Viipurin pamaus (Tarinakisa 40k)

[Dalamar]

Viipurin pamaus


Kauan, kauan sitten, ihmisten vasta levittäytyessä avaruuteen Terralta, päätti myös suomen pieni kansakunta lähteä valtaamaan lisää elintilaa itselleen avaruuden laajoilta, uusilta korpimailta. kun näytti niin kovasti olevan muotia tuolla ulkomailla, niin miksei mekin, tuumasivat suomen herrat. Suomalaiset rakensivat sopivan aurinkokunnan löydettyään itselleen ison laivaston Nokian kuutelakalla, ja niin lähtivät sinivalkoiset avaruuslaivat pitkälle matkalleen suomalaista kulttuuria levittämään. Mutta kun heillä oli myös suomalaisten tavallinen onni, niin joutuivat matkallaan vääristymämyrskyyn. Jollain käsittämättömällä tavalla koko laivasto selviytyi myrskyn kourista, mutta päästyään takaisin normaaliavaruuteen, huomasivat joutuneensa todella pahasti vikaan kurssista, ja päätyneensä galaksin itäiselle reunalle, kymmenien tuhansien valovuosien päähän Terrasta, ja suunnitellusta kohteestaan.
”Perkele”, tuumasivat suomalaiset, ja päättivät asuttaa lähimmän aurinkokunnan minkä löytäisivät, mikäli siellä olisi asuttava planeetta, ja olihan siellä. Suomalaiset valtasivat kyseisen noin Marsin kokoisen planeetan, nimesivät sen mielikuvituksekkaasti suomeksi, ja sulauttivat pienen väestön itseensä.
Tässä vaiheessa suomalaisille selvisi, planeetan tietoja ja historiaa, tutkittuaan sellainen ikävä seikka, että myrsky oli heittänyt heitä ajassa n. 38 000 vuotta eteenpäin, ja maailma oli kokolailla erilainen kuin ennen...
Hieman myöhemmin suomalaiset valtasivat myös naapuriaurinkokunnat, ja nimesivät toisen Karjalaksi, ja toisen Lapiksi. Kaikkien planeettojen ilmasto ja olosuhteet muistuttivat hyvin paljon suomea, ja edistyneemmällä omansa ja keisarillisten teknologian risteytyksellä tämä jääräpäinen kansa muokkasi niistä yhä enemmän kaukaisen ja menetetyn kotimaansa näköisiä.
He myös sosialisoivat planeetan kaartin varusteet, kun huomasivat että vaikka paikalliset eivät muuten mitenkään erikoisen järkeviä olleetkaan, niin sotia he kyllä osasivat käydä.
Suomalaisille selvisi myös, että Imperiumi tulisi ennemmin tai myöhemmin vaatimaan alueita takaisin itselleen, mutta suomalaiset eivät luopuisi uudesta kotimaastaan, ainakaan ennen kuin olisivat kastelleet joka sentin keisarillisella verellä. Mutta loppujen lopuksi, Odoteltuaan n.200 vuotta, suomalaiset huomasivat, että Imperiumi ei hyökännytkään, sillä kaaos ehti ensiksi, ja suoritti maahanlaskun Karjalaan.
”Onpa helvetin rumia tyyppejä…”, tuumasivat suomalaiset, ja vaikka heitä oli huomattavasti vähemmän, ryhtyivät he tekemään sankarillista vastarintaa, kuten suomen pieni, mutta urhoollinen kansa ennenkin. Ja niin, teit` isäin
astumaan…



