Sigmarin Vasara (kilpailutarina)

[Slingblade]

...mennään nyt massan mukana, ja laitetaan tämä tarina tännekin ihmeteltäväksi.

Sigmarin Vasara

LUKU 1
"Alan olla liian vanha tähän.", mutisi Victor itsekseen. Hän oli ratsastanut vain pieniä taukoja pitäen lähes koko päivän, ja vaikka useat vuodet Sigmarin palveluksessa olivat antaneet hänelle tiettyä sietokykyä pitkien taipaleiden rasituksille, alkoivat samat vuodet myös vaatia hiljalleen veroaan. Eikä ihme. Victor oli saavuttanut jo 40:nen vuoden iän, mitä voidaan pitää melkoisena saavutuksena Sigmarin pappien keskuudessa. Monet hänen ikätovereistaan ja vanhoista ystävistään olivat jo vuosia sitten sortuneet örkkien, petomiesten, tai kaaoksen kätyrien miekkoihin. Ankarakaan muistelu ei tuonut hänen mieleensä kuin kourallisen muita, yhtä kypsän iän saavuttaneita pappeja Talabheimin ympäristössä. Heistäkin suurin osa oli jo vetäytynyt jonkin luostarin muurien suojaan tutkimaan pyhiä kirjoituksia, tai suorittamaan muita rauhanomaisia tehtäviä.

Victoria moinen ei kiinnostanut. Hän ei voinut ymmärtää näitä kirjoihin ja kääröihin, sekä politiikan kiemuroihin uppoutuneita pappeja. Hän itse oli aikoinaan vannonut taistelevansa ihmiskunnan vihollisia vastaan kuolemaansa saakka, ja niin hän myös aikoi tehdä. Kun kuolema lopulta yllättäisi Victorin, se tapahtuisi taistelukentällä, ei missään tunkkaisessa lukukammiossa pölyisten kirjojen keskellä. Viimeinen esine, joka hänen kädestään kirpoaisi ei taatusti tulisi olemaan sulkakynä, vaan jotain paljon, paljon painavampaa. Onneksi ainakin yksi vanhan kaartin mies vielä jakoi Victorin näkemyksen Sigmarin pappeudesta.

Jo pelkkä Olafin Bergenin ajatteleminen sai Victorin hymyilemään itsekseen. He olivat tavanneet toisensa nuorina noviiseina Talabheimissä, ja vuosien vieriessä oli luostarin hiljaisilla käytävillä ja hikisillä taisteluharjoitteluareenoilla syntynyt heidän välilleen ystävyys, joka vieläkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen oli säilynyt lujana. Erilaisempia ystävyksiä sai kyllä hakea. Siinä missä Victor oli aina ollut hiljainen, suorastaan syrjäänvetäytyvä askeetti, oli Olaf sosiaalinen, ja aina valmis nautiskelemaan elämän pienistä iloista. Siinä missä Victor seurasi sääntöjä ja käskyjä pilkuntarkasti, oli Olaf aina ollut valmis hieman venyttämään saatuja ohjeita.

Victoria oli jo noviisina pidetty niin taistelutaitojensa, kuin voimiensa kannalta suorastaan ihanteellisena aineksena raskaaseen papin ammattiin. Olafin kohdalla tilanne oli ollut toinen. Jo nuorukaisena tämä oli ollut taipuvainen lihomaan, eikä hän niin voimiltaan kuin taistelutaidoiltaankaan vetänyt vertoja toverilleen. Olafin oli pelastanut veljeskunnasta erottamiselta hänen valtava uskonsa palo, ja sen mukanaan tuomat yliluonnolliset voimat. Joku olisi voinut luulla Olafia laiskaksi ja heikoksi, mutta Victor tiesi paremmin. Kun tosi oli kyseessä, hänen mielensä oli silkkaa terästä.

Taistelukentällä he olivat muodostaen taisteluparin, jonka edessä ei mikään tehtävä ollut mahdoton, eikä mikään vihollinen lyömätön. Siinä missä Victor löi vihollisensa maahan vahvan kätensä voimalla, lannisti Olaf heidät voimallisilla rukouksillaan, ja saarnoillaan, jotka valoivat uskoa kaikkiin hänen ympärillään. Vuosien saatossa heidän polkunsa olivat eronneet monen monta kertaa, vain kohdatakseen jälleen jonkin ajan kuluttua suurien vaarojen uhatessa. Kaaoksen myrskyisän hyökkäyksen aikana he molemmat olivat olleet mukana vapauttamassa Middenheimiä. Archaonin joukkojen otteesta, ja piirityksen rauettua molemmat olivat palanneet taas omiin pikku kylissä sijaitseviin temppeleihinsä itäisessä Talabechlandissa.

