Oli lämmin kesäpäivä ja aurinko porotti lämpimästi taivaalta, loistaen valoaan kaikkialle Keisarikuntaan. Kesä oli ollut parhaimpia miesmuistiin ja sopivin aikavälein sattuneet sateet, sekä auringon yltäkylläinen paiste olivat rehevöittäneet metsän ja maan. Vihreyttä riitti kaikkialla, korkealla puissa, matalalla maan kamaralla, sekä syvällä veden alla, valo tanssi sen kaiken pinnalla hyppien lehdestä lehteen ja kasvista kasviin . Kaikkien kukkien jäljiltä metsä tuoksui taivaalliselle ja Sokata oli usein vain jäänyt kävelemään yksin metsään ja miettimään elämäänsä, nuorta sellaista, ja tulevaisuuttaan. Nyt hänellä ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä metsään, saatikka sitten aikaa kävellä.
Hän ryhdistäytyi kumarasta hölkkä-asennostaan ja pinkaisi nopeaan pikajuoksuun pölyä nostattaen. Hän juoksi pitkin pientä maantietä, joka kulki kohti Lanfstanin kylää, Sokatan kotikylää, ja yhtyi suureen Nulniin kulkevaan tiehen. Tie oli juuri sellainen vanha ja vähän käytetty pieni polku, jota ei oltu rakennettu, vaan ajan myötä maa oli tasoittunut ihmisten kävellessä vuosisatojen aikana sen yli yhä uudestaan ja uudestaan. Minkäänlaisia mukulakiviä ei oltu istutettu maahan ilmoittamaan polun reunoja, vaan kulkija itse määrittelisi rajat, ehkäpä vaikka polkua reunustavien pensaiden ja puiden mukaan.
Hänen juostessaan aurinko paistoi ikävästi hänen silmiinsä ja hyttynen surisi hänen mukanaan ja aina välillä hän yritti huitoa yrittäen epätoivoisesti hätistää kiusaajan tiehensä. Hänen kasvoillensa levisi virne.
-Tietty tässäkin kesässä on omat herkkunsa.
Tie kääntyi nousuun ja Sokatan vauhti laski sitä noustessa. Päästessään ylämäestä tasaisemmalle tielle, myös auringon säteet palasivat ja Sokata joutui nostamaan kätensä silmiensä eteen ja oli heti kompastua, mutta kompuroidessaan takaisin asentoon hän huomasi jonkun edessään tiellä. Aurinko häiritsi ikävästi, tulinen pallo oli juuri inhottavasti vastapäätä Sokataa ja näkeminen oli täyttä tuskaa, saatikka sitten pelkästään vastaantulijan piirteiden erottaminen. Sokata hidasti vauhtiaan, vaikka juoksikin silti, yrittäen epätoivoisesti nähdä jotain. Pää nyökkyen ylösalas, leuka alhaalla ja silmät tihrussa ja lukkiuteena vastaantulijaan, hän tajusi, että hän taisi näyttää aika typerältä, lievästi sanottuna.
No ylpeänä nuorena miehenä hän päätti pelastaa kunniansa ja sulki silmänsä vääntäen kasvoilleen ylpeän ja kovan ilmeen. Hän pinkaisi juoksuun ja päätti antaa piutpaut vastaantulijalle, joka jos hän oikein kuuli, taisi vielä nauraa hiljaisesti hänelle, karistaa tämän ohitseen ja pois mielestään. Sokata tuhahti ja suoristi selkänsä. Samalla hän myös huomasi erään seikan vastaan kävelijästä, hänellä oli purppurainen paita. Ainut henkilö jolla Sokatan mukaan oli näin huono vaatemaku, varsinkin näin tärkeänä päivänä, oli Mark, nuorukainen kuten Sokatakin, sekä yleisesti tunnettu siitä, että he olivat parhaita kavereita.
-No sitähän minäki, hän mietti kaatuessaan hänet kampittaneeseen jalkaan. Sokata kirosi ja tömähti naamalleen maahan ja liaten vaatteensa, juuri ne jotka hän oli varannut tätä päivää varten. Kääntyessään selälleen voivotellen hän tunsi jonkun istahtavan hänen vatsallensa ja hän ähkäisi. Pisamainen naama, monien kylän nuorten tyttöjen mukaan komea, ilmestyi Sokatan kasvojen eteen, vaikka Sokata olisi voinut vannoa, että jos hän olisi ollut nuori tyttö, niin hän olisi pitänyt aasin takamustakin komeampana sillä hetkellä, kuin noita ärsyttävään virneeseen levinneitä kasvoja.
-''Terve vaan sullekki, Soka. Perkele sun olis pitäny nähä oma ilmees.'', Mark sanoi ja nauraen läpsäisi Sokataa keveästi poskelle.
*******
-''Mitä helvettiä? Petra suuteli Emppua!?'', Sokata huudahti heidän kävellessään pitkin tietä kohti majataloa. ''Helvetti sekin on sellanen lutka. Kai sä muistat kun meil oli se riita siit ns. ''pettämisjutusta'', niin se vanno ja voivotteli, et se on syytön ja muistatko kun mä jätin sen niin, miten se parku, et se hylkää miehet ja muuttaa Sigmarin kirkkoon ja ryhtyy nunnaks? Paitsi ottaaks ne naisia kirkkoon....''
Mark naurahti ja pyöritti silmiään.
-''Ja siitä jättämisestä puheen ollen, syy siihen sun ''ah, kauheaan pettämisjuttuun'', ei tietenkään voi löytyä siitä, että sä olit tosi aktiivinen sen tytön suhteen? Ja älä vaan sano, et sä uskoit sitä.''
-'' No ei tietenkään löydy ja miks se mulle valehteliskaan, mun tapasesta nuoresta ja voimakkaasta karjusta on oikeastikkin vaikea luopua!''
Mark purskahti nauruun ja hypähti tien sivuun nappaamaan ruusun.
-''Heh, niin mäkin luulen. Oot säkin varsinainen sääliö naisten kanssa.'', Mark lausahti vinosti hymyillen ja nuuhkaisi syvään ruusua. ''JUMALATTOMAN, hyvä tuoksu muuten.''
-''Joo, mäkin älyisin jos puhuisit selvemmin.'', Sokata sanoi laittaen kädet taskuihin ja mulkaisi ruusua mielenkiintoisesti.
-''Sääliö, säälittävä ääliö.'', Mark sanoi ja hymyili ylpeästi. ''Annas pergamentti ja sulkakynä, pitää lisätä uusi sana miun listaani hienoista sanoista.''
-''Hienoista ja hienoista... Miten sen Mark nyt ottaa.'', Sokata sanoi ja hypähti Markin viereen. ''Anna kun haistan sitä ruusua... Nojaa, parempiakin on tullut vastaan.''
-''Haista karju kuule paska.'', Mark huudahti ja heitti Sokataa kävyllä, pinkaisten samalla juoksuun. Sokata aloitti takaa-ajon nauraen heidän lähestyessään majataloa nopeasti.
*******
-''Hei likka, tuo yks tuopponen tänne viel! Kuuma on kesä ja vahvimmatkin vaappuvat janon edessä...'', kuului huuto eräästä pöydästä Hopeisen Takan majatalossa, ainoassa Lanfstanin kylän majatalossa, jota saattoi kutsua majataloksi.
-''Tullaan tullaan, pojat, kärsivällisyys on hyve kuulkaas. Ei tälläkään tytöllä ole viittä kättä.'', Mari huusi takaisin yrittäen löytää tietä pöydän luokse täynnä olevassa majatalossa, väistellen, kumarrallen ja taituroiden, vaikka se olikin todella vaikeaa jalka niin kipeänä. Hän pysähtyi hetkeksi pyyhkimään hikipisarat pois ohimoltaan, ja puhalsi irralliset oranssit kiharat pois silmiltään.
-''Sori, sori, hahhah, ei ollut tarkotus hoputtaa.'', kuului pöydästä huuto rehevän naurun kylkiäisenä.
Hän onnistui, kuin onnistuikin pääsemään pöydän luo ja jakoi oluet tehokkaan ripeästi pöytään. Palkkioksi hän sai pari kolikkoa, puoliksi syödyn kanankoiven, jota hän katsoi hieman epäilevästi, sekä läpsäisyn takapuolelle. Puristaen kätensä nyrkkiin, hän kamppaili itsensä kanssa, etteikö olisi tunkenut, ainakin omien lupaustensa mukaan, kirjaimellisesti siivoojan moppia poikittain töykeän läpsäisijän omaan takapuoleen. Hän kuitenkin hillitsi raivonsa ja mies selvisi pelkällä murhanhimoisella mulkauksella. Marin oli hiki taas ja hän joutui pyyhkimään taas otsaansa ja korjaamaan silmillä pomppivat kiharat korvien taakse. Kävellen puiselle baaripöydälle hän suoristi mekkonsa, mikä tuntui todella kuumalta, varsinkin sinä kesänä ja varsinkin kaikkien ihmisten hohkaavassa kuumuudessa, ja sai taas monia uusia tilauksia.
Milloin he tulisivat jo, hei, hei?, hän mietti hänen toisen kulmansa nykiessä edestakaisin vihasta ja kärsimättömyydestä.
Onnistuttuaan viemään tusinan tuoppia majatalon asiakkaille, hän vihdoinkin sai hetken aikaa itselleen. Kaataen lasillisen vettä jäiden kanssa itselleen hän istahti väsyneenä kiiltävän baaripöydän vieressä seisoville baarijakkaroille ja huokaisi auvosta. Hän jalkansa olivat aivan jumissa kaikesta juoksentelusta, toinen aivan jumalattoman kipeänä ja istuminen tuntui taivaalliselta, tuntui kuin olisi ollut ihanassa viileässä kylvyssä.
-''Huh, jumalattoman paljon porukkaa, eh Mari?'', Kania huudahti istuutuessaan hänkin jakkaralle Marin viereen, ottaen itse kuitenkin olutta veden sijaan.
Kania oli Marin hyvä ystävä, tarjoilija hänkin. Hän ja Mari olivat tunteneet toisensa lapsuudesta asti, heidän isiensä toimiessa metsureina usein samoilla työnantajilla ja heidän vartuttuaan yhdessä he olivat oppineet tuntemaan toisensa ja Kanian ryhdyttyä tarjoilijaksi, Mari oli seurannut perässä. Muutenkin tytöt viettivät paljon aikaa yhdessä, yhteisten mielenkiintojen pitäessä heidät yhdessä ja monet kutsuivatkin heitä siskoksiksi. Kania oli Maria hieman pidempi, vain päälaen mitalla, mutta tuntui paljon pidemmältä laihuutensa vuoksi. Kanialla oli ruskeat hiukset ja vihreät silmät, yhdistelmä mitä monet miehet pitivät hyvinkin söpönä ja ei ollut tytöille mikään uusi asia nähdä heitä monta vuotta vanhempia miehiä yrittämässä nähdä vilkaisua täyteläisistä ja pyöreistä rinnoista, tai solakista ja pitkistä sääristä. Monet muut olisivat pitäneet tätä hyvin outona, saatikka sitten paheksuttavana, mutta Marinkin oli omaksi häpeäkseen myönnettävä, että hän nautti tästä ja oli jopa hieman ylpeäkin tästä huomiosta.
-''Tiedän, tiedän. Äh, mutta ei se oikeastaan haittaa minua... Ei minulla olisi muutenkaan mitään syytä mennä himaan.'', Mari sanoi katsellen tulen leikkiä takassa.
Kania katseli hetken huolestuneena poissa olevan näköistä Maria ja kysyi sitten:
-''Kaikki hyvin, Mari? Oot ollut surullisen näköinen koko päivän.''
Mari mulkaisi nopeasti Kaniaa vihaisena, mutta irvistys laski nopeasti, ei paras ystävä tätä kysyisi muuten vain.
-''Äh, ollut vähän sananharkkaa faijan kaa, ei muuta.'', Mari sanoi hymyillen nuorille tyypillistä hymyä, mikä sai asian näyttämään jotenkin, parin vuoden päästä käsittömästi, ylpeiltävältä.
-''Tiedän, tiedän! Aina ne paskamaiset vanhukset on mukama tietämässä kaiken kaikesta. Et usko, mutta eilenkin mulle tuli riitaa niiden kaa, kun mun olis pitäny auttaa niitä pelloilla, mutta olin ulkona kavereiden kaa! Kyl mä ymmärrän, et apua voidaan tarvita, mut kohtuus kohtuudessa! Siis oikeesti...'', Kania puuskahti kasvoillaan hyvinkin vakava ilme, mikä sai Marin melkein nauramaan. Hän katsahti ystäväänsä uudelleen, ettei tämä vain pilailisi hänen kanssaan, mutta Kanian ärsyyntyneen vakavat kasvot näyttivät tosiaan siltä, että tämä olisi kokenut jotain hyvin kauheata. Mari meinasi uudelleen purskahtaa nauruun, hänen ongelmansa kotoa olivat hieman toista laatua.
-''Mitäs sinä siinä hymyilet.'', Kania puuskahti suu virneessä, koska ei tiennyt yhtään miksi hänen paras ystävänsä oli yhtäkkiä niin iloinen. Varmaan johtui jostain hauskasta jutusta, mistä majatalossa nytkin puhuttiin. Mari nojasi taakse päin ja katsahti majataloa surullisin silmin kaataen loput vedestä kasvoilleen kuumuuden alkaessa taas vaivata. Vesi virtasi hänen paidalleen kastellen sen. Punastuneena hän nopeasti risti kätensä rinnuksillensa.
Tosiaan, majatalosta oli tullut hänelle kuin toinen koti.
Pienestä saakka hän oli siellä kulkenut miten hän halusi ja nykyisinkin hän kulki samaan tyyliin. Mari siveli pöydän kiiltävää ja sileää pintaa, joka tuntui ihanan viileältä, hänen sormiensa kulkiessa sen poikki edes ja takas.
Tosiaan, kuin toinen koti..., hän mietti ja käänsi katseensa ympäri huonetta, tutkaillen sen tuttuja yksityiskohtia. Huone oli iso, neliskulmainen sali, joka toimi majatalon pääsalina ja paikkana, missä matkamiehet ja paikalliset viettivät aikaa. Keskellä huonetta toimi pyöreä takan valossa kullan hohtoisena kiiltävä baaripöytä, jonka keskellä oli oluttynnyreitä, viiniruukkuja ja pulloja erillaisia alkoholijuomia, sen päällä oli oluttuoppeja ja kukkamaljakkoja. Kiinni pöydässä oli kahdeksan korkeaa pyöreää jakkaraa, juuri ne millä tytöt nytkin istuivat. Ne oltiin tarkoitettu siihen, niille, joille ei ollut muutakaan istumapaikkaa, tai niille, jotka halusivat puhua baarimikolle, tai kelle tahansa, joka pöydän sisäpuolella sillä hetkellä oleskelikin. Kahdeksan tuntui myös muutenkin oleva hallitseva luku majatalossa, kahdeksan isompaa pöytää löytyivät kukin omilta paikoiltaa majatalossa, kaikki kahdeksan tuolin ympäröimänä ja kaikki toisistaan tietyn välimatkan päässä. Neljä huoneen kulmien luona, neljä jokaisen välissä. Iso takka löytyi yhdeltä seinustalta, se oli iso kivinen luomus, joka oli koristeltu hopealla ja oli aivan uskomattoman hieno näky, sen tason näky, että siitä itse paikan nimikin tuli. Muissa kolmessa seinustassa löytyi kussakin yksi ovi: yksi yläkertaan, yksi keittiöön ja yksi oli ulko-ovi. Hän käänsi katseensa ovesta juuri kun se oli aukeamaisillaan.
Nuo kaheksat tuolit pöytien ympäril ovat aivan liian lähellä toisiaan, hän mietti raapien päätään. Pitää ilmoittaa pomolle, et siirtää n-.
Hänen mietelmänsä katkesivät, kun hänen märän paidan peittämälle olkapäälle laskeutui käsi.
-''Ah, katos, katos! Likat on alkanu juovuksissaan kastella paitojaan, antakaahan kun mä otan sen pois ja ''kuivaan'' se-'', Mark huudahti innoissaan ja virnisti vuorotellen käärmeissään oleville tytöille.
-''Moi vaan sullekki, Mark... Sheesh, pervo.'', tytöt sanoivat yhteen ääneen kahden nuoren neidon nyrkkien kaatamalle Markille, joka makasi voivotellen lattialla.
-''Oooh, helvetti soikoon...'', Mark kuiskasi ja jäi apaattisena makaamaan lattialle, koomisesti imeskellen peukaloaan ja matkien vauvaa. Sokata hypähti nauraen Markin yli ja istahti tyttöjen viereen.
-''Moi teillekki tytöt.'', hän sanoi pyyhkäisten hikeä kasvoiltaan ja istahti huokaisten alas. Mari katsahti huvittuneena Markia vielä kerran ja potkaisi tätä vielä hiljaa muistutukseksi, mutta halasi sitten Sokataa ja heilautti kättään tervehdykseksi. ''Yks olut, on jano!''
-''Missä viivyitte, senkin epäluotettavat rentut?!? Teiän piti hakea mut täältä pois ja aikasemmin!'', Mari huudahti muka-vihaisena ja läpsäisi leikkisästi Sokataa poskelle. Sokata kuitenkin vain naurahti iskien silmää Marille ja sanoi:
-''Hei, älä kuule yritä! Säkin tiedät, että sun pitää olla viel töissä pari tuntia.''
-''Meiän pitää olla töissä! Muuten moi sinnekkin.'', Kania sanoi ottaen siamauksen oluestaan.
Mark nousi voivotellen lattialta ja kysyi:
-''Me lähetään sitten nelistään tän jälkeen ulos, eh?''.
-Totta helvetissä!''
******
Ilta oli uskomaton.
Sokata ei muistanut milloinkaan nähneensä sellaista yötä, taivas oli täydellisen pehmeän sininen ja se tuntui jatkuvan ikuisuudesta ikuisuuteen, katsoit suuntaan mihin tahansa. Pilvenhattaraakaan ei leijaillut taivaalla, yksin tai ryhmässä ja tähdet loistivat himmeästi viestien jostain kaukaisesta, aivan samalla tavalla kuin ne olivat tehneet jo aikojen alusta, uudestaan ja uudestaan nousten iltaisin taivaalle. Tuuli oli tyyntynyt melkein kokonaan, vain pieni ruohon ja puiden kahina muistutti asiasta, että sellaista asiaa edes oli. Kaikki tuo sekoittuneena heinäsirkan pitämiin ääniin, antoi Sokatan juopuneelle mielelle kylmät väreet pelkästä sen miettimisestä. Jokin siinä oli, jotain surumielistä, Sokata ei vain saanut päähänsä mikä.
He olivat tunti sitten lähteneet majatalosta tyttöjen silloin jo kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen ja majatalon isäntä oli antanut heidän valita mieleisensä viihdykkeen mielensä mukaan, moni muukin olisi tehnyt nähdessään nuorten hehkuvan innosta yön kutsuessa heitä syleilyynsä. Tällä kertaa se oli lähtenyt kahden viinapullon nimissä.
He kävelivät sitä samaa polkua, mitä Sokata ja Markin olivat kulkeneet aiemmin päivällä heidän saapuessaan hakemaan tytöt illanviettoon. Päämäärää joukolla ei niinkään ollut, saatikka sitten mitään kunnollista tarkoitusta kulkea juuri sitä polkua, kunhan he vain kulkivat sitä pitkin, nauttien illasta samalla ja jutellen, sekä miettien. He olivat aluksi nauraneet ja vitsailleet, mutta se vaihe oli jo ohi. Murrosiässä mielialavaihtelut olivat yleisiä, alkoholin vaikutuksessa vieläkin voimakkaampia.
Sokata tunsi olevansa jo juopunut, mutta se ei häntä haitannut. Keisarikunnassa elo oli paikoittain rankkaa ja usein melkein kaikki maalla asuvat asukkaat elivät ja kuolivat työskennellen rankasti. Maalla ei ollut paljon vaihtoehtoja elinkeinoksi, maanviljelijä olet, tai sitten lähdet etsimään onneasi kaupunkiin, mutta jälkimmäisellä vaihtoehdolla oli jo erittäin huono maine, ainakin Lansfanissa. Monet olivat kaupunkiin lähteneet, mutta todella harvat sieltä palanneet, ainakaan normaaleina. Usein myös jouduit aloittamaan työt jo hyvin aikaisella iällä, eikä kunnon lapsuudelle ollut niin paljon aikaa, kun olisi ollut hyväksi. Alkoholi oli monille yksi ainoista pakokeinoista todellisuudesta, joka tarjosi aina vain samaa työtä, mitä olit tehnyt jo koko elämäsi, tulisit tekemään, tai vanhempasi olivat tehneet. Kun Sokata tunsi näkönsä alkaen sumentua ja hänen huomatessaan nauravansa tyhmimmillekkin jutuille, hän ei suinkaan kauhistunut sitä, hän tervehti sitä ja siemaisi pullosta uudestaan.
Alkoholi maistui kitkerälle, eikä se muutenkaan mitään hirveän hyvää ollut, mutta Sokata joikin sitä sen vaikutuksen vuoksi, ei maun. Hän irvisti nieliessään juomaa, mutta se vaihtui nopeasti tyytyväiseksi huokaukseksi hänen tuntiessaan miten lämpimältä ja hyvältä se tuntui sisältä. Hän ei ollut samanlainen kuin eräät hänen tuntemansa nuorukaiset, jotka ryyppäsivät joka viikonloppu ja samalla rappeuttivat itsensä ja tuhosivat sen tulevaisuuden, mitä heille oltaisiin tarjoamassa. Sokata ei juonut usein, pari kertaa vuodessa, osaksi siitä syystä, miten vaikeaa alkoholia oli hankkia, osittain siksi, että osittain Sokata oli tajunnut, että jos hän ei pian lähtisi kylästä ja etsisi tulevaisuuttaan muualta, niin maanviljelijä hänestä tulisi, ei mitään muuta. Tosin hän oli jo osittain omaksi surukseen sen hyväksynytkin. Mutta hänellä ei ollut tapana miettiä tulevaa liikaa, nykyhetkessäkin oli jo joskus liikaa.
-''Tiedättekö, minä olen kyllästynyt tähän kylään.'', Mark kuiskasi hitaasti katsellen tien sivua, sitä reunustivat ruusupensaat. ''Minulla on jatkuvaa sanaharkkaa vanhempien kanssa, pienimmistäki syistä.''
-''Sama ongelma!'', Kania hihkaisi ja naukkasi pullosta uuden huikan. Hän ei selvästikkään huomannut, kuten Sokata ihmetellen oli huomannut, miten Markin ääni oli muuttunut nopeasti iloisesta vakavaksi, vaikka sen uskottavuus kärsikin pienestä sopertelusta. Ilmapiiri muuttui nopeasti hiljaiseksi. Sokata ja Mari katselivat poissa olevan näköisinä miettien omia ajatuksiaan, Kania katseli heitä hämmästyneenä suu vielä puoliksi hymyssä miettien mihin ilo katosi.
-''Äh, olen minäkin katsellut kaipaavasti matkalaisia. Olisi niin helppo vain lähteä maantielle heidän mukanaan. Rikkoa kaikki siteet entiseen, hylkää elämä, jonka lopputuloksen me kaikki tulemme tietämään, emmekä siitä pidä.'', Sokata kuiskasi surullisesti lausuen julki ongelman, joka häntä painoi ja oli luultavasti painanut melkein kaikkia kylän nuorukaisia ennen häntä. Hän puristi kätensä nyrkkiin. ''HELVETTI! Tämä saakuli mätä yhteiskunta on ihan perseestä, ihmisellä pitäisi olla oikeus valita oma kohtalonsa, ilman, että se päätetään hänen puolestaan.'' Sokata oli raivoissaan, mutta hämmästynyt. Hän tunsi kyyneliä silmillään, pieniä, mutta hyvinkin todellisia. Hän katsahti nopeasti ympärilleen odottaen näkevinään Markin pilkallisen pisamaisen naaman edestään ja tuhahduksen, Marin säälivän ilmeen ja Kanian avoimen halveksuvan ilmeen, mutta ei. Jokaisen naama oli kääntynyt, jokaisen naamalta pystyi lukemaan sanat: ''Tiedän, mietin sitä itsekkin päivittäin''.
-''Se oli hyvin sanottu, kamu.'', Mark kuiskasi ja taputti ystäväänsä selkään. Kania halasi Sokataa.
-''Sama ongelma. Faija haluis mun menevän naimisiin jo piankin, se ahne paska haluis jonkun uuden miehen sukuun, sellasen joka huolehtis perheestä, kun se on vanha. Se on helvetin epäreilua. Mä ymmärrän kyllä, että se ajattelee mun parasta, mutta joskus se mikä tuntuu oikealta ei välttämät oo oikein. Mä oon miettiny paljon asioita viime aikoina ja mä ihmettelen miks meiän pitäs olla aikuisia niin nopeasti?'', Kania kysyi ääni täristen. ''Miks MÄ en sais olla niin kuin mä haluun, miks MÄ en sais tehä mitä mä haluun? Miks mä en sais olla lapsi niin kauan kun mä haluan?''
He seisahtuivat polulla halaten toisiaan. Sokata ei tiennyt miksi, mutta hänestä tuntui paljon paremmalta, hänestä tuntui kuitenkin siltä, että jotain puuttui. Hän käänsi katseensa tieltä. Ruusu, se on s-
Hänen mietelmänsä katkesivat hänen kuulleessaan itkua takanaan. Hän käännähti nopeasti, koska tunsi äänen tarkoin, sen hän kuuli usein unelmissaan, niitä, jota hän ei itsellekkään myöntänyt. Mari oli vaipunut polvilleen maahan itkien avoimesti. Sokata hypähti nopeasti tytön viereen huolissaan.
-''M-mikä hätänä, Mari?'', Sokata kysyi kuiskaten.
-S-sattuu niin paljon...'', Mari sopersi hiljaa ja tarttui Sokatan käteen kuumeisesti. Sokata katsoi tyttöä kummastuneena, hän oli huomannut, että Mari oli käyttäytynyt koko päivän oudosti, oudon surullisesti. Mari oli tarttunut jalkaansa pohkeen kohdalta.
saakuli hyödytön akka! Oot pelkkää harmia meille, mee tappamaan itses miten ite parhaaks näät.
-''Sattuuko sinua Mari jalkaan?'', Sokata kysyi katsoen Maria suoraan silmiin.
Älä faija, älä koske muhun!
Kanian ja Markin tunkeilessa ympärillä, Sokata vetäisi Marian pitkän mekon sivuun ja katsoi Marin jalkaa. Siinä oli vain pieni mustelma, ei mitään muuta. Hän käännähti hämmästyneenä, melkein huvittuneena katsomaan Marin kasvoja, mutta lopetti sen siihen. Kipu, ei ehkä fyysinen, vaan henkinen oli aivan liian todellista ja se heijastui Marin silmistä.
Mari parkaisi uudestaan katsellen tyhjin silmin eteensä. Viime illan tapahtumat palautuivat piinallisina hänen mieleensä, hän oli yrittänyt parhaansa, niin kovasti kuin hän osasi, unohtaa ne, mutta muiden surulliset mietteet laukaisivat jotain hänessä.
-''Älä itke, älä itke, prinsessa pieni... Kaikki on hyvin.'', Sokata kuiskasi sivellen hellästi tytön pehmeitä hiuksia ja halaten tätä. Mari nyyhkytti, mutta ei itkenyt enää. Hän makasi hiljaa Sokatan sylissä. Häntä ei enää sattunut.
Sokata tunsi miten hänen verensä kuumeni, Mari tuoksui niin hyvälle. Hänen leukansa oli syvällä Marin silkin pehmeissä hiuksissa. Hän tunsi niin elävästi, miten tytön hätääntynyt sydän tykytti tämän rinnassa ja tämän lämmön.
-''M-min...'', Mari sanoi hiljaa ja nosti katseensa Sokatan silmiin. Kipu oli poissa, vaikka Mari olikin liian ylpeä myöntämään itselleen, että, joku puuttuessaan hänen asioihinsa, voisi auttaa.
Sokata nosti tytön pystyyn pudistellen tomun tämän vaatteista ja soperrellen jotain anteeksipyynnön tapaista. Mari oli itsekkin punastunut pyyhkiessään nopeasti kyyneleet silmistään ja mulkaisi vieressä hymyilevää Kaniaa, sekä Markia ilmeellä, joka viestitti: ''Yksikin naurun sana, niin tapan''. Mark ei ainakaan nauranut, näytti hymyilevän jollekkin omalla havainnolleen, ainakin poissaolevasta ilmeestä päätellen.
-''Hei, kuulkaas, miks me ei lähettäis omin tein kaupunkiin?'', Mark kysyi hiljaa katsoen vuoron perään jokaista. ''Mä tiedä, että monet on sinne lähteneet, eivätkä sen koommin ole ketään sukulaisiaan ole käyneet tervehtimässä, mutta jos me oltais kavereita ja liikuttais ryhmässä, niin miksei me muka pärjättäis. Ainut asia, mikä mua tässä paikassa pidättää on te, tai mun iso-broidi, mut se osaa pitää jo huolen itestään.'' Sokata naurahti.
-Miten sä ajattelit päästä täältä pois kysyn vaan?'', Sokata sanoi nauraen, vaikka ei voinut olla ihmettelemättä, miten houkuttelevalta ajatus hänenkin mielestään kuulosti. Mark katsoi Sokataa väsyneesti ja hymyili. ''Okei, okei, tyhmä kysymys, mutta minne me mentäis?''
-''Nulniin.'' Koko ryhmä hiljeni hetkeksi, mutta kukaan heistä ei voinut olla miettimättä, miten paljon paremmalta kuulosti mahdollisuus, että he itse omalla ahkeruudellaan voisivat määrittää, sen elämänlaadun, minkä he haluaisivat, kuin se, että he noin täysin varmasti, kuolisivat eläen samalla tavalla kuin kaikki ennenkin. Kaiken lisäksi, ilta teki kaiken vaikuttavan helpommalta.
Sokata ei kuitenkaan ollut varma, hän oli aina pelännyt radikaaleja muutoksia elämäänsä. Kun hänen perheensä hajosi jo hänen pienenä ollessaan, hänen maailmansa oli kertaalleen murtunut ja siitä oli ollut vaikea päästä ylös. Tietyt rutiinit tekivät hänen päivänsä ja hän oli osittain oppinut rakastamaankin sitä, ilman niitä hän oli eksyksissä.
-Katsotaan, ehkä...'', Sokata kuiskasi lähtien kävellen kädet taskuissaan. Mark katsoi surullisena häntä kohti, mutta huomasi Sokatan kävellessä ohi, että tämän silmät loistivat innosta. Hymy levisi hänenkin kasvoillensa.
Yhtäkkiä he kuulivat korisevan vertahyytävän huudon edestäpäin.
-''Katsokaa, tiellä!'', Mari huudahti yhtäkkiä osoittaen eteenpäin.
Oli pimeä ilta, eivätkä muutkuin tähdet ja kuu valaisseet tietä, mutta he huomasivat selvästi edessäpäin tiellä jonkun, haltia tai ihminen, yksitoiskohtien erottaminen siinä valossa oli mahdotonta. Hahmo oli lyyhistynyt tielle ja oli polviensa ja käsiensä varassa.
-''Mennään auttamaan!'', Sokata huudahti ja lähti juoksemaan kohti hahmoa viitaten muita kädellä seuraamaan perässä. Muutkin pinkaisivat matkaan juosten nopeasti kohti mysteeristä hahmoa, joka oli näemmä haavoittunut. Sokata pysähtyi hahmon viereen ja henkäisi ihmetyksestä, hän tosiaan oli haavoittunut ja pahasti. Hahmo oli ihminen, aika vanha sellainen. Mies kantoi selässään Nulnin, yhden Keisarikunnan suurimman kaupungin vaakunaa mustassa viitassaan. Hänen kasvot olivat päivettyneet, huolitellut viikset ja kihara parta olivat lyhyet, mutta nyt nuo kasvot olivat vääristyneet kivusta. Sokata vetäisi mustan viitan sivuun ja kavahti taakse kauhistuneena. Kania ja Mari kirkaisivat.
Miehen maha oli auki revittynä kauhealla tavalla, veri valui pienenä virtana rikkoutuneiden ja pirstaleisten kylkiluiden välistä tipahdellen hohtavina pisaroina maahan. Limaiset sisälmykset lojuivat verestä mutaisella maalla kiillelleen kylmästi, vielä sykkien.
-''K-kylä... ngg.. Ei pakokeino...a.'', mies kuiskasi kähisten, veren pursutessa suusta joka hengenvedolta. Sokata katsoi kauhuissaan miestä, tämän silmät olivat jo lasittuneet ja hengitys pysähtynyt. Sokata kähähti huomatessaan hänenkin kätensä aivan veressä ja yritti pyyhkiä sitä paitaansa nopeasti nieleskellen kauhuissaan.
-''Se, s-se on kuollut, vai?'', Mark kysyi kuiskaten hänen käsiensä täristessä horkassa.
Yksinäinen torvensoitto rikkoi hiljaisuuden, se oli kimeä, mutta kova ääni, joka tuntui kauhealta kuunnella ja toikin joukkion mieleen kuolevan miehen viimeisen huudon. Valoja syttyi vähän matkan päähän heistä, metsään ja pimeälle polulle. Niitä oli sadoittain. Kania henkäisi silmät selällään hänen nähdessään, mistä ne tulivat. Kelmeät soihdut valaisivat metsää tansittaen varjoja ja paljastaen asioita, Sokata erotti pukinsarven ja satahampaisen hammasrivistön, joka kimalteli kuolaisena soihdun valossa. Syvät verenpunaiset silmät avautuivat pimeydessä epäinhimillisten huutojen myötä, jotka tuntuivat korviahuumaavilta hiljaisen ja pimeän metsän hellän huminan jälkeen. Joukkio astui hätäisiä askeleita taaksepäin, sorkkien kopse tiheni tiellä ja yltyi laukaksi.
-''Petomiehiä! Mennään!'', Mari huudahti ja pinkaisi matkaan juosten niin nopeasti kuin pystyi takaisinpäin kohti majataloa ja kylää. Muut seurasivat kauhuissaan perässä heidän tuntiessaan kuinka maa tärisi satojen petojen sorkkien kopsahdellessa maahan. Sokata juoksi niin nopeasti kuin hän pystyi, hän tunsi kuinka hengittäminen poltti keuhkoja ja hänen mielensä huusi, että jos hän ei kulkisi nopeammin, niin se olisi loppu.
-''Helvetti, Mark, meitsi tulee mukaan Nulniin!'', Sokatan onnistui huutaa ja sai väännettyä pienen hymyn Markille joka juoksi hänen vieressään. Mark, henkeäsalpaavasta pelosta huolimatta, onnistui hymyilemään takaisin.
Jotenkin kaikki tuntui niin keveältä, Sokata mietti. Yhtäkkiä hän tunsi kuinka hänen ohitsensa humahti jokin valtava. Hän huudahti hämmästyneenä huomatessaan, että se oli hevonen, jonka selässä oli ratsastaja. Ratsastajalla oli samanlainen musta viitta, kuin tiellä olleella Nulnilaisella. Sokata katsoi kauhuissaan, kuinka mieskin itki hysteerisenä ja yritti epätoivoisesti piiskata väsynyttä hevostaan eteenpäin, yrittäen paeta petomiehiltä. Sokata keräsi viimeiset voimavaransa ja juoksi nopeammin kuin koskaan ennen huutaen:
-''Mitä tapahtui, minne olet menossa!?!''
Mies katsahti pakokauhuisesti taakseen suoraan Sokataa silmiin. Mielessään Sokata tiesi, että mies oli jo menettänyt järkensä, sen huomasi epäluonnollisen avoinaisista silmistä, jotka eivät enää ikinä räpyttelisi. Mies kuiskasi hiljaa sanat, niin hiljaa, että Sokata ei edes kuullut melulta mitään, mutta pystyi lukemaan sen huulilta.
Ei ole enää mitään pakokeinoa, heitä on liikaa ja kylä on ympäröity. Me kaikki kuolemme.
Peili särkyi.
Sitä minä pelkäsinkin, Sokata mietti ja hymyili. Hän katsahti kaikkia ympärillään, Markia, parasta ystäväänsä, niin paljon he olivat kokeneet yhdessä. Hän tuntisi kaipaamaan noita vaaleita kiharoita ja pilkallista virnistystä pisamaisella naamalla. Juuri kun he olisivat vihdoinkin lähteneet. Hän lähetti lentosuukon Kanialle hyvästiksi sulkien silmänsä. Sokata hidasti vauhtiaan kävelyksi ja siveli sormillaan ilmaa, aivan kuin etsien siitä muotoja. Hänen käteensä sattui ruusu ja hän tiesi jo, että se oli kuivunut ja kuollut, mutta kaikesta huolimatta hän tunsi vielä sen kostean ja makean tuoksun sieraimissaan, kuin pienenä unena, joka karkaa mielestäsi heräyksen myötä.
-Parempi lopettaa kaikki tähän, hän kuiskasi jä käpertyi maahan makaamaan. Hän tunsi kuinka petomiehet lähenivät nopeasti, hän tunsi muiden hätääntyneet askeleet heidän pysähdellessään ja pompiessaan hätääntyneinä, heidän nähdessään hänet. Minun maailmani on ohi, valitsen helpon tien.
Juuri ennen kuin kirves iskeytyi hänen kaulaansa hän näki Marin hymyilevät kasvot edessään, ne sanoivat:
-''Kiitos.''
____________________________________
Tässä oli siis kisatarinani, todella huono sellainen ainakin äänien määrästä päätellen.
Aika musertava tapaus tämä tarinani oli ainakin minulle, ikinä en muistanut pettyneeni johonkin näin pahasti. Väkersin sitä pitkään (6 tuntia, vähintään) ja yritin tosiaan laittaa siihen kaikkeni, kaveri arvosteli (Ei tiedä WH:sta mitään ja on lukenut kaikenlaista) ja sanoi sitä hyväksi.
Kuten aikasemminkin olin sanonut, yritin kirjoittaa tarinan jostain muusta kuin siitä ainaisesta Sigmarin papeista/kaaos kulteista ja tämä siitä syntyi. Pitkään mie pähkäilin mistä kirjoittaisin ja tämä muovautui kirjoittaessa, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan se olisi ollut täysin erillainen. Yritin, ehkäpä epäonnistuneesti, kuvata niitä ongelmia mitä minä kuvittelisin tuollaisen synkän ja karsean maailman nuorisolla olevan, vaikka en kuitenkaan mitään taustatutkimusta tehnytkään esim. keskiajan nuorisosta (Kuvittelisin olojen olleen aika lailla samat rahvaalla). Ja kaiken huipuksi yritin kaikkeni.
No tietysti siinä oltiin hieman pettyneitä kun saatiin tietää, ettei kukaan tästä pitänyt, mutta toisaalta kunnon potku persuksiin kertoi todellisuuden ''lahjoistani''. Koulussa ope piti minua luokan parhaana kirjoittajana ja useat aineeni sitten olivatkin menestyneet, joten ehkä olin alkanut pitää itseäni keskitasoa hieman parempana kirjoittajana, vaikka totuus ei näin lähelläkään ole. Jos en muuta tästä sitten koostunut niin ainakin sain kunnon naurut kun sain tietää miten tuotteelleni kävi
.Aluksi en tätä viitsinyt edes postata tänne, mutta lopulta halutessani parantua kirjoittana ainakin siedettäväksi, niin kritiikin avulla sen voisin tehdä ^^.
Joten kertokaa mikä tästä teini-tarinasta, kuten Rune sitä luonnehti, teki niin huonon
. En halua kuulostaa itserakkaalta, mutta ainakin minusta se olisi ansainnut edes yhden äänen 
.Helvetti, nytkin huomaa, että tarina on minun kirjoittamani: kirjoittajakin angstaa nyt
.DaMightyNinjaManJeshEdit: Pirhana teitä, kaikki ootte varastaneet avatarini ^^.
