Tarinakisa 2005 - Ei ole onnellisia loppuja.

[Andromedus]

Eli tälläinen tuli tarinakisaan kyhättyä. En itse pitänyt niin hirveästi, vähän pakottamalla tehty.

Pimeä yö kahlitsi matkustavaiset tummaan syliinsä. Satoi vettä, kaatamalla. Kuu oli ainoa valo siinä ympäröivässä pimeydessä jossa synkkä hahmo taivalsi.
Altdorf, ihmisten suurin ja mahtavin kaupunki, ei loistanut nyt suuruudellaan. Se sen sijaan oli uhkaava ja epämiellyttävä tuttavuus suurine, tummanpuhuvine piirteineen..
”Kaksi sammakkoa”, kertoi vanha, tummunut, parempiakin aikoja nähnyt puinen kyltti tavernan oven yläpuolella. Sinne hahmo matkasi.
Ovi narahti auetessaan ja valoa pilkahti hahmon naamalle, joka oli osittain mustan hupun peitossa. Hän astui sisään ja katseli ympärilleen huppunsa varjosta. Taverna oli valoisan kotoinen, siellä ei haissut muu kuin vasta valmistettu olut ja tuoreet heinät jotka peittivät lankkulattiaa. Taverna oli täpötäynnä ja rupattelu ja laulaminen täyttivät ilmapiirin. Miehet iskivät korttia pöytään, katsellessaan tarjoilijatyttöjä ja heittäen pari ehdottelevanlaatuista huudahdusta näiden perään. Hetken kuluttua sisään tullut mies veti hupun taakse ja istahti samaan pöytään kolmen ystävänsä kanssa.
”Heinrich!”, mustapartainen Valt huudahti, ”Odottelimmekin tässä sinua. Miten olisi korttipeli?”
”Käyhän se, jos te taas haluatte hävitä”, Heinrich sanoi ja hymyili veikeästi.
”Kovaa puhetta, katsotaan ketä onni suosii tänään!”, Ludwig sanoi toiveikkaana.
Miehet päättivät pelata pokeria ja jakoivat kortit. He pelasivat panoksesta, ja tietty Heinrich oli ottanut muutaman ylimääräisen kortin mukaansa. Hän huijasi, ja oli hyvä siinä. Kukaan ei epäillyt että hän huijaisi, olihan hän heidän paras ystävänsä ja sen kaupunginosan luotetuin mies.
He pelasivat viisi peliä, kunnes kaikki menettivät rahansa, paitsi Heinrich joka viisinkertaisti omansa.
”Olen vakuuttunut”, Heinrichin paras ystävä Dietrich sanoi. ”Jos en tuntisi sinua, voisin vakuuttaa että huijaat”
Muut myöntelivät samaa, mutta läimäyttivät häntä ystävällisesti selkään, uskoen että heidän ystävänsä oli vain todella onnekas. Heinrich tarjosi paukut ystävilleen vain viedäkseen keskustelun johonkin muuhun aiheeseen.

He keskustelivat töistään, politiikasta, naisista. Mitä miesten mieleen nyt sattuikin tulemaan. Kun naisista keskusteltiin, niin Dietrichkin uskalsi sanoa sanansa vaikka olikin naimisissa. Dietrich oli diplomaatti, ja hänellä oli paljon suhteita. Ludwig oli kauppias, melko kuuluisa ja varakas sellainen. Valt taasen oli keisarillinen vartija, hän oli yöpartiossa ja vietti aina muutaman tovin tavernassa ystäviensä kanssa, vaikka vartioajalla.
Heinrich oli kuitenkin ehkä porukan tunnetuin. Hän oli ollut kahdessa sodassa ja yli kymmenessä taistelussa. Armeijassa hän menestyi nopeasti epätavallisen hyvien refleksiensä ansiosta ja oli sotilasarvoltaan kapteeni. Hän myös omisti harvinaisen hyvin toimivat aivot, jotka olivat pelastaneet hänen ja monen muun hengen taktisella ajattelullaan. Heinrichistä olisi voinut tulla vaikka kansallissankari, mutta hän sai vaihtoehdon lopettaa yhden harvinaisen voitokkaan taistelun jälkeen, joka pelasti melkein kaikki puolituisten alueet etelässä varmalta tuholta. Hän sai kunniamitalin ja luopui tehtävästään, ja oli nyt Altdorfin paikallisjulkkis jolle tarjottiin paukkuja baareissa. Hän oli eräänlainen lainvalvoja, jonka odotettiin tekevän hyvää tässä kaupunginosassa, sen takia vartijoita olikin vähemmän siellä.

