Verinen taival - osa I

[Andromedus]

Okei, tässä on tarina jonka väkersi tässä pari päivän aikana. Toivottavasti se on parempi minkä turinakisaan kirjoitin.

_________

Ruumini oli rikottu ja runneltu, elämänliekkini taistelisi vielä hetken, ennen kuin tuuli sen puhaltaisi sammuksiin. Haavani vuosivat verta, tuota elämän punaista eliksiiriä. Kuolema vaani jo lähellä, tunsin hänen kylmän hengityksensä niskassani.
Se ei haitannut
Ympärilläni oli kymmeniä ruumiita, kaikki minun ja kansani vihollisia. Kaikki nyt kuolleita. Hymyilin viimeisillä voimillani, koska olin saavuttanut tehtäväni ja kansani saisi olla rauhassa.
En tiennyt missä ystäväni nyt olivat, mutta en tosiasiassa välittänytkään enää, sillä suruni muuttui kaihoisaksi ymmärrykseksi ja kaikki alkoi vähitellen näyttämään selvältä.
Silmissä pimeni
Veitseni kirposivat otteestani, ne kalahtivat maahan suuressa hallissa, aiheuttaen metallisen kaiun. En tosiasiassa tarvinnut enää niitä.
Työ oli tehty
Kokeilin kahta nuolta vatsassani, en tuntenut enää kipua, vain niiden kylmän teräksisen läsnäolon sisuksissani. Valahdin polvilleni, elämäni lyhyt polku oli päättynyt aivan jonnekin muualle mihin sen olisi pitänyt. Ei se kuitenkaan ollut huono elämä.
Ei ollenkaan
Kaksi ihmismiestä, vanhempi ja nuorempi, astelivat luokseni. Heidän miekkansa olivat kylväneet kuoleman satoa ja kalma huokui jo heidän verisestä olemuksestaan.
”Arenna!”, vanhempi huudahti hätääntyneenä ja ryntäsi luokseni.
”Oli kunnia tuntea sinut, ystävä”, pihisin viimeisillä voimillani.
Kaaduin maahan, ja vaikka vatsassani törröttävät nuolet lävistivät minut, en tuntenut enää yhtään mitään.
Korteni katkottiin

”Hän on kuollut”, nuorempi miehistä sanoi.
”Hän oli hyvä soturi ja kuoli oikean asian puolesta”, vanhempi sanoi ja nousi pystyyn ruumin luota.
He pyyhkivät veret kuolleiden vaatteisiin, mutta juuri silloin salin toisessa päädyssä oleva ovi hajosi. Vartijat ryntäsivät kymmenissään paikalle täysissä aseissa. Vartijat asettautuivat hilparimuodostelmaan heidän eteensä, tukkien ulospääsyn.
Miehet katsoivat hetken toisiinsa ja vetivät miekkansa esille.
”Taidamme olla pulassa”, nuorempi miehistä sanoi, vanhempi vain tyytyi nyökkäämään.

Ei, ei tästä kaikki alkanut. Kysymys kuuluu, miten tähän loppuun päädyttiin.

Olen Arenna Aethon, Aethonin suvun nuorin tytär. Vietin varsin onnellisen lapsuuden Lothernissa, isäni Felwindonin kartanossa. Elämäni oli varsin tavallista, katsoin alas kaupungin kaduille kartanon parvekkeelta, kuvittelen itseni usein väkijoukkoon. Kuulin albatrossien ja lokkien äänet aina aamuisin ja meren tuoksu ilmassa oli eräitä mieluisimpia muistojani. Aloitin opiskeluni jo viisitoistavuotiaana, ja kymmenen vuotta myöhemmin minua opetettiin taistelemaan, sillä olin luonnonlahjakkuus, ja todella pätevä liittymään itse Avariellen, ikikuningattaren soturikaartiin, johon kuului vain naisia.
Kuitenkin, kun täytin kolmekymmentä, elämäni muuttui radikaalisti toiseen suuntaan.

