleensä. Hän oli elänyt harvinaisen syntisesti ja iloiten uskonnosta piittaamatta, mutta ehtiihän sitä aina kääntyä… Turhaan, hän ajatteli kun tunsi veren roiskuvan kasvoilleen, olen shokissa, en tunne kipua, ja rinnassani on kirves… Sitten hän aukaisi silmänsä, ja näki, että kaaossoturilta puuttui puolet päästä ja se huojui uhkaavasti hänen suuntaansa. Finnreith kierähti alta, ja näki samalla mikä oli pelastanut hänet. Hänen edessään seisoi von Hochbaun sotilas savuava musketti käsissään.
”Tuo paskiainen tappoi veljeni. Kreivi lähetti nuo meidän kimppuumme, ja nauroi katsellessaan, kun meitä teurastettiin. Tappakaa hänet, niin olemme sujut.” Nuori sotilas sanoi vihaisesti Finnreithiä katsellen.
Finnreith näki, kuinka hulluus ja kauhu paistoivat nuorukaisen silmistä, ja sanoi: ”Sitä me tänne olemme tulleetkin tekemään. Pakene täältä, kun vielä ehdit, ja elä elämäsi onnellisena loppuun. Unohda kaikki mitä täällä on tapahtunut, ja juokse.”
Sotilas kääntyi ja lähti juoksemaan sanaakaan sanomatta ulos portista, kohti Altdorfia ja elämää.
Finnreith kuuli takaansa kimeän parkaisun, ja näki Diegon upottaneen sekä omansa että vastustajan miekan Daar Shargaanin rintaan. Slaaneshin soturi kaatui maahan hitaasti oma miekka rinnassaan, oksensi verta, huusi jumalaansa, ja kuoli lopulta kirkuen, kun hänen oma maaginen miekkansa myrkytti häntä hitaasti. He katselivat ympärilleen. Piha oli muuttunut entistä kuolleemman näköiseksi, ja oudot valot tuntuivat lisääntyvän. Finnreith tunsi magian kasvavan ilmassa, ja se oli täynnä kaaoksen löyhkää. Ruumiit peittivät pihaa, ja kuoleman, veren ja oksennuksen haju täytti miesten sieraimet. Diego veti löyhkää sisäänsä, ja tunsi jotenkin palanneensa kotiin. Tänne hän kuului, sodan ja taistelun melskeeseen, jakamaan oikeutta kunniakkaasti. Vielä pitää löytää se raukka, hän ajatteli.
Finnreith tunsi magian yht’äkkiä keskittyvän hänen eteensä ja huusi Diegolle varoituksen taklaten tämän maahan. Puolta sekuntia myöhemmin tulipallo suhahti ohi siitä kohdasta missä Diego oli seissyt. He kohottivat katseensa, ja näkivät uuden kaaoksenpalvojan astuneen esiin jostain pimeän pihan varjoista. Pitkä ja laiha mies kaavussa, violettia ja mustaa tietenkin paljon. Hänen vierellään kulki nuorempi pitkälti samannäköinen mies, mutta nuoren pojan näköinen. Varmaankin oppipoika, Fiinreith ajatteli. Hänen päänsä oli täysin kalju, ja naama hänellä oli epämääräisen androgyynisen näköinen. Mustat hyönteisen silmät katselivat heitä, ja pitkä kieli lipoi ilmaa. Käsi kohosi, ja uusi pallo syöksyi heitä kohti. Finnreith ehti nopeasti loitsia suojan itselleen, mutta hän ei osannut mitään millä suojella Diegoa. Hän saattoi vain katsella, kun pallo osuisi Diegoon räjähtäen, ja polttaen hänen rakkaimman ystävänsä tuhkaksi.
Diego näki, kun pallo syöksyi häntä kohti, ja tiesi ettei voisi väistää. Pallo osuisi, ja hän kuolisi.