”Pitääkin tästä lähteä töihin. Nähdään myöhemmin”, Dietrich sanoi ja poistui tavernasta vihellellen.
Ludwig, Heinrich ja Valt juttelivat vielä hetken aikaa ennen kuin kaikkien oli pakko lähteä omille asioilleen.
Heinrich jäi vielä pöytään ja keräsi rahansa taskuihinsa. Hän istui hetken aikaa vielä pöydässä, veti hupun päähänsä ja lähti taas yön selkään.
Sade ei ollut vielä lakannut, mutta se oli muuttunut enää sateenloppua enteileväksi tihkuksi. Silti tunnelma oli painostava, ja se sai Heinrichin huonolle tuulelle.
Huonolla tuulella hän oli arvaamaton.
Hän käveli hetken eteenpäin, päinvastaiseen suuntaan sieltä mistä hän oli alun perin tullut. Talojen ikkunat oli suljettu eikä valoa kajastanut kuin pikkuriikkisen joidenkin lautojen välistä. Sivukujat hänen vasemmalla puolellaan olivat pimeitä ja uhkaavia, mikä vain olento pystyi piileskelemään siellä.
Heinrich kuuli edestään kiivaan keskustelun ääniä. Hänen oikea kätensä meni vaistomaisesti toisen pistoolin kahvalle. Hän juoksi eteenpäin, kohti äänien lähdettä, pysähtyen selkä seinää vasten aivan kujan viereen.
”…anna rahaa tai kuolet”, toinen miehistä sanoi painottaen sanaansa aukaisemalla stilettinsä.
”En anna kenellekään ryövärille rahaa!”, toinen sanoi ja kuului kun miekka vedettiin huotrasta.
Vain sekuntia myöhemmin kuului kuolonkorinaa ja metallinen kolina, joka tarkoitti miekan tippuneen maahan.
Reinhard kääntyi kujalle ja osoitti pistoolillaan roistoa.
”Pysähdy”, Heinrich sanoi ja veti iskurin taakse. Roisto älähti säikähtäessään ja heitti stilettinsä maahan. Toinen mies makasi kuolleena maassa, miekka vieressään.
Roisto oli ruokottoman näköinen ja hänen olemustaan korosti takkuiset, likaiset hiukset ja parta.
”Herra Grichter, iltaa”, rosvo soperteli.
”Onko sinulla rahaa?”, Heinrich tivasi tuimentaen ilmettään, hänellä ei ollut aikaa tai kärsivällisyyttä puhumiseen.
”Odota…herra Grichter”, roisto sanoi ja kumartui ruumiin ylle.
Hän tutki miehen taskut löytäen kymmenisen kolikkoa. Hän antoi noin puolet Heinrichille.
”Täällä ei tapahtunut mitään, kuulin harhoja”, Heinrich sanoi ja sujautti rahat taskuunsa.
Roisto irvisti mädäntyneillä ja kellastuneilla hampaankuvatuksillaan.
”Hyvää illanjatkoa”, roisto sanoi ja nyökkäsi.
Heinrich nyökkäsi ja jatkoi matkaansa, Dietrichin asunnolle, jossa häntä jo odotettiin. Hetken kuluttua hän saapui ystävänsä asunnon luokse. Se oli pieni kartano, joka kuitenkin erottui edukseen ahtaassa asuinkorttelissa.
Hän meni portista sisään ja koputti oveen jykevällä ovikolkuttimella jossa oli leijonanpää. Hetken kuluttua Dietrichin vaimo avasi oven, hymyillen viehkeästi yöasussaan.
”Minä odotinkin jo sinua”, Maria sanoi.
”Kuten samoin”, Heinrich sanoi ja hymyili..
Maria johdatteli Heinrichin yläkerran makuuhuoneeseen, vaikka Heinrich olisi osannutkin sinne vaikka silmät kiinni, sillä siitä oli tullut tuttu paikka hänelle.