Seisoin pihalla, keihäs tiukasti otteessani ja opettajani Terion edessäni. Kaksi muuta kouluttajaa oli jossain sivullani tai takanani, mutta en saanut katsoa kuin opettajaani. Keihään kärki ei ollut teräksestä taottu, vaan puusta hiottu, juuri kuten miekatkin mitä kouluttajani pitivät käsissään.
Kuulin vaimean askeleen takaani ja esineen halkomassa ilmaa. Käännyin ympäri ja torjuin täpärästi olkapäähäni suunnatun iskun. Taistelin takaisin, nopeasti ja sulavasti. Ehdin juuri mennä kyykkyyn, kun taakseni hyökättiin jälleen. Pistin keihäälläni hyökkääjää ja jatkoin taistelua toisen kouluttajan kanssa.
Viimein opettajani hyökkäsi, edestäni tosin. Taistelin molempia vastaan minkä taidoiltani taisin, mutta se ei ollut helppoa vaikka liikkeeni olivatkin ketterät ja harkitut. Iskuja vaihdettiin molemmin puolin, mutta tiesin että häviäisin jos sen tekisi jotain yllättävää.
Pyörähdin taaksepäin käsieni varassa ja asetin keihääni vasenta käsivarttani vasten, pistellen sen avulla tarkasti ja nopeasti. Osuin toiseen kouluttajaan, mutta Terion hyppäsi viereeni ja hänen aseensa kulki aivan kylkeni vierestä: väistin sen juuri ja juuri pyörähtämällä ympäri.
Pyörähdyksen aikana ohjasin keihästäni kuin miekkaa, ja iskin opettajaani kylkeen, kuten hänkin osui kipeästi vatsaani.
Taistelu oli päättynyt.
”Mainiota Arenna!”, Terion huudahti, vaikka olikin saanut aika tällin kylkeensä. ”Olet todella hyvä taistelija, sulokas ja sulavaliikkeinen. Juuri niin kuin muutkin Ikikuningattaren palvelusneidot”
”Kiitos Terion. Mutta, ainahan minä voisin olla parempikin”, sanoin, ajatellen juuri jomottavaa kipua vatsassani.
En ehtinyt sanomaan muuta, kun isäni tuli pihalle kartanon ovesta. Isäni oli kauniskasvoinen ja ylväs, hänen korpinmustat hiuksensa olivat aivan samanväriset kuin omani. Hänen hiuksensa olivat vain lyhyemmät, omani olkapäille saakka.
”Isä!”, huudahdin ja ryntäsin hänen käsivarsiinsa.
”Rakas tyttäreni”, hän sanoi lempeästi.
”Tänään on suuri päiväsi, eikö totta?”, isäni kysyi minulta. Tiesin kyllä että oli, olin odottanut tätä päivää pitkään.
”Kyllä isä, liityn Ikikuningattaren palvelusneitoihin. Se on suuri kunnia”, sanoin ja tunsin itseni ylpeäksi.
”Se on kunnia joka harvalle suodaan. Tule mukaani tyttäreni”, isäni sanoi ja otti kädestäni kiinni.
Heitin puukeihääni maahan, opettajani viereen ja hyvästelin kouluttajani.
Isäni vei minut kartanon läpi perheemme talleille. Tallit olivat siistit, palvelijat olivat pitäneet niistä hyvää huolta. Kahdeksan hevosta asui noissa talleissa. Menimme tummanruskean hevosen vierelle ja isäni taputti sitä tuttavallisesti kylkeen.
”Saat mukaasi Galthoksen, hän on ollut hevosesi lapsesta saakka”, isäni sanoi. ”Palvelijat pakkasivat jo muonat ja muut tarvikkeet matkallesi, sillä se ei tule olemaan kovinkaan lyhyt.”
”Tiedän, isä”, virkoin.
Olin onnellinen kun sain ratsastaa jälleen Galthoksella, hän oli hyvä hevonen ja lojaali ystävä.
”Näemme jälleen isä”, sanoin laatoitetun kadun varrella tallien vieressä.
”Kyllä lapseni, ikämme on pitkä ja seitsemän vuotta aikana lyhyt, hyvästi lapseni. Näemme pian”, isäni sanoi ja hyvästeli minut.
Ratsastin Lothernin ihmeellisestä kaupungista pois hitaasti, sillä en usein ollut sen katuja astellut. Korkeat olivat sen tornit taivaan kanssa kilpasilla, upeita sen marmoriset talot joissa köyhinkin asukas eli rikkaudessa. Menneet hallitsijat ikuistettuna valtavina patsaina ja suuret pilarit kertomassa menneistä ajoista. Lothern tosiaan oli ihmeiden tyyssija!
Ihmiset olivat kuitenkin tottuneita tähän loistoon, omiin asioihinsa uppoutuneina. Silti Lothern tarjosi joka päivä jotain uutta jokaiselle, sillä harva, jos kukaan, tunsi niin suuren kaupungin läpikotaisin.
