Aallot tyrskyivät vasten kallioita pohjoisessa maailmankolkassa, jota ei moni enää tuntenut. Voimakas tuuli puhalsi niitä ujeltaen eteenpäin sateen ropinan ja salamoiden paukkeen tummalla säestyksellä. Vaikka koko taivas oli peittynyt öisen mustilla ukkospilvillä, paistoi kuu silti joka hetki yhdestä ainoasta raosta tuoden oudon utuisen sävyn synkkään rantamaisemaa. Läheisestä metsiköstä kuului kovia kauhunhuutoja eläinten kirmatessa sisämaahan pakoon luonnotonta myrskyä. Ne vaistosivat, että jokin oli vialla.
Toisin kuin kahden virstan päässä asuvat rantamökissään asuvat ihmiset, joiden kohtalo oltiin jo sinetöity.
Jaques tuijotti merta päästämättä ääntäkään, kädet velttoina sivuilla roikkuen. Hänen kokonaan punaiset silmänsä tähyilivät merta odottaen pienintäkin merkkiä.
Hän oli odottanut samalla tavalla kaksi vuorokautta.
Hänen ruumiinsa oli eritysen komea ja lihaksikas. Hänen pelkät käsi-ja hartialihaksensa olisivat voineet olla kyllin voimakkaat nostamaan puita juuriltaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista vaatetta suojaamassa yläruumistaan, vaan siihen poltetut tatuoinnit näkyivät selvästi usean metrin päähän.
Palava silmä ja kaksoiskäärme. Aikaa sitten maahan painuneen kaaosdemonin Kir-na Thzozin merkit.
Jaques odotti.
Hänellä oli kyllä aikaa. Mutta hän oli kärsimätön. Hänellä oli kiire tavata uusi herransa ja johtajansa.
Äkisti hän otti pari epäröivää askelta taaksepäin. Mustat housut kohahtivat, ja tummien sarvien välissä oleviin silmiin syttyi palava kiilto. Oliko hän viimeinkin nähnyt sen? Oliko vuosien etsintä ja jatkuva odotus viimein palkittu? Hän odotti vastausta. Odotti. Ja odotti. Ei mitään. Jaquesin jännittyneet lihakset rentoutuivat, mutta hän kiehui sisältäpäin raivosta ja pettymyksestä. Miksi demoni pisti hänet odottamaan? Mikä sillä kesti?
Noin neljissäkymmenissä oleva tummahiuksinen Bert katseli hermostuneena ulos ikkunasta rannalla sijaitsevasta mökistä salamointia ja ukkosen riehuntaa. Tuuli oli kyllin voimakas ujeltaakseen sisän ohuista tilkitsemättömistä raoista puuseinien hirsien välistä. Hänen vaimonsa Anna ja nuori, noin kuusitoistakesäinen tyttärensä Adriana istuivat matalan pöydän ääressä ja kastelivat Bertiä. Tavallisesti niin välinpitämätön ja tyyni talonisäntä oli nyt jännittynyt; kireä, ja hermostunut. Naiset katselivat häntä kiinteästi vaihtaen välillä huolestuneita silmäyksiä.
Tämä ei ollut luonnollista.
Sillä hetkellä se vihdoin ilmestyi. Hohtava kehä paljastui räjähdyksen voimalla kylmän, tyrskyävän meriveden ylle. Se oli kauhistuttava valo, taivaallinen ja palvottava. Se hohti kuin tähti joka olisi laskeutunut maan pinnalle. Mutta Jaquesin katse ei värähtänytkään. Hän tiesi hetkensä koittaneen.
"Nyt tämä pelleily saa luvan riittää!" ärähti Bert ja alkoi astella ulko-ovea kohti. Äskeinen valonvälähdys oli ollut liikaa.
"Minne sinä menet, isä?" kysyi hänen tyttärensä, jonka ruskeat palmikoidut hiukset kimaltelivat lumoavasti lyhdyn valossa. Mies otti suuren kirveen nurkasta ja kokeili sen terää.
"Ulos, ottamaan selvää, mitä tuo helkutin valo on! Jos se on joku uusi majakka tai merkkivalo, niin sen kyllä minä hoitelen! Tänne ei enää häiriköitseviä kauppiaita tule!"
"Mutta isä-", tyttö aloitti avuttomana. Hän tiesi, että jotakin pahaa oli tulossa. Hän tiesi, että isän ei kannattaisi mennä sinne.
"Hiljaa!" tiuskaisi mies. "Täällä määrään minä, ja minä teen täällä mitä minä haluan!" Naisten säikähtänyt ilme riitti Bertille, ja tämä paineli ulos huterasta puisesta ovesta. Naiset tuijottivat tämän perään hetken, ja katsoivat sitten toisiaan silmiin.
Jotakin kauheaa oli tulossa.
Sellaista myrskyä ei Bert ollut koskaan nähnyt. Tuuli miltei puhalsi hänet kumoon. Valtavat sadepisarat iskivät maahan kuin kivikuuro. Ukkonen oli kuin tuhannen kääpiökanuunan yhteinen pauke. Siitä huolimatta Bert painoi päänsä rinnuksille ja alkoi päättäväisesti astella kohti valoa ja välähdyksiä, jotka voittivat taivaalla välkkyvät salamatkin.
Hän liukasteli liukkailla rantakivillä eteenpäin, yhtä tuikea ilme kasvoillaan, mutta hänen päättäväisyytensä alkoi hiljalleen horjua. Uusi, toisenlainen ajatus juolahti hänen mieleensä. Miksi hänen tarvitsisi mennä urkkimaan muiden asioita?
Ajatuksesta huolimatta hän painosti itseään kuvitelmalla, että uusia kauppiaita ja tiedustelijoita tulisi taas urkkimaan heidän elämäänsä, ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Jokainen uusi askel oli vaikeampi, ja jokaisen askeleen jälkeen hänen teki yhä enemmän mieli paeta, piiloutua. Jokaisen askeleen jälkeen hänen mielensä valahti vain veltommaksi, puolustuskyvyttömämmäksi.
Jaques katseli ihastuneena, kuinka äärettömän kuuma tuli nousi vedenpinnan ylle ja räiskyen otti mahtavan demonin hahmon. Se oli hirmuinen. Se oli yli kahdeksan jalkaa pitkä ja sen koko läpikuultava ruumis oli liekeissä. Sen silmät olivat vain mustat kuopat kauheassa kehossa, mutta Jaques tunsi niiden katseen kauhean poltteen, kun se kohdistui suoraan häneen. Sillä oli valtavat pirunsarvet ja raa'at torahampaat.
Demoni oli voimakkaampi kuin Jaques oli odottanut.
"Mahtava Kaaoksen valtakunnan Suurdemoni Kir-na Thzoz, tervehdin sinua!" Mies huudahti polvillaan ja teki paljonpuhuvia eleitä käsillään saavuttaakseen demonin hyväksynnän. Se tuijotti häntä monta pitkää, tulentäyteistä hetkeäJaquesin sieluun ja tämän mieleen. Lopulta, tuntien mittaiselta janjaksolta tuntuneen tovin jälkeen se avasi suunsa ja puhui hirveällä ja alistavalla äänellä.
"Ja minä tervehdin sinua, minut esiin manannut velho Jaques Garidos, jolle olen oleva kiitollinen", se vastasi muodollisesti. Jaques nousi seisaalleen.
"Minulla on sinulle tehtävä, suuri demoniylimys, oletko valmis?" hän kysyi lujasti. Seurasi hetken hiljaisuus.
"Olen valmis." Äkisti se käänsi päänsä vasemmalle, kohti itää. Se oli huomannut jotakin, joka miellytti sitä melkoisesti.
Bert oli jo melkein siellä. Äskeinen välähdys, suurin siihen mennessä oli kaatanut hänet jo maahan. Vaivoin hän nousi pystyyn ja hoippui eteenpäin kuin humalassa. Hän puristi kirveen vartta lujasti. Kaikki ajatukset olivat kaikonneet hänen mielestään. Hän vain käveli kohti valoa. Hän käveli.
Demoni purskahti räikeään nauruun ja sitten Jaqueskin näki sen. Pitkähkö, suurta kirvestä kantava mies hoippui heitä kohti. Jo niinkin kaukaa huomasi, että hän oli ponnistellut suuresti edes lähestyessään demonia.
Helppo uhri Kir-na Thzozin kaltaiselle Kaaoksen ruhtinaalle.
Demonin nauru tuntui vaikeuttavan entisestäänkin ihmisen jo vaivalloista etenemistä. Hitaasti, hitaasti, hän tuli tämän eteen. Silloin se suuntasi polttavan katseensa pieneen ihmiseen edessään ja hymyili murskaavasti.
Ihminen ei kestänyt edes viittä sekuntia.
Bert painautui polvilleen mahtavan ja kauhean mahdin edessä. Kylmä hiki valui vuolaana hänen ohimoiltaan maahan. Hän ei ollut ikinä tuntenut mitään niin julmaa, niin kauhean palvottavaa. Demoni tuntui ahmivan häntä katseellaan. Lopulta, kun miehen viimeinenkin tahdonhippunen oli imetty kuiviin ja jäljellä oli pelkkää harmaata sumua ihmisen mielessä, demoni kysyi:
"Ja nyt ihminen, kuka minä olen?" Kysymys kidutti Bertin ruumiin jokaista sopukkaa. Hän ei voinut olla vastaamatta, hänet pakotettiin siihen.
"Herra, Herra", kuului heiveröinen ääni demonin jalkojen ruumiista. Tämä purskahti nauruun.
Oli kulunut jo tunti Bertin lähdöstä. Ei ollut kulunut hiiskahdustakaan. Ikkunasta näkyi enää harvoin valoja. Adriana ei malttanut pysyä paikoillaan, vaan hyöri hermostuneena ympäri mökkiä. Mikä isää viivytti?
Ei ollut kuulunut hiiskahdustakaan.
Miehen kasvoille levisi hulluntyytyväinen hymy. Nyt hän tiesi, mitä tehdä.
Ulko-ovi kolahti auki. Molemmat naiset hätkähtivät. Bert olim palannut, mutta nyt hänen tavallisesti hieman tyhjässä ja huolettomassa katseessa paloi helvetillinen tuli. Anna ei huomannut sitä, toisin kuin tyttärensä.
"Bert, missä sinä olet ollut? Me olimme niin huolissamme!"
Ja toisin kuin tyttärensä, Anna syöksyi suutelemaan ja syleilemään miestään pahaa-aavistamattomasti. Bert antoi hänen tehdä sitä hetken, mutta äkisti hän läimäisikin vaimoaan poskelle kämmenselälle, ja tämä kaatui maahan. Adriana kirkaisi. Bert nauroi.
Anna tuijotti epäuskoisena miestään. Kyyneleet kohosivat hänen silmäkulmiinsa, mutta hän pudisti ne pois ja nousi seisomaan. Hän katsoi miestään järkyttynyt ilme vaaleilla kasvoillaan.
"B-Bert? Mitä sinä-" hän ehti sanoa, ennen kuin mies löi hänet nyrkillään maahan. Adriana kirkaisi taas. Hän katsoi isäänsä alahuuli väristen ja kyyneleiden alkaessa valua poskille. Anna konttasi pöydän alle miestään pakoon. Bert nauroi.
Naiset huusivat häntä nimeltä, mutta Bert ei kuunnellut.
Hän tarttui oven ulkopuolella lojuvaan kirveeseen.
Mielipuolisesti virnuillen hän alkoi aastella kohti vapisevaa ja itkevää perhettään. Nämä huusivat häntä nimeltä, yhä uudestaan, uudestaan.
Kirves heilahti.
Adriana kirkui kyyneleittensä läpi nähdessään äitinsä pään putoavan lattialle kierien siinä hetken.
"Mikä sinua vaivaa, isä, mikä sinua vaivaa!" hän kirkui itkiessään. Bert hymyili julmasti.
Kirves heilahti, eikä siinä talossa puhuttu enää ikinä.
____________________________________
Demoni Kir-na Thzoz katseli tyynenä vehreitä maita ja valkeita tasankoja, jotka levittäytyivät hänen edessään. Siellä täällä karjapaimenet katselivat lampaidensa perään. Vaisu hymy kohosi demonin kasvoille.
Tämä kaikki tulisi olemaan hänen. Ja vain hänen.