”Oli ilo taas tulla tänne”, Heinrich sanoi laittaessaan housuja jalkaan sängyn jalkopäässä.
”Tule milloin vain, silloin kuin Dietrich ei ole täällä”, Maria sanoi sängyssä, silti hänen silmistään paistoi jotain muuta.
Heinrich ei nähnyt tätä koska hän katsoi toiseen suuntaan.
”Ehkä meidän pitäisi lopettaa toistemme tapaaminen,” Maria ehdotti kerättyään rohkeutensa.
Kiukku nousi Heinrichin sisällä, mutta hän hillitsi itsensä.
”Miksi?”, Heinrich kysyi ja hymyili merkitsevästi.
”Koska…en halua että Dietrich jättää minut, ja sinä olet sitä paitsi hänen paras ystävänsä!”, Maria huudahti.
Heinrich vielä jotenkuten hillitsi itsensä, hän nyökkäili myöntymisen merkiksi.
”Hyvä on, lopetamme tämän”, Heinrich sanoi.
Sanaakaan ei vaihdettu kun he laittoivat vaatteensa päälle.
Heinrich alkoi lähteä, mutta päätti kaivaa taskustaan kaksi kolikkoa. Hän heitti kolikot sängyn päähän ja niideb kilahtivat merkitsevästi ja Maria kiinnitti niihin huomionsa.
”Pitäähän sitä maksaa”, Heinrich sanoi ja käveli portaiden luo, ”huoralle.”
Maria katsoi surullisena Heinrichiä ja alkoi itkemään. Heinrich käveli kylmästi ulos kartanosta.

Ulkona häntä alkoi mietityttämään, milloin hän pääsisi elämään tuollaisessa loistossa. Hän oli jo pitkään elätellyt unelmaa rikastumisesta ja elämisestä Bretonniassa, rauhallisella maaseudulla, ehkä jopa linnassa.
Hän ei vaan ollut löytänyt vielä kultasuontaan, itse asiassa koska hän oli yrittänyt saada rahaa maineensa ja karismansa avulla, oli hän muuttunut ihmisenä. Hän oli kylmä, häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton, hän tekisi mitä vain saadakseen tarpeeksi rahaa, että hän voisi muuttaa pois Altdorfista, ja koko keisarikunnasta.
Hän ei pitänyt Altdorfin hajusta, se toi hänen mieleensä liian monia muistoja, pahoja pääasiassa. Hän oli nähnyt liian paljon sotaa ja kuolemaa, hän oli katkera siitä että hän oli vielä elossa, koska kaikki hänen oikeat ystävänsä oli joko örkin kirves vienyt tai tauti tappanut. Nykyiset ystävät olivat pelkkää silmänlumetta, yksi keinoista jolla päästä pois: suhteet.

Heinrich saapui kotiinsa, pieneen kerrostaloasuntoon. Asunto oli sotkuinen, vaikka se ei ollutkaan kovin pölyinen. Vaatteita ja tavaroita lojui ympäriinsä, kertoen paljon miehen elämästä. Viinapulloja oli runsaasti lattialla ja lukuisat arvoesineet olivat löytäneet paikkansa lattialta. Vaikka arvoesineitä oli runsaasti ja riittäisivät helposti matkaan Bretonniaan, mutta hän halusi elää äveriäästi, ei samalla tavalla kun täällä.
Heinrich nosti muutamia vaatekappaleita vuoteeltaan pois ja vaihtoi vaatekertansa pois. Hän kävi makaamaan sängylleen, ja yritti keksiä keinoa, keinoa jolla rikastua äkkiä ja helposti. Pian kuitenkin Heinrichin ajatukset alkoivat harhailemaan ja hän lopulta nukahti.