Kaukana meren takana, suurhaltioiden valtakunnassa Ulthuanissa eräs haltianainen tunsi, kuinka hänen kaulassaan aina roikkuva haltianaista esittävä amuletti alkoi sykkiä. Linnéthain sulki silmänsä, ja lähetti amuletin kaksoiskappaleen kautta, joka roikkui Diegon kaulassa heijasteensa paikalle. Hän näki, kuinka alkeellinen tulipallo lensi kohti miestä jota hän oli rakastanut, ja rakasti yhä. Hän heilautti halveksivasti kättään, ja pallo katosi. Sitten hän huudahti kirkkaalla haltiaäänellään voiman sanoja, ja salamat lensivät hänen kohotetuista käsistään yllättyneeseen velhoon räjäyttäen tämän olemattomiin.
Diegon sulki silmänsä, ja tunsi kaulassaan amuletin värähtävän. Hän muisti, kun oli saanut tuon Linnethainilta sinä päivänä, kun oli jättänyt Ulthuanin taakseen. Linnéthain oli kävellyt hänen luokseen, kun hän seisoi laivan sillalla ja antanut amuletin hänelle. He olivat katsoneet toisiaan kyynelten valuessa silmistä. Sitten he olivat halanneet ja suudelleet järkyttyneiden haltioiden silmien edessä, ja he olivat suudelleet pitkään. Sitten he olivat kävelleet kumpikin omille teilleen, ja laiva oli jättänyt valkoisen saaren taakseen. Nyt hän näki edessään Linnéthainin oudon aavemaisen hahmon. Valkea valo levisi koko pihalle, ja poisti kuoleman ja kaaoksen löyhkän ja vaikutuksen. Puut näyttivät nousevan uudestaan vihertämään, ja kukat alkoivat jälleen kukkimaan. Hän näki, kuinka Linnéthainin käsistä iskevät salamat tuhosivat toisen velhoista, ja sitten haltia kääntyi. Hän ja Diego katsoivat toisiaan vain hetken, mutta se oli ikuisuus heille kahdelle.
”Mon chér”, Diego kuiskasi naista katsoen.
Sitten Linnéthain suuteli Diegoa, ja katosi. Valo katosi hänen mukanaan, mutta kartano ei vaikuttanut enää niin synkältä ja pahalta paikalta. Diego katsoi hetken jonnekkin kaukaisuuteen, ja muisteli elämänsä onnellisimpia vuosia. Sitten hän nousi, kohotti miekkansa yksinäisen kyyneleen valuessa poskea pitkin, ja ajatteli, että herrasmiehen pitää tehdä mitä herrasmiehen pitää tehdä. Vaikka se särkisi hänen sydämensä. Hän katseli kun Finnreith ja velhon oppipoika tuijottivat toisiaan, ja alkoivat kiertämään ympyrää toisiaan katsellen. Virnistys nousi kummankin taikurin kasvoille. Verenhimoinen virne.
”Pärjäätkö, mon ami?” Diego kysyi, kartanon ovea katsellen.
”Tällaista tusinataikuria vastaan? Älä nyt pelleile…” Finnreith vastasi kaikuvalla magian vahvistamalla äänellä.
Diego veti miekkansa, ja lähti juoksemaan kohti kartanon ovea miekka paljaana. Hän aukaisi oven, ja käveli sisään laajaan eteishalliin, minkä päässä oli von Hocbaun suuri sali missä hän jotenkin arveli miehen olevan.
Kuten usein ennenkin, Diegon aavistukset osuivat aivan oikeaan. Erwin itse käveli eteishalliin suuren salin raskaasti koristelluista ja kullatuista ovista.
”Caramba, sinä kunniaton ja epäherrasmiesmäinen raukka! Oletko valmis kohtaamaan loppusi kaksintaistelussa!?” Diego huusi silmät leiskuen tulta, pahemmin kuin koskaan. Linnéthainin näkeminen oli valanut häneen lisää voimaa, ja kummallinen luonnoton kirkas loisto valaisi hänet. Haltianaisamuletti hohti hänen kaulallaan kuin uusi tähti, ja hänen ithilmarista tehty pistomiekkansa loisti kirkkaan valkoisena.
