-
Aurinko oli laskemassa. Hiljaisuus hiipi jälleen kylän ylle. Maailmanlaitavuoret idässä verhoutuivat punaiseen hämärään auringon vielä heittäessä säteensä niiden rinteille. Scott katseli ikkunasta ulos varjojen peittämiä vuoria. Hän huokaisi. Nyyhkytykset hänen takanaan eivät loppuneet.
“Olen pahoillani rouva”, pitkä mies kuiskasi ja kääntyi, kädet yhä selän takana. Hänen pitkä, vanha, ruskea takkinsa heilahti. “On aika.”
Mies vilkaisi terävillä, ruskeilla silmillään ovelle, ja mies ovensuussa nielaisi, ja hieraisi silmiään. Hän astui askelen kehdon ylle polvistuneen vaimonsa vierelle, ja laski kädet hänen olkapäilleen, kuiskaten jotain hänen korvaansa. Varjot huoneen nurkissa venyivät. Scott odotti kärsivällisesti, kunnes mies oli saanut itkevän vaimonsa pois huoneesta. Ulko-ovi kävi, se kuului suljetun oven läpi. Scott vetäisi syvään henkeä, ja laski kätensä sivuilleen rennoiksi. Hän noukki valkoiset käsineet pitkän, viitanomaisen takkinsa taskuista, ja veti hitaan rauhallisesti ne käsiinsä. Lapsi äännähti kehdossa.
“Lapsi, ole rauhassa. Pääset tästä kärsimyksestä pian, lupaan sen”, mies polvistui sanat kuiskaten kehdon ylle, ja veti vyöltään pitkän veitsen. Sen terä välkähti ulkoa hohkavassa, punertavassa iltavalossa. Mies laski terän lapsen otsalle, ja viilsi ensimmäisen vedon hiljaa, painamatta. Rääyntä täytti pimenevän huoneen. Scott piirsi vasaran merkin rinnalleen noustuaan seisomaan, ja huokasi syvään. Hän astui ulos huoneesta. Ovi narahti kiinni. Lapsi ei hiljentynyt. Pienet kädet haparoivat kattoa kohden, hakien lämpöä ja kosketusta, rakastavia käsiä ympärilleen.
Rakennus oli ilmiliekeissä viiden minuutin kuluttua. Scott katseli takin helma hennosti tuulessa liehuen korkealle iskeviä liekkejä. Naisen itku soljui hänen korviinsa roihun rätinän taustalla. Kyläläiset hänen ympärillään pudistelivat päitään, useimmat kyynel silmäkulmassaan. Miehen pitkät, hopeiset hiukset lepäsivät hänen selkäänsä vasten. Tämä oli jo kolmas puolen vuoden sisällä. Talo roihusi koko yön. Aurinko paljasti aamulla vain savuavan hiilloksen.
-
“Monta vuotta siitä on jo?” Scott kysyi. Hälinä ympäröi hänet ja hänen seuralaisensa. Kapakka oli puolillaan nauravaa väkeä. Mies oli painanut kasvonsa käsiinsä, ja hän katseli kämmeniensä alta täyttä oluttuoppiaan. Ilma oli tukahduttavaa, ja hallissa oli ahdistavan kuuma. Soihdut heittivät ihmismassan ylle verenpunaisen valonsa. Puisesta pöydästä sojotti risuja.
“Kaksikymmentä vuotta, Scott herra. Niin sanoitte jo”, nuori mies sanoi pienen, pyöreän pöydän toisella puolella. Hän sormeili puolityhjää tuoppiaan. Vanha mies hänen vastapäätään värisi ja huokasi, otsa yhä kämmenissään. Pitkät, hopeasta harmaiksi kuihtuneet hiukset lepäsivät pitkin likaista pöytää.
“Olenko kertonut siitä? Ulk?” Scott kysyi.
“Ette ole kertonut paljoa, Scott herra. Ette edes kylänne nimeä.”