Hän heräsi aamulla hieman väsyneenä, mutta päätti silti herätä, koska olihan nyt jo valoisaa. Sitä paitsi hänen periaatteensa oli että elämä oli tarkoitettu elettäväksi, ja ihminen pystyi käyttämään kalliista ajastaan jopa kolmasosan nukkumiseen. Heinrich katsoi ulos kadun aamuvilkkauteen avonaisesta ikkunasta, josta valo paistoi sisälle. Hän tunsi nyt ikääntyneensä, neljänkymmenenviiden vuoden iän painavan hartioilla raskaasti, raskaammin kuin koskaan ennen. Mutta, hän tiesi myös että jotain merkittävää tapahtuisi tänä päivänä, hänen vaistonsa sanoi niin. Heinrich hartaasti toivoi että hän rikastuisi sinä päivänä.
Paksu takki hävisi naulakosta, kuten oven narahdus kertoi Heinrichinkin poistuneen.

Olutkeitto ja lämmin leipä maistuivat Heinrichille, hän söi aamupalaansa asuntonsa alapuolella olevassa tavernassa. Hän nautti ateriaansa yksin, vesilasin ääressä. Toki tavernassa oli monia muitakin, mutta kaikki korttelissa tiesivät että hän oli harvinaisen kärttyinen aamuisin. Esillä oleva pistooli hänen vyöllään varoitteli jo jonkin verran siitä kannattiko arpista veteraania häiritä.
Kello kilahti tavernan ovella ja Dietrich asteli sisälle, hänen ei tarvinnut välittää oliko aamu vai yö, hän oli aina tervetullut Heinrichin seuraan.
”Huomenta”, Heinrich sanoi, lusikoiden juuri keittoaan.
”Huomenta, kuinkas on aamu alkanut? Minun osaltani aivan hyvin”, Dietrich sanoi, hänen huulillaan ovela hymy.
”Samaa vanhaa, mutta luulen että jotain merkittävää tapahtuu tänään”, Heinrich sanoi, pureskellen leipäänsä. ”Kerrohan ystäväni, miksi aamusi on alkanut erityisen hyvin?”
Dietrich otti vyöltään nahkahuotran, Heinrichin vaistomainen reaktio olisi ollut nopea tarttuminen pistooliin, mutta Dietrich oli hänen paras ystävänsä. Nahkahuotra oli hienosti ja monimutkaisesti koristeltu. Miekan väistin oli ylöspäin kaartuva ja sen molemmissa päissä oli kullattu lohikäärmeenpää kun taas keskiosa oli kuin hopeisten suomujen peittämä. Ponsi oli kaunis, puoliksi kullalla, puoliksi hopealla päällystetty pallo jossa oli monimutkaisia kuvioita. Dietrich otti miekan kahvasta kiinni ja näytti upeaa terää.
”Estalialaista terästä, parasta laatua”, Dietrich sanoi, ja pisti miekan takaisin huotraan ja vyölleen.
”Tuo on varmasti omaisuuksien arvoinen”, Heinrich sanoi katsoen miekkaa haltioissaan. ”Mistä sait sen?”
”Sain se Estalialaiselta ruhtinaalta, sillä onnistuin avaamaan uuden kauppareitin Keisarikunnan ja Estalian kanssa, sopimus kaikenlisäksi vahvistaa kansakuntiemme välejä. Olin tehnyt työni niin hyvin, että sain lahjaksi ruhtinaan oman miekan. Joskus kannattaa olla diplomaatti”, Dietrich virkkoi ja hymyili.
”Mutta, minulla on kiireinen päivä edessäni, parasta viedä tämä aarre kotiin ja jatkaa asioitani, näemme jälleen pian”, Dietrich sanoi, ja kääntyi poispäin ja törmäsi kahteen mieheen. Toinen miehistä tönäisi Dietrichin maahan.
”Katso vähän mihin menet, kirottu aatelinen”, tönäisijä sanoi.
”Haastatteko riitaa?”, Dietrich kysyi tuima ilme kasvoillaan, vieläkin istumassa maassa käsiensä varassa.
Heinrich huomasi mihin tilanne johtaisi, miekka antoi Dietrichille hieman kukkomaisen tunteen, että kukaan ei voisi panna hänelle vastaan. Paha virhe kun vastassa oli kaksi kokeneennäköistä tappelupukaria.
”Vai että sitä uhkaillaan, käyhän se meille”, toinen miehistä sanoi, ja veti tikarinsa esille.
Heinrich nousi pöydästä kaataen tuolin maahan, ja ottaen pistoolinsa esille.
”Lopettakaa heti! Tämä on iloinen taverna, ei mikään taistelukenttä”, Heinrich sanoi. Hänen pinnansa on kireällä, hyvä että hän ei ollut jo nyt ampunut toista miehistä.
”Heinrich Grichter, ilo nähdä teitä“, toinen miehistä sanoi. ”Emme me tässä riitaa haastaneet, ystävänne tässä riitaa haastoi, teidän pitäisi opettaa hänelle tapoja.”
Ase pamahti ja mies tarrasi rintaansa, tuupertuen heti sen jälkeen maahan.
”Kukaan ei puhu pahaa ystävistäni. Ala laputtaa”, Heinrich sanoi, osoittaen vielä toisella pistoolillaan miestä.
Mies laittoi stilettinsä takaisin kätköihinsä ja poistui tavernasta kauhistuneena.
Heinrich laittoi aseensa takaisin koteloihinsa ja auttoi hämmästyneen ystävänsä ylös.
”Tuo oli täysin tarpeetonta, tuo oli suoraan sanottuna kylmäverinen murha. Mikä sinua vaivaa Heinrich?”
Heinrich ei vastannut, hän käveli ulos tavernasta. Puolikas leipä, tyhjä lautanen ja kaatunut vesilasi vaan jäivät kertomaan Heinrichin käynnistä. Ja tietenkin kuollut mies tavernan lattialla.