Kohta he kuitenkin tulisivat tapaamaan rauhanomaisemmissa merkeissä. Matka Karolbergiin oli ollut pitkä ja raskas, mutta nyt, illan jo hämärtyessä hiljalleen sai Victor näkyviinsä ensimmäisen pilkahduksen pienen kukkulan laella sijaitsevan kylän valoista. Hän kannusti hevostaan lempein sanoin vielä viimeiseen voimanponnistukseen. Harmaa ori vastasi väsyneesti hörähtäen, mutta kiristi kuitenkin hiukan tahtia ja Victor taputti kiitollisena sen kaulaa. "Pian ollaan perillä, ja saat syödä itsesi täyteen parasta kauraa, mitä kylässä on tarjolla."

LUKU 2
Karolberg oli, monien muiden rajaseudun kylien tapaan, ympäröity puisella muurilla, jossa oli kaksi porttia kylän vastakkaisilla laidoilla. Vaikka kyliin ei tavallisesti illan pimettyä päästetty ketään sisälle, ei Victorilla ollut mitään ongelmaa sisäänpääsyn kanssa. Portti avattiin suorastaan hätäisesti Victorin ilmoitettua portinvartijalle, kuka hän oli. Sisään päästyään Victor kysyi vielä nöyristelevältä vahdilta temppelin sijaintia, ja saatuaan vastauksen kiitti, ja suuntasi välittömästi temppelille sekä sen yhteydessä sijaitsevalle Olafin asunnolle.

Pääkatua pitkin kulkiessaan hänellä oli hyvää aikaa tarkkailla Karolbergia lähemmin. Kylä ei todellakaan ollut järin suuri, mutta Victor oli nähnyt paljon pienempiäkin loukkoja rajaseudulla kulkiessaan. Tätä sentään saattoi sanoa jo muuksikin, kuin hökkelirykelmäksi. Talot oli rakennettu tukevasta hirrestä, samoin muurit ja kaikesta näki selvästi kylän olevan jo vanha ja vakiintunut asutus, ei mikään hätäisesti kyhätty säänsuojien kokoelma. Ympärysmuurille oli rakennettu tasanne, jolta kylän puolustajat voisivat tarvittaessa syytää hyökkääjien niskaan nuolia ja kiviä. Tämä yhdistettynä kylän sijaintiin paljaan kukkulan laella takasi kyläläisille melkoisen hyvät asemat kohtuullisen isoakin sotajoukkoa vastaan. Victorin määränpää, ja kylän ainoa kivinen rakennus, Sigmarin temppeli sijaitsi melko tarkkaan kylän keskiosissa pienen toriaukean laidassa.

Valkoisesta marmorista rakennetun temppelin eteen päästyään Victor pani ihmetellen merkille valaistuksen puutteen. Temppelin portin molemmin puolin sijaitsevat soihdut olivat sammuksissa, eikä temppelin sisälläkään näkynyt olevan valoa. Vielä suurempi yllätys oli kuitenkin se, että myös temppelin portti oli lukittu. Tilannetta mielessään hämmästellen hän tarttui Olafin asunnon ovessa roikkuvaan vasaran malliseen kolkuttimeen. Yleensä papit pitivät jumalansa pyhän paikan aina valaistuna, ja tapana oli myös pitää ovet avoinna varsinaisen temppelin puolelle. Vielä suurempi yllätys kuitenkin seurasi. Victorin varsin reippaasta kolkuttelusta, ja hetken kuluttua myös huhuilusta huolimatta myös asunnon ovi oli ja pysyi suljettuna. Victor koetti kuunnella oven läpi liikkuiko sisällä kukaan, mutta turhaan. "Todella omituista tosiaan!", Victor murahti.

Victor talutti hevosensa majatalon tallille, ja käski siellä nukkumassa olleen tallirengin huolehtia ratsustaan hyvin sillä välin, kun hän poikkeaisi majatalossa. Rengin nurkuminen myöhäisestä ajankohdasta, loppui nopeasti Victorin kuin huomaamatta vedettyä syrjään viittansa, jonka alta paljastui sotavasaran kuvalla koristeltu rintapanssari. Vaikka Victor ei erityisemmin pitänytkään ulkoisella olemuksellaan mahtailusta, hän avasi viittansa kokonaisuudessaan, ja otti hupun pois päästään majataloon astuessaan. "Saanpahan ainakin todennäköisemmin kunnon vastauksia mutinan sijasta.", hän ajatteli. Majatalon alakerta oli tunkkainen ja hämärä paikka, jossa pöytiensä äärellä istuvat ihmiset keskustelivat äänekkäästi oluttuoppiensa ja ruoka-annostensa äärellä. Paikalla näytti olevan lähes yksinomaan paikallista väkeä, matkustavaisten näköisiä oli vain muutamia siellä täällä. Ainoastaan yhdessä pöydässä näytti olevan suurempi seurue iltaa viettämässä, muut asiakkaat olivat yksittäin tai pareittain hajallaan ympäri salia.