”Itse asiassa en.” Erwin sanoi hymyillen laiskasti viinilasi kädessä. ”Taidan mielummin mennä leikkimään tällä ihanalla lelulla.” von Hochbau vilautti kädessään hehkuvaa meripihkan väristä kristallipalloa. ”Pojat, tappakaa tuo naurettava maanvaiva.”
Muut eteishalliin johtavat ovet aukesivat, ja niistä laajaan halliin tulvahti laaja massa kaaoksen sotureita, mutantteja ja demoneja. Von Hochbaun lemmikkejä oli ehkä yhteensä kolmekymmentä, mustahaarniskaisia kaaoksen ritareita, irstaasti virnisteleviä naisdemoneja, ja järkensä valon menettäneitä hirvittävällä tavalla kieroutuneita mutantteja.
”Kunniaton raukka viimeiseen saakka.” Diego totesi ilman pelonhäivää äänessään.
”Joopajoo. Hauskaa loppuelämää, opettajani.” Erwin sanoi julmasti hymyillen, ja käveli takaisin saliin pallo kädessäään. Ja hänen soturinsa hyökkäsivät ulvoen valtavalla massalla Estalialaista herrasmiestä vastaan, joka kohotti miekkansa, ja jäi odottamaan ensimmäistä silmät palaen.
Erwin istui uudella valtaistuimellaan pallo käsissään, manaten säätä kuumemmaksi ja kuumemmaksi. Iljettävät kaaoksen loitsut soljuivat hänen suustaan, levittäen tuskaa ja pimeyden saastaa ympärilleen. Sali oli todella muuttunut, kaikki perverssi Slaaneshin magia oli jättänyt jälkensä arkkitehtuuriin, ja salin hajuun. Se muistutti nyt enemmän mielisairaalan asukin pahinta painajaisunta, kuin juhlasalia. Erwin tunsi voiton maun suussaan, Altdorfin asukkaat eivät kestäisi tätä kuumuutta kauan ja sadosta ei tulisi mitään, kun ikinä ei sataisi. Ja hänen jumalansa tulisi palkitsemaan hänet ruhtinaallisesti. Hän puraisi itseään kieleen kiihkoissaan, ja oli joutua ekstaasiin suloisesta tuskasta. Hän nuoli verta huuliltaan, samalla kun loitsunluku jatkui. Mikään mahti maailmassa ei voisi häntä enää vastustaa. Hänestä tulisi lähes jumala!
Ovi paukahti saranoiltaan kun kolmesataa kiloa kaaoksen soturia rysähti sen lävitse oma kirveensä rinnassaan. Don Diego de la Talavera ilmesti ovelle verinen miekka kädessään yhä hohtaen. Erwin kykeni näkemään hänen takanaan sotilaidensa ruumiit, kaikki kuolleina.
”Olen tullut kostamaan, olenhan sentään Estalialainen herrasmies. Tee rauha jumalasi kanssa, kenenkään muun kanssa et enää ehdi.” Diego sanoi murhanhimoisella äänellä.
”Houkka! Saatoit ehkä voittaa kurjat apulaiseni, mutta oikeaa Slaaneshin valittua et kykene voittamaan, sinä kurja kuolevainen!” Erwin huusi, ja veti kaksi pistomiekkaa esille. Hänen selkänsä takaa kiemurteli jokin lonkeron näköinen uloke, jossa oli vielä kolmas. Sitten hän hyökkäsi salamannopeasti Diegon kimppuun, Diego torjui yhtä nopeasti jok’ikisen miekan omallaan ja kahden katkeran vihollisen kaksintaistelu alkoi viimein.
