Kerran sotureita

[Jurpo]

Kerran sotureita

Raivokkaan huudon säestyksellä sotamies Janson laukaisi automaattiaseensa kohti päälle huokuvaa massaa. Luoti osui päälle rynnistävän geenivarkaan päähän ja lennätti otuksen kirkaisten kiviin. Hänen huutonsa kuitenkin hilliintyi lippaan kilahtaessa tyhjäksi ennen kuin viholliset olivat kuolleet.

"Lataa", hän huusi kivien takana kuumeisesti lipastavalle korpraali Kilmeisterille. Kilmeister oli koko joukkueen paras lataaja, vaikka muuten hän oli melkoisen kelvoton sotilas. Kilmeister oli laiha, pelokas ja yritti aina sälyttää tehtävänsä muille, mutta näistä huonoista piirteistä huolimatta hän oli pidetty ja saanut jopa kuntoisuudestaan hätäisen ylennyksen ryhmän edellisen johtajan, kersantti Jorgosin noustua väärässä paikassa seisomaan. Geenivaras oli saanut hänestä otteen ja repäissyt hänen päänsä mukanaan.

"Valmis", Kilmeister huusi ja ojensi huimaavalla vauhdilla lipastetun lippaan Jansonille, joka ei ehtinyt kuulla häntä. Hän oli liian kiireissään tappaessaan tyranideja. Geenivarkaat olivat ilmaantuneet kuin tyhjästä ja lähestyivät kaikilta suunnilta. Kaartin 7. Rykmentin 3. Komppanian 1. Joukkue oli pulassa ja saarroksissa. Heidän koko rykmenttinsä oli pulassa tyranidien kirjaimellisesti ilmaantuessa maasta heidän kimppuunsa. Luutnantti Semper oli kuollut välittömästi ja kuria valvomaan määrätty komissaari oli ehtinyt karjaista teloittavansa kaikki pakenijat ennen kuin geenivaras oli repäissyt hänen molemmat käsivartensa irti valtavassa rusahduksessa.

Komentoketjun täydellinen tuhoutuminen oli ajanut ryhmät hajalleen ja jokainen puloustautui parhaansa mukaan olosuhteissa, joissa he saattoivat vain myydä henkensä kalliilla.

"Kirkuja-tappaja", konekivääriampuja Jaques La Marca karjaisi. Hänen konekiväärinsä oli leikannut tyranid-laumaa kuin heinää, mutta paraskin terä alkoi tylsyä, kun hänen lataajansa ja samalla vaimonsa Jeanne latasi viimeisen patruunalaatikon. He olivat olleet ikuinen mysteeri joukkueen muille sotilaille, sillä kaikesta ankarasta kurista ja hankalista olosuhteista huolimatta he olivat olleet yhdessä ja muodostivat hämmästyttävän tehokkaan tiimin käyttelemään konekivääriä. Kukaan koko joukkueessa ei tiennyt hetkeä, jolloin he olisivat riidelleet.

"Voi perse", kirosi Kilmeister ja kohottautui hätäisesti kivien raosta ampuakseen keittimellään tappavan lämpöaallon kohti Kirkujaa. Vaikka kyseinen ase leikkasi kaikesta läpi kuin veitsi voista, se ei itsessään ollut riittävän voimakas tappamaan Kirkujaa heti, vaikka se varmasti satuttaisi sitä. Ammus meni ohitse ja leikkasi yhden geenivarkaan hiiltyneeksi jalkapariksi. Vihasta karjaisten hän tarttui maassa lojuvaan Jorgokselle kuuluneeseen voimaveitseen ja huitaisi kohti rynnivää geenivarasta. Samalla hetkellä Janson laukaisi aseensa ja tappoi yhden geenivarkaan joka samalla romahti hänen päälleen. Hänet oli tuomittu.

Kilmeister tähtäsi iskuaan ja sohaisi ylöspäin saaden terän uppoamaan geenivarkaan silmään. Samalla kun koko otus kaatui hänen päälleen hän näki sen takana olevan suuren varjon. Kirkuja-tappaja ojensi tappavia, saksimaisia kynsiään leikatakseen hänet kahteen kappaleeseen. Yritys vääntää painava ja yhä sätkivä geenivaras päältä oli toivoton ja kynnen lähestyessä hän alkoi kirkua. Hän ei halunnut kuolla.

Valtava verivirta roiskahti Kilmeisterin päälle ja hän huomasi näkevänsä, kuinka kyntensä menettänyt Kirkuja-tappaja tujotti repeytynyttä tynkää kuin ihmetellen. Samalla hetkellä hän tunsi raskaan iskun osuvan päähänsä. Näkökentän sumentuessa hän näki, kuinka massiiviseen, sinisellä ja valkoisella koristeltuun panssariin pukeutunut soturi paiskautui epäröimättä kohti Kirkujan huomattavasti massiivisempaa torsoa. Iskun voima riitti kaatamaan otuksen ja soturi iski molemmissa käsissä pitelemänsä miekan suoraan otuksen päähän. Kirkuja-tappaja lopetti rimpuilunsa välittömästi.