Victor käveli asiakkaiden tuijotuksen alla suoraan majatalon tiskin takana häärivän, esiliinaan pukeutuneen miekkosen eteen, ja sanoi: "Iltaa isäntä." "Iltaa herra.", vastasi mies. "Nimeni on Victor Grau. Saavuin vast'ikään kyläänne tapaamaan Olaf Bergeniä, tämän kylän sielujen hoitajaa ja vanhaa ystävääni. Yllätykseni oli melkoinen, kun löysin hänen ylläpitämänsä temppelin valottomana ja ovet säpissä. Itse miestäkään ei vaikuttanut kotosalla olevan.", sanoi Victor suoraan asiansa. Majatalon isäntä vilkaisi pappiin kulmiensa alta ja sanoi hitaasti: "Hyvä herra, ystävänne on..." "...metsällä muutamien kylämme miesten kanssa.", jatkoi joku lausetta Victorin selän takaa.

Victor kääntyi ympäri, ja näki edessään noin itsensä ikäisen tumman ja parrakkaan, varsin hyvin pukeutuneen miehen. Miehen huulilla karehti iloinen hymy, ja hänen hengityksensä tuoksahti melko lailla viiniltä, mutta silmissä oli tarkkaavainen, suorastaan läpitunkeva katse. Mies oli tullut hänen taakseen salin suurimmasta pöytäseurueesta, jonka jäsenet nyt katselivat heidän suuntaansa. "Saanen esitellä itseni. Olen Wolfgang Hurst, tämän pienen kylän neuvoston puhemies.", sanoi mies, ja ojensi samalla kätensä Victorille. Hän tarttui miehen ojennettuun käteen, vastasi esittelemällä itsensä uudelleen, ja jatkoi: "Sanotte siis, että Olaf on metsästämässä kyläsi miesten kanssa?" "Nooo, metsällä ja metsällä. Itse asiassa he ovat ajamassa takaa läheiselle tilalle ryöstöretken tehneitä petomiehiä. Kirotut pedot olivat tappaneet kokonaisen perheen, ja kun saavuimme paikalle savun hälyttäminä, ei mitään enää ollut tehtävissä, paitsi kosto. Olaf keräsi kasaan muutamia kylän nuorukaisia, ja yhdessä he lähtivät ajamaan takaa niitä kaaoksen sikiöitä." "Kuulostaa kyllä hyvin Olafmaiselta tuo. Pahuksen jääräpää on aina ollut valmis hankkimaan itsensä ongelmiin. Kauanko he ovat olleet metsässä?" "Lähtivät eilen päivällä. Toivomme heidän palaavan huomenissa, tai sitten kaikki ei ole kohdallaan. Kaikesta huolimatta uskon heidän palaavan tyhjin toimin. Ei niitä kirottuja niin vain kiinni saa." "Totta.", vastasi Victor. Hetken hän sulatteli tätä uutista. Hursti oli luultavasti oikeassa. Ne kirotut pedot osasivat kyllä kadota jälkiä jättämättä. Ja luultavasti Olafkin pian huomaisi sen, ellei olisi jo huomannut. Mielessään hän luki rukouksen jumalalleen, ja toivoi, ettei Olafille olisi käynyt huonosti. "Joka tapauksessa olen nyt ainakin tämän illan jumissa täällä", hän mietti. "Ette te tänään ainakaan mitään sille asialle voi.", sanoi Hurst kuin lukien Victorin ajatukset. "Nukkukaa rauhassa yön yli, ja jos heitä ei huomennakaan kuulu, voimme lähteä yhdessä heitä etsimään." "Tai oikeastaan, mikä kiire teillä vielä sänkyyn on? Tulkaa kanssamme pöytään istumaan." Victor vilkaisi pöytäseuruetta, ja totesi sitten: "Kiitos kutsusta, kyllä seura oikeastaan jo maistuukin. Seura ja olut. Matkani oli pitkä ja yksinäinen. Olafin murehtiminen odottakoon huomiseen." "Oikeaa puhetta!", totesi Hurst rempseästi. "Käykääpä pöytäämme, niin esittelen teidät."