Vartiokapteeni Kreuger ratsasti viidenkymmen kaartilaisen, ja muutaman noidanmetsästäjän kanssa laukkaa kohti von Hochbaun kartanoa, Ivan rinnallaan. Hän toivoi, että ehtisi vielä pelastamaan hullut ystävänsä, ja palauttamaan sään ennalleen. Hän piiskasi hevosensa melkein kuoleman rajalle, kunnes he viimein saapuivat von Hocbaun kartanon porteille. Hän oli juuri käskemässä miehiään hajottamaan portit, kun sininen räjähdys repi jätin kokoisen aukon portteihin. Hänen hevosensa jalkoihin mätkähti savuava ja hiiltynyt raato, joka oli ilmeisesti ollut vielä äsken ihminen. Hän tunnisti saman tien Finnreithin hahmon, kun tämä horjui portin luokse, Kädet ja silmät sinisenä hohtaen. Hiki valui pitkin hänen likaista naamaansa, ja hän huohotti raskaasti silmät puoliummessa.
”Kreuger… Mahtavaa nähdä sinut pitkästä aikaa… Diego on sisällä… Melkein säälin kaaoksen sotureita… Anteeksi, taidan… pyörtyä… liikaa voimaa…” Haltia pyyhkäisi kädellään otsaansa, ja kaatui tajuttomana maahan.
Herrasmies ja kaaoksenpalvoja kävivät kuolettavaa tanssia sisällä, ihmissilmä ei kyennyt sitä edes seuramaan, neljä miekkaa välähtelivät ilmassa hirvittävää vauhtia, luoden taukoamattoman vinkuvan äänen ilmaan. Erwin oli ällistynyt, hän ei olisi uskonut että tuo vanha jäärä olisi pystynyt torjumaan kolmea miekkaa yhtä aikaa, varsinkaan kun Slaanesh oli tehnyt hänet jumalaisilla voimillaan nopeammaksi kuin kukaan ihminen. Paitsi tuo kirottu naurettavat periaatteet omaava idiootti, joka uhkasi tuhota hänen täydellisen suunnitelmansa. No, hän aikoi käyttää uutta keksimäänsä liikettä. Hän iskisi toisella kädessä olevalla miekallaan Diegoa toiseen olkapäähän, ja toisella toiseen. Samalla kun Diego torjuisi, hän iskisi hännän miekalla Diegoa alhaalta vatsaan. Varma voitto, vanha mies ei ikinä onnistuisi torjumaan liikettä. Miekat kohosivat tappoiskuun ylhäältä. Häntä sujahti alhaalta. Erwin maistoi jo vihollisensa veren kielellään, hän voittaisi kuitenkin! Kipu räjähti Erwinin hännässä, kun Diego tallasi sen päällä saappaansa kannuksella. Samalla hän sujahti kuin kettu toisen miekan alta, ja torjui toisen iskien vapaalla kädellään Erwiniä ranteeseen. Erwin parkaisi kivun nautinnosta ja kauhusta huumassa, ja tiputti kaksi miekoistaan, kun Diegon julma viilto katkaisi hänen ohuen häntänsä kahtia.
”Nyt olemme kunniallisesti tasoissa, von Hochbau.” Diego sanoi astuen taaksepäin julamsti hymyillen. Silmien palo vain vahvistui vahvistumistaan. Erwinin mieleen tuli hyvin vahvasti jonkinlainen demoni kaaoksen syvyyksistä tuosta hymystä. Hän oli epäonnistunut. Tuo vanha houkka tappaisi hänet, ja se siitä. Hän hyökkäsi viimeisen kerran karjaisten, ja Diego kiepahti kevyesti hänen miekkansa tieltä, ja Erwin runsi, kun haltiatekoinen pistomiekka upposi hänen rintaansa. Hän veti itsensä irti miekasta, ja horjui valtaistuimelleen. Veri valui pitkin mustaa irvokkaiden naamojen koristamaa valtaistuinta.
Hän tuijotti Diegoa palavilla violeteilla silmillään, ja korahti: ”Olin sentään paras oppilaistasi, vanha houkka.”
”Et ollut. Olit huonoin kaikista, sillä miekkamiehen tärkein ominaisuus ei ole on kunniallisuus ja herrasmiesmäisyys.” Diego sanoi katsellen kuolemaa tekevää pimeydensikiötä.
