Sotavankia en suunnitellut etukäteen - tarina suorastaan tursui päästäni ulos. Mielestäni ihan hyvä luomus (ja olisi ehkä ansainnut pari pistettä enemmän...
)_____________________
Sotavanki
Kun Garhand sivalsi miekallaan pään irti häntä uhmaavalta palkkasoturilta, hänen mielessään risteilivät ajatukset siitä, että hän saattaisi kuolla millä hetkellä hyvänsä. Hän käännähti kannoillaan, veti säilänsä taakse ja syöksi sen toisen vihollisensa rintaan. Miekankärki iskeytyi paksuun nahkapanssariin ja tunkeutui vaivoin sen läpi. Nahkan takana odotti metallisilmukkapaita, ja siihen miekka ei pystynyt tekemään reikää. Iskun voima kuitenkin tyhjensi ilmat soturin keuhkoista, ja tämä horjahti tasapainonsa puolesta kamppaillen. Garhand kiskaisi miekkansa irti ja pisti sillä sotilaan kurkkua. Teräs lävisti ihon, ja tuoreenpunainen veri pulppusi ulos haavasta kuin kirkas vesi suihkulähteestä. Garhand potkaisi kuolinkamppailuaan käyvän vihollisen pois ja kävi uuden miehen kimppuun armottomalla raivolla, hakaten tämän puolustusta huohottaen uupumuksesta mutta suostumatta antautumaan väsymykselle sen enempää kuin tälle kapiselle pelkureiden palkka-armeijalle.
Garhandin joukko oli pieni; siihen kuului vain sata jalkamiestä ja kaksikymmentä ratsastajaa. Mutta jokainen hänen sotureistaan oli Keisarikunnan parhaimmistoa, eliittivartiostoa, joka oli koulutettu taitavaksi niin miekkojen, keihäiden kuin jousienkin käytössä. Soturit olivat älykkäitä ja tunsivat parhaat taistelutekniikat, ja heidän kenraalinsa, Marienburgin Garhand Rotterinpoika, oli tunnettu kautta kaikkien maakuntien. Hän oli ollut voitokas lukuisissa sodissa niin vihernahkoja kuin rottamiehiäkin vastaan, ja hänet muistettiin aina Rudenheimin taistelusta, jossa hän oli puolustautunut ylivoimaista vihollisarmeijaa vastaan vain pienen rykmentin voimin kolmen päivän ajan, kunnes Reiksguardin ritarit olivat saapuneet apuun. Hän oli pitkä ja laiha mies kolmissa kymmenissään, ja hänellä oli kaidat, komeat kasvot. Hänen kasvojaan peitti tumma parransänki, ja hänen tukkansa roikkui harteilla pitkänä ja vielä harmaantumattomana.
Garhand oli ollut matkalla kotiinsa Marienburgiin pitkän ja rasittavan sotaretken jälkeen. Hänen joukoistaan oli jäljellä vain murto-osa, mutta tappioistaan huolimatta hän oli ollut jälleen voittaja ja ajanut hiisien sotajoukot takaisin vuorten yli. Kotona häntä olisi odottanut sankarin vastaanotto, keisarin kiitokset ja kansan suosio. Mutta Suure metsän siimeksessä naamioituneiden, ulkomaalaisten soturien palkka-armeija oli yllättänyt hänen joukkonsa sivustoista ja pyrki mitä ilmeisimmin surmaamaan jokaisen. Vihollisilla oli kenellä mustat ja kenellä ruskeat, polveen ulottuvat kaavut ja samanväriset kangasnaamiot, jotka peittivät kasvot jättäen vain silmät esiin. He kantoivat julmia, teräviksi hiottuja leveäteräisiä sapeleita joilla he silpoivat Garhandin miesten haarniskoita palasiksi. Nämä soturit olivat mitä ilmeisimmin taitavia taistelijoita, ja heitä oli enemmän kuin keisarikuntalaisia. Garhand oli ennenkin nähnyt kaukaisten Arabian erämaiden miehiä, ja heistä ei voinut erehtyä. He olivat raivokkaita taistelijoita ja palvoivat outoa pakanajumalaa. Ja nyt he teurastivat Garhandin miehiä nopeaan tahtiin.