Heinrich kirosi mitä oli juuri tehnyt. Hän oli aina ollut äkkipikainen, mutta nyt se tuli ilmi hänen parhaalle ystävälleen. Sillä ei tosin ollut enää paljoa merkitystä, hän päätti viedä miekan ja matkata Bretonniaan myymään sitä monien muiden arvoesineiden ohella. Heinrich harppoi nopeasti portaita ylös, kaksi askelmaa kerrallaan. Hän oli päättänyt palata asuntoonsa pakkaamaan tavaroitaan ja mahdollisesti miettimään suunnitelmaa miekan kaappaamiseksi.

Dietrich oli mietteissään, hän oli palannut kotiinsa ja istui nyt tuopin ääressä suuressa pöyreässä pöydässä. Hän oli kutsunut Valtin ja Ludwigin luokseen, sillä hänen mieltään painoi Heinrichin outo käyttäytyminen. Miehet eivät kuitenkaan olleet vielä saapuneet, mutta he tulisivat pian. Hänen vaimonsa tuli ruokasaliin, missä Dietrich oli yksinäisellä ryypyllä.
”Dietrich…minun pitää kertoa sinulle jotain”, Maria sanoi melkein itku silmissään.
”Mitä kulta?”, Dietrich kysyi hiukan huolestuneena.
Maria katsoi vähän aikaan lattialle, kuin kerätäkseen rohkeuttaan. Dietrich katosi merkitsevästi.
”Olen pettänyt sinua”, Maria sanoi ja pillahti itkuun.
Dietrich tunsi raivonsa kiehuvan, mutta hän osasi hillitä itsensä. Hän puristi kätensä nyrkkiin.
”Kenen kanssa?”, Dietrich sanoi hampaittensa välistä.
”Heinrichin. Olen pahoillani, se ei ollut minun vikani”, Maria sanoi kyynelissä.
Dietrich löi nyrkillään pöytään ja olut tuoppi kaatui lattialle. Hän tuijotti vähän aikaa pöytää ja sai sanottua:
”Mitä helvettiä täällä oikein on tekeillä?”
”Mitä tarkoitat?”, Maria kysyi itkunsa välistä.
”Ensin Heinrich käyttäytyy oudosti, sitten kuulen että olet pettänyt minua hänen kanssaan. Parasta odotella että Valt tulee tänne.”
Tovi kului ennen kuin Valt ja Ludwig tulivat paikalle. Dietrich kertoi Heinrichin oudosta käyttäytymisestä. Muilla oli omansa vielä lisättävänä soppaan.
”Heinrich on kyllä painanut myös liiankin hyvin mieleensä vartijoiden partiovuorot ja reitit. Hän pystyisi katoamaan kaupungista kenenkään huomaamatta”, Valt sanoi ja rahnutti partaansa.
”Hän on myös urkkinut minulta tietoa, toisaalta ei mitään tärkeää”, Ludwig sanoi ohimennen.
”Mistä hän on kysellyt?”, Valt kysyi. ”Se voi vaikuttaa turhanpäiväiseltä, mutta se saattaa olla hyvinkin tärkeää.”
”Lähinnä Bretonniaan kulkevista kauppareiteistä, mistä pääsee nopeammin ja mitä reittejä käytetään eniten”, Ludwig sanoi.
Kukaan ei osannut yhdistää sitä mihinkään. Mutta hiljaa pöydän kulmassa istunut Maria avasi äänensä ensimmäisen kerran.
”Saanko puhua?”, Maria kysyi häpeissään ja hieman peloissaan.
”Totta kai, jos se aiheeseen jotenkin liittyy”, Dietrich sanoi hieman kylmästi.
”Heinrich usein puhui minulle unelmistaan. Hän halusi rikastua ja muuttaa johonkin maaseudulle elämään rikkaana”, Maria sanoi ja vaipui taas hiljaiseksi.
Dietrich kohotti kulmiaan.
”Bretonniassa on maaseutua vaikka muille jakaa”, Valt sanoi miettiväisesti. ”Ehkä hän haluaa muuttaa Bretonniaan ja jäädä asumaan sinne rikkaana.”
”Hän on tosiaan usein valittanut elämästään kaupungissa”, Ludwig totesi.
”Odottakaahan”, Valt sanoi. ”Hän on tainnut käyttää meitä hyväkseen”
”Mitä tarkoitat?”, Dietrich kysyi.
”Bretonniaan kulkevat reitit, vartiovuorot, Maria, diplomaattiyhteydet”, Valt sanoi. ”Alan epäillä onko hän ystävämme ollenkaan.”
”Mahdotonta!”, Ludwig huudahti. ”Hän ei koskaan pettäisi meitä.”
”Oletko aivan varma?”, Valt kysyi katsoen Ludwigia tulkitsemattomasti.
Pitkään he katsoivat toisiaan, kummankaan kohottamatta katsettaan pois. Mutta Ludwig murtui ja sanoi: ”En uskoisi sitä edes kaiken tämän jälkeen.”
”Hän on ystävämme, emme halua myöntää että hän on jotain muuta, mutta meidän on pakko”, Valt sanoi, nojaten käsillään pöytään, hän ei enää istunut, vaan seisoi.
”Mistä hän meinasi rahat saada?”, Ludwig kysyi.
”Minulta”, Dietrich myönsi suruissaan. ”Hän aikoo kaapata miekan. Näin miten hän katseli sitä, ja sanoi että se on omaisuuksien arvoinen. Niin se onkin, sillä voisi ostaa oman kyläpahasen.”
”Milloin hän meinaa sen sinulta saada?”, Valt kysyi.
”Tänään, hän sanoi vaistoavansa jotain suurta tapahtuvan tänään”, Dietrich sanoi.
”Kutsun vartijat koolle. Jos hän tosissaan yrittää kaapata sen, olemme valmiina”, Valt sanoi ja poistui pöydästä ulos talosta, käsi miekankahvaa lujasti puristaen.

Yö oli tullut, Heinrich oli jälleen vain tumma hahmo Altdorfin yössä. Tällä kertaa hän seisoi vastapäätä Dietrichin asuntoa, katoksen suojassa, sillä taas satoi. Hän oli vienyt reppunsa kaupungin varauloskäynnin luokse, siinä oli kaikki hänen maallinen omaisuutensa.
Heinrich katsoi puolelta toiselle, ketään ei näkynyt.
Hän ylitti kadun ja meni uhkaavan suuresta portista sisään, oli jo yli keskiyön, joten Dietrich oli jo varmasti nukkumassa. Heinrich käveli pienen pihan läpi ja meni viiden askelman rappuset ylös ovelle. Kaksi leijonapatsasta oli hänen molemmilla puolillaan. Hän kurottui vasemmanpuoleisen kitaan ja otti sieltä rautaisen avaimen.
Avain meni lukkoon ja ovi narahti hiljaa auki. Heinrich astui sisään, hän onneksi tunsi paikan kun omat taskunsa.
Hän hiipi keskellä aulaa olevien portaiden oikealle puolelle, ja meni jykevästä tammiovesta sisälle. Sisällä oli pimeää, mutta Heinrich tiesi mitä etsiä. Huoneessa oli erilaisia arvoesineitä, lähinnä perintökalleuksia, kuten erilaisia kilpiä, aseita ja sineteillä varustettuja tarvikkeita.
Keskeltä pöytää hän löysi etsimänsä, estalialaismiekan. Miten hieno se olikaan, se melkein hohti pimeässä mahtavine yksityiskohtineen. Hän sujautti pienen hetken kuluttua miekan vyölleen ja valmistautui poistumaan äkkiä. Hän meni ulos ovesta.

”Se on ohi Heinrich”, kuului hyytävä ääni Heinrichin edestä. Heinrich pelästyi pahanpäiväisesti.
Puhuja oli Valt, hänen oikealla puolellaan oli Ludwig ja vasemmalla Dietrich. Myös viisi kaupunginkaartilaista oli Valtin mukana, hilpareilla aseistettuna.
”Pidätän sinut murhasta, ryöstöstä ja virkavallan hyväksikäytöstä”, Valt sanoi ja veti miekkansa esiin. ”Vastarinta on turhaa, voin taata sen.”
Dietrich ja Ludwig vetivät myös miekkansa huotristaan, ja katsoivat halveksuen ystäväänsä.
”Kaiken ystävyytemme jälkeen”, Dietrich sanoi, silmät vihasta leiskuen. ”Sinä petät minut, vaimoni kanssa. Olit paras ystäväni Heinrich.”
Heinrich ei sanonut mitään. Hänen aivonsa raksuttivat, yrittäessään raivoissaan keksiä pakosuunnitelmaa, hän ei voisi epäonnistua nyt, ei näin lähellä tavoitetta.
”Kuolkaa pois!”, Heinrich huudahti ja ampui pistooleillaan kohti pidätysjoukkoa.
Vartija kaatui kuolleena maahan ja Ludwig haavoittui olkapäähän. Heinrich veti estalialaismiekan esiin ja hyökkäsi.
Vartijat kohottivat hilparinsa tanaan ja valmistautuivat ottamaan hyökkäykseen vastaan. Heinrich loikkasi vartijoiden kimppuun metrin päästä hilpareista, ja huitoi miekallaan hakaten vartijoiden aseet sivuun. Hän survaisi miekkansa vartijan vatsaan, mutta sai vastaukseksi piston kylkeensä. Heinrich päästi tuskan huudon ja huitaisi sivulle, mutta estalialaismiekka kirposi hänen otteestaan ja lensi ovelle. Epätoivoissaan hän juoksi aseen perään, mutta matka jäi lyhyeksi kun Dietrichin jalka tuli hänen eteensä.
Heinrich kaatui leuka edellä lattialle, mutta kääntyi salamannopeasti ympäri, vain nähdäkseen Dietrichin miekan suoraan silmiensä edessä.
”Luotin sinuun, petturi”, Dietrich sanoi, ja survaisi miekkansa Heinrichin rintakehästä läpi.

[Viikate]

"Ihan kiva"-luokan alku jatkuu aika mielenkiintoiseksi tarinaksi. Ei ollenkaan huono. Hieman pirteämmällä meiningillä tästä olisi tullut oikein mukava veijaritarina. Valitettavasti turha katkeruus ja tyly loppu vievät sen mahdollisuuden. Eli mielestäni tarina olisi ollut parempi, jos päähenkilö olisi itse asiassa onnistunut ja päässyt pakoon. Nyt tarina oli vähän turhan synkeä ja vajosi siksi kaiken sen kaaoskulttimassan tasolle. Sanoit että tarina oli vähän pakottamalla tehty, ja se taitaa välittyä hieman tökkivänä kerrontana. Ei tämä missään nimessä huono ollut, mutta vähän kevyempi tunnelma olisi minusta sopinut juoneen paremmin.

[Andros]

Tylsähkö alku vaihtuu hyväksi, katkeran oloiseksi tarinaksi. Henkilöhahmot ovat todella mielenkiintoisia. Oli pitkään siinä ryhmässä, jolle annan pisteet, mutta lopulta päätyi sijoittelullani neljänneksi. Kerronta töksähteli välillä.

[Slingblade]

Kitkerän katkeraa synkistelyä. Ei paras koskaan lukemani tarina, mutta antisankari oli sen luokan psykopaatti, että hellyin tälle yhden pisteen antamaan. Pienellä hionnalla muutkin olisivat ehkä raottaneet pistepussiaan .

[Andromedus]

Kitkerän katkeraa synkistelyä. Ei paras koskaan lukemani tarina, mutta antisankari oli sen luokan psykopaatti, että hellyin tälle yhden pisteen antamaan. Pienellä hionnalla muutkin olisivat ehkä raottaneet pistepussiaan .

Kiitosta. Lue ihmeessä tuo uusin tarinani, paljon parempaa tekstiä, ja kommentteja vailla

[Grom]

Tämäkin oli hyvä! Oli monen muun joukossa kamppailemassa kahdesta pisteestä, mutta ehkä juuri tuo katkeruus ja loppu pudottivat sen pois. Alku oli tosiaan synkähkö, mutta idea oli sittenkin yllättävän hyvä. Kaaoskultti loisti poissaolollaan ja tämä käytiin ihan vain petollisten ihmisten kesken ja se oli hyvä. Mielestäni tarinan laatu oli Andromeduksen hyvää tasoa. Ehkä hieman jää Andromeduksen parhaimmista, mutta sopi kyllä kisatarinoiden tasokkaaseen joukkoon.

Nyt muuten hieman harmittaa, kun Andromedusta ei voi enää kutsua Androksi, sillä sen niminen käyttäjähän täällä ja kisassakin pyörii .

[Tapsa]

Minusta taas synkkyys oli vain plussaa. Tässä oli korostettu juuri sellaisia juttuja, joita GW korostaa. Mietin pitkään, yltäisikö tämä minun pistelistoilleni, mutta päätin sitten äänestää hieman parempia tarinoita.

Päähenkilö oli kyllä hyvin kirjoitettu, ja hänen kyynisyytensä ja piittaamattomuutensa oli tuotu tehokkaasti esiin. Viime kisassa tällä olisi ollut loistomahikset voittoon.

[Aco]

Mutta tässä kisassa.. Ei. Taso oli kyllä uskomattoman kova.

Heinrichin persoona oli loistava kaikessa välinpitämättömyydessään ja juonikuudessa, joskin loppu tuli eteen vähän turhan yllättävästi. Jos olisit jaksanut vielä vähän hehkuttaa, niin tarinassa olisi ollut ainesta enempäänkin. Oli vielä itselläni 3 parhaan joukossa jonnekin 13 tarinaan saakka, kunnes Tuli ja Lehti tärähti ohi. Niin kävi lopulta monille muillekin tarinoille.

[Andromedus]

Mut lukeaa ihmeessä uusin tarina. Siin ei oo kun 3 kommentti...

[Tapsa]

Mut lukeaa ihmeessä uusin tarina. Siin ei oo kun 3 kommentti...

Sori, mutta nyt ei kyllä ehdi kun on 26 kisatarinaa arvosteltavana

[Andromedus]

Mut lukeaa ihmeessä uusin tarina. Siin ei oo kun 3 kommentti...

Sori, mutta nyt ei kyllä ehdi kun on 26 kisatarinaa arvosteltavana

Ymmärrän