”Minä en… kadu mitään… Minä… melkein tein… sen… Pimeyden… voimat voittavat… vielä… joskus!” von Hochbau korahti veren roiskuessa rinnalle. Violetti kiilto sammui miehen silmistä. Pää hervahti valtaistuimen laitaa vasten. Erwin von Hochbau, kunniaton raukka, oli vetänyt viimeisen saastaisen hengenvetonsa.
Diego puhdisti miekkansa, otti haltioiden pallon, ja käveli ulos salista, pää pystyssä ja ylväänä kuten herrasmiehellä aina.
Epilogi
Kreuger ja vartiokaarti polttivat von Hochbaun kartanon perustuksiaan myöten, ja kolmen uskontokunnan papit ja muutama velho puhdistivat kartanon alueen kaaoksen saastasta, ja mustan magian vaikutuksesta. Keisari ei voinut tietenkään kiittää Diegoa avoimesti, koko juttu piti pitää salassa, mutta jo kuukauden päästä alettiin suunnittelemaan hovissa Diegolle patsasta, joka sijoitettaisiin kartanon paikalle. Jalustassa tulisi lukemaan ”Herrasmies don Diego de la Talavera”. Haltiat suostuivat muuttamaan sään ennalleen, mutta eivät enää halunneet palloa itselleen, koska kaaoksen epäpuhdas magia oli saastuttanut sen, joten se päätyi Diegolle.
Tästä kaikesta ei tiennyt mitään russlantilainen kenraali Grigori Jevtushenko, joka ratsasti tammikuussa kohti Altdorfia. Talvi oli kaisarikunnan alueella epätavallisen kylmä tänä vuonna, ja kauniit lumikinokset kasautuivat korkealle metsissä ja kaupungeissa. Lunta pyrytti sankasti kun Grigori ratsasti kohti vanhan ystävänsä don Diego de la Talaveran maita. Siellä häntä odottivat Diegon lisäksi Aadolf von Kreuger, Ivan Ivanovitsh ja Finnreith, kaikki hänen vanhat ystävänsä. Tuliaisina hänellä olikin monta, monta pulloa votkaa, kaikkien heidän suosikkijuomaansa. Grigori hymyili leveää karhunhymyään, kun portti häämötti edessä. Hän astui lumiselle tielle pois hevosensa selästä, ja talutti sen portin läpi. Sen tehtyään hän järkyttyi pahemmin kuin ikinä eläissään. Huvilan muuurin sisäpuolella oli nimittäin hellepäivä, kaamean kuuma, kuin olisi ollut kesä. Missään ei näkynyt lumen hippustakaan, ja nurmikko vihersi kaikkialla hänen ympärillään. Appelsiinipuut kantoivat hedelmää, ja linnut lauloivat puissa. Hän käveli suu auki ammottaen tätä ihmettä katsellen kohti terassia, missä hänen ystävänsä juoksivat hänen luokseen syleilemään häntä. Grigori ei käsittänyt vastata halauksiin, niin kummastunut hän oli.
”Diego, Ystäväni, miten tämä on mahdollista?” Grigori kysyi jyrisevällä karhunäänellään.
”No mutta, vanha ystäväni, en kykene paljastamaan salaisuuttani, olenhan sentään
Herrasmies ja upseeri: Osa kolme
Herrasmies ja upseeri: Osa kolme
"Kasvatitte vihaani ja melkein tuhositte minut.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
-
Stenvall
Muut kuin erisnimet kirjoitetaan pienellä noiden lainausmerkkien jälkeen. Lisäksi lainausmerkin jälkeen laitetaan pilkku, jos lainausmerkkien sisällä oleva loppuu pisteeseen eli näin:”Vireessä on, herra.” Hän totesi hymyillen surumielisesti.
Edelleen näin on.”Vireessä on, herra”, hän totesi hymyillen surumielisesti.
Tarinana todellakin hyvä, mutta kielioppivirheitä edelleen runsaasti. Valitettavasti.