“Se oli Waldonhofin kunnan pohjoisimpia asutuksia. En edes nimeä? Sen nimi oli Ardhof.”
“Ardhof, herra? Muistan kuulleeni siitä Altdorfissa vuosia sitten. Se poltettiin, kun asukaskunta ei enää koostunut ihmisistä. Syytä ei tiedetä vieläkään, mutta suurin osa vastasyntyneistä tapettiin epämuodostumien vuoksi.”
Scott nyökkäsi. Hänen ryhtinsä oli kumara, ihonsa kalpea, ja takki risainen, ja paikkausta vailla.
-
Napakka koputus sai oven avautumaan. Mies oven takana huudahti raotettuaan ovea, ja oli läimäyttämässä karjaisten ovea kiinni, mutta oven väliin isketty saapas esti sitä sulkeutumasta. Ukkonen iski ja valon välähdys valaisi sinisellään niin vuorten rinteet, kuin kylän rakennukset metsiä myöten. Pitkän miehen siluetti muutaman sekunnin valonvälähdystä vasten iski oven sisään, ja ravisti olkansa sadepisaroista. Nuorempi mies hänen takanaan, soihtua pidellen, seurasi Scottia vikkelästi.
Mies lattialla selällään, vinkuen kuin koira, näytti soihdun valossa riutuneelta, ja puolikuolleelta. Hänen ihonsa oli kalpea, ja silmänsä punertavat. Silmät kauhusta laajenneina hän perääntyi seinää vasten Scottin polvistuessa hänen viereensä. Hänen hopeiset hiuksensa valahtivat hänen olkapäiltään alas. Mies otti tukea polvestaan.
“Edward, missä lapsi on?” Scottin hiljainen, kuiskauksenomainen, mutta rautainen ääni halkaisi ilmaa ulkona jylläävän salaman tavoin, niin kuin se halkoi taivaankantta. Nuutunut mies nielaisi.
“Scott herra, pyydän. Älkää. Hän on minun tyttäreni, te ette voi viedä häntä minulta! Älkää pakottako minua tekemään sitä päätöstä”, viikossa vuosia vanhentuneen miehen ääni oli epätoivoinen ja rahiseva. Scott huokasi hiljaa.
“Edward, kuuntele minua. On parempi antaa sen kuolla. Sille ei ole paikkaa tässä maailmassa. Demoni ei pääse mihinkään. Minne tahansa mihin se menee, se on erilainen ja vihattu. Älä pakota sitä siihen. Pakotatko tyttäresi siihen helvettiin?” Scottin ääni oli vakaa. Edward karjaisi, ja painoi päänsä käsiinsä. Nyyhkytykset ravistelivat ruumista.
“Älkää pakottako minua tekemään sitä päätöstä.”
“Ei, en pakota. Tein päätöksen jo puolestasi”, Scott kuiskasi haudanvakavana ja nousi pystyyn ottaen polvestaan tukea. Hän ei välittänyt karjaisusta ja vaikerruksesta jalkojensa juuressa, vaan otti nuorelta apulaiseltaan soihdun toiseen käteensä. Sen liekit nuolivat kattoa Scottin edetessä pimeässä talossa. Sadepisarat ropisivat kattoon. Scott potkaisi oven auki.
Kiljaisu iski hänen kasvojaan vasten, ja vaille keski-ikäinen nainen vuoteessa, puoliksi peiton alla, veti tiukasti valkoisiin liinoihin kapaloidun nyytin rintaansa vasten. Vain yksi kynttilä valaisi huonetta. Sade piiskasi sisään ikkunasta.
“Älkää, herra!” nainen vaikeroi kyyneleet silmissään.
“Päästäkää lapsi”, Scottin rautainen ääni, ja viiruiksi kavenneet silmät vaativat. Teräksenkova katse sai naisen purskahtamaan itkuun. Lapsen hento vaikerrus täytti huonetta äidin itkun, sateen ropinan ja salamoiden rätinän seassa. Muutamalla nopealla harppauksella mies oli sängyn vieressä, ja riuhtaistuaan lapsen kiljaisevan äidin käsivarsilta viskasi sen kovakouraisesti nuoren miehen syliin. Scott otti sängyn alta kiinni ja heitti vuoteen ympäri.