Minä kuolen, Garhand mietti lyöden maahan haarniskoimattoman arabin. Tämä on elämäni viimeinen päivä. Hän koetti vetäytyä etäämmälle vihollisista saadakseen aikaa ajatella, mutta hänet oli saarrettu. Hän alkoi olla varma, että hyökkäyksen takana oli hänen kateellinen serkkunsa Mogghard, josta oli tullut hänen pahin vihollisensa. Viha alkoi kuplia hänen sisällään. Hän oli kuvitellut pääsevänsä pitkän sodan jälkeen hetkeksi lepäämään, mutta hänelle ei sallittu edes sitä. Jos hänen täytyi kuolla, hän veisi mahdollisimman monta vihollista mukanaan.
Hän karjaisi sanattoman sotahuudon, kohotti kalpansa ja syöksyi naamioituneiden palkkasoturien kimppuun sokeana kostonhimosta. Nämä puolustivat itseään miten pystyivät, mutta heidän taitonsa eivät vetäneet vertoja Garhandin vihalle. Hän iski heitä maahan miten pystyi, lähettäen heidän veriset raatonsa aluskasvillisuuteen makaamaan ja sielunsa helvetin tuleen. Hänen kilpensä oli haljennut, mutta puolustautuminen ei enää kiinnostanut häntä, vaan ainoastaan näiden kerettiläisten tuhoaminen.
Yhtäkkiä hän löysi itsensä vailla vastustajaa. Hänen jaloissaan lojui melkein tusina kuollutta naamiosoturia, ja veri tippui hänen punaiseksi värjääntyneestä miekastaan. Suuret, tummat ja käppyräiset ikitammet seisoivat ylhäisinä hänen ympärillään täydessä loistossaan, ja vihreät lehvistöt riippuivat kattona hänen yllään. Auringon valokehrä erottui valkeana suurten lehtikerrosten takana. Linnut olivat vaienneet taistelun alkaessa, mutta nyt kun hiljaisuus oli laskeutunut, ne olivat alkaneet jälleen visertää. Kirkas kesäpäivä soi lämpöään Garhandille. Hän seisoi yksin metsässä, eikä missään ei näkynyt liikettä. Taistelu oli päättynyt.
Hiljalleen kuolevien vaikerointi nousi kuuluviin. Garhand lähti varovasti liikkeelle, koetellen niveliensä kestävyyttä. Hänen vaatteensa olivat parista paikasta viilleltyjä, ja hänen kylkensä ja käsivartensa vuosivat verta, mutta hän oli selvinnyt pahemmitta vammoitta. Hän käveli ympäriinsä kauniissa lehdossa, ja näki maassa paljon kuolleita, niin vihollisia kuin asetovereitaankin. Hän tunnisti monet kasvot, jotka olivat vääntyneet viimeiseen kuolinirvistykseen. Punainen veri tahri saniaisia ja puolukkapensaita, ja sitä tippui koko ajan lisää ruohikkoon hänen miekkansa kärjestä. Punainen ja vihreä risteilivät joka puolella kuin elämän ja kuoleman tanssissa.
Vaikerrus hiljeni. Eloonjääneitä ei ilmeisesti ollut muita kummaltakaan puolelta. Ajatus niin monen ystävän menetyksestä riipaisi Garhandin sydäntä syvältä. Hän kumartui repäisemään yhden kuolleen arabin kaavusta riekaleen ja pyyhki sillä ensin hien otsaltaan ja sitten hurmetahrat miekastaan. Sidottuaan vasemman käsivartensa haavan toisella kankaanpalalla ja työnnettyään miekkansa jälleen huotraansa hän muodosti kämmenillään torven suullensa ja alkoi huudella miestensä nimiä. Kukaan ei vastannut niihin, ja hän onnistui vain karkottamaan linnut jälleen tiehensä. Pian nekin palasivat, ja hänestä kuulosti kuin niiden laulukin olisi tarkoitettu vain pilkkaamaan häntä.
”Kirottua”, hän mumisi itsekseen. Hiljaisuus tuntui unenomaiselta ja epätodelliselta äskeisen metelin jälkeen. Hän melkein odotti heräävänsä leiristään vuorilta, ja nipisti poskeaan varmistaakseen ettei kaikki ollut vain pahaa unta.
Sitten hän otti suunnan auringosta ja lähti jatkamaan matkaansa kohti Marienburgia. Muutaman askeleen otettuaan hän tunsi jonkin kylmän, kovan ja terävän laskeutuvan niskalleen. Se painui hänen ihoaan vasten saaden sen nousemaan kananlihalle. Garhandin niskavillat kohosivat pystyyn, ja hänen kätensä alkoi vaistomaisesti hakea miekankahvaa.