Oli kylmä talviaamu kuusijoen sillalla. pakkasta oli useampi kymmenen astetta, sää oli kirkas, ja hyinen viima puhalsi puuterilunta suomalaisten asemiin.
Luutnantti Lehvälä istuskeli kannolla Tupakkaa poltellen ja joelle katsellen. Hänen komennossaan olevalle kolmelle joukkueelle oli annettu tehtäväksi tuhota tämä silta, mutta Lehvälä suunnitteli tuhoavansa sillan lisäksi myös näitä kaaoksen sotilaita, jotka olivat hyökänneet hänen kotiplaneetalleen. hän oli lähettänyt yhden puolijoukkueen(20 miestä) houkuttelemaan vihollisen hänen asemiensa luokse. Hänen miehensä olivat kaataneet ketjumiekoilla mäntyjä barrikadiksi n.100 metrin päästä sillasta olevaan tienmutkaan. He olivat myös sijoittaneet raskaat boltterit tien kummallekin puolelle metsään, muutaman raketinheittimen kanssa. Itse silta oli miinoitettu, ja hän oli suunnitellut houkuttelevansa ison osan vihollisen joukoista sillan yli, ja räjäyttävänsä sillan viimeistään siinä vaiheessa, jos vihollinen toisi mukanaan tankkeja, tai niitä kirottuja käveleviä kuolemankoneita. niillä oli vankien mukaan joku järjetön nimikin, mikäsenytolikaan, aivan, dreadnought.
hän oli varma, että tämä juoni onnistuisi, heidän tähän mennessä kohtaamansa joukot olivat olleet kyllä kieltämättä hyviä taistelemaan, mutta niiltä puuttui alkeellisin vaarantaju, varsinkin niiltä isoilta ketjukirvestä heiluttelevilta säilyketölkeiltä jotka kiljuivat koko ajan lisää verta jumalalleen. Ja jos se oli suomalaisista kiinni, jumala saisi juotavakseen tänään paljon omiensa verta.
Suomalaiset sotilaat viettävät aikaansa rauhallisesti polttaen, kahvia juoden, ja korttia pelaten. Läheisestä korttiringistä kuului kovin tuttu huuto
”huarrapari!”. Jotkut asiat eivät ikinä muutu, tuumi luutnantti. Muunmuuassa se, että jälleen kerran suomen armeija perääntyi käyden katkeraa puolustustaistelua. Karjalan armeija taisteli viimeiseen mieheen saakka antaakseen siviileille aikaa paeta pääkaupunki Viipuriin avaruussatamaan, ja sieltä Suomeen. Karjalan laivasto kävi epätoivoista taistelua aurinkokunnassa Kaaoksen hyökkäyslaivuetta vastaan, mutta heillä, kuten ei maajoukoilla ollut mitään voitonmahdollisuutta, he vain viivyttivät vihollisen armeijaa. Karjala oli menetetty, mutta Suomi voitaisiin vielä pelastaa. Karjalan armeija oli matkalla helvettiin, mutta he aikoisivat viedä vihollisensa mukanaan.
Luutnantti sytytti uuden tupakan, ja henkosia vedellessään hän näki syöttipuolijoukkueen juoksevan sillalle vänrikki Kuusisen johdolla. Lehvälä juoksi heitä vastaan, ja käski kersantti Luodon mukaansa. Kuusinen kiljaisi juostessaan.
”Luti hei, sieltä tullee lahaja sulle, sellaset parisen sattaa punikkia ja muuta sällää. tais olla sellane tallustelija tai parikin mukana, ja sellane ison pomon näköne jätkä, saakuli pelottavan näköse kiriveen kanssa. ovat semmose kahen minnuutin päästä täälä.” ” No se on mukava kuulla. Vie sinä tuo porukkasi tuolle vasemmalle laidalle, ja Luoto ottaa tuon oikean komentoonsa. Ampukaa, mielummin kuin hyökkäätte.”
Miesten juostessa paikoilleen, Lehvälä veti voimasapelinsa esille, nosti suomiboltterinsa ilmaan, ja karjaisi miehilleen. ”Pari perkelettä tulossa, asemiin miehet, ne juoksevat tänne kohta pallit heiluen, mutta palaavat juma ilman niitä, jos palaavat laisinkaan!”