“Poistu. Sinun elämäsi on tärkeämpi”, Scott kuiskasi. Salama iski talon yllä. Vaikeroiden ja nyyhkyttäen äiti nousi heikosti pystyyn, ja ottaen seinistä tukea käveli ovesta ulos. Scott käänsi katseensa nuoren miehen varjoon, joka laski rääkyvän ja sätkivän nyytin lattialle. Lapsi katsoi luonnottoman suurilla, punaisilla silmillään kattoon, ja ainoaa hahmoa, jonka näki yllään. Lapsi rääkäisi vielä kerran, anoen apua, ennen kuin liekit jo nuolivat sen ihoa.
-
Vanha mies pyöritteli etusormeaan väljähtäneen oluen pinnalla, seuraten vanoja nesteen pinnalla, jotka sekoittuivat pian muuhun juomaan taas. Yhä uudestaan sormi teki kierroksen. Scott huokasi syvään.
“Koko kylä pelkäsi sitä miestä, joka puhdisti kylää siitä saastasta. Ardhofin tulevaisuudessa näkyi kovin vähän valoa. Hautausmaata kylällä ei enää ollut, sillä siihen ei enää uskottu. Jokainen ruumis poltettiin Sigmarin nimeen. Jokainen ruumis puhdistettiin”, Scott kuiskasi. Kapakka oli hiljentynyt. Vain muutaman sammuneen kuorsaus kajahteli enää tyhjässä salissa. Soihdut olivat sammuneet. Takan tuli kyti hiillostaan. Ulk pysyi hiljaa.
“Minulla oli vaimokin.”
Nyt Ulk havahtui. Hän vilkaisi vanhaa miestä, jonka toinen käsi ei ollut liikahtanutkaan otsalta pariin tuntiin. Hänen kasvonsa näkyivät nyt, mutta vain heikosti valon puutteen vuoksi. Ne olivat kalpeat ja kuolleet. Iho oli pingottunut luita vasten.
“Herra, saitteko te lapsia?” Ulk kysyi varovasti, epäröiden. Scott pysyi vaiti. “Entä se mies?”
-
Scottin hiukset olivat taas kiinni. Hänen kasvojensa terävät piirteet hohtivat ikkunasta ryöppyävää valoa vasten. Parin päivän sänki ympäröi hänen leukaansa. Yhä uudestaan hän puraisi huultaan, tuskankiljaisun kantautuessa viereisestä huoneesta. Aurinko oli juuri noussut muutama minuutti sitten. Miehen silmänaluset olivat pikimustat. Hän oli valvonut koko yön, ja nukkunut edelliset rauhattomasti, nähden hirveitä painajaisia vaimostaan. Hänen täytyi vain muistaa, etteivät ne olleet totta. Hänen poikansa tulisi olemaan komea, ja hän kasvaisi pitkäksi ja vahvaksi. Scottin huulille nousi hienoinen hymynkaarre, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Hänen poikansa.
Huudot lakkasivat. Muutaman sekunnin oli aivan hiljaista. Scott suoristautui nojaamasta seinään, ja astui askelen ovelle päin. Hänen silmänsä kirkastuivat parkaisun kajahtaessa oven toiselta puolelta. Mies nauroi, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Hän loikki ympäri huonetta takin helma liehuen.
“Marie, onhan se poika?! Kuinka Lucy voi?” Scott huudahti riemuissaan, silmät sädehtien kätilön avatessa oven. Huoneessa oli hämärää. Vanha nainen oli vakava.
“Lucy on kunnossa.”