LUKU 3
Victorin päässä pyöri. Mielessään hän kirosi majatalon oluen jo kolmatta kertaa. Kirottu aine oli petollisen vahvaa. Ja viini myös. Heikosta olostaan huolimatta hän ei ollut järin huonolla tuulella. Ilta oli sujunut varsin miellyttävissä merkeissä. Hurst oli osoittautunut miellyttäväksi seuramieheksi ja anteliaaksi isännäksi. "Liiankin anteliaaksi.", ajatteli Victor huoneen jälleen heilahtaessa vaarallisesti. Lisäksi pöydässä ollut nuorehko nainen, Hurstin tytär Sara, oli selkeästi, jopa röyhkeästi osoittanut mielenkiintoaan häntä kohtaan koko illan. Kieltämättä Victorin oli ollut vaikea pitää silmänsä erossa kerrassaan viettelevästä tummatukasta, muta katseiden asteelle kaikki oli kuitenkin jäänyt. Victor oli Sigmarin pappi, eikä hänen ollut sopivaa antautua mielihalujensa vietäväksi noin vain. Silti naisen vihreät silmät olivat selvästi antaneet lupauksia, jotka osa Victorista olisi enemmän kuin mielellään lunastanut. Illan isäntäparin lisäksi muutkin pöytäseurueen jäsenet olivat olleet melko miellyttävää seuraa, ja aika oli kulunut kuin siivillä aina siihen pisteeseen asti, että majatalon isäntä oli anteeksi pyydelleen pyytänyt vieraitaan poistumaan, koska majatalo oli menossa kiinni.

Victor oli juuri saanut huoneen vakautumaan sen verran, että nukahtaminen oli mahdollista, kun hän havahtui vaimeaan koputukseen. Oven takana oli joku. Kiroten mielessään öistä häirikköä Victor nousi työläästi sängystä, ja kiskoi hieman vaatetta päälleen. Varovaisena miehenä hän otti käteensä veitsensä, ja sytytti huoneessa olevan lyhdyn, ennen kuin siirtyi ovelle. Hän avasi oven salvan, ja raotti sitä hitaasti. Victorin varovaisuus kuitenkin loppui hänen tunnistaessaan käytävässä olevan hahmon. "Etkö kutsu vierasta sisään?", kysyi viettelevä ääni koko vartalon ja kasvot peittävän kaavun kätköistä. "Onkohan se viisasta, Sara?", vastasi Victor. Enempiä vastauksia odottamatta nainen työntyi sisään Victorin huoneeseen.

Victor haistoi naisessa tuoksun, joka sai hänen päänsä entistä sekavammaksi. Se oli yhtä aikaa hento ja voimakas, hienovarainen ja viettelevä. Se oli kuin ruusujen tuoksua kesällä, ja se valui hänen sisäänsä kuin hunaja, hitaana ja makeana, vastustamattomana. Tuoksu oli jotenkin tuttu, mutta hänen turtuneet aivonsa eivät kyenneet muistamaan miten tai mistä. Victor tunsi verensä alkavan kiertää nopeammin suonissaan. Nainen kääntyi ympäri hänen edessään. "Odotin kutsuasi, Victor.", hän sanoi aistikkaasti laskiessaan kaapunsa hupun harteilleen. "Ei ole oikein antaa naisen odottaa itseään." Nainen tuli lähemmäs. Hän melkein painautui vasten Victorin vartaloa, ja tarttui hänen käsiinsä. Veitsi putosi Victorin kädestä, eikä hän kyennyt vastustamaan naista tämän nostaessa hänen kätensä hitaasti kaapunsa sisään. "Olen aina pitänyt vanhemmista miehistä.", nainen kuiskasi Victorin korvaan äänellä, joka olisi saanut kivenkin heräämään eloon. Victor ei kyennyt vastaamaan. Hän ei voinut kuin tuijottaa edessään seisovan naisen vihreitä, hypnoottisia silmiä, ja imeä itseensä tämän huumaavaa tuoksua. Hänen kätensä tekivät löytöretkiään naisen kaavun alla, ja nainen painautui kiinni häneen. Victorin korvissaan kohisi, ja maailma tuntui ikään kuin pysähtyvän hetkeksi. Ei ollut muuta kuin tämä nainen. Hänen ihmeelliset silmänsä, huumaava tuoksunsa ja samettinen ihonsa.

Ja äkkiä harhakuva särkyi.

Victor työnsi raivoisasti naisen irti itsestään niin, että tämän kaapu valahti lattialle. Liian myöhään. Hänen niskaansa kuumotti paikasta, johon naisen kädessä ollut sormus oli pistänyt. "Mitä, sinä oikein teit!", Victor huusi naiselle, ja yritti ottaa tämän kiinni. Hänen jalkansa eivät kuitenkaan suostuneet tottelemaan, ja hän melkein kaatui. "Kirottu narttu! Mitä tämä on!" Nainen väisti hänen kömpelöt huitaisunsa, ja sanoi ääni pehmeän ivallisena: "Vain pieni muistutus kuolevaisuudestasi, ei muuta. Vain sen verran myrkkyä, että tainnut hetkeksi. Prinssillemme on sinusta enemmän iloa elävänä." Victor rysähti polvilleen lattialle. Hän ei tahtonut saada katsettaan kohdistettua kunnolla edessään alastomana seisovaan naiseen. Kuinka hän saattoi olla niin tyhmä, niin heikko? Nainen oli saanut hänet ansaan kuin kyvyttömän noviisin. Hänen silmänsä eivät enää tahtoneet pysyä auki, vaan ällistyttävällä nopeudella vaikuttava myrkky oli jo lähes saanut selkävoiton. Vielä kerran Victor kohdisti katseensa edessään ilakoivaan naiseen, ja siinä se oli. Slaaneshin merkki tämän rintojen välissä. "Kirottu noita!", Victor yritti sanoa, mutta sai aikaiseksi enää epäselvää mongerrusta, ja sitten kaikki pimeni.