Suomalaiset korpisoturit katosivat vikkelästi metsään tai barrikadin taakse aseineen ja Molotovin cocktaileineen. Lehvälä itse käveli rauhallisesti barrikadin taakse, ja sytytti kolmannen tupakkansa. ”Poltat liikaa, luutnantti. Sinulla on muutenkin niin ruma naama, että et paljoa naisia saa.”, sanoi hänen lääkintäupseerinsa, jota sanottiin kunnioitettavan pituutensa(146cm) vuoksi Arvo Ylpöksi, tai yleensä vain Arvoksi.
”Turpasi kiinni, kun puhut minulle Arvo. enemmän minä olen naisia saanut kuin sinä, kun sinulla ei oikein tuo pituus riitä että ylettyisit suutelemaan.” sanoi Lehvälä virnistäen.
”kyllä minä aina yletyn suutelemaan sinne minne pitääkin…” mutisi Arvo härskisti virnuillen. ”Keskitytään nyt hommaan, kohta taitaa tulla sinulle hiukan potilaita.” sanoi Lehvälä vakavoituen. Arvo vilkaisi barrikadin reunan yli.
”Tuolta taitavat tulla. Mesuaminen kuuluu jo. Ovat onneksi aika yksinkertaisia. Pakko on olettaa, että ne ei osaa enempää kuin pari lausetta, kun mitään muuta puhetta sieltä ei koskaan kuulu.”
Kaaoksen joukot tulivat näkyville ja lähtivät etenemään sillan yli. Etummaisena käveli punakultaiseen haarniskaan, jota oli koristeltu useammalla irtopäällä, pukeutunut mies joka kantoi kädessään miehen pituista kirvestä, ja hohkasi pitkälle ympärilleen raivotautista murhanhimoa ja kerrassaan hurmaavaa veren tuoksua. Hänen naamansa oli täynnä arpia, oli hirvittävän ruma, eivätkä pitkät torahampaat kaunistaneet sitä yhtään. Sanalla sanoen: Psykopaatti. Hänen takanaan kulki n.20 muuta säilykepurkkia kirveineen ja pistooleineen, ja heidän takanaan tulivat tavalliset ihmissotilaat, joista vain harva oli suomalaisia pettureita. Suurin osa oli keisarikunnan petollisia ihmisiä. Joukkojen seassa käveli kaksi ”tallustelijaa”.
N.50 miehen päästyä sillan yli, ja kummankin koneen ollessa sillalla, Lehvälä sanoi mikrofoniinsa:
” Räjäyttäkää silta, mutta älkää ampuko vielä.”
Miltei samalla hetkellä korvia huumaavat räjähdykset repivät siltojen päitä kaataen Kuusijoen sillan samaisen joen kylmiin vesiin. Epätoivoiset sotilaat yrittivät juosta ja hypätä jommallekummalle puolelle, mutta toinen dreadnought juoksi heidän lävitseen heitellen miehiä tieltään toisella kädellään, ja jotenkin uskomattomasti sen onnistui hypätä kaatuvalta sillalta toiselle puolelle, vielä laskeutuessaan murskaten muutaman epäonnisen raukan massiivisen hahmonsa alle. ”Perkele”, tuumasi lt. Lehvälä. Noh, se oli tuhottava raketinheittimillä, hän ajatteli, ja valmistautui antamaan tulikäskyn.
Ennen kuin hän ehti saada sanaa suustaan, alkoi Haarniskoitu jättiläinen kirveen kanssa mylviä äänellä, joka kantoi varmaan Viipuriin asti:
”Raukkamaiset pelkurit!!! Astukaa esiin piiloistanne, ja lähettäkää paras taistelijanne minua vastaan, ennen kuin kuolette kaikki! Jumalani juo verenne ja syö sielunne!”
”Yrittää saada meitä kaksintaisteluun? Sotimaan tänne on tultu eikä pelleilemään, sanon minä.” Kuiskasi Lehvälä Luodolle radion välityksellä jätin jatkaessa karjumistaan.
”Kiljuu enemmän kuin vaimoni, ja se on aika paljon. Ampukaa suuhun, niin pitäisi edes turpansa kiinni.”