Scott astui mykistyneenä huoneeseen. Lakanat olivat veressä. Hänen nuori vaimonsa, Lucy, huohotti otsa hiessä vuoteella. Scott antoi katseensa lakaista huoneen seiniä. Hänen silmänsä pysähtyivät kehtoon. Lapsi oli rauhoittunut. Rääyntä oli lakannut. Marie ovensuussa seisoi hiljaa, pudistellen päätään. Scott asteli hitaasti kehdon vierelle. Lattia narisi hänen saappaidensa alla. Pojan jokeltelu kuului hiljaa vaateparren alta.
“Ei”, Scott kuiskasi. Pyöreät kasvot katsoivat takaisin. Kirkkaat silmät tuijottivat kauhistunutta miestä. Scott kurotti kädellään vetämään kangasta pois. Karvaiset jalat paljastuivat pehmeiden vällyjen keskeltä.
“Rakas, onko hän kaunis?” Lecy kuiskasi raskaiden sisään hengitysten seasta. Scott astui askelen kauemmas. Hän hikoili. Lucy alkoi yskiä raskaasti.
“Rakas? Scott!” Marie syöksyi rauhoittelemaan väsynyttä naista. Scott painoi päänsä käsiinsä, ja hänen raskas hengityksensä vinkui.
-
“Kyllä, me saimme lapsen”, Vanha mies sanoi viimein huokaisten. Kohta aurinko nousisi. Tuuli vinkui vanhojen seinien raoissa. Ulkona tuuli kovaa. Aamulla saattaisi myrskytäkin. Ulk nielaisi. Hän kakisteli kurkkuaan.
“Entä se mies? Puhdistaja?” Hän kysyi nieleskellen ja änkyttäen. Scott lopetti pöydän pinnan naputtamisen sormillaan. Täydellinen hiljaisuus laskeutui saliin.
-
Talo oli täysin pimeä.
Scott astui viimeisen portaan ja hänen jalkansa laskeutui pehmeästi lattialle. Oli hiljaista.
“Scott herra, pyydän. Älkää. Hän on minun tyttäreni, te ette voi viedä häntä minulta! Älkää pakottako minua tekemään sitä päätöstä”
Pitkä mies vei kätensä oven kahvalle. Hänen hengityksensä rahisi hiljaa. Scott nielaisi, ja painoi hitaasti oven kahvan alas. Ovi narahti avautuessaan.
”Sille ei ole paikkaa tässä maailmassa.”
“Lucy?” Scott kysyi hiljaa pimeään huoneeseen. Kuun ja tähtien valo hohkasi valaisematta juuri mitään huoneeseen likaisesta ikkunasta. Naisen hento hahmo kääntyi kehdon luota ovelle päin, katsomaan armasta miestään. Steariinia tipahti taas pisara puulattialle kynttilästä. Lucyn poski oli hikinen, pitkät hiukset likaiset ja takkuiset. Scott katsahti lattialle. Se oli veressä. Samoin hänen vaimonsa pyjama alavatsan kohdalta.
“Lucy, mitä teet täällä?! Sinun täytyy olla vuoteessa, olet liian heikko”, Scott huudahti kauhuissaan. Lucyn rauhalliset kasvot hymyilivät väsyneesti.
“Scott, mitä sinä teet täällä?” Lucy kysyi takaisin. Hänen äänensä tuskin kuului. Scott värähti.
“Minä...”
”On parempi antaa sen kuolla.”
“Scott, minä mietin. Eikö yksi henki riitä?” Lucy astui askelen eteenpäin. Jotain ropisi lattialle. Tuore veri kimmelsi Lucyn jalkojen juuressa. Scott värähti.
“Lucy, älä tee tätä”, miehen huulet muodostivat ääntä päästämättä pyynnön. Hänen vaimonsa kädet haparoivat miehen olkapäitä. Kynttilä kolahti lattialle sammuen. Kuului tömähdys. Huoneessa oli pimeää ja hiljaista.
Scott valahti polvilleen. Hän silitti vaimonsa hiuksia hellästi.
“Rakas, minä ymmärrän nyt”, hän kuiskasi. Oli hiljaista. Scott nielaisi.
