Tuuliset arot (Russlannin kasakoita)

[Dalamar]

Tuuliset arot



Aurinko paistoi kelmeää valoaan mustainmaan laajoilla aroilla. Oli loppusyksy, ja lumi alkoi vähän kerrallaan kinostumaan aroille, kunnes se peittäisi laajat ruohotasangot valkoiseen ja hyiseen vaippaansa. Pakkanen kiristäisi otettaan pikkuhiljaa, ja ajaisi kaikki järkevät olennot lämpimille maille.
Tietenkin hiisiheimot jäisivät.
Eräs kyseisen rodun lauma juoksi karkuun epätoivoisesti puuterilumessa. Suunniltaan kauhusta olevat vihreänahat olivat juosseet aamusta saakka kohti kyläänsä, erotettuaan kaukaa takanaan valkean lumipilven, jonka heidän takaa-ajansa nostattivat. Hiidet tiesivät, että joukko heidän takanaan oli julmien arojen julmin vastustaja, ja he kaikki vihasivat hiisiä. Kuului jousien helähdyksiä hiisien takaa, nuolet viuhuivat hiisien joukkoon kaataen kymmenittäin julmia vihreitä piruja kuolleina ja haavottuneina maahan. Eräs hiisi, jonka jalan nuoli oli lävistänyt, yritti nousta pystyyn, mutta kavio murskasi sen selkärangan kaataen vihernahan uudelleen lumeen, eikä se enää yrittänyt nousta. Julmat sotahuudot täyttivät ilman ratsastajien iskiessä pakenevien hiisien kimppuun hakaten kaiken eteensä tulevan maahan armottomalla julmuudella ja tehokkuudella. Ratsastajien aseina suosimat sapelit ja piiskat levittivät kuolemaa ja kauhua pakenijoiden keskelle, hevosten talloessa hiidet jotka säästyivät sapelilta. Muutama hiisi yritti taistella vastaan, mutta piiskat kietoutuivat heidän kurkkunsa ympärille ja nopeat nykäisyt murskasivat henkitorvia ja katkoivat heikkoja niskoja. Muutama hiisi yritti vielä juosta karkuun, mutta uudelleen esiin vedetyt jouset kaatoivat pakenijat, tai ratsastajat karauttivat perään sapelit hiisiä niittäen. Pakeneminen oli turhaa, sillä mustainmaan aroilla ei ollut pakenemisen mahdollisuutta hurjilta ja ylpeiltä miehiltä. He olivat Russlannin pelätyt kasakat, arojen niittokoneet, Ruslannin armeijan kevyt ratsuväki. Ja he olivat tulleet tänne tappamaan vihernahkoja.
Melkein kaksisataa hiittä makasi kuolleena punertuvassa lumessa, vain yksi oltiin jätetty tilapäisesti henkiin.
Hiisi tuijotti uhmaavasti vangitsijoitaan, se tiesi kuolevansa pian.
Kasakoiden kapteeni käveli hänen luokseen, ja sanoi: ”Kerro kyläsi olinpaikka, niin jätämme sinut henkiin.”
Hiisi katsoi ällistyneenä kapteenia. Hänkö uhraisi kylänsä omasta hengestään? ”Viiskyt kilsaa toho suuntaa!”, hiisi kimitti ja osoitti likaisella sormellaan pohjoiseen.
Kapteeni nousi satulaan, huusi miehensä luokseen, ja Russlannin kasakat lähtivät ratsastamaan kohti hiiden näyttämää suuntaa, jättäen otuksen seisomaan keskelle ruumiita. Hiisi kohotti olkapäitään ihmetellen, keräsi aseita ja tavaroita maasta ja lähti kävelemään varmuuden vuoksi täsmälleen toiseen suuntaan kuin kasakat.

Kapteeni Aleksandr ja viisikymmentä kasakkaa olivat ratsastaneet viikon mustainmaan aroilla, tappaen hirveät määrät vihernahkoja, mutta eivät olleet löytäneet sitä mitä etsivät. Lippuaan.
Yli viikko sitten vihernahat oltiin murskattu suuressa taistelussa, mutta heidän rykmenttinsä lippu oli varastettu. Rykmentin viisikymmentä kovinta taistelijaa oltiin valittu iskuryhmään, joka lähtisi susiratsastajien perään, ja kaappaisi lipun takaisin.

”Luuletko, että löydämme huomenna lippumme?”, pitkä-Dimitri kysyi Aleksandrilta.
”Näillä saastoilla oli sama tunnus, kuin laumalla joka varasti meidän lippumme. Punainen susi” Aleksandr vastasi irvistäen kolkosti.
”Toivottavasti lippu on heidän kylässään. Votka on loppumassa uhkaavasti”, Oleg murahti Aleksandrin toiselta puolelta.
”Luulin ottaneeni mukaani viisikymmentä parasta kasakkaa, mitä äiti Russlannilla on tarjottavana, mutta otin mukaani näemmä viisikymmentä pahinta juoppoa”, Kapteeni murahti.
”Kuka itseään kunnioittava kasakka taistelee selvin päin?” pitkä-Dimitri kysyi virnistäen.
”Jos et olisi noin helvetin pitkä, voisin luulla sinua kääpiöksi”, Oleg huusi.
”Turpa kiinni, paraskin juoppo puhumaan, punanenä”, Dimitri heitti takaisin.
Aleksandr huokasi raskaasti, kun kasakat alkoivat huutelemaan herjoja toisilleen. Arojen julmat ratsumiehet, hän ajatteli virnistellen…

He leiriytyivät illansuussa aroilla harvinaisen järven rannalle. Pieni kukkula peitti näkyvyyden hiisien jurttakylään, joka sijaitsi viiden- kuuden kilometrin päässä heistä.
He sytyttivät muutaman pienen nuotion mukanaan tuomista hiisien keihäistä, aroilta oli vaikea löytää kunnon puuta.
Votkaleilit kiersivät, joku kaivoi balalaikan esille, ja he lauloivat russlantilaisia rosvolauluja. He paistoivat lihaa jota heillä oli mukana, ja söivät. Sillä aamuyöstä he hyökkäisivät hiisien kylään, aiheuttaisivat armottoman paljon tuhoa, ja ryöväisivät lipun takaisin. Sitten he ratsastaisivat niin nopeaa kuin vain kavioista lähtisi armeijan pääleiriin, joka oli vielä suuren solan lähellä vihernahkojen varalta. Kun talvi tulisi, armeijakin perääntyisi takaisin Novgorodiin, Russlannin pääkaupungin luokse. Hiidetkään eivät olleet tarpeeksi mielipuolisia talvisodankäyntiin heitä vastaan.

Aleksandr otti pitkän kulauksen votkaa, ja käänsi väsäämällään ritilällä possupaistia. Hän katseli tähtiä, ja mietti, että he kaikki varmaankin kuolisivat tänne aroille. Viisikymmentä kasakkaa satoja susiratsastajia vastaan. Ainoat asiat heidän puolellaan olivat taistelutahto, kostonhalu ja yllätys.
Hän otti paistinsa, ja nousi kukkulalle katselemaan hiisien leiriä. Eipä hänellä kyllä ollutkaan kotona mitään minne palata. Vanhemmat olivat kuolleet, ja muuta perhettä hän ei ollut ikinä perustanut. Hän oli värväytynyt nuorena armeijaan, ja jäänyt. Tuuli puhalsi aroilla, ja pyyhki lunta kauniina pyörteinä hänen ympärillään. Hän veti kylmää ilmaa hitaasti nauttien sisäänsä, levitti kätensä, ja tunsi arot kaikkialla hänen ympärillään. Mitä siitä, jos hän kuolisi huomenna, hän oli saanut elää ja olla osa aroja, joita rakasti. Ne olivat hänen perheensä. ja hänen kasakkatoverinsa myös. He olivat kaikki eläneet vuosia aroilla taistellen. Kaikki rakastivat niitä, ne olivat kasakoiden koti. Minne muuallekaan mennä? Hänen ajatuksensa katkesivat yllättäen, kun jokin kova iski häntä selkään, ja kaatoi hänet naamalleen aroon.
Rakastan kyllä aroja, hän ajatteli, mutta en välttämättä haluaisi suudella niitä.
”Aika hyvä heitto, vai mitä?” Oleg sanoi lumipalloa kädessään heitellen.
”Da. Minä sinulle heitot…”, Aleksandr murahti, kaappasi lunta kouraansa, ja heitti sen kohti Olegia. Pallo osui Olegia komeasti suoraan naamaan, lennättäen tämän selälleen.
”Job tvolu mat…” Murahti Oleg hangesta. Outoa, että nai äitiäsi, on kirous russlanniksi, Aleksandr mietti. Enempää hän ei miettinytkään, sillä muut kasakat ryntäsivät heidän kimppuunsa kukin palloja heitellen, ja pian he sotivat ja painivat hangessa nauraen ja laulaen. Vain pitkä-Dimitri jäi soittelemaan hilpeää laulua balalaikalla, ja aroilla kaikui nauru ja kiroukset. Tuuli ulvoi kuin itse aro olisi nauranut kasakoiden mukana, ja lumipyörteet tanssivat kuin aro olisi hymyillyt. Ja ehkä se tekikin niin, kuka tietää.
Kasakat tappelivat aikansa, ja palasivat tulille nauramaan ja juomaan. Oleg houkutteli muut tanssimaan ripaskaa, ja pian muutama kymmenen miestä tanssikin Dimitrin soittaessa balalaikkaa kuin viimeistä päivää. Nauru pulppusi, ja votka virtasi. Sitten he istuivat ja puhuivat keskenään. Elämästään. Sotaretkistään. Kaikesta, mitä vain mieleen tuli. Kauniista naisista, menneistä seikkailuista, unohtuneista tarinoista. Muistelivat vuosia joita olivat viettäneet yhdessä. Ja söivät ja joivat taas vähän lisää. Ketään ei huvittanut nukkua, tai levätä. Tämä oli kuitenkin todennäköisesti viimeinen yö heille elävänä.
”Oli mukava tuntea teidät kaikki”, Alexandr sanoi.
”Oli mukava tuntea votkapullo”, joku kasakoista heitti.
”Oli mukava tuntea votkapullo, mutta ei teitä.” Sanoi joku toinen.
”Ei ollut mukavaa tuntea teitä, mutta rakastan teitä” Totesi Oleg, joka oli aikamoisessa tuiskeessa.
”Mutta nyt mennään. Vain aseet ja votkapullot. Emme pysähdy syömään enää tämän jälkeen. Täältä on vain kahden päivän matka leiriin. Ja takaisin ei sitten palata ilman lippua”, Aleksandr sanoi nostaen jousensa ja sapelinsa maasta.
Kasakat nostelivat tavaroitaan maasta, ottivat votkapullonsa, ja nousivat satulaan. Viisikymmentä hurjaa ja tällä hetkellä hurjan hilpeää kasakkaa lähtivät ratsastamaan kylään, josta tuskin moni palaisi, jos kukaan.
He ryhmittyivät pitkäksi rivistöksi viidensadan metrin päähän kylästä. Aurinko nousi hitaasti heidän takanaan. Tuuli oli laantunut, harvinaista aroilla, oli täysin hiljaista. Silmät tuijottivat kovina kaninkarvalakkien alta. He näkivät kahden lipun roikkuvan kylän keskellä. Toisessa oli punainen susi. Toinen oli heidän omansa, valkoinen hevosenpää ja sapeli.
Aleksandr kohotti sapelinsa päänsä päälle. Kasakat jännittivät jousensa. Yksinäinen hiisi kömpi ulos kylän reunalla olevasta jurtasta. Aleksandrin sapeli heilahti alas. Jänteet helähtivät, ja kaksikymmentä nuolta lävisti onnettoman hiiden muiden hajotessa lähiympäristöön. Lisää hiisiä kompuroi ulos jurtista, ja jouset lauloivat niitä samaa tahtia kumoon. Kasakat ulvoivat, ja lähtivät hyökkäykseen auringon noustessa heidän takanaan. Hiidet olivat käytännössä sokeita heitä vastaan ja ratsuväki ratsasti heidät kumoon. Missään ei näkynyt yhtään sutta, tai isoja hiisien susiratsastajia. Vain pieniä hiisiä, joista ei ollut heille vastusta. Ei edes kunnollisia aseita. Tämä oli liian helppoa.
Ratsastajat teurastivat koko kylän vihernahkoja, eivätkä kohdanneet missään kunnon vastarintaa. Hiidet puolustivat kotiaan, mutta minkäänlaista järjestäytynyttä vastarintaa ei ollut, eikä kunnon aseita. Aitoja soturihiisiä tai heidän susiaan ei näkynyt missään.
Pitkä-Dimitri hypähti ratsailta ja tutki aron ruohikkoa. ”Aleksandr, susiratsastajat ovat menneet eilen. Ehkä kaksisataa hiittä ja sutta.”
”Aron jumalat ovat puolellamme. Ehkä ehdimme vielä niiltä karkuun. Nyt lähdetään saman tien, ottakaa oma ja vihollisen lippu!” Aleksandr huusi miehilleen.
Oleg nappasi vihollisten lipun, ja nuori kasakka nimeltä Sergei otti heidän omansa. He sytyttivät pelkkää pirullista ilkeyttään kylän palamaan, ja lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan kohti Russlantia. Lumi pöllysi heidän takanaan, ja tuuli levitti sen kuolleiden hiisien päälle. Julmat arot.

”Viiskyt ratsastajaa. Menny tohon päin.” Kratzin sähähti vihaisesti heimopäällikölleen.
”Kurjat ihmot katuu viel syntymäänsä!” Päällikkö Shinghiis murahti. Hän oli hiideksi iso ja lihaksikas, melkein kuin vihreä ja punasilmäinen kääpiö epäluonnollisen nenän kanssa. Hän ratsasti valtavalla valkoisella arosudella, jota sanottiin vain isohampaaksi, ja hän oli arojen pelätyimpiä hiisipäälliköitä. Nyt hänen kotinsa oli tuhottu, ja suurin osa hänen heimostaan lojui kuolleena ympäri aroja. Se ei katkeroittanut Shinghiisiä, sellaista oli elämä tuulisilla aroilla, mutta se ei tarkoittanut ettei hän olisi janonnut kostoa.
”Ratsaille, raivoisat susiratsastajani, nyt mennään juomaan ryssäihmojen verta!” Shinghiis karjaisi heiluttaen päänsä päällä tapparaansa, valtavaa surmanrautaa joka hohti ilkeän punaisena. Hän oli ottanut sen aikoinaan tappamaltaan kaaoskäävältä. Typerät käävät palvoivat pohjoisen synkkiä jumalia. Hän palvoi vain arojen armottomia jumalia, tuulta ja myrskyä. Ja ne tekivät heistä vahvoja. Mutta niin se teki ryssäihmoistakin, he olivat hurjia ja arvollisia vastustajia. Hiidet virnistelivät, ja ulvoivat kilpaa susiensa kanssa, kohta he saisivat taistella ja juoda verta. Ja ehkä voittaakin. Hurjat arosudet hiidet selässään lähtivät viilettämään kasakoiden perään hurjasti ulvoen, ja sapeleitaan heilutellen. Lumisade alkoi uudestaan, ja peitti tuhoutuneen kylän hiljalleen.

Kasakat ratsastivat hurjaa vauhtia kohti leiriään. Yö laskeutui arojen päälle, ja hevoset olivat täysin lopussa. Hei eivät pääsisi enää kauan karkuun, susien ulvonta kuului jo läheltä, ja arojen hukat juoksivat nopeammin ja kestävämmin kuin kasakoitten hevoset.
”Tähänkö tämä loppuu?” nuori Sergei-niminen kasakka kysyi.
”Ainakin vodka loppui” Oleg murahti surullisena.
”No sitten saa jo koko helvetin reissu loppua” pitkä-Dimitri ilmoitti hevosensa selästä.
”Huutoäänestys, käännytään ja hyökätään, vai yritetään karkuun?” Aleksandr huusi miehilleen.
”Hyökätään ja kuollaan!” kuului huuto viidestäkymmenestä kurkusta.

Kasakat kääntyivät ympäri, ja lähtivät ratsastamaan kohti susiratsastajia sapelit kädessään. Mielipuolinen ulvonta sekottui hiisien ja susien vastaavaan eikä kukaan enää erottanut niitä toisistaan. Murheellinen tuulikin ulvoi mukana. Aleksandr katsoi hevosensa selästä läheneviä susiratsastajia. Raaka virne nousi hänen kasvoilleen. Oli ollut hyvä elää arojen lapsena, ja tällä tavalla hän olikin aina halunnut kuolla. Hän vilkaisi sivulleen vanhaa kasakkatoveriaan Olegia. Mies oli kaivanut vodkaleilin esiin, ja kulautti siitä huikan kurkkuunsa. Sitten hän tunki huivinsa leilin suulle, ja sytytti tuluksillaan huivin palamaan. Hetkeä myöhemmin palava leili lensi ilmassa. Olegin mahtava heitto kantoi viidenkymmenen metrin päähän, ja leili lennähti erään hiiden syliin. Vodka levisi onnettoman vihernahan päälle, ja hetkeä myöhemmin koko sotku syttyi kärventäen hiittä ja sen sutta. Hulluna kauhusta susi hyökkäsi naapurinsa kimppuun, ja sytytti senkin palamaan. Palo levisi ratsastajien joukossa, ja vähintään kymmenen hiittä kaatui liekkeihin, ja moni muu paloi pahasti. Kasakat iskivät sekasortoon joutunutta heimoa vastaan hirveällä vimmalla, ja sapelit teurastivat vihernahkoja. Hiidet ryhtyivät vimmaiseen vastahyökkäykseen, ja keihäät ja miekat kaatoivat urheita kasakoita, susien repiessä hevosten kurkkuja. Nämä eivät olleet mitään surkeita pikkuhiisiä, vaan arojen susiratsastajia, hurjia teurastajia. Armoa ei anottu, eikä todellakaan annettu. Kasakoiden hullunrohkea hyökkäys oli kantanut heidät heimon keskelle, ja nyt sudet ja hiidet piirittivät heitä kaikkialla. Moni kasakka oli menettänyt hevosensa, ja taisteli jalan hiidenpiruja vastaan. Kasakat ryhmittäytyivät keskelle, ja puolustus keskittyi pitkä-Dimitrin ympärille. Yli kaksi kertaa susiratsastajia pitempi Dimitri kaatoi vihernahkoja kummassakin kädessään olevilla sapeleilla, hirveät viillot surmasivat armottomasti niin hukkia kuin hiisiäkin, ja Dimitri nauroi hullunkiilto silmissään, veren tahriessa hänen naamansa ja nahkapanssarinsa. Teurastus oli armotonta, ja kummatkin puolet menettivät lyhyessä ajassa suurimman osan miehistään. Hiisien massa alkoi tuntumaan kasakoiden kehässä, ja hiidet yrittivät murskata kasakat pelkällä massalla, mutta itsepäiset Russlannin miehet eivät antaneet periksi.
”Murtautukaa läpi!” Aleksandr huusi muutamalle kasakalle, joiden hevoset olivat vielä hengissä. ”Lippu pitää pelastaa, kävi miten kävi!”
Sergei ja Oleg olivat ratsumiesten joukossa, ja hyökkäsivät Dimitrin molemmilta puolilta. Niin hurja oli kahden kasakan raivokas hyökkäys, että hiidet joutuivat taipumaan, ja kaksi ratsastajaa pääsi läpi. Keihäs suhahti ilman halki, ja iskeytyi hirveällä voimalla Olegin selkään. Kratzin, Shinghiisisn alipäällikkö ryntäsi kohti lippua. Sergei kääntyi ympäri, ja piiska viuhahti ilman halki. Siima sivalsi Kratzinia silmille, puhkaisten molemmat. Sergei kumartui, sieppasi hevoslipun, ja seivästi vihernahan sen kärkeen, ratsastaen kohti russlantilaisten leiriä. Kauhu antoi hevoselle siivet, ja se kiisi aron yli nopeammin kuin koskaan. Hiidet yrittivät lähteä takaa-ajoon, mutta vielä hengissä olevat kasakat hyökkäsivät vihernahkojen kimppuun pysäyttäen epätoivon vimmalla takaa-ajajat sapeleillaan. Dimitri kaatui viimein, kun susi puri hänen kurkkunsa auki. Vielä koristen Dimitri halkaisi suden selässä olevan ratsastajan kahtia hurjalla sivalluksella.
Aleksandr taisteli vain toisella kädellään, toisen oli keihäs lävistänyt. Miekan sivallus oli uponnut syvälle hänen vatsaansa. Hän tiesi kuolevansa siihen, mutta hän kuolisi seisaaltaan. Viimeiset kasakat kaatuivat hänen ympäriltään, ja heidän mukanaan myös vihernahat ja sudet. Aleksandrin edessä seisoi valtavan kokoinen hiisi kädessään tappara. He olivat ainoita jäljellä, kaikki muut olivat kuolleet. Hiidellä oli sapeli uponneena rintaan, ja se hengitti raskaasti veren valuessa suupielestä. Oman vai vihollisen, sitä Shinghiis tuskin tiesi itsekään.
He katselivat toisiaan pitkän aikaa.
Sitten hiisi sanoi: ”Se oli hieno taistelu, ihmo.”
”Oli todella” Aleksandr katsoi maassa makaavaa kuollutta hiittä, joka piti tiukasti kiinni punasuden lipusta. ”Tasapeli” kasakka sanoi virnistäen.
”Niin taisi olla.” Hiisi sanoi yhtälailla virnistäen.
He istuivat maahan, ja olivat pitkän aikaa hiljaa ympärilleen katsellen. Kumpikaan ei kiinnittänyt huomiota taistelun jälkiin. He katselivat tähtiä, lumipyörteitä, muutamaa ruohokaistaletta siellä täällä.
Lopulta Aleksandr sanoi: ”Oli mukavaa elää aroilla”.
”Niin oli.” Hiisi sanoi.
Sitten heidän silmänsä painuivat kiinni, ja he kuolivat.