Kolme raskasta boltteria aukaisi tulen yhtä aikaa, jo ensimmäinen osuma räjäytti puolet miehen päästä irti, ja toinen puolisko meni pian perässä levittäen aivonesteitä, luunsirpaleita ja verta ympärilleen.
”Lahdatkaa ne perkeleet! Tuli on vapaa!” Karjui Lehvälä mikrofoniinsa.
Konetuliaseet ja laserkiväärit aloittivat laulunsa, ja sävelet kaatoivat vihollisia maahan armottomasti. Vain punahaarniskaiset jätit eivät kumartaneet suomalaisten sinfonialle, vaan juoksivat esittämään terävää kritiikkiä barrikadin taakse piiloutuneelle muusikoille.
”Voimapuukot tupesta, tulee vähän mies hirviötä vastaan –taistelua!” huusi Lehvälä.
”Heittäkää kranaatteja!”
Sirpalekranaatit lensivät vallin yli, mutta eivät pysäyttäneet berserkkerien hyökkäystä. Sen sijaan että olisivat kiivenneet barrikadin yli, berserkkerit käyttivät kirveitään leikatakseen aukkoja seinään. Lehvälä väisti juuri ja juuri suhahtavan kirveenterän, kun se leikkasi seinään aukon. Lehvälä iski voimasapelinsa seinän läpi siitä kohdasta, missä arveli vihollisen seisovan, ja tunsi sapelinsa uppoavan lihaan. Lehvälä kiskaisi sapeliaan ylöspäin, leikaten sokkona vastustajansa kahtia maksasta olkapäähän saakka. hänen vieressään Kirves lopetti kersantti Salmelan sotilasuran iskemällä Salmelan pään ja käden irti. Berserkkerin yrittäessä tulla aukosta läpi Lehvälä iski Sapelinsa sivuun seinää pitkin, ja leikkasi miehen pään irti. Lehvälä juoksi itse aukosta läpi, ja lopetti vielä yhden vihollisen upottamalla sapelin tämän selkään. Kääntyessään etsimään lisää vihollisia hän tajusi, että ainoa oli kävelijä, ja siltäkin oli ammuttu raketinheittimellä jalat alta, ja sen konekivääri oli piippu mutkalla ja sulaneena. Hän katseli, kun Luoto käveli koneen luo, leikkasi sen ylhäältä auki puukollaan, ja tiputti kranaatin sisälle. 10 sekunnin päästä Koneen etuosa räjähti ilmaan, kaataen koko vehkeen selälleen maahan säälittävän näköiseksi romuläjäksi. Sillan toiselle puolelle jäänet viholliset olivat perääntyneet, mutta tarkk’ampujat olivat kaataneet heitäkin tusinan.
Arvo käveli Lehvälän viereen. ”kahdeksan kuollutta, kaksi vaikeasti haavoittunutta. nämä osaavat ainakin tehdä ruumiita.”
”Olisi voinut käydä pahemminkin, mikäs tässä.” Luutnantti totesi, ja sytytti neljännen tupakkansa.
Lehvälä huokaisi. hän halusi kahvia, ja kotiin vaimonsa ja kolmivuotiaan lapsensa luo. tai oikeastaan Suomeen, sillä heidän kotinsa oli tuhoutunut vihollisten etenemisen alle jo päiviä sitten. No, näkisi ainakin Helsingin, viime kerrasta oli jo aikaa. Jos hän nyt selviäisi ikinä täältä hengissä, mitä hän ei pitänyt todellakaan varmana.
”Viesti komentokeskuksesta, Lehvis. käskevät meidän perääntyä Taipaleenjoelle. Ovat lisäksi motittaneet Raatteentiellä vihollisen divisioonan. Kerrankin hyviä uutisia.” ilmoitti radiomies.
”Kamppeet kasaan pojat, lähdettiin marssille!” Lehvälä huusi.
Kiroilevat sotilaat nostivat reput selkäänsä, ja lähtivät pitkälle marssille Taipaleenjoelle. Matkaa oli n.50km, ja he ehtisivät sinne huomenna aamulla, jos mitään ei sattuisi, Lehvälä tuumi.
Viisikymmentä Suomen Karjalan armeijakunnan sotilasta marssivat kolmekymmentä kilometriä, kunnes yö hiipi kylmänä ja synkkänä heidän kannoilleen, ja edelle.