“Rakas, minä ymmärrän nyt. Herää”, miehen ääni vavahteli.
“Älä pakota minua tekemään sitä päätöstä.”
“Minä tein jo.”
-
“Ulk. Muistatko kuinka kauan kylän katoamisesta on?” Scott kysäisi pitkän, vaivaantuneen hiljaisuuden jälkeen. Auringon ensisäteet tulvivat kapakan likaisista ikkunoista sisään, ja valonsäteet lakaisivat oluentäytteisiä, puolilahoja pöytiä ja muutamaa sammunutta, haisevaa miestä. Näky oli masentava. Ulk mietti hetken.
“Kaksikymmentä vuotta”, hän sanoi. Hän mykistyi, ja hänen silmänsä laajenivat.
“Minä heitin viimeisen soihdun, Ulk. Kuten jokaisen niistä”, Scott kuiskasi katsoen poispäin. Äkkiä hän kohotti päänsä, ja auringon valossa irstaan värin saaneet kasvot kääntyivät aivan äkkiarvaamatta tuijottamaan nuorukaista. Huohottaen kauhusta nuorukainen vetäytyi mahdollisimman taakse tuolillaan kuin voi häneen nauliintuneista, yhä terävistä ruskeista silmistä.
“Mutta en minä kyllä ymmärrä minkä helvetin takia minä jaksan aina selittää saman asian joka kerta”, Scott lausahti tympääntyneenä, veti pistoolin vyöltään ja vetäisi liipaisinta. Kuula räjäytti Ulkin takaraivon palasiksi. Veri levisi ympäri kapakan pöytiä.
Scott nousi ottaen pöydän laidasta tukea, ja huokaisten syvään otti askelen kohti ovea. Myrsky ei ollut puhjennutkaan. Tummanruskean, paksun karvan peittämät jalat vilahtelivat pitkähelmaisen takin alta. Kaviot kopisivat kapakan lattiaa vasten.
“Anteeksi poikani, minun pitäisi alkaa lopettaa”, Scott kuiskasi ilmaan syvällä, vakavalla äänellä. Hänen päänsä käännähti toiseen suuntaan.
“Ei se mitään, isä”, hän vinkaisi seinään. Hitaasti pää kääntyi takaisin ovelle.
“Kiitos poika. Voin aina luottaa sinuun”, mies kuiskasi käheästi, ja astui ovesta ulos.
* * *
Juupa juu, tässäpä sitten tämä. Jos olisin keksinyt jotain muuta, joka olisi eronnut massan ideoista niin tarina olisi voinut saada enempikin pisteitä. Täytyy myöntää että kaksi viimeistä pätkää olivat puhdasta roskaa, jotka olisi voinut kirjata kokonaan uudestaan, mutta jätin tuon viimeisen tuollaiseksi, jollaiseksi sen kirjoitin ajattelematta kirjoitusvaiheessa. Pistäkää sanomista. Tunnelmaa olisi voinut väkertää enempikin. Nyt kaikille jotka miettivät mitä tarinassa tapahtui: En tiedä itsekään täysin.
Olen ymmärtänyt ettei lukijoita täydy pitää tyhminä, ja tässä annoin ehkä liikaakin vapauksia lukijalle, mutta en ole pettynyt päätökseeni. Pidän itse ainakin jossain määrin siitä, mitä sain aikaiseksi: Jokainen saa itse vetää johtopäätöksensä, mitä on tapahtunut.
), mutta nöyrtyi lopulta. Tunnelma oli juuri kohdallaan ja voin yhtyä Jeshin kommenttiin fb-tarinoiden aiheista. Tässä oli juuri sitä jotain. Ehkä lyhyys hieman vaivasi, sillä tästä tosiaankin olisi saanut vielä jotain aikaan. Kuten Viikatteella myös minulla tuo loppu jäi hieman epäselväksi. Eli voit lukea sen niin, että jos olisin terävämpi lukija, olisit jälleen saanut ne kaksi pistettä 