”Kuka olet?” hän kysyi äänellä, joka oli niin vakaa, ettei se kuvastanut lainkaan hänen todellisia tunteitaan. Hän ei liikauttanutkaan päätään ja yritti hillitä hengityksensä ja sydämensä tahteja.
”Minun nimeni”, sanoi nuoren miehen ääni hänen takaansa, ”on Marco al’Djinai. Sapelini on kurkullasi ja voisin surmata sinut näille jalansijoillesi millä hetkellä hyvänsä.” Tämä tiedotus annettiin oudolla, ulkomaisella korostuksella.
”Vai niin”, Garhand sanoi hyvin rauhallisesti. Nyt ei ollut varaa tehdä virheitä tai äkkinäisiä liikkeitä. ”Mitä tahdot? Kuka teidät lähetti?”
”Marienburgin Mogghard”, Marco vastasi. Hänkin oli rauhallinen, mutta kenties hieman hermostuneempi kuin Garhand. Kenraali oli ollut tällaisessa tilanteessa monta kertaa ennenkin, ja tiesi miten asiat piti hoitaa. Etelän soturi oli selvästi paljon nuorempi ja kokemattomampi, ja tilanne sai hänet rauhattomaksi vaikka hän olikin miekan terveellisemmässä päässä.
”Arvasin sen”, Garhand mumisi. ”Oliko tehtävänne surmata kaikki?”
”Kyllä.”
”Miksi siis olen vielä elossa?” kenraali kysyi. Se oli riskialtista, mutta saattoi olla avain ratkaisuun.
Hän kuuli, miten Marco availi ja sulki sanattomasti suutaan. Etelämaalainen ei siis tiennyt vastausta itsekään. Hänellä ei mitä ilmeisimmin ollut sydäntä surmata avutonta vihollista. Tämä hämmästytti kenraalia, joka oli aina pitänyt Keisarikunnan ulkopuolisia kansoja kerettiläisinä teurastajina, joilla ei ollut omaatuntoa. Garhand veti keuhkonsa täyteen ilmaa, tarttui miekkansa kahvaan, kiskaisi uskollisen aseensa esiin ja jatkoi liikettä sivaltaen säilällä taaksepäin samalla kun itse kiepahti ympäri. Miekka osui johonkin ja viilsi sitä suurella voimalla. Marco parkaisi kivusta ja kaatui maahan. Garhand onnistui säilyttämään tasapainonsa, oikaisi itsensä, laski miekkansa kärjen Marcon kurkulle ja katsoi veren tahrimassa aluskasvillisuudessa lojuvaa nuorta miestä tarkasti. Tämä oli haavoittunut Garhandin miekaniskusta, mutta ei kovin pahasti. Hänen oikea kylkensä vuoti verta, mutta ei paljon pahemmin kuin kenraalin oma kylki. Arabi oli vaaleahipiäinen, ja hän oli riisunut naamion, jollaista hänen asetoverinsa kantoivat. Hän oli laiha, ja hänen kasvoistaan näki että hän oli tuskin kahtakymmentä vuotta vanhempi. Hänellä oli kaunis, musta tukka, joka muistutti Garhandin omia hiuksia. Kenraali näki heti, että kyseessä oli arvoton rivisotilas, jolla ei ollut päätösvaltaa armeijassaan.
”Oliko tämä ensimmäinen taistelusi?” hän kysyi. Marco nyökkäsi vastaukseksi. Nyt kun osat olivat vaihtuneet, arabi oli selvästi hermoromahduksen partaalla. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hänen kasvonsa olivat hien peittämät.
Garhand ajatteli tarkasti. Nyt hänellä oli mahdollisuus kostaa Mogghardille julkisesti, sillä Marco voisi todistaa Mogghardin palkanneen palkka-armeijan surmaamaan serkkunsa. Keisari langettaisi kuolemantuomion moisesta rikoksesta, ja Garhand pääsisi serkustaan eroon lopullisesti.
Kenraali nosti miekkansa, kuivasi Marcon veren sen terästä tämän omiin lahkeisiin ja työnsi sen jälleen huotraan. Sitten hän haki katseellaan jonkun toisen arabin ruumiin ja repi tämän vaatteista samanlaisia suikaleita joilla oli sitonut käsivartensa haavan. Hän tarttui Marcon ranteisiin kovakouraisesti ja sitoi ne yhteen kangassuikaleilla. Hän varmisti kankaan olevan kestävää ja tarkisti, että solmut pitivät. Sitten hän kiskoi Marcon jaloilleen ja tyrehdytti verenvuodon tämän kyljestä.
”Minä tarvitsen sinua ja sanojasi Marienburgissa”, Garhand sanoi. ”Sen vuoksi saat elää. Saat kävellä edelläni koko matkan kaupunkiin, ja jos yrität jotain, minä tapan sinut. Onko selvä?”
”On, herrani”, Marco vastasi käheällä ja särkyneellä äänellä. Hän nielaisi, sulki silmänsä hetkeksi selvittääkseen ajatuksiaan ja kysyi sitten: ”Mikä teidän nimenne on, herra?” Garhand hymyili vastaukseksi. ”Senhän sinä tahtoisit tietää.”
Metsä oli jäänyt taakse. Vanki ja vangitsija kulkivat nyt korkeassa maastossa karuilla kallioilla. Puita kasvoi harvassa, ja nekin muutamat, jotka sinnittelivät kuivassa maaperässä, olivat pieniä ja käyriä mäntyjä. Ylhäältä näki kauas, mutta näköala paljasti lähinnä lisää kallioita ja Suuren metsän takanapäin. Oli kaunis keskikesä, ja kelit olivat olleet harvinaisen kauniit. Idässä oli ollut suorastaan tukahduttavan kuuma, mutta rannikkoa lähestyttäessä sää alkoi viiletä ja käydä miellyttävämmäksi. Marco oli selvästi tottunut paljon lämpimämpään ilmastoon, sillä hän selvästikin värähteli kylmästä päivinä, jotka Garhand koki lähinnä mukavana vaihteluna jatkuvaan helteeseen.
Arabilla oli hyvä kestävyys, ja hän pysyi Garhandin määräämässä tahdissa kylkensä vammasta huolimatta. Vanki ei valittanut, ja hän ei milloinkaan pyytänyt ruokaa tai juomaa. Kenraali oli ottanut mukaansa löytämiään ruokavaroja, joita molemmilla armeijoilla oli ollut, ja jakoi niitä Marcon kanssa kerran päivässä. He nukkuivat kuutisen tuntia joka yö ja kävelivät ripeää vauhtia. Pian Garhand itse alkoi väsyä, mutta Marco jaksoi yhä matkata eteenpäin.
Jokaisena aamuna, keskipäivän hetkenä ja auringon laskiessa nuori palkkasoturi vaatimalla vaati saada käydä polvilleen ja lausua rukouksen jumalalleen. Moinen hurskaus saattoi Garhandin hämmennyksiin, eikä hän jaksanut vastustella. Sitä paitsi lepotauko teki hänellekin hyvää.
Kun tätä oli jatkunut noin viikko ja he kulkivat korkeilla kallioilla, Garhand kysyi puuskutusta pidätellen: ”Miten sinä jaksat aina vain jatkaa matkaa? Kätesi ovat sidotut ja olet haavoittunut, mutta olet silti väsymätön.”
”Olen varttunut suurissa erämaissa, ja siellä ei ole varaa väsähtää”, Marco vastasi ylpeään sävyyn. ”Lapsesta asti olen taittanut pitkiä matkoja hankalissa olosuhteissa. Minulla on verrattain huono kunto kansani keskuudessa.”
Garhand huokaisi. ”Olisipa minulla tuhat sinun kaltaistasi soturia, ja valloittaisin koko maailman.”
”Kenties”, Marco vastasi huvittuneena. ”Miksemme me sitten ole vallanneet maailmaa?”
”Koska teillä ei ole minunlaistani johtajaa”, Garhand vastasi ykskantaan.
Marco naurahti, ja hänen äänessään kuului aitoa iloa. Garhand mietti, huomasiko poika sitä itsekään. ”Sinä ja sinun Keisarisi ette ole mitään verrattuna Etelän suurten kaupunkien sotaruhtinaisiin, jotka ovat päihittäneet tuhatkertaisesti suurempia vihollisjoukkoja. Meissä on enemmän ytyä kuin kenessäkään. Sinun, arvon keisarikuntalainen herra, pitäisi nähdä Harushinin kaupungin loisto, jolle Middenheim tai Nuln eivät voisi milloinkaan vetää vertoja.” Marco huokaisi, ja hänen silmänsä lasittuivat ikään kuin hän olisi nähnyt jotain, joka ei ollut paikalla. ”Harushinin kristallitornit ja kultakupolit, norsunluiset palatsit ja valtavat muurit, joihin kaikkien vihollisten armeijat ovat sortuneet, lyövät laudalta kaikkien maiden kaupunkien kauneuden. Harushinin vanhimpien viisaus on ylitsekäypää ja iankaikkista, ja he tuntevat maan synnyn ja elon ja kuoleman, ja he tietävät Vanhimmat Salaisuudet ja vastaukset Tuhanteen Kysymykseen, ja he osaisivat kertoa tuhat henkeäsalpaavaa tarinaa. Harushinin aarrekammiot pursuavat nykyajan mekaanisia ihmeitä ja menneiden aikojen ihmeellisiä taikavoimia, ja äärettömän arvokkaita jalokiviä ja kultaesineitä, ja niiden avaimet ovat maailman kallein aarre, joiden hallinnasta on käyty kymmenen sotaa. Ja entä Harushinin sotilasmahti, ystäväni Marienburgilainen kenraali!” Marco iski silmää Garhandille, joka kuunteli hämmästyneenä ja lumoutuneena. Nuori arabi selvästi nautti maansa ihmeiden paljastamisesta keisarikuntalaiselle, joka muuttui pikku hiljaa kateudesta vihreäksi. ”Kalifin armeija käsittää enemmän miehiä kuin Suuressa metsässä on puita tai Kaaoksessa demoneita, ja jokainen on koulutettu upseerin veroiseksi miekkailijaksi ja jousiampujaksi ja ratsumieheksi. Jos he kaikki lähtisivät sotaan, maailman maat saisivat pelätä.”
”Miksei sinun kansasi sitten ole jo valloittanut koko Vanhaa Maailmaa?” Garhand kysyi huvittuneen epäilevästi.
”Koska Harushinin ruhtinas tietää, että sota ei tuo ratkaisua. Hän ei halaja maallista valtaa, vaan on hurskas mies. Jumalamme ei sallisi sellaista suursotaa, sillä se toisi loppujen lopuksi vain tuskaa. Maailma on tarpeeksi synkkä ilman moista verenvuodatusta.”
Garhand päästi pitkän, kunnioittavan vihellyksen. ”Kuulostaa siltä, että tämä Harushin on komea kaupunki, ja nyt tahtoisin kovasti nähdä sen. Ehkäpä matkaan Arabiaan jonain päivänä.”
”Matka on sen arvoinen, kenraali”, Marco vastasi vilpittömästi.
Hiljaisuus laskeutui kahden miehen välille, kun molemmat vaipuivat omiin maailmoihinsa. Garhand ajatteli kotiaan Marienburgissa ja yritti kuvitella Harushinin loistoa, ja Marco muisteli ainoaa käyntiään Tarujen Kaupungissa, ja näki sielunsa silmin sen kauneuden.
Sinä iltana Garhand antoi Marcolle tavallista enemmän ruokaa ja söi itse vähemmän.
* * *
Matka alkoi taittua, ja Marienburg lähestyi. Matkanteko oli muuttunut melko hauskaksi, sillä nyt miehet eivät enää olleet juroja ja hiljaisia, vaan jutustelivat tuttavallisesti, kertoilivat vitsejä ja sanontoja ja tarinoita, lauloivat ja lausuivat runoja ja pelasivat sanapelejä. Garhand kertoi Keisarikunnasta ja sen ylväästä historiasta sekä omista lukuisista sotaretkistään, ja Marco lausui ulkomuistista kertomuksia Arabiasta. He pilkkasivat leikillisesti toistensa uskontoja ja tapoja, ja lopulta omiaan. Marcon siteitä Garhand ei irrottanut, mutta miehet alkoivat vitsailla siitäkin. He nauroivat yhdessä ja hiljenivät välillä katselemaan Keisarikunnan komeita maisemia. Heidän haavansa paranivat, ja vaikka ruoka alkoi käydä vähiin, myös jäljellä oleva matka lyheni.
Eräänä iltana he jopa juopottelivat.
He istahtivat korkean kalliokielekkeen juurelle, ja Garhand kaivoi selkärepustaan iltapalaa. Hän otti esiin arabien vesileilin, avasi sen korkin ja kohotti sen huulilleen. Marco seurasi hänen toimintaansa huvittuneena, sanomatta sanaakaan. Garhand otti pitkän kulauksen, nielaisi ja pärskähti sitten. Juoma lensi hänen suustaan suihkuna. Marco purskahti nauruun katsellessaan kenraalin syljeskelyä ja kiroilua.
”Mitä kuudennen helvetin nimeen?” hän manasi.
”Tuo on Harushinin parasta likööriä”, Marco selitti naurunpuuskiensa väleissä. ”Hyvää tekoa. Siitä saa kunnon humalan.”
”Sigmarin nimeen”, Garhand päivitteli yskien, ”kuvittelin sen olevan pelkkää vettä. Otatteko te etelämaalaiset sotaretkillekin viinaksia mukaan?”
”Emme”, Marco vastasi nauraen edelleen. ”Mutta kapteenimme Yuezam päätti luistaa siitä tavasta tämän kerran. Hän oli sangen mieltynyt hyvään likööriin, ja otti sitä mukaansa yhden leilin. Saanko maistaa?”
”Johan toki”, Garhand vastasi ja ojensi leilin kumppanilleen, joka otti pitkän ryypyn. Arabi huokaisi nautinnosta.
”Onko se tosiaan noin hyvää?”
”On”, Marco vastasi. ”Etkö sinä maistaisi?”
”Johan minä sitä hörppäsin.”
”Mutta kuvittelit sen olevan vettä. Harushinin likööriin pitää valmistautua oikein, jotta siitä saisi kaiken irti.”
”Hyvä on.” Garhand otti leilin ja maistoi varovasti.
Tunnin kuluttua leili oli tyhjä ja molemmat miehet nukkuivat makeasti tuhisten kivisellä maalla.
Kun he matkasivat jo kolmatta viikkoa, karu maasto alkoi viettää alaspäin ja heidän eteensä avautui kaunis, vihreä maalaismaisema. Kaukaisuudessa Marienburgin kaupunki jökötti rannalla harmaan ja ruskean eri sävyissä, odottaen kotiin palaavaa kenraalia, ja kaupungin takana kimalsi kirkkaana kiemurteleva joki. Pohjoisemmassa miehet näkivät Valtameren siniset aallot, ja auringon kultaamat vaahtopäät jotka vyöryivät kaukaisia rantoja kohti. Siniset savujuovat kiemursivat ylös kaupungin talojen piipuista ja tavoittelivat korkealla niiden yläpuolella riippuvia untuvaisia pilviä. Aurinko helotti täyttä terää, mutta viileä tuulenvire yritti parhaansa mukaan kuivata tulikehrän tuomaa hikeä matkalaisten kasvoilta. Niin Marco kuin Garhandkin otti sen tervetulleena vastaan.
He seisoivat vieretysten jyrkähkön kalliomäen huipulla, katsellen alaspäin. Garhand oli niin onnellinen nähdessään kotinsa, että kyynel vierähti hänen parransängen peittämälle poskelleen. Marco tarkkaili uteliaana kenraalin reaktioita, kuin ei olisi milloinkaan ennen nähnyt aikuisen miehen liikuttuvan niin.
”Kun minä palasin kotileiriini eräältä pitkältä retkeltä pohjoisesta, olin niin riemastunut että heittäydyin maahan ja suutelin hiekkaa”, Marco kertoi. Garhand ei kääntynyt katsomaan häntä, mutta kuunteli tarkasti. ”Sillä retkellä kimppuumme oli hyökännyt villi mantikori, jonka kivivyöry oli riehaannuttanut. Se iski minut maahan, ja haavoituin pahasti. Kannan kyljessäni vieläkin arpia. Isäni keihästi hirviön, ja minä paranin nopeasti, mutta olin kauhistunut niin pahasti, että vannoin itselleni valan. Vannoin, että kun pääsisin kotiin, en lähtisi enää milloinkaan mihinkään. Kun tajusin, mitä olin vannonut, korjasin äkkiä valaani sen verran, että se purkautuisi vuoden kuluttua.” Marco nauroi makeasti, kuin pilkaten omaa typeryyttään. ”Olin silloin neljätoistavuotias. Puolentoista vuoden kuluttua lähdin ensimmäistä kertaa yksin metsästämään, ja kolmen vuoden kuluttua siitä pestauduin palkka-armeijaan.”
”Miksi?” Garhand kysyi kuivaten kyyneleensä. ”Minkä tähden aloit palkkasoturiksi?”
”Vanhempani kuolivat rosvojoukon käsiin. Minulla ei ollut enää mitään jäljellä, ja armeijani kapteeni Yuezam, joka oli isäni ystävä, lupasi minulle aarteita ja elämyksiä kaukaisista maista, jos seuraisin häntä. Minusta koulutettiin soturi, ja olen sen jälkeen vaeltanut Vanhassa maailmassa sotilastoverieni mukana ja nähnyt monia ihmeellisiä asioita. Niistä harvat kuitenkaan ovat sen vaikuttavampia kuin Harushin, ja jo ensimmäinen taisteluni kuitenkin koitui kohtalokkaaksi.” Marco sulki silmänsä, ikään kuin se olisi kätkenyt tuskan häneltä. ”Ja nyt he ovat kaikki kuolleita.”
He seisoivat siinä hetken aikaa, vieretysten, hiljaisuuden vallitessa. Kenraali ja sotilas, vanki ja vartija. Garhand yritti kuvitella, miltä Marcosta tuntui vankina kaukaisessa maassa, kaikki tuttunsa menettäneenä. Pojalla oli kotimaastaan jäljellä vain muistot.
”Et ole kertonut minulle nimeäsi, keisarikuntalainen kenraali, vartijani ja ystäväni”, Marco kuiskasi avaamatta silmiään. Hänen otsalleen kohosi hikipisaroita, kuin hän olisi valmistautunut johonkin kovaan koitokseen.
”Se on Garhand. Garhand Rotterinpoika”, Garhand kertoi empimättä.
Marco maisteli nimeä kielellään, kuin nauttien sen mausta. Hän avasi silmänsä ja katsoi suoraan Garhandiin vakaasti ja räpyttelemättä. ”Kiitän sinua kaikesta, Garhand Rotterinpoika. Olet muuttanut käsitystäni Keisarikunnasta ikuisiksi ajoiksi. Mutta en voi tulla kanssasi tämän pitemmälle.”
”Mitä tarkoitat?” Garhand kysyi hämmentyneenä, vetäytyen taaksepäin. ”Mistä sinä puhut?”
”Hyvästi.”
Marco pudotti kourastaan terävälaitaisen pikkukiven ja muutaman katkotun, mustan kankaanpalan. Hänen kasvoillaan oli tuima katse, kuin hän olisi piilottanut tunteensa rikkumattoman naamion taakse. Hän astui nopeasti eteenpäin, kurotti kohti Garhandin miekankahvaa ja paljasti aseen. Kenraali päästi sanattoman huudon hämmästyksestä ja kauhusta. Marco ei jäänyt odottelemaan vaan käytti hyväkseen keisarikuntalaisen lamaannusta. Hän kohotti miekan, veti sen taakseen ja sivalsi yhden ainoan viillon oikealta vasemmalle jännittäen kehonsa jokaisen lihaksen ja ahtaen kaiken voimansa yhteen hetkeen ja yhteen liikkeeseen.
Teräs iskeytyi suojaamattomaan lihaan. Garhandin huuto käheni korinaksi ja katkesi. Kirkkaanpunaiset viirut juovittivat miekanterän. Veripisarat tipahtelivat kiville.
Marco katsoi kuollutta ystäväänsä, ja hänen katseestaan paistoi sekä sääli että helpotus. Nuori sotilas kumartui sulkemaan sokeutuneet silmät, nousi, kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään etelään, kohti Ihmeiden Arabiaa.
___________________
Antakaas nyt hieman sitä kommenttia, niin saan tietää mikä tässä oikein mättää.
Jotenkin isoimmaksi ongelmaksi osottauitui tarinan pitkäveteisyys, joka ei kuitenkaan kauheasti minua haitannut. Sen jos olisit poistanut tai keksinyt jotain tilalle, niin aijai, kun olisi isot pisteet olleet lähellä. Alku ja loppu sen sijaan olivat hyviä. Suorastaan loistavia. Kuvailu natsasi ja kaikki valmistelu viittasi tylsään loppuun, jossa he kävelisivät ystävinä auringonlaskuun. Vähän itsekin yllätyin lopusta. 