"Keisarin nimeen", kuuli viereltään. Sotamies Janson oli huomannut saman ilmiön ja samalla hän näki lukemattomien sotureiden juoksevan heidän takaansa kohti tyranidien joukkiota. Lukemattomien sotureiden vihanhuuto kaikui luonnottomana harmoniana ja he tunsivat aistiensa tarkentuvan.

"Me pelastuimme...", Jeanne La Marca huudahti ja vaistomaisesti tarrautui yhä konekiväärin käsikahvoja pihtimäisesti puristavaa mieheensä. Jaques oli kuin lumottu ja osasi vain ynähtää. "..mutta keitä he ovat?" Jeanne kysyi itseltään. Hän oli kuullut tarinoita avaruusjääkäreistä ja heidän voimastaan tuhota Keisarin vastustajia, mutta ei koskaan ollut odottanut näkevänsä sellaista voimaa, kuin hän näki edessään.

Soturit juoksivat kohti vihollisiiaan ja yksikään isku ei vaikuttanut osuvan heihin. Heidän iskunsa viilsivät tyranideja kuin ilmaa. Yksikään jääkäri ei kaatunut hyökkäyksen aikana ja heidän sotahuutonsa kuului kuin kaiun vääristämänä. Se oli muisto onnellisemmilta ajoilta. Muistutus rohkeudesta, velvollisuudesta ja uhrimielestä, mikä loi valtakuntia ja sankareita.

Yksi jääkäreistä oli jäänyt seisomaan yksikseen heidän onnettoman puolustusasemansa viereen. Soturin sinisellä ja mustalla koristettu haarniska oli lukemattomien iskujen lommoma ja hänen paksut, ruskeat hiuksensa hulmusivat kuin tuulessa ja hänen ohimossaan oli laaja, puolikuun muotoinen arpi, missä hiukset eivät kasvaneet. "Kiitos..." Kilmeister sai sanottua.

"Sinun ei tarvitse kiittää meitä", jääkäri vastasi kääntämättä katsettaan taistelusta, mikä siirtyi huomattavalla vauhdilla horisontin taakse. "Teimme vain sen, mikä oli tarpeellista. "

"Mutta miksi ette jää tänne juhlimaan voitosta?" Janson ehti sanoa. Hän oli toipunut yllätyksestään nopeiten ja esitti parhaansa mukaan itsevarmaa.

"Vaikka pyyntönne miellyttää minua ja miehiäni suuresti, emme voi jäädä", jääkäri vastasi.

"Miksi ette?"

"Sillä kannamme mukanamme kadonnutta maailmaa. Palasta sellaisesta, mitä kerran oli", jääkäri vastasi surullisesti. Samalla hän kääntyi ympäri ja Kilmeister näki hänen jaostunnuksensa. Vaikka hän ei tuntenutkaan heraldiikkaa ja jääkäreiden tapoja, tunnus täytti hänet kauhulla. Kuvion keskellä oli tyylitelty planeetta, minkä ymärillä oli yhtä tyylitelty teräviä hampaita täynnä oleva kita. Punainen 8-kulmio oli kaikista alimpana kuviona ja Kilmeister tunsi sielunsa jäätyvän.

"Keisarin nimeen..." hän huokaisi ja asteli muutamia askeleita taaksepäin. Jääkäri näytti jos mahdollista vielä surullisemmalta.

"Ymmärrät varmaan miksi emme voi jäädä? " jääkäri sanoi.

"Tiedän. " Kilmeister sai vastattua.

"Näkemiin", jääkäri sanoi ja alkoi haalistua kuin olisi ollut pelkkä heijastus sotilaiden edessä. Ennen katoamista Kilmeister ehti kuulla jääkärin sanovan vielä muutamia sanoja. "...aseveli..."

"Hei. Korppu", Janson sanoi lyöden häntä olkapäälle. "Miksi olet noin pelästyneen näköinen? "

"Taisin nähdä juuri aaveen", hän sai sanottua.

"Mistä? "

"Sellaisesta, mikä on paras jättää omaan tietoon", Kilmeister sanoi nostaessaan kiväärinsä olalleen. Hän tunsi olonsa levänneeksi ja rauhalliseksi.

"Se oli kyllä melkoinen ihme," Janson selitteli. "En ole koskaan nähnyt miehen lyövän Kirkujaa ja selviytyvän elossa..." hän jatkoi, vaikkakin Kilmeister ei kuunnellut. Hän oli liiaksi omissa muistoissaan.

"Kerran he olivat sotureita", hän mutisi.

"Sanoitko jotain korppu?" Janson naurahti. He olivat kuin ihmeen avulla selviytyneet tyranideistä.

"En mitään. " hän sanoi epäröimättä. Se todellakin oli ihme, että he olivat selviytyneet ja ihmeitä tapahtui. Sellaista oli elämä.

[Andromedus]

Tosi hieno tarina. Sait jotenkin tunnelman peliin heti, näin sieluni silmin tyranid lauman hyppimässä kaartin puolustettuun asemaan.
Loppu oli yllättävä ja mystinen. Tosi hieno tarina kyllä, lyhyt ja ytimekäs.

Ps. vaikka tarina onkin tälläinen, voisko tähän saada jatkoa?:D

[Rautaharakka]

Tökki muutamassa kohdin, mutta muuten loistava! Ei liian synkkä ja iloinen loppu....
Jatka toki tarinaa!!!!