He majoittuivat hylättyyn lomakeskukseen tunturin viereen. Taipaleenjoen ryhmittäytymispisteeseen oli tunturin yli 20km. matkaa. Vartiovuorot jaettiin, ja ensimmäiset vahdit piiloutuivat tien varteen. Lehvälä hyödynsi taukoa sytyttämällä neljännenkymmenennen tupakkansa. Hän näki unta, jossa hän oli yhä peruskouluopettaja Sammalmäen yläasteella. Se oli ollut aika ikävää välillä, muttei sentään ollut joka päivä vaarassa menettää henkeään. Vaikka sentään kerran, suomen koululaisetkaan eivät olleet muuttuneet vuosien saatossa.
Oululainen kersantti Kuusinen, Jolla oli ihmeellinen murre, Potki Lehvälän hereille hieman ennen aamunkoittoa.
”Vihollisia tulossa… näyttäs oleva paljo enemmä ku meitä. niillä on tankki, ja olivat perkeleen vihasen näkösiä. mitä me tehhään, Lehvis?”
”Lähdetään saman tien. Kaikki ylös. Luoto ottaa kymmenen miestä, ja jää harhauttamaan.” Lehvälä vastasi.
Suomalaiset keräsivät nopeasti varusteensa, ottivat haavoittuneet paareilla, ja lähtivät pikamarssia tunturin yli kohti Taipaleenjokea. Luoto jäi kymmenen miehensä kanssa odottamaan kylän laidalle. Luoto oli iso ja hiljainen mies, joka ei turhia höpissyt. Menneisyydestään hän ei myöskään sen kummemmin kertonut. Miehet pitivät Luodosta, mutta pitivät hänen huumoriaan hieman kieroutuneena. Parhaillaan Luoto tutki karttaa. Hänen miehensä seisoivat hermostuneena Luodon vieressä.
”Pistäkää hieman räjähteitä muutamaan rakennukseen.” Luoto käski.
”Miten me oikein aiotaan harhauttaa niitä, ja säilyä vielä hengissä?” Kysyi eräs sotilas.
”Kuka tässä on mitään puhunut hengissä pysymisestä?” kysyi Luoto vuorostaan. ”Räjähteet rakennuksiin.”
Miehet miinoittivat rakennukset ja juoksivat takaisin Luodon luokse, kun kuulivat mesuamista tien suunnalta. Luoto käski miehet asemiin metsään lomakylän vieressä, ja nosti suomi-boltterinsa ampumaasentoon. Miehet seurasivat perässä hieman epäröiden. Kaaoksen joukot marssivat kylään rivistö rivistöltä. heillä oli mukanaan myös tankki, jossa oli aseistuksena neljä laser-kanuunaa.
”Räjäytä rakennukset.” Luoto sihahti sotilaalle jolla oli kauko-ohjain. ”Muut ampukaa merkistäni, ja kiljukaa niin kovaa kun jaksatte.”
Rakennukset räjähtivät sokaisevina tulipalloina, vieden mukanaan muutaman kaaoksen kultistin.
”Suomi perkele” Luoto karjaisi mahtavalla äänellä ja kaatoi hienolla sarjalla muutaman lähimmän vihollisen. Muut suomalaiset karjuivat vastaavia huutoja, ja ampuivat tappavia laukauksia vihollisiin. Kesti hetken, ennen kuin vihollinen älysi suomalaisten olinpaikan, ja lähti rynnäkköön metsään.
”Minun perässäni, Suomen pojat!” Luoto karjaisi, ja lähti juoksemaan syvemmälle metsään.
Suomen pojat syöksyivät perässä kiroillen saakuli kersanttia joka tapattaisi heidät kaikki.
he juoksivat kilometrin päähän, kunnes pääsivät järven rannalle. Järvi oli paksussa jäässä.
”Yli vaan, pojat.” Luoto sanoi juosten jään yli kohti vastarantaa. sinne päästyään hän istahti syvemmälle metsään, ja pisti tupakaksi.
”Mitä helvettiä me tässä tehdään? mehän kuollaan kaikki!” Totesi optimistinen sotamies Heikkinen.
”Katsotaan esitystä.” Totesi Luoto Lakoonisesti.
Pohjimmiltaan uskollisena Luodolle sotilaat jäivät seisomaan hänen viereensä.

Khornen berserkkeri Gargoth murisi raivoissaan ja juoksi toveriensa kanssa valkoiselle avoimelle maastolle metsän siimeksestä. Nämä kurjat rakit olivat kehdanneet hyökätä kaaoksen valittujen kimppuun, ja vielä kunniattomasti piilosta! Hän, ja hänen toverinsa teurastaisivat mahtavilla kirveillään nämä raukat.! Hän kuuli takaansa mahtavan saalistaja-tankin moottorien jyrinän, ja hymyili varmana voitosta. ”Verta veren juma…” hän ehti aloittamaan. jos hän ei olisi karjunut, hän olisi kuullut äänen, jonka jälkeen kuka tahansa suomalainen olisi karjaissut jotain naisen sukupuolielimiin tai uskontoon liittyvää. Kraks…

Luoto katseli jäyhästi hymyillen, kun tankki ja n.50 vihollisen sotilasta romahti järven jään läpi kadoten ikuisiksi ajoiksi kahdenkymmenen metrin syvyyteen.
”Suomen luonto on armoton.” Hän totesi.
”Elämä on.” totesi Heikkinen.
”Eiköhän lähdetä taipaleenjoelle pojat, jos vaikka saunaan päästäis.” sanoi Luoto.

**********************************************

Suomen sotavoimien ylin komentaja marsalkka Mannerheim katseli synkkänä karttaa. Hän ei ollut noussut kuolleista, siitä oli vain tehty sotilasarvo. Sotatilan aikana hänellä oli lähes rajoittamaton käskyvalta, ainoastaan eduskunnalla oli oikeus estää häntä.
”Kuinka siviilien evakuoiminen sujuu?” Marsalkka kysyi.
”Tällä vauhdilla saamme viimeiset evakuoitua aluksiin kolmessa päivässä, herra marsalkka.” Vastasi eversti Rautavaara.
”Annoin laivastolle käskyn taistella viimeiseen laivaan saakka, ja pitää reitin auki hintaan mihin hyvänsä. Vaikka saisimme väestön evakuoitua Suomeen, Karjalan laivasto lakkaa olemasta.”
”Sota on raakaa, herra marsalkka. Olemme pelastaneet yli kolme miljoonaa suomalaista, ja menettäneet 40 000 miestä, ja melkein kaikki tankkimme. Laivasto on menettänyt viisi seitsemästä taisteluristeilijästä, ja kaksikymmentäkaksi kolmestakymmenestä hävittäjästä. ollaan voiton puolella.”
”Antakaa Joukoille käsky vetäytyä puolustusasemiin kolmenkymmenen kilometrin päästä Viipurista. Avaruussatamaa täytyy puolustaa viimeiseen saakka. Meillä ei ole mitään toivoa jos se tuhoutuu. Meillä on yhä melkein 50 000 miestä täällä.”
”Me emme saa kaikkia pois täältä, vaikka siviilien pelastaminen onnistuisi. Kaikki eivät mahdu, ja joidenkin täytyy jäädä viivyttämään vihollista, jos mahtuukin.”
”Tiedän. Jään itse komentamaan jälkeenjääneitä.” Rautavaara yritti sanoa vastaan, mutta Marsalkka hiljensi hänet. ”Turpa kiinni, Einari, minä olen syntynyt ja elänyt tällä planeetalla kohta kuusikymmentä vuotta, ja piru minut periköön, jos nyt hylkään sen. Sinusta tulee seuraava marsalkka Mannerheim, Enski.”


************************************************


Luoto saapui iltahämärissä miestensä kanssa Taipaleenjoelle. Pakkanen puri ankarasti, sitä oli lähes kolmekymmentä astetta. He tapasivat sissijoukkueensa kokoontumispaikalla ensimmäisenä Kuusisen.
"Luoto perkkale, ja vielä hengissä. Katos helevettiä, pistikkö pahasti viholliselle turpaa?"
"Enpä ihmeempiä. Siinä puolensataa sotilasta ja yhden tankin. Paremminkin olisi voinut mennä." Luoto totesi hymyillen kieroa hymyään.
"Ei saakuli... Ja ilima tappioita... Oot nää yks epäinhimillinen perkele, Luoto."
He näkivät Lehvälän kävelevän heitä päin lumista polkua pitkin Arvon kanssa. Lehvälällä sauhusi suupielessään sadas tupakka.Arvo virnuili äärettömän irstaan näköisesti, kuten aina.
"Pukki saapuu pojat, varokaa persettänne." Luoto virnisti.
"Lääkärinä velvollisuuteni on säilyttää ja suojella elämää. Olen mennyt vielä askeleen pidemmälle, ja myös luon mielelläni uutta elämää." Totesi Arvo, virnistäen, mikäli mahdollista, vielä irstaammin.
"Eipäs puhuta isojen poikien asioista, pikkuinen." Lehvälä sanoi. "Menkääs pojat lepäämään, esikunnasta tuli käsky, hylkäämme Taipaleenjoen tuliasemat, ja ryhmitymme puolustamaan Viipuria. Evakuointi on melkein suoritettu, pääsemme hyvällä onnella Suomeen sen jälkeen. Paha vain, että tänne on jäätävä tuhat miestä varmistamaan loppujoukon vetäytyminen. Marski itse jää johtamaan tänne jääviä. Se arvotaan komppaniakohtaisesti."
"Voi helevetti, kyllä minu tuuri tunnetaa, perkele." Kommentoi Kuusinen, ainainen pessimisti.
"No älä nyt hyvä mies, se on aika epätodennäköistä, mahdollisuus on yksi viidestäkymmenestä... Ei se kuitenkaan osu meille." Sanoi Luoto.
Radiomies juoksi samassa paikalle puuskuttaen. "Viesti esikunnasta. Kaksi komppaniaa on valittu nyt, ja pojat perkele, me ollaan toisessa..."
"Perkele." sanoivat kaikki paikallaolijat yhtä aikaa.

Lehvälän viisikymmentä miestä marssivat hiljaisina kohti viimeistä asemapaikkaansa, Viipurin kaupunkia. He kaikki ajattelivat omia ajatuksiaan, kuka perhettään, kuka tyttöystäväänsä, tai Arvon tapauksessa tyttöystäviään. Lehvälä poltti sadattakolmattakymmenettä tupakkaansa, ja ajatteli lapsiaan ja vaimoaan, joita ei tulisi enää ikinä näkemään. Hänen teki mieli itkeä, mutta hän oli esimerkkinä miehilleen, hän ei voinut.
He saapuivat kahden päivän marssin jälkeen Viipuriin. He majoittuivat keskustaan, autioon hotelli Tähteen. Heidän työnsä alkaisi vasta ylihuomenna, kun siviilit olisivat päässeet aluksiin, ja muun armeijan evakuoiminen alkaisi. Joukkue kokoontui, ei kovin yllättävästi, hotellin baariin juomaan jäljelle jääneitä viinaksia kuolemanhiljaisuudessa. Lehvälä poltti kolmattasadatta tupakkaansa, ja joi koskenkorvaa raakana, kun kuuli oven käyvän. Hotelliin astui sisälle harmaahiuksinen mies komeassa univormussaan. Koko joukkue nousi seisaalleen ja teki kunniaa marsalkka Mannerheimille.
”Herra marsalkka!”
”Lepo, miehet.” sanoi marsalkka. ”Kaatakaas minulle hieman konjakkia.”
Kuusinen joka oli hallinnut konjakkipulloa, kaatoi lasillisen marskille, ja ojensi sen hänelle.
”Kiitos. Sait muuten juuri ylennyksen Luutnantiksi. Ja tämä Luoto tässä, josta on kuultu, saa Kapteenin arvon. Lehvälä on tästä edespäin eversti. Te olette tuhonneet kokoonne nähden enemmän vihollisia kuin mikään joukko koko tämän sodan aikana. Olen ylpeä siitä, että saan kuolla teidänkaltaisenne joukon kanssa. Pistetään pojat pokeriksi, turha viettää elämänsä viimeiset päivät mököttömällä.”
Marsalkka istui heidän seurassaan melkein tunnin, ja lähti sitten jatkamaan matkaansa, rohkaisemaan muita joukkueita.


******************************************************


Ruhtinas Margath kirosi mielessään jo koko helvetin sotaretkeä. Kaaoksen armeija oli kärsinyt enemmän tappioita kuin vihollisen! Khornen berserkkerit oli tapettu melkein viimeiseen mieheen typerissä hyