Mitää otsikkoa tällä tekstillä ei varsinaisesti vielä ole. Tarinan pohja on syntynyt pikku hiljaa ja nyt piti jotakin sitten saada "paperille".
Mitäs mieltä olette? Jos kirjoittaisin pidemmän tarinan tällä tavalla, niin olisiko se mahdollisesti luettavan arvoinen? Voi olla kyllä hankalaa sanoa näin lyhyestä pätkästä mitään, mutta mielipiteitä kaivataan. En ole ikinä kirjoittanut tätä ennen mitään tarinaa, joten toivottavasti ymmärrätte...
------------------------------------------------------------
Kuinka elämä voikaan muuttua parissa hetkessä, melkein kuin itse jumalat olisivat katkoneet elämänlankani ja kutoneet ne kokonaan uudelleen. Tai ainakin siltä ne lyhyet hetket tuntuivat minusta tarkalleen vuosi sitten. Kuitenkin, en haluaisi palata menneeseen, mutta tietyt asiat velvoittavat minua kertomaan nämä tapahtumat julkisuuteen, jotta Keisarikunnan kansa välttyisi pahimmalta mahdolliselta kohtalolta. Olen tehnyt kammottavia asioita ja yrittänyt peittää ne parhaimpani mukaan. Pieni hymy nousee suupieleeni kun mietin, että kirjoitetaanko minustakin joskus samankaltaisia näytelmiä ja kauhutarinoita kuin itse Suuresta Velhosta Drachenfelista. Olisihan se aika imartelevaa, mutta tuskin sentään. Luulen, että vain harvat löytävät tämän kirjoituksen käsiinsä ja vielä harvemmat uskovat mitä lukevat.
Muistan tuon päivän, josta kaikki alkoi, yhtä selvästi kuin eilisen. Oli kymmenes ennen noituuden päivää Keisarikunnan vuotta 2510. Talvi oli iskenyt kaikella ankaruudellaan pieneen kyläämme Osburgiin. Sato oli jäänyt vähäiseksi sinä vuonna ja koko kylän väki pelkäsi miten talvesta selvitään. Naapurikylissä jopa huhuttiin, että petomiesten jälkiä on näkynyt syvällä metsissä. Kylän miehet naureskelivat huhuille, sillä eivät halunneet pelästyttää naisia ja lapsia. Ymmärsin kuitenkin jo silloin, että salaa miehet pelkäsivät henkensä puolesta. Kukapa ei olisi kuullut niitä kauhutarinoita nimeltä mainitsemattomien jumalten palvojista? Vanhat juopot kertoivat tarinoita joskus kauan sitten käydyistä sodista pelotellakseen kylän lapsia. Äidit uhkailivat, että hirviöt tulevat ja vievät mennessään, jos lapset eivät ole kiltisti.
Nyt vasta ymmärrän, että ne kaikki kertomukset pohjautuvat totuuteen. Viisaat ihmiset, jotka tietä-vät asioista enemmän, ymmärtävät olla hiljaa. Idiootit taas, no, päätyvät roviolle tai hirteen noi-danmetsästäjien toimesta.
Toivon koko jäljellä olevan ihmisyyteni puolesta, että joskus joku ymmärtäisi miksi tein nämä asiat ja voi antaa anteeksi. Siihen hetkeen saakka olen tuomittu kulkemaan kirottuna, hyljättynä ja halveksittuna…
- Antonius von Dietrich
------------------------------------------------------------
1. Luku
”Anton!” Kuuluu huuto jostakin ja pimeään huoneeseen alkaa äkisti tulvia valoa. Tumma hahmo seisoo kirkasta taustaa vasten kuin odottaen jotakin. Huoneen takaseinän luona on puusänky, jossa makaa seitsemäntoista kesäinen nuorukainen peittojen alla.
”Anna minä nukun, pistä se ovi nyt kiinni, silmiäni särkee..” Nuorukainen mutisee uneliaasti ja samalla vetää peittoa suojaksi valoa vastaan.
”Et varmasti nuku enää tähän aikaan päivästä! Isäsi odottaa sinua pajassa ja tarvitsee apuasi. Jos olisit vain minun huostassani, niin takoisin järkeä tuohon kovaan kalloosi, jotta edes vähän aikuistuisit!” Tämän sanottuaan nainen paiskaa oven kiinni vihaisesti ja huone täyttyy saman tien lempeästä pimeydestä.
Hetken maattuaan ja mietittyään mitä kuuli äsken nuorukainen heittää peitot syrjään ja nousee istumaan sängyn laidalle heilauttaen jalat lattialle.
Viime yön tapahtumat alkavat tulla Antonin mieleen. Saman tien huoneen yököttävä haju ja lihaksien kipu syöksyvät kuin nuoli pimeän halki suoraan maaliin. Lattia on osittain tahmea illalla kaatuneista viinipulloista ja suoraan sanottuna nuoren miehen olo on kuin manalan syövereistä. Päätä jomottaa, sekä krapulasta, että mustan silmän takia ja joka paikka on kipeänä nyrkkitappelusta Matiaksen kanssa.
Anton kaatuu takaisin sänkyyn ja miettii, että kannattaakohan edes nousta tänään. Isältä saa sellaiset moitteet ja halveksunnan, että naapurikylän pojatkin nauravat ne kuultuaan. Mutta toisaalta, jos jättää menemättä auttamaan sen luvattuaan, niin on vielä pahempaa tiedossa.
Syvän huokaisun jälkeen Anton kampeaa takaisin istumaan ja ojentaa kättään siihen kohtaan missä tuolin pitäisi olla. Pitkän hapuilun ja etsinnän jälkeen tuoli löytyy lattialta kaatuneena ja sen vierestä vaatekasa. Pukeutumista säestävät kiroilut kipeitten paikkojen ja krapulan takia.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen nuorukainen on saanut puettua vaatteet päälleen ja suuntaa kohti ikkunaa kompuroiden pimeässä. Anton aukaisee varovasti ikkunaluukut ja kipeää tekevä valo tunkee sisään.
Hitaasti silmät kuitenkin tottuvat kirkkauteen. Ikkunasta näkyy tasaisen kaunis ja rikkomaton lumihanki, joka jatkuu molemmille sivuille niin kauas kuin silmä näkee. Kaukana edessäpäin näkyy tumma metsä horisonttia vasten ja taivas on kirkkaan sininen. Aurinko paistaa pilvien takaa, mutta ei anna lämpöä vielä tarpeeksi, joten kova pakkanen huokuu ikkunan raoista.
Sen enempää miettimättä näkemäänsä Anton käännähtää ympäri ja huomaa miten sekainen ja likainen huone on. Lattia on likaisen läikikäs, viinipulloja on siellä täällä huoneessa kumollaan ja molemmat tuolit ovat kaatuneet selälleen.
”Mitähän sitä on tullut taas tehtyä..” Nuorukainen mumisee itsekseen ja kävelee ovelle hieman hoippuen. Viimeisillä askelilla maa alkaa keinua liian voimakkaasti, jalat pettävältä alta ja Anton kaatuu rysähtäen ovesta ulos suoraan jääkylmään maahan kontilleen.
”Ei ole kyllä minun päiväni tänään…” Ajatellen ja heti perään lisää kirosanoja syytäen nuori mies alkaa vaivalloisesti nousta polvilleen seisomaan. Katse viilettää pientä korkeaan lumihankeen talven aikana muodostunutta polkua pitkin kauas eteenpäin. Auringon valo kuitenkin häikäisee voimakkaasti heijastuen moninkertaiseksi joka puolelle leviämästä lumesta. Polun vierellä on hirsirakennuksia ja lopulta katse päätyy kylän keskustaan parin sadan askeleen päähän, jossa näyttäisi olevan ihmisiä koolla.
Ylös kömmittyään Anton vilkuilee ympärilleen, ettei kukaan nähnyt äskeistä möhläystä. Eihän sitä nyt voi pilkan kohteeksi kavereiden keskuudessa tällaisesta joutua.
Vetäen kylmää pakkasilmaa keuhkoihin nuorukaisen huulille kohoaa väkisin irvistys. Hän nostaa kädet ylös ja venyttelee hieman. Sitten Anton puhaltaa ilmat ulos huokaisten raskaasti perään.
JATKOA?
Antonius von Dietrich
Antonius von Dietrich
Viimeksi muokannut Markesia, Ma 28.02.2005 18:23. Yhteensä muokattu 3 kertaa.
Tarviiko moista kysyä? Typerää jättää jokin asia puoliksi ja kysyä halutaanko jatkoa. Jos kirjoittaja on itsekkin tyytyväinen tarinaan, etenkin sen ulkoasuun luettuaan muiden tarinoita.
Eli jos et tajunnu, jatkoa kiitos. Ja se kannattaa saada suht' koht' sopivaan tahtiin aina tehtyä ettei lukijoilta pääse mitää unohtumaan
.
Tässä tarinassa on jotain, kiinnostaa kuulla erityisen paljon lisää tästä tarinasta.
Eli jos et tajunnu, jatkoa kiitos. Ja se kannattaa saada suht' koht' sopivaan tahtiin aina tehtyä ettei lukijoilta pääse mitää unohtumaan
.Tässä tarinassa on jotain, kiinnostaa kuulla erityisen paljon lisää tästä tarinasta.
- Kynä-ääliö
Selvä juttu, jatkoa piisaaThelacan kirjoitti:Tarviiko moista kysyä? Typerää jättää jokin asia puoliksi ja kysyä halutaanko jatkoa. Jos kirjoittaja on itsekkin tyytyväinen tarinaan, etenkin sen ulkoasuun luettuaan muiden tarinoita.
Eli jos et tajunnu, jatkoa kiitos. Ja se kannattaa saada suht' koht' sopivaan tahtiin aina tehtyä ettei lukijoilta pääse mitää unohtumaan
Tässä tarinassa on jotain, kiinnostaa kuulla erityisen paljon lisää tästä tarinasta.
Hieman muokkasin tuota selvemmäksi ja paremmaksi. Olen miettinyt tarinan juonta pidemmälle, mutta varsinaista kirjoitusta en ole vielä tehnyt, enköhän lähiaikoina kuitenkin saa lisättyä tekstiä tänne.