Kahden päivän päästä Russlannin leirissä kasakat heräilivät krapulaisina. Voitonjuhlat olivat ohi, ja tänään lähdettäisiin kohti Novgorodia. Teltoista kömpiessään, he näkivät lippunsa liehuvan tuulessa keskellä leiriä. Tuojasta ei ollut jälkeäkään. Vain lumesta löytyivät hevosen jäljet, jotka johtivat kohti itää. Kohti aroja.

[Dalamar]

Koska tarina liittyy etäisesti sarjaani herrasmies ja upseeri, pistänpä linkin kolmanteen osaan, jossa on linkit kahteen aikaisempaan.

http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=37647

[Stenvall]

Hyvä tarina on kyllä. Kyllähän minä tästä etukäteen jo jotain kuulinkin. Kielioppivirheistä en enää jaksa valittaa. Minne tämä "Russland" muuten sijoittuu?

[Dalamar]

Maailmanreunan vuorilla kislevin vieressä... noin suurinpiirtein...

[Viiksu]

Ihan ok stoori

[Allath]

"Ihan ok stoori..." Kerrassan halventava kommentti näin loistavaa tarinaa kohtaan! Tämä tarina oli kerrassaan loistava, hyvä idea, hyvä kerronta ja hieno loppu... Parhaita lukemiani pitkään aikaan.. Kymmenen pistettä ja Gobonnaamamerkki!

[Dalamar]

Mutta sanopaaka, kaikki joilla on mielipide asiasta. Kiinnostaisiko ketään jatkoa kasakoille?

[Lihamestari]

No saattaisi tälläisen tarinana jälkeen mielenkiinto jupoille ratsumiehille kasvaakin...jatkoa vaan tulemaan.

[Dalamar]

Juopoille? Hehän vain hieman nauttivat vodkaa... Aroilla on kylmää

[Lihamestari]

Ja Kapakoissa on kuumaa, jonka takia vedetään olutta noin viikkopalkan verran. Juoppo mikä juoppo, ehkä sievemmin sanottuna "Alkoholiiin suuresti mieltynyt."

[Stenvall]

Juopoille? Hehän vain hieman nauttivat vodkaa... Aroilla on kylmää

Ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.

[Lihamestari]

Vai nauttivat ryssät Vodkaa? Mitäs tuo kasakoiden juoma Votka sitten on?

[Dalamar]

Oliko tuo älyttömän huono vitsi?

[Lihamestari]

Kysyinpä vaan.

[Wexi]

Loistava tarina ja pohjana pelkästään "Votkaa, verta, lisää votkaa,"

[Andromedus]

Hieno tarina. Verta ja suolenpätkiä. Vähän lisää kuvailua peliin ja jotain isompaa juonenpätkää - eli kirjoita ihmeessä jatkoa. Kannattaa myös laittaa nuo sotilaat tekemään muuta kun tanssimaan ripaskaa, soittamaan balalaikkaa ja juomaan vodkaa, tuli ihan se Harrison Fordin sukellusvene elokuva mieleen. Eli vähän syvyyttä vielä noihin hahmoin, muuten tosi greit.

[Slingblade]

Hyvä tarina. Näpsäkkää ja hyvin kulkevaa kerrontaa. Juonta ei juuri ollut, mutta eipä suuremmin haitannut, kun muuten toimi hyvin. Vielä vähän syvyyttä ja tunnelmaa peliin, niin avot. Kirjoita toki jatkoakin.

[Sìlentium]

"Sitten heidän silmänsä painuivat kiinni ja he kuolivat".. Aika jyrkkä kuolema.. Tuon "ja he kuolivat" olisi voinut jättää väliin.. Muuten todella hyvä tarina.. Pidin lukemisesta..

[Woland]

Tykkäsin tästäkin todella paljon, Se hiisi siinä alussa oli aika vekkuli; minun kävi sitä sääliksi
Kuvailuakin oli sopivasti.