LUKU 4
Ensin alkoi kuulua ääniä. Kuin kaukaisuudesta hän kuuli hidasta messuavaa laulua. Välillä joku puhui ja taas laulua. Victor ei kuitenkaan saanut selvää äänistä, eikä kyennyt edes hahmottamaan niiden tulosuuntaa. Sitten tuli kipu. Hänen ranteitaan ja nilkkojaan poltti ja puristi helvetillisesti. Tunne ei ollut Victorille tuttu, mutta hän tajusi kyllä mistä kipu johtui. Hän oli kahleissa. Hän makasi jonkinlaisella pöydällä ja hänet oli kahlehdittu siihen x:n muotoon kädet ja jalat levälleen. Ja tiukasti olikin, sillä kun hän yritti liikuttaa raajojaan, ne eivät liikkuneet tuumaa enempää mihinkään suuntaan. Nykäyksien ainut tuntuva vaikutus oli kivun lisääntyminen. Kahleiden sisällä oli ilmeisesti teräviä piikkejä, joiden tarkoitus oli saada turhan innokkaat rimpuilijat kuriin.

Kipu sai hänen mielensä hiljalleen selkiämään, ja hän muisti. Vihan ja häpeän tunteet paloivat hänen aivoissaan vielä ruumiillista kipua pahempina. Victor avasi varovasti silmiään. Hän oli suuressa salissa. Sali oli valaistu soihduilla, jotka valaisivat kitsaasti ilmeisesti jonkinlaista temppeliä. Hän liikutteli hitaasti päätään puolelta toiselle, ja koko tilanne alkoi hiljakseen hahmottua. Hän todellakin oli temppelissä. Tarkemmin sanoen temppelin toisessa päässä olevan korokkeen päällä sijaitsevalla alttarilla. Korokkeen eteen oli pakkautunut satoja ihmisiä. Alastomia ihmisiä, jotka messusivat yhteen ääneen jotain käsittämätöntä litaniaa. Korokkeella hänen toisella puolellaan oli vain kaksi ihmistä, yhtä alastomia kuin muutkin , ja Victor tunsi heidät molemmat. Siinä olivat Wolfgang Hurst, ja hänen tyttärensä. Käynnissä oli selkeästi jonkinlainen synkkä messu, ja omasta osuudestaan tässä tapahtumassa Victorilla ei ollut kovin ruusuinen kuva. Pari seisoi suuren, ainakin kolmekymmentä jalkaa korkean Slaaneshia kuvaavan patsaan edessä. Selkeästikin he johtivat koko tapahtumaa. Heidän takanaan, patsaan juurella lojuivat Victorin varusteet, hänen panssarinsa ja sotavasaransa. Vielä sivummalla, poissa soihtujen valopiiristä näkyi vielä häämöttävän jotain, ikään kuin iso häkki. Häkin suunnalta kuului jonkinlaista epämääräistä ääntelyä, mutta mitä se oli, siitä Victor ei saanut selvää.

Samassa Hurst huomasi hänet. "No mutta. Vieraamme näkyy heränneen. Tunnut olevan varsin lujaa tekoa, ystäväiseni, kun nyt jo heräsit. Useimpiin ihmisiin vihreä lootus vaikuttaa paljon kauemmin." "En ole ystäväsi, kirottu petturi!", murahti Victor käheällä äänellään. Hurst nauroi ääneen Victorin uhmalle. "Ollaankos sitä hieman huonolla tuulella. Ja minä kun yritin parhaani mukaan järjestää kaiken niin, että sinulla olisi miellyttävä ilta. Ruokaa, juomaa, hyvää seuraa, ja vieläpä ajanvietettä omaan huoneeseesikin. Mistä moinen kiukuttelu?" Victor ei vastannut miehen ivaan, tyytyi vain mulkaisemaan tätä synkästi. "Älä suotta soimaa itseäsi lankeamisestasi, Sigmarin mies. Moni muukin kulkija on langennut tyttäreni edessä. Hänen muita avujaan mitenkään vähättelemättä Prinssimme on suonut hänelle yhden varsin merkittävän lahjan, oman huumaavan tuoksunsa." Sitä se siis oli! Kirottu noita oli käyttänyt samaa tuoksua, jolla Slaaneshin paholaiset olivat houkutelleet tuhoonsa tuhansia miehiä lukemattomissa taisteluissa. Tuoksu oli ollut tuttu taistelukentältä! Ei ihme, ettei hän ollut tajunnut yhteyttä.

"Mitä te aiotte tehdä minulle? Tappaa?", Victor kysyi. "Voi ei, ei mitään sellaista. Päinvastoin. Sanotaan vaikka, että me annamme sinulle uuden elämän.", vastasi Sara puolestaan. Samalla hän nosti Victorin näkyville vihertävää nestettä sisältävän lasipullon. Victor katsoi pitkään pulloa. Neste pullon sisällä näytti hohtavan aavemaisen vihreää valoa, jonka lähteen Victor kyllä tunnisti. "Saastakiveä!", sähähti Victor ääneen. "Tuossa nesteessä on saastakiveä!" Sara nauroi Victorin reaktiolle, ja sanoi hymyillen. "Aivan oikein, pappi, saastakiveä. Lahja metsissä asuvilta ystäviltämme. Tämän, ja rukousten voiman avulla annamme sinulle aivan uudenlaisen elämän. Elämän Prinssimme palveluksessa." Victoria puistatti. Hänen tulevaisuutensa ei todellakaan näyttänyt lupaavalta.

Hurst käveli myhäillen alttarin ohi "seurakuntansa" eteen, ja alkoi messuta suureen ääneen. Samalla Sara tuli aivan alttarin viereen pullo kädessään. Victor tunsi tilanteensa epätoivoisuuden, ja yritti tempoa uudemman kerran kahleitaan, mutta turhaan. Kipu ranteissa vain lisääntyi. Messuamisen jatkuessa muutkin seurakunnasta liittivät äänensä Hurstin litaniaan. Messu oli mahtipontista, ja pahaenteistä. Väkijoukon laulannan ääni kohosi ja voimistui, ja samalla sen tahti kiihtyi. Ihmiset temppelissä Saraa ja isäänsä myöden alkoivat silminnähden vaipua jonkinlaiseen ekstaattiseen transsiin. He eivät selvästikään enää tajunneet ympäristöään, vaan tuijottivat eteensä silmät sameina samaan aikaan tanssien ja laulaen.


Äkkiä kaiken sen pauhinan yllä alkoi kuulua myös toinen ääni. Pitkä valittava huuto kantautui Victorin korviin jostain suuren patsaan takaa. Huuto oli yhtä aikaa epäinhimillinen ja kuitenkin melkein tunnistettavissa. Siinä kuului suuri suru ja viha, ja sitä vahvisti hirvittävä kalterien kolina. Victorin lisäksi kukaan muu ei tuntunut tajuavan ääntä. Kaikki olivat jo niin syvällä hypnoottisen messun pauloissa. Messuamisen tahti kiihtyi ja kiihtyi, sen voima suureni hetki hetkeltä, ja Victor alkoi odottaa väistämätöntä. Yhtä aikaa messuamisen kiihtymisen myötä kiihtyi myös tuo valittava huuto, ja kalterien ryske. Victorin huomio siirtyi kuitenkin pois kaikesta muusta Saran äkkiä avatessa pullonsa. Messu oli nyt saavuttanut kerrassaan infernaalisen voiman, eikä huippukohta enää voinut olla kaukana. Vielä viimeisillä voimillaan Victor yritti riistäytyä irti kahleistaan, mutta ilman muuta tulosta kuin lämpimän veren tulvahdus ranteissa ja nilkoissa. Äkkiä äänten pauhu hiljeni, ja Sara kumartui hänen ylleen. "Sigmar, armahda sieluani.", rukoili Victor naisen kallistaessa pulloa. Samassa koko temppelin läpi kajahti hirvittävä rysähdys, ja se jokin häkissään riistäytyi vapaaksi.

Kaikki kävi salamannopeasti. Hirvittävällä nopeudella olento pyyhälsi alttarin viereen. Sen lonkerot kiertyivät Saran ympärille, ja kirjaimellisesti repivät naisen kappaleiksi. Kaikki hänen murskatun ruumiinsa kappaleet eivät olleet vielä osuneet lattiaan, kun olento oli jo Hurstin kimpussa. Yhdellä ulokkeensa huitaisulla se murskasi ällistyneen näköisen miehen kallon, ja pyyhälsi sitten muiden salissa olijoiden kimppuun. Se tuntui jatkuvan iäisyyden. Koko temppeli kaikui kauhunhuudoista, luiden rutinasta, veren loiskahduksista ja olennon epäinhimillisestä ääntelystä. Victor käänsi katseensa pois, ja toivoi, että olisi voinut jotenkin estää teurastuksen ääniä kuulumasta korviinsa, mutta turhaan. "Vielä hetki tätä, niin tulen hulluksi!", hän ajatteli kauhuissaan. Yht’äkkiä kaikki oli taas hiljaista. Victor käänsi päänsä temppelin saliin päin, ja näky käänsi hänen vatsaansa. Joka ainut kultin jäsen makasi verissään temppelin lattialla, ja kaiken sen keskellä huojui suuri, monilonkeroinen olento, joka ei muistuttanut mitään Victorin aiemmin näkemää eläintä. "Kaaoksen sikiö.", hän tajusi äkkiä. Täydellinen kaaoksen olento.

Äkkiä, liikkuen lähes katsetta nopeammin, se oli hänen vieressään. Victor käänsi inhoten katseensa pois epäluomasta, ja odotti loppuaan. Monen piinallisen sekunnin jälkeen jokin kosketti hänen oikeaa rannettaan. Kuului terävä kilahdus, ja hänen runneltu ranteensa oli vapaa. Sama toistui myös hänen toisen ranteensa kohdalla, ja lopulta myös jalkojen. Mitään ymmärtämättä Victor kierähti nopeasti pois alttarilta, ja jalkojensa vastalauseita kuuntelematta heittäytyi varusteidensa kimppuun napaten täriseviin käsiinsä sotavasaransa. Hän kääntyi kärppänä ympäri kohdatakseen hyökkäävän hirviön, mutta se ei ollut tehnyt elettäkään seuratakseen häntä. Äimistyneenä Victor tuijotti huojuvaa lonkerorykelmää. Tavallisesti nämä olennot hyökkäsivät kaikkien ja kaiken kimppuun mielipuolisella raivolla, mutta tämä ei vaikuttanut enää yhtään vihamieliseltä. Pitkän aikaa Victor vain tuijotti olentoa, mutta lopulta uteliaisuus voitti terveen järjen, ja Victor lähti varoen kävelemään kohti sitä. Hänen päästessään vain muutaman jalan päähän siitä, se lopulta ikään kuin kääntyi häntä kohti.

Ja puhui.

Hirvittävän vääristyneellä äänellä se sanoi: "tApA mInUt." Victor ei ollut uskoa korviaan. Olento puhui! Miten tämä on mahdollista? Victor luuli jo hetken kuulleensa harhoja, kunnes olento puhui jälleen. "ViCtOr! SiGmArIn NiMeEn TAPA MINUT!!!" Victor näki jonkin suuta muistuttavan olennon vartalossa liikkuvan. Se puhui! Mutta, mutta... "Mistä... miten sinä tunnet minut? Miten se...", sitten hän tajusi. "Olaf?", hän sanoi hiljaa. Olento voihkaisi jälleen epäinhimillisesti, ja lysähti kasaan alttarin eteen. Se tarttui Victorin vasaraa pitelevään käteen, ja veti sen itseään kohti. "vApAuTa MiNuT!" Siinä oli hänen ystävänsä, tai ainakin se mitä hänestä oli jäljellä.

Hulluna raivosta Victor käänsi katseensa kohti temppelin kattoa. "Kirotut. Kirotut! KIROTUT!", hän huusi tyhjälle temppelille. Vain kaiku vastasi hänen huutoonsa. Victor antoi päänsä vajota ja puhkesi nyyhkytyksiin. Suru ystävän kohtalosta oli liikaa jopa kaiken kokeneelle monien kauhujen veteraanille. Olafin Ruumis oli turmeltu, muutettu kaaoksen sikiöksi, ja mieli jätetty vangiksi tuon saastaisen olennon sisälle. Hetken kuluttua olento keskeytti hänet. Hellästi se taputti hänen vavahtelevia hartioitaan yhdellä lonkerollaan, ja veti sitten jälleen varoen, mutta vaativasti hänen asekättään itseään kohti. Victor nosti jälleen katseensa kohti olentoa, ja pyyhki silmiään. Hän ymmärsi.

Hän tarttui vasaraansa toisellakin kädellään, ja haluttomammin kuin koskaan nosti sen päänsä päälle valmiina iskuun

"Niin olkoon. Tuonpuoleisessa tavataan, Veli."



Käsittämättömän vaikeaa oli vuosien tauon jälkeen kirjoitella taasen proosaa. Alku oli k-a-n-k-e-a-a, mutta loppua kohti hiukan tahti parani. Muutama kappale tuli kirjoitettua jopa ihan kohtuulisen jouheasti. Oikolukua voisin kuitenkin selkeästi parantaa, niin paljon kirjoitusvirheitä sain mukaan mahtumaan. Ehkäpä sitä taas jaksaisi alkaa kirjoittelemaan enemmänkin.

[Viikate]

Tämä oli ihan jees tarina. Alku oli minusta todella kiinnostava ja tunnelma rakentui hyvin. Todella kiinnostavaa, kunnes päästiin siihen kaaoskulttiin. Tapahtumat siellä Slaaneshin temppelissä olivat selkeästi tarinan heikointa antia. Jos alun hyvyyttä olisi jatkettu vaikkapa epätoivoisella puolustaistelulla petomiehiä vastaan, olisi tässä ollut voittaja-ainesta. Nyt kliseinen, ennalta-arvattava ja tylsäkin loppu vei alun voiman. Tarina oli toki sujuvasti kirjoitettu ja sitä luki mielellään. Kolmanneksi tämä pääsi minun listoillani ja aika lailla samat arviot taisin kirjoittaa jo äänestyksen yhteydessä. Mitään lisättävää ei siis taida olla, hieno tarina.

[Rune]

Hirvittävän vääristyneellä äänellä se sanoi: "tApA mInUt." Victor ei ollut uskoa korviaan. Olento puhui! Miten tämä on mahdollista? Victor luuli jo hetken kuulleensa harhoja, kunnes olento puhui jälleen. "ViCtOr! SiGmArIn NiMeEn TAPA MINUT!!!"

Mikä klishé, missä?

No mutta, klishé se voi olla toimivakin klishé. Minusta kaaostemppeli ei todellakaan ollut se asia, joka oli heikointa tarinassa, ja sekin toimi ihan hyvin. Tarina kokonaisuudessaan ei todellakaan ollut huono, ja jaksoin lukea sen ilman valituksia muutamasta pienestä ongelmasta huolimatta. Minun mielestäni alku olisi voinut olla hieman paremmin kirjoitettu. Hahmot eivät olleet ajatuksena pahoja, ja mm. illalla majatalossa käyty kohtaus Victorin ja nuoren naisen välillä (krhm) olivat aika mallikkaita, mutta Victor itsessään ei jaksanut vakuuttaa. Melkeinpä yhtään, olen pahoillani. Hän oli aivan liian luottavainen ja maanpäällinen, eikä nykypäivän Victor sopinut yhtään siihen mitä kerroit hänen lapsuudestaan. Hänen äänensävynsä ja tekonsa eivät sopineet minun mielestä soturipapille, ja hän kävi minun makuuni aivan liian hilpeästi majatalon väen seuraan.

Siinäpä ehkä ne valittamiset. Idea ei ollut paha, vaikka olikin hieman loppuun kulunut. Pieniä paranteluja, ja lukukokemus olisi vain parantunut. Mukava tarina, jonka luin mielelläni, mutta sijoille ei valitettavasti nyt päässyt.

edit\\ Tapsa my dear, no shit.

[Tapsa]

Tarina oli tosiaankin itsessään hyvä, mutta pisteitä ei minulta herunut koska se ei erottunut edukseen muiden tarinoiden joukosta... Henkilöt olivat aika persoonattomia, ja lopun Spawn-kohtauskin jäi hieman laimeaksi.

Soturipappi... Klisee? Ei toki.

[Aco]

Minusta tarina toimi klisesyydestä (hyvä suomenkieli) huolimatta. Annoin sille piiitkän harkinnan jälkeen kuitenkin 2 pistettä. Kyllä tämä ne on ansainnut.

[pamp-pu]

Muistini saattaa taas pettää, mutta tälle taisin antaa jopa äänen. Klisheinen oli, pakko myöntää, muttei klisheisyys tarinasta huonoa tee. Kuvailu kuten pitikin, juonesta ja soturipapista (:roll:) ei sen enempää.

[Blackguard]

3pojoa. Loistavaa jälkeä! Olen uusi novellipuolella, joten tuosta kliseisyydestä en tiedä.

[Slingblade]

Selittelyvaihde silmään:

Fantasiakirjallisuuden polut on kliseillä päällystetty, mutta oikeassa olette. Liikaa itsestäänselvyyksiä.

Pitkällinen kirjoittamattomuus näkyi siinä, että tarinasta ei tullut ihan ehyttä kokonaisuutta. Monta osaa piti kirjoittaa uudelleen, ja taas uudelleen. Sitä kun tarpeeksi tekee, alkaa tarinan eheys kärsiä, ja kielenkäyttö kangistua. Tästä leikkaa - liimaa - kirjoita uudelleen, rumbasta taisi johtua myös tuo Victorin jakautunut persoonallisuus. Ainoastaan Victorin viettely- kohtaus taisi tulla koko lailla kerralla purkkiin, ja kyllä siitä sitten mielestäni parhaiten kulkeva pätkä tulikin.