Poistuin Lothernista, ratsastin päivän, ratsastin toisen. Nopeasti taittui taipaleeni, halki vehreiden metsien ja ohi suurten vuorten. Olin kuitenkin niin innoissani, että olin kulkenut aivan väärään suuntaan. Kirosin typeryyttäni, ja käänsin hevoseni meren rannan lähettyvillä, mutta huomasin jotain rannalla.
Vihernahkoja! Örkkejä vääräsäärisiä, hiisiä terävähampaisia. Näin niiden laivat, jos niitä vuotavia puukasoja voi siksi kutsua. Lahonneet laudat oli lyöty vinoon, ja naulat poimittu raunioista. Laivoja oli kymmenen, mutta vihernahkat liikkuivat sadoissa, ehkä jopa tuhansissa.. He rakensivat leiriä rannalle, ja kaatoivat puita Ulthuanin pyhältä maaperältä.
Päätin ratsastaa takaisin Lotherniin, ja kertoa tästä uhkasta. Kuiskin rohkaisevia sanoja Galthoksen korviin, ja ystäväni laukkasi yhä kovempaa, ja vain puolentoista päivän päästä olin jo Lothernissa. En tiennyt kenelle ilmoittaa asiasta, joten päätin ratsastaa kotiini. Olihan isäni sentään varsin merkittävä aatelinen Lothernissa. Köytin Galthoksen talleille, sillä en aikonut viipyä pitkään.
Astuin sisälle kartanoon. Outo hiljaisuus vallitsi siellä. Astuin suureen ruokasaliin, missä perheeni yleensä oli siihen aikaan päivästä. Avasin koristeelliset puuovet, mutta en ollut valmistautunut siihen mitä näin.
He olivat kaikki kuolleet.
Ryntäsin perheeni luokse, isäni, äitini, veljeni, siskoni. Kaikki neljä murhattuna. Suruni oli kyltymätön, kyyneleet valuivat noroina pitkin poskiani kun yritin herättää perhettäni, toivoin että se olisi pelkkää unta. Oli kuin osa sielustani olisi revitty pois minusta. Aivan kuin sydämeni olisi sahattu hitaasti kahtia ja raadeltu kappaleiksi. Raivosin ruokasalissa, heitellen astioita ja tuoleja sinne tänne. Tarvitsin jotain johon purkaa valtava raivoni.
Kuin ikuisuuksia myöhemmin, en edes muistanut mitä olin tehnyt, olin ajautunut synkkään nurkkaan salin kulmassa. Nyyhkytin, mutta kyyneleet eivät enää suostuneet valumaan. Surin, mutta suruni vain kasvoi. Yritin ymmärtää, vain kohdatakseni epäymmärrystä.
Saatoin istua siinä nurkassa tunnin, päivän, tai jopa viikon. En ollut perillä yhtään ajankulusta. Ehkä se selitti jotain että olin aivan järjiltäni. Päädyin lopulta ainoaan ratkaisuun joka antaisi surulleni lopun, sielulleni rauhan.
Jonkun täytyisi maksaa.
Kuulin ääniä, vaimeita kaikuja jostain päin kartanoa. Kuuntelin kun kaksi henkilöä keskustelivat, ja askeleet lähestyivät kohti minua. Kuuloni erotti sen, että he olivatkin pitkässä käytävässä ennen salia.
”Tytön on pakko olla täällä jossain, näin hevosen köytettynä ulkopuolella”, toinen sanoi.
”Olet oikeassa, kuulin äsken ääniä ruokasalista, mennään sinne.”
Tässä vaiheessa etsin aseet käsiini, kaksi veistä jotka löysin isäni ja veljeni ruumiiden vierestä. Osasin käyttää asetta kuin asetta, minut oli koulutettu siihen.
Askeleet lähestyivät, saappaat tömisivät marmorilattiaan vain muutaman kymmenen metrin päästä.
Kohta kaksi haltiamiestä, tavallisissa ruskeissa kaapumaisissa vaatteissa tuli ruokasalin ovelle. Heidän vaatteissaan oli verta, ja tunsin kun kiukkuni kumpusi jälleen sieltä mistä sitä olin ammentanut aikaisemminkin.
”Kukas se täällä”, keihäällä aseistettu sanoi, miekalla varustetun vain virnistäessä ilkeästi. He luulivat että olisin helppo saalis, mutta ei. He eivät tajuaisi edes tehneensä elämänsä suurinta virhettä.
”Joku joka haluaa nähdä teidät kuolleina”, vastasin, ja tempaisin veitseni ilman halki. Koston tulisilla siivillä terä lensi vastustajani kurkkuun, päättäen hänen taipaleensa.
______________________________

Tämmöistä väkersin. Antakaa kommenttia. Kirjoitan tähän jatkoa tarvittaessa.

[Andromedus]

Noh, ei yhtään kommenttia. Antakaa nyt edes jotain kommenttia *purskahtaa itkuun*!
EDIT:///

Annetaan... pidin tästä. Haltianeito lähtee kostoreissulle... mutta tuota noin, Örkkejä ulthuanin vuorten sisällä?

Ei vuorten sisällä, juuri niiden ulkopuolella. Tämäkin selviää kyllä ajallaan.

[Dalamar]

Annetaan... pidin tästä. Haltianeito lähtee kostoreissulle... mutta tuota noin, Örkkejä ulthuanin vuorten sisällä?

[Slingblade]

Tuotapa tuota...

Ei huono, mutta ei nyt varsinaisesti temmannut mukaansakaan. Alku oli kyllä hyvä, mutta varsinainen tarina ei oikein iskenyt. Kannattaa kiinnittää huomiota sanavalintoihin. Asiat voi sanoa niin monella eri tavalla, osa niistä on kömpelömpiä, osa jouheampia. Kannattaa panostaa jouheampiin . Odottelen jatkoa.

[Andromedus]

Juu, pitää kirjottaa seuraavasta sitten parempi. Yritin nyt kirjottaa minä muodossa, ja muutenkin tarina on aika kokeileva.

[Rune]

Ei tämä ollenkaan paha ollut. Alko erittäin mukavasti, ja haltiatarinaan juuri tällainen kirjoitusasu sopi erinomaisesti. Ehkä alku jäi liiankin hämäräksi, sen olisi voinut saada vielä vähän mielenkiintoisemmaksikin, mutta siitä en valita, mielellään kun luin kaiken muun. Ehkä kuitenkin taistelukohtaus oli jo hieman liioiteltu... Vaikka nämä ovatkin haltioita, niin vauhdittomasta ponnistuksesta voltti takaperin jonkun haltiankokoisen kohteen yli? Jos ei tässä elämässä, tai warhammerissakaan. Nyt kiinostaa kuitenkin mitä seuraavaksi tapahtuu.

[Andromedus]

Ei tämä ollenkaan paha ollut. Alko erittäin mukavasti, ja haltiatarinaan juuri tällainen kirjoitusasu sopi erinomaisesti. Ehkä alku jäi liiankin hämäräksi, sen olisi voinut saada vielä vähän mielenkiintoisemmaksikin, mutta siitä en valita, mielellään kun luin kaiken muun. Ehkä kuitenkin taistelukohtaus oli jo hieman liioiteltu... Vaikka nämä ovatkin haltioita, niin vauhdittomasta ponnistuksesta voltti takaperin jonkun haltiankokoisen kohteen yli? Jos ei tässä elämässä, tai warhammerissakaan. Nyt kiinostaa kuitenkin mitä seuraavaksi tapahtuu.

?
Eihän missään vaiheessa sanota että Arenna hyppää jonkun yli voltilla. Itseasiassa tuo kohta pitää muutenkin korjata.
Kiitos kommentista, pitää nyt kirjoitella lisää, mutta kommenttia toki saa tulla.

[Hollo]

Kyllä, tässä tarinassa oli jotain mukavan kotoisaa. Se oli mukavasti kerrottu ja muutamat riipivät kohdat olivat plussaa.

Mutta miksi siltikin näin? Miksi etenit asioissa aivan liian nopeasti? Olisit enemmän ihmeessä kertonut rouvan elämästä, kun nyt hän meni tuonne ja sen jälkeen takaisin ja sitten sinne ja vielä tännekin.

Että eipä minua muu tuossa haitannut, kuin juuri aivan liian nopea tempo ja kuvailun puute. Muuten hyvä.

[Andromedus]

Kyllä, tässä tarinassa oli jotain mukavan kotoisaa. Se oli mukavasti kerrottu ja muutamat riipivät kohdat olivat plussaa.

Mutta miksi siltikin näin? Miksi etenit asioissa aivan liian nopeasti? Olisit enemmän ihmeessä kertonut rouvan elämästä, kun nyt hän meni tuonne ja sen jälkeen takaisin ja sitten sinne ja vielä tännekin.

Että eipä minua muu tuossa haitannut, kuin juuri aivan liian nopea tempo ja kuvailun puute. Muuten hyvä.

Laitan neidit elämästä enemmänkin kuin eteenpäin mennään. Itseasiassa tämän piti olla prologi, mutta tästä tuli prologiksi liian pitkä.