Hylätyt petturit
Pimeyden Enkelten risteilijä ”Päättymätön Viha” lipui läpi tyhjyyden. Geosynkroninen rata planeetta VII BZ:n yllä antoi näkijäluotaimille tilaisuuden tarkkailla pinnan tilannetta jatkuvasti. Puoliorgaaniset palvelijakoneet välittivät tietoa komentosillan holonäyttöihin, mutta tarkimmat kuvat ohjattiin ainoastaan suurmestarin kammioon. Suuri holonäyttö värjäsi kammion mustasta kivestä rakennetut seinät vihreällä hohteellaan. Elektrokynttilät oli sammutettu ja kuvat planeetan pinnalta hallitsivat muinaisin asein ja patsain koristeltua huonetta. Kuvissa oli havaittavissa kaksi rintamaa. Keisarillisen Kaartin bunkkerein vahvistettu juoksuhautaketju, jossa rykmentti miehiä ja naisia makasi, odottaen. Heidän pelkonsa oli aistittavissa jopa korkealla tyhjiössä. Sen saattoi melkein nähdä luotainten lämpöskannauskuvista, tuhansien sydämien hakkaavan kauhuissaan. Muukalaiskauhu ja xeno-paniikki olivat saamassa otteen rykmentistä. Kauhun aiheuttaja esiintyi holonäytön toisessa laidassa. Useat kuvasyötteet ja skannaukset paljastivat loputtoman lauman muukalaisotuksia ryntäämässä kohti kaartilaisia. Tyranideja. Planeetta oli jo alkanut muuttaa muotoaan, kasvaa luonnotonta elämää. Taisteluorganismit olivat matkalla pyyhkimään pois vastarinnan, jotta halveksittavat muukalaisotukset saisivat riistää planeetan tyhjäksi. Ainoa Kaartin paikalle ehtinyt rykmentti seisoi niiden tiellä.
Se ei kuitenkaan kiinnostanut kahta muinaiseen panssariin puettua hahmoa, jotka kammiossa seisoivat. He kiinnittivät huomionsa holonäytön keskelle heijastettuun kuvaan, moninkertaiseen suurennokseen rykmentin johtopaikasta. Heillä ei ollut epäilystäkään kuvan sisällöstä. Siinä neljä miestä seisoi neuvottelemassa kaartilaisten komentajan kanssa. Miehillä oli yllään mustat voimahaarniskat. Vasemman olkasuojuksen punainen miekka siipineen näkyi melkein. Kohde oli havaittu.
”Heidän vox-lähetyksensä puhuivat siis totta. Avaruusjääkäreitä tosiaan. Mutta kaartilaiset eivät tiedä, millaisen pahuuden kanssa he ovat tekemisissä.”
”Kovin toivorikkailta he kuulostivat, ”pelastajiensa” heille saavuttua. Petettyinä he kuolevat, sillä Keisari kiroaa pettureiden sielut.”
”Aivan. Tämä vahvistaa kaikki johtolangat, Antares III:n avaruusrosvoilta saamistamme tiedoista lähtien. Jahti on pian päättynyt.”
”Kostomme miekka iskee heidät maahan, veli. Mutta saastuneet on eliminoitava.”
”Se on… valitettavaa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, häpeämme ei jää elämään heissä. Valmistele sellit, olemme vielä heiltä kätketyt ja uskon, että saamme vankeja.”
”Leijona olkoon kanssanne, veli Suurmestari. Langenneet katuvat pian syntejään, nopeasti tai herramme el’Jonsonin tuskat tuntien!”
Hahmoista pienempi, soturipappi, kääntyi ja poistui kammiosta koston hymnejä hiljaa laulaen. Valkoiseen terminaattorihaarniskaan varustautunut Suurmestari jäi vielä hetkeksi seisomaan holonäytön hohteeseen. Hän katsoi tarkkaan saalistaan ja käänsi sitten katseensa kaartilaisiin. Kirous roikkui heidän yllään, mutta heidän kuolemansa vapauttaisi heidät. Hänen omalle järjestölleen moista ei ollut suotu, menneisyyden pahuus täytyisi huuhtoa pois tuskalla ja verellä eikä tehtävä päättyisi tuhansiin vuosiin. Sitten hän kääntyi nurkassa seisovan palvelijan puoleen ja komensi puolikonetta kutsumaan Kuolonsiiven jäsenet suureen käskynantosaliin.
+++
Veli Eschiel lopetti rukouksensa. He lähtisivät pian taisteluun, kersantti oli jo käskynjaossa. Hän nousi pienen alttarin edestä ja siirtyi valmiushuoneen toiselle puolelle, asetelineelle. Huone oli viiden miehen taisteluryhmän valmistautumiseen tarkoitettu. Plas-teräksiset seinät sulautuivat siististi kulmien kivipilareihin jotka kohosivat kattoon yhtyen siellä holvikaariksi. Vain alttarin vieressä sijaitseva kaksiosaisen liukuoven muotoilu muistutti siitä, että he olivat avaruusaluksessa. Veli Amnon polvistui alttarin eteen Eschielin poimiessa aseensa telineestä. Avaruusjääkärin pyhä ase, bolter, vaati tarkkaa huoltoa. Oli luettava oikeat rukoukset ja lisättävä pyhät öljyt oikeassa järjestyksessä, jotta aseen henki ei loukkaantuisi. Se oli myös pidettävä ehdottoman puhtaana. Puhdistuksen Eschiel oli suorittanut edellisenä iltana ja nyt ase täytyisi enää öljytä oikein. Hän poimi tarvitsemansa välineet hyllyltä asetelineen vierestä ja istuutui huonetta kiertävälle kivestä ja teräksestä rakennetulle penkille huoltamaan asettaan, mutisten samalla rukouksia. Eschielin voimahaarniskan paksut sormisuojat tekivät öljyämisestä hieman hitaampaa, mutta hän oli harjoitellut tuhansia kertoja eikä vaivannut mieltään epämukavuuksilla. Tehtävä oli käsketty ja kaikkien tuli olla valmiina. Ovi liukui auki. Zechiel, Behemiel ja Elad, Amnonin taisteluryhmän muut jäsenet, astuivat sisään. He tulivat asevarastolta, jossa heidät oli puettu voimahaarniskoihinsa. Ainoastaan voimageneraattoripakkaukset puuttuivat. Ne asennettaisiin puvun selkään laukaisukammioissa. Soturit lukivat vuorotellen rukouksensa ja ryhtyivät sitten huoltamaan aseitaan. Veli Elad nosti raskaan tulitukiaseensa telineestä viimeisenä.
Asettaessaan öljyämistarvikkeita takaisin hyllylle Eschielin yli-inhimillinen kuulo paljasti oven käytävän toisella puolella avautuvan. Se oli kersantti Gadin taktisen ryhmän toisen taisteluyksikön valmiushuone. Eschiel tiesi, että heidän neljä veljeään olivat olleet huoneessaan jo ennen kuin hän ja Amnon olivat saapuneet omaansa, joten ovenavauksen täytyi merkitä kersantin itsensä saapumista. Pian tehtävä siis alkaisi, pian Keisarin viholliset saisivat maistaa Hänen vihansa polttavaa liekkiä! Muutkin olivat kuulleet oven äänen ja tulleet samaan tulokseen. Asehuoltovälineet kiirehdittiin hyllyilleen. Taistelijat jäivät seisomaan katseet ovelle suunnattuina. Pian ovi suhahtikin auki ja sisään astui kersantti Gad. Hän oli lukemattomien taistelujen veteraani ja noussut jaoksen sisäisessä arvoasteikossa jo korkealle. Hän kuului Kuolonsiipeen ja Järjestöön. Eschiel ei tiennyt tarkalleen, kuinka pitkälle kersantti oli edennyt, tai mitä synkkiä salaisuuksia tämä oli oppinut. Valkoinen kaapu, jota kersantti piti haarniskansa päällä, ei kuitenkaan jättänyt epäilykselle sijaa. Kersantin katse kiersi soturista toiseen. Hänellä ei ollut kypärää ja hänen bioninen vasen silmänsä hehkui punaisena.
”Veljet, on kiire. Ottakaa siis käskynne vastaan tässä ja nyt!”
”Käske meitä, veli kersantti, jotta Leijonan ja Keisarin tahto toteutuisi” vastasi ryhmä yhteen ääneen.
”Kuulkaa siis käskynne: planeetta allamme on pahuuden tyyssija, kaksi ihmiskunnan vihollista taistelee siellä. Kuvottavat tyranidit ovat saaneet vastaansa jotain vielä kuvottavampaa! Pettureita! Rykmentti ihmisiä on hylännyt Keisarin ja Ihmisyyden valon ja ottanut vastaan pettureiden ja veljensurmaajien komennon. Planeettaa emme voi muukalaissaastalta enää pelastaa, mutta voimme varmistaa, että harhaoppisia rangaistaan! Se on tehtävämme ja tämä ryhmä toimii tehtävän suorittamiseksi siten, että yllätämme heidät taivaista iskukapseleissa ja tuhoamme kaksi heidän bunkkereistaan sekä niiden raskaat aseet. Muut ryhmät toimivat vastaavissa tehtävissä ja näin varmistamme, että kun tyranidit saapuvat, ei kukaan pettureista pelastu. Tehtävän suoritettuamme Ukkoshaukat poimivat meidät. Tyranidien kimppuun ei ole tarpeen hyökätä tänään. On kiire, sillä emme halua jäädä niiden jalkoihin. Rukoukset suoritatte iskukapseleissa! Seuratkaa minua, Leijonan nimessä!”
”Ylistetty olkoon Leijona!” hyväksyi ryhmä tehtävänsä.
Kersantti Gadin taktinen ryhmä kulki siistissä jonossa laukaisukammioihin. Saavuttuaan perille he jäivät riviin seisomaan kun palvelijakoneet kiinnittivät heidän generaattoripakkauksensa. Eschiel tunsi tutun heilahduksen kun hänen haarniskansa konehenki totuttautui selkään liitettyyn valtavaan lisäpainoon. Hän vilkuili ympärilleen hillityin ja huomaamattomin liikkein. Suurin osa iskuryhmästä oli paikalla. Kersantti Edom ryhmineen, valkoisessa kaavussaan. Kersantit Daan ja Gaab, geneettiset veljet. Muinainen mestari Caleb koneeseen elävältä haudattuna, adamnatiumsarkofagi koristeltuna kuvilla hänen suurteoistaan. Sitten saapui Suurmestari ja häntä seurasivat Kuolonsiiven veteraanit valkoiseen terminaattoripanssariin puettuina. Suurmestari antoi katseensa kiertää valitsemaansa iskuosastoa.
”Veljet! Tänään Keisarin viha tuhoaa heidät, jotka ovat Hänelle selkänsä kääntäneet! Me iskemme nopeasti, me iskemme tehokkaasti ja kun petturit iskustamme horjuvat, jätämme heidät muukalaissaastan armoille, sillä muuta he eivät ole ansainneet jättäessään Ihmiskunnan! Olkaa nopeita, älkää epäröikö, sillä allamme on vain vihollisia! Tänään emme xeno-olentoja taistelussa kohtaa, sillä niitä on määrättömästi tällä tuomitulla planeetalla ja kuolema niitä vastaan merkitsisi ainoastaan hukkaan heitettyjä vuosia Leijonan palveluksessa. Pettureille kostamme. Pettureiden johtajat ovat minun, ja vain minun. He ovat varustautuneet mustaan voimahaarniskaan ja heihin kukaan teistä ei koske. He ovat Kuolonsiiven saalis! Nyt, menkää ja viekää Keisarin Viha pettureille! Ylistetty olkoon Leijona!”
”Kadu, sillä huomenna voit kuolla!” vastasivat iskujoukon rivit suureen ääneen.
Kaikki juoksivat iskukapseleihinsa harjoitellussa järjestyksessä. Jokaisella soturilla, aseella ja laitteella oli tarkkaan määrätty ja harjoiteltu paikkansa. Eschiel istui omalleen ja tunsi kuinka kapseli kiinnitti hänen haarniskansa istuimeen. Suuret paineovet sulkeutuivat kalahtaen, jokaisessa kapselissa täsmälleen yhtä aikaa. Eschielin korvissa suhisi kun kapselin konehenki liittyi hänen haarniskansa henkeen. Ne keskustelivat hänelle tuntemattomalla, kohisevalla kielellä. Sitten valtava tärähdys vavisutti maailmaa kun kapseli laukaistiin kohteeseensa. Lähtökiihdytyksen voimat repivät Eschieliä, mutta hän sulki epämiellyttävän tunteen ulos mielestään ja kertasi vihan katekismia. Hetken kuluttua kapseli ja haarniska pääsivät sovintoon ja hänen silmikkoonsa heijastui kohdealueen kartta ja taktista tietoa hänen tehtävästään. Kuvassa näkyi välillä häiriöitä kun henget riitelivät, mutta se oli tarpeeksi selkeä. Eschiel toivoi, että hänen haarniskansa muistaisi kaiken, minkä kapseli sille opetti. Haarniska oli saanut pahan osuman taistelussa kuukausi sitten ja sen henki oli suuttunut. Sillä oli vieläkin vaikeuksia muistaa asioita, mutta tämä tehtävä oli yksinkertainen. Eschiel voisi sitä paitsi luottaa veljiinsä ja kersanttiinsa, jos konehenki ei muistaisi… Silloin soturipapin ääni täytti hänen korvansa ja mielensä. Hän yhtyi rukoukseen kun kapselia repivät voimat kävivät yhä sietämättömämmiksi. Jarrutus oli alkanut ja lämpötila sisällä nousi huimaavaa vauhtia. Eschiel jatkoi rukoilua ja pakotti kivuksi muuttuneen tunteen pois mielestään.
+++
Juoksuhaudan pohjalla oli mutalammikoita. Niitä täytyi väistellä tuliasemien välillä kulkiessaan, sillä muukalaisten saapuessa oli satanut outoja itiöitä jotka olivat saastuttaneet veden ja mudan, tehneet niistä arvaamattomia. Varoituksia ei tietenkään ollut uskottu, ei, ennen kuin naapurijoukkueen Pressman oli astunut lammikkoon ja hänen jalkapohjansa olivat syöpyneet pois. Nekroottinen tulehdus oli muuttanut hänen jalkansa kuolleiksi ja mustiksi jo ennen kuin hänet saatiin sairastupaan ja lopulta koko telttakompleksi oli täytynyt polttaa liekinheittimillä, lääkintämiehineen kaikkineen. Niin nopeasti se oli levinnyt. Kaikki lammikot eivät olleet vaarallisia, mutta vaarallista ei voinut erottaa vaarattomasta. Liekinheitinten polttoainetta säästettiin taistelua varten, joten lammikoita täytyi vain väistellä. Niinpä Bergman hyppi vielä viimeistenkin mutakuoppien yli ja huokaisi helpotuksesta kiivetessään tuliasemaansa. Kersantti Jonesin ryhmä, hänen ryhmänsä, oli sijoitettu betonimuurilla ja muutamalla teräslevyllä vahvistettuun pesäkkeeseen, lähelle yhtä suurista bunkkereista. Bergman jakoi ryhmälle asevarikolta hakemansa ylimääräiset energia-akut laskivääreihin. Sitten hän asettui omalle paikalleen linjaan, Davidsonin ja Lopezin väliin. Kaukana horisontissa siinsi musta, kuhiseva massa. Vaikka siltä ei vielä näyttänytkään, se lähestyi vauhdilla. Puoli tuntia ja muukalaiset olisivat heidän kimpussaan, kuului virallinen arvio. Mustat pilvet niiden yllä iskisivät ennen olentoja, tuoden Keisari ties millaista sadetta heidän niskaansa. Kaartilaiset olivat pukeutuneet sadeviittoihinsa ja kaikilla oli suojanaamarit käden ulottuvilla. Bergman siirsi katseensa lähestyvästä painajaisesta vasemmalle, suuriin vuoriin. Vuorijono vasemmalla ja meri oikealla ohjasivat olennot suoraan kohti heidän asemiaan. Kaukana heidän takanaan näkyivät kaupungin korkeat tornit. Se olisi petojen kohde. Linjojen oli kestettävä.
”Älkäähän hätäilkö, pojat ja tytöt. Pian tykistö aloittaa soittonsa ja siitä alkaa noiden otusten tuomionpäivä!” yritti kersantti Jones piristää tunnelmaa, heikoin tuloksin.
Bergman kääntyi katsomaan oikealle, kohti valtavaa bunkkeria. Sen sisälle oli ryhmittynyt koko viides joukkue ja useita tulitukiryhmiä. Sen matalalle katolle oli rakennettu tukevat muurit, joiden suojissa kaksi Basiliski-telakanuunaa valmistautui avaamaan tulen. Muurit oli rakennettu siten, että kanuunat voisivat ampua myös suorasuuntaustulta niiden välistä. Ammuksiakin riitti. Bergman tiesi, että toivoa olisi. Paikalliset astropaatit olivat ehtineet lähettää hälytys- ja avunpyyntöviestit ennen kuin Varjo peitti poimuavaruuden. Apujoukot olisivat tulossa. Muukalaisten ensimmäisen aallon tiedettiin olevan suhteellisen pieni, ne eivät olleet vielä koonneet täyttä voimaansa. Ja ennen kaikkea, Keisari oli lähettänyt heille odottamatonta apua. Neljä mustiin voimahaarniskoihin pukeutunutta avaruusjääkäriä oli saapunut heidän tuekseen. Bergman ei ollut itse nähnyt näitä Keisarin sotureita, mutta kolmannen joukkueen Feitshans oli kertonut, kuinka nämä suuret soturit oli otettu rykmentin komentopaikalla iloiten vastaan ja kuinka he olivat kohteliaasti neuvoneet ja korjailleet everstin puolustussuunnitelman virheitä. Nyt se olisi täydellinen. Heidän raskaat aseensa ja tykistönsä jauhaisivat muukalaissaastan murskaksi! Linja oli vahva ja mahtavien liittolaisten ansiosta se kestäisi. Keisari hymyili heille tänään!
”Mikäs on mieliala täällä?” kuului kysymys heidän takaansa. Komissaari De Laurentiis tarkastuskierroksella.
”Hyvä! Me voitamme tänään, herra komissaari!” ehti Bergman vastaamaan, äskeisten mietteidensä innostamana.
”Näin on! Antaa niiden ötököiden tulla, saavat maistaa tätä!” huudahti Smith heilauttaen liekinheitintään päänsä yllä.
”Oikein. Kaartilaiset, taistelkaa Keisarin viha rinnassanne, älkääkä perääntykö. Eversti Milius toivottaa teille onnea” sanoi komissaari jatkaessaan matkaansa seuraavan ryhmän luo.
”Me voitetaan tänään, olen varma siitä” innostui pelokkaan oloinen Contekin toivomaan ääneen.
”Ollaanpa vain rauhallisia, niin meidän tuomiomme ei vielä koita. Ah, sieltähän se luutnantti tuleekin. Kuunnellaanpa viimeiset käskyt” määräsi kersantti Jones.
Luutnantti von Sydow astui komentoryhmä perässään asemaan. Hän oli paljastanut miekkansa ja vilkuili tämän tästä lähestyvää vihollista. Aurinko oli melkein peittynyt luonnottomiin pilviin. Pian sade alkaisi.
”Kuunnelkaa! Avaatte tulen välittömästi, kun otukset ovat kantamalla. Stone! Poledouris! Automaattikanuuna tuonne toiseen laitaan, sillä on paras tuliasema siellä. Ammutte heti kun voitte, mutta ammuksia tulee säästellä! Vain varmoja osumia. Muut yhtyvät tuleen kun otukset ovat lähempänä. Ja muistakaa ampua niitä isoja!”
Kanuunat jyrähtivät oikealla, lähettäen kuolettavan lastinsa muukalaisten niskaan.
”Pidätte hermonne kylminä, vaikka mitä tapahtuisi. Apua on tulossa, mutta jos nämä asemat menetetään, eivät inkvisiittorit tai avaruusjääkärit voi tehdä mitään hyväksemme. Vihollisella voi olla monenlaisia aseita, mutta pitäkää hermonne kylminä. Nyt, Keisari siunatkoon teitä. Meitä kaikkia”
Luutnantin mentyä Begman kääntyi katsomaan vihollisia. Niiden liikkeen saattoi jo havaita. Aurinko katosi ja tuulessa tuntui kauhea haju, kuoleman löyhkä. Se leijui mutaisen tasangon halki. Silloin sireenit ja hälyttimet alkoivat pauhata ympäri tukikohtaa. Suojeluhälytys! Kaikki toistivat komennon ja vetivät suojanaamarit kasvoilleen. Tiivistäessään pukunsa avoimia kohtia parhaansa mukaan Bergman tunsi yllättävän pelon aallon vatsassaan. Keisari tuntui yhtäkkiä olevan kovin kaukana. Itiöitä leijui taas ilmassa. Taivaalla kierteli jotain suurempaa. Jotain liian suurta… ja se eli! Bergman erotti valtavien siipien iskut mustaa taivasta vasten. Jostain kuuluu huutoa ja laukauksia. Tykit ampuivat taas. Koko ryhmä alkoi vapista ja vilkuilla toisiinsa. Juoksuhautaa pitkin kävelevä komissaari jäi katsomaan heitä hetkeksi ja vilkuilu loppui. Pelko oli todellista nyt.
”Katsokaa! Taivaalle!”
Bergman kohotti katseensa. Jokin lävisti mustien pilvien verhon. Pieniä välähdyksiä, esineitä syöksymässä alas huimaavaa vauhtia. Melkein kuin auringonvalo pääsisi läpi niiden tekemistä aukoista, ennen kuin ahnaat pilvet taas kokosivat verhonsa ja peittivät kirkkaat säteet. Esineet syöksyivät heitä kohti. Iskukapseleita! Avaruusjääkäreitä! Bergman oli niin innoissaan, että olisi voinut itkeä. Keisari oli pelastanut heidät viime hetkellä! Enää he eivät voisi hävitä!
”Ylistetty olkoon Keisari! Apujoukot saapuivat etuajassa!”
”Olemme pelastuneet! Keisarin viholliset saavat maistaa hänen Pyhää Vihaansa!”
”Ohjatkoon Keisari meitä taistelussa!”
Sitten kapselit iskeytyivät maahan heidän asemiensa eteen. Niiden ovet räjähtivät auki ja ulos syöksyi vihreään voimahaarniskaan varustautuneita sotureja, täydellisessä koordinaatiossa toistensa kanssa. Ne ryhmittyivät sekunneissa muodostelmiin ja alkoivat lähestyä… heitä? Miksi? Soturit eivät tuntuneet vilkaisevankaan vihollisiin. Oliko jokin vialla? Ei, avaruusjääkärien täytyi tulla neuvottelemaan taktiikasta, ottamaan asemat heidän rinnallaan… kaikki oli varmasti hyvin, sillä Keisarihan hymyili heille tänään! Lähimmästä kapselista purkautunut ryhmä jakautui kahteen osastoon bunkkerin edessä. Toinen osasto jatkoi juoksua bunkkerin taakse, toisen tullessa kohti heidän asemiaan. Ne liikkuivat niin nopeasti ollakseen noin isoja. Pieninkään liike ei paljastanut vähintäkään merkkiä epätietoisuudesta, kaikki näytti sujuvan kuin sitä olisi harjoiteltu lukemattomia kertoja. Sitten yksi niistä seisoi heidän tuliasemansa reunalla. Se katsoi Bergmania suoraan silmiin eikä sen kypärä paljastanut mitään tunteita tai ajatuksia.
+++
Eschiel katsoi petturia suoraan silmiin. Ne tuijottivat häntä pelokkaina suojanaamarin alta. Hän painoi liipaisinta ja petturin rintakehä räjähti punaiseksi raunioksi. Muut petturit tuijottivat häntä epäuskoisina naamareidensa takaa, mutta Eschielin neuroimpulssit olivat jo vaihtaneet aseen sarjatulelle ja seuraava yhdeksän raketin sarja teki vihollisryhmästä toimintakyvyttömän. Muutama jäi huutamaan, mutta heistä ei olisi enää vaaraa. Eschiel kirosi epätarkkuuttaan, kersantti rankaisisi häntä tästä hyvästä. Sellaisille ajatuksille ei kuitenkaan ollut aikaa. Hän hyppäsi juoksuhautaan, suoraan kaartilaiskomissaarin eteen. Komissaari huitaisi häntä energiamiekallaan, mutta isku oli huolimaton. Eschiel väisti nopeasti ja löi miestä aseellaan ennen kuin tämä ehti saavuttaa tasapainonsa. Komissaari paiskautui juoksuhaudan seinää vasten kallo murskana ja lyyhistyi sitten mutalammikkoon haudan pohjalle. Eschiel oli jo liikkeellä. Bunkkeri oli kohde.
”Kersantti Gad, vaihe yksi suoritettu.”
Hän jatkoi juoksuhautaa pitkin kohti bunkkeria. Kaikkialla kaikui tulitus. Vihollisen tykistö ampui vielä jossain, mutta pian sekin hiljenisi. Voimahaarniskan konehenki vaihtoi valon suodatusastetta hänen silmikossaan. Oli pimeää ja muukalaisten itiöt täyttivät ilman. Eschiel toisteli xenonsurman rukousta mielessään ja tutki näkökenttäänsä heijastuneita taktisia merkkejä. Kohtaamispisteeseen oli vielä kaksikymmentäkaksi metriä. Luku pieneni vauhdilla. Alueen kartta väreili hieman, ja kuva oli rakeinen. Konehenki ei ollut taaskaan tyytyväinen. Mutta se toimi tarpeeksi hyvin ja paljasti muun taisteluryhmän lähestyvän pistettä suunnitelman mukaan. Sitten hän näki heidät.
”Behemiel, Zechiel! Murtautukaa bunkkeriin ja puhdistakaa se Keisarin vihollisista Hänen kunniakseen!”
”Ylistetty olkoon Leijona, veli Amnon!”
”Elad, suuntaa tukahduttava tulipeite bunkkerin katolle ja suojaa etenemisemme!”
”Keisarin pyhä viha tuhoaa pimeyden, veli Amnon!”
”Eschiel, seuraa minua! Suoritamme rynnäkön bunkkerin katolle ja tuhoamme harhaoppisten tykistön! Keisarin nimeen!”
”Keisarin nimeen, veli Amnon!”
”Käynnistäkää ulkoiset vox-kaiuttimet!”
”Kadu, sillä huomenna voit kuolla!” kaikuivat viiden jumalsoturin epäinhimilliset äänet, metallisina taistelun ja kauhun yllä.
Eschiel juoksi kohti bunkkeria. Sen katolle oli hätäisesti heitelty muutamia hiekkasäkkejä joiden takana piileskeli kaartilaisia. Katolla oli kunnon muurit, mutta ne oli rakennettu puolustamaan toista suuntaa ja heidän takaapäin tulevaa iskuaan vastaan oli hyvin vähän suojaa. Hän näki jo kaksi telatykkiä asemissaan. Kaartilaisia oli niiden ympärillä lähes kolmekymmentä. Sisällä niitä olisi muutamia lisää, mutta toisten puhdistaessa juoksuhautoja olivat Zechiel ja Amnon heittäneet virus- ja polttokranaatteja bunkkerinaukkoihin, joten sisätilat olivat viime tarkastusta vaille puhdistetut. Las-tulitus kiihtyi välimatkan huvetessa, mutta Eschiel ampui tähdättyjä laukauksia juostessaan ja Eladin tulituki esti vihollista toimimasta tehokkaasti. Eschielin silmikkonäytössä välähti varoitus ja hän otti askeleen oikealle, murto-osa sekunnin ennen kuin Eladin ampuma sarja suhahti ohi hänen äskeistä juoksureittiään, tuhoten kasan hiekkasäkkejä ja niiden takana piilotelleet kaartilaiset. Las-ammukset kilpistyivät voimahaarniskoista harmittomina. Sitten juoksu oli ohi ja kaksi valtavaa hahmoa iskeytyi kaartilaisten riveihin.
Muutama petturi oli noussut ylös ja yritti pysäyttää heidät pistimillään. Avaruusjääkärien massa ja liike murskasi onnettomat yrittäjät alleen. Tarkasti ammutut raketit tappoivat kaartilaisen toisensa jälkeen. Paniikki levisi jo valmiiksi kauhun vallassa olleisiin sotilaisiin. Eschiel näki kahden hyppäävän muurien yli. Pudotus oli korkea, eivätkä he selviäsi vahingoittumattomina. Loput heittivät aseensa maahan ja pudottautuivat polvilleen, kuin rukoillakseen kahta panssaroitua jättiläistä. Petturien puhe oli muminaa, eikä sillä sitä paitsi ollut mitään merkitystä. Yksi tosin repi suojanaamarin kasvoiltaan yrittäessään rukoilla kurjan henkensä puolesta, mutta veti ensimmäisellä henkäyksellä keuhkonsa täyteen tyranidien itiöitä ja lyyhistyi maahan kurkkuaan pidellen. Miehen huulilta valui mustaa verta. Sille ei ollut mitään merkitystä. Amnon ja Eschiel vaihtoivat aseensa sarjatulelle. Ensimmäiset laukaukset ammuttiin yhtä aikaa ja vaikka petturit yrittivät heittäytyä suojaan, jopa suojata itseään käsillään, heidän kurjat kehonsa räjähtivät yksitellen veriseksi tohjoksi. Eschiel kiinnitti huomiota tähtäykseen ja tällä kertaa yksikään ei jäänyt henkiin. Hyvä!
Amnon kuunteli viestejä, ilmeisesti Zechieliltä, ja raportoi sitten kersantille. Eschiel antoi haarniskansa hengelle käskyn käydä läpi elektromagneettisen spektrin, etsiä vihollisen sanomia. Joitain hajanaisia viestejä kaikui hänen korviinsa, mutta ne katkeilivat kesken lähteen tuhoutuessa.
”Avaruusjääkärit hyökkäävät, toistan, ei… ei…”
”Kohteet A, K, M ja O menetetty…”
”…vaatii tilanneraporttia, toistan, kuvernööri Schwartze…”
Sitten konehenki ilmoitti, ettei voinut enää havaita vihamielistä liikennöintiä. Amnon oli siirtynyt ensimmäisen telakanuunan taakse ja Eschiel oli muutamalla harppauksella toisen luona. Tykkien viereen oli kasattu suuret määrät ammuksia. Eschiel tarkasteli omaa kohdettaan virittäessään krak-kranaatin ajastinta. Veli Eladin sarjat olivat paitsi surmanneet miehistön myös tehneet valtavan aseen toimintakyvyttömäksi. Sen hajonnut lukitussysteemi olisi kuitenkin mahdollista korjata, jopa ajoissa. Asiasta täytyi olla varma. Hän katsoi Amnoniin, joka nosti peukalonsa kohti mustaa taivasta. Muut olivat ulkona bunkkerista. Eschiel painoi sytytinpainiketta ja heitti kranaatin ammuskasaan. Hän vilkaisi bunkkerin katon näkymää vielä kerran. Kolmisenkymmentä kaartilaista makasi ympäri kattoa. Useilta puuttui jäseniä, jotka lojuivat jossain kauempana. Muutamalla ei ollut päätä. Tyranidien levittämät taudit olivat jo saastuttaneet ruumiit ja liha alkoi muuttua mustaksi tai vihertäväksi. Muurit olivat veriroiskeiden peitossa. Mikähän oli saanut nämä ihmiset kääntymään Keisaria vastaan? Sitten hän kääntyi ja juoksi Amnonin perässä alas rinnettä, kohti juoksuhautaa.
Valtavat räjähdykset vavisuttivat bunkkeriketjua. Jokainen tykki linjojen varrella tuhoutui lähes samaan aikaan. Ja räjähdysten valaistessa pimeyttä kaartoi pilviverhon läpi joukko Ukkoshaukkoja. Ne laskeutuivat ja nousivat jälleen minuuteissa, kadoten pian takaisin pimeyteen, kohti avaruuden tyhjyyttä. Kaartin jalkaväkirykmentti sai taistelukomppaniansa asemiin havaitakseen, että vihollinen oli kadonnut ja että tyranidien laumat olivat heidän kimpussaan.
+++
Terminaattorihaarniskan raskaat askeleet kaikuivat pimeässä kammiossa. Muinaiset servot vinkuivat kun Suurmestari liikutti panssaroitua kättään käynnistääkseen holonäytön. Siinä, hänen edessään, hehkuivat onnistuneesti suoritetun tehtävän tulokset. Kaartilaisten asemat olivat muukalaisten vallassa. Lauma oli iskenyt hämmennyksen vallassa olleisiin puolustajiin lähes vahingoittumattomana. Heidät oli jo lähes täysin pyyhitty pois, vain muutamat pienet pesäkkeet jatkoivat vastarintaa. Neljästä kohteesta kolme oli vangittu elävinä, tosin yksi kriittisessä tilassa. Ne olivat yrittäneet paeta ymmärtäessään tuomionsa saapuneen, mutta viimein nurkkaan ahdistettuina olivat taistelleet kaikin, epäilemättä pimeyden suomin, voimin. Veli Sachiel oli saanut surmansa. Hänen haarniskansa evakuointi oli viivyttänyt heidän lähtöään tarpeettoman kauan, mutta niin arvokasta artefaktia ei voinut jättää jälkeen. Yhdessä näytössä heijastui kuva viereisestä kammiosta, jossa Langenneet makasivat, kivisiin pöytiin kahlittuina. Lääkintämies taisteli haavoittuneen hengen säilyttämiseksi. Suurmestari näki, että kuollutkin oli kiinnitetty pöytään, varmuuden vuoksi. Ammottava haava olkapäästä rinnan poikki, melkein lonkkaan asti, ei tosin jättänyt epäilyksen varaa. Suurmestari oli raivoissaan hakannut Sachielin tappajan lähes kahtia. Hän rankaisisi itseään harkitsemattomuudestaan myöhemmin. Saavutus oli joka tapauksessa ollut loistava. Kolme Langennutta yhdellä nopealla iskulla!
Ovi aukeni hydrauliset männät raskaasti sihisten. Soturipappi astui sisään. Hänen kallonaamionsa makaaberi hymy toistui epäilemättä hänen kasvoillaan. Soturipappi tuli Suurmestarin viereen ja katsahti holonäyttöön.
”Totisesti on Keisari hylännyt petturit.”
”Todistajia ei jää. Vaikka joku olisikin päässyt pakoon muukalaisilta, hän tuhoutuu exterminatuksen pyhissä tulissa.”
”Milloin Keisarin fanaatikot saapuvat?”
”Liian myöhään. Poimuavaruusluotaukset ennen Varjon lankeamista osoittivat lähimpien laivastojen olevan liian kaukana ehtiäkseen.”
”Entä pakenijat?”
”Kaksi alusta yritti jättää kiertoradan, mutta miehistömme tuhosi ne. Hylyt saatettiin liikkeeseen kohti xenoaluksia.
”Ja kun laivasto viimein saapuu?”
”Me olemme odottamassa. Pysäytämme mahdolliset yhteydenotot planeetalta ja väitämme saapuneemme liian myöhään. Kaikki on suunniteltu ja valmisteltu.”
”Leijona on siunannut meitä tänään, veli Suurmestari.”
”Entä vangit?”
”Siunasin veli Sachielin ruumiin. Menen toteamaan vankien tilan seuraavaksi. Kolmaskin näyttää selviävän.”
Holonäytöllä valkohaarniskainen lääkintämies seisoi vääntelehtivän vangin vierellä tehden viimeisiä testejä. Verenvuoto näytti tyrehtyneen, ainoastaan kädentynkä vuosi vielä hieman, mutta sekin paranisi nopeasti. Toisessa kuvassa isoimmat xeno-olennot olivat jo ohittaneet puolustusasemat. Niitä seuraava pienten syöjäotusten matto näkyi outona, liikkuvana massana lämpökameran syötteessä. Kolmas kuva näytti tilastotietoja taistelusta. Koko operaatio laukaisusta telakointiin oli kestänyt tunnin ja viisi minuuttia, itse taistelukosketus oli ollut ohi seitsemässätoista minuutissa. Veli Sachiel oli ainoa kuollut, haavoittuneita oli viisi, ainoastaan yhden vaatiessa hoitoa. Paras osumatarkkuus oli kersantti Daanin ryhmällä, huonoin kersantti Gadin. Ja niin edelleen. Operaatio oli ollut loistava menestys.
”Mutta millä hinnalla…”
”Petturit ansaitsivat kuolemansa.”
”En kyseenalaista tekomme välttämättömyyttä. Planeetta ja sen kaikki asukkaat ovat pieni hinta jaoksemme kunnian ja tulevaisuuden rinnalla. Mutta silti… He eivät valinneet tätä kohtaloa.”
”Harvoille suodaan oikeus kirjoittaa tulevaisuutensa tässä maailmassa. He kuolevat palvellen Keisariaan, aivan kuten veli Sachiel kuoli palvellen Leijonaa. Sillä ei ole eroa.”
”Silti… olisin suonut noiden Langenneiden jäävän kiinni muualla. Avaruudessa. Miksi heidän piti tulla tänne?”
”Siitä synnistä he vielä maksavat, veli Suurmestari. Aivan kuten kaikista muistakin synneistään…”
”Pidäkin huoli siitä.”
Soturipappi poistui kammiosta ovien sihinän saattelemana. Suurmestari jäi yksin pimeyteen. Ainoastaan holonäytön kuvat loivat valoa hänen kasvoilleen. Hänen pyhä tehtävänsä, hänen kättensä jälki.
++++++++++++++++++++++
Tässäpä siis 40k-kisatarinani. Ei pärjännyt kauhean hyvin, sijoitus oli siellä jossain puolenvälin paikkeilla. Ideana tässä oli kirjoittaa fluffinmukainen mariinitarina Dark Angel-elementeillä. Idea oli mielestäni ihan hyvä, mutta inspiraationpuute toteutusvaiheessa teki tarinasta jotenkin kuivan. Tai jotain, sanokaa te. Kaartinkin pääsi mukaan, tunnelmanluontimielessä. Mutta mistä leffasta kaartilaisten nimet olivat peräisin? Keksikö kukaan?
[40k] Kisatarina: Hylätyt Petturit
[40k] Kisatarina: Hylätyt Petturit
"Ja tarkemmin silmäillen löydykkään ei mitään naurettavaa"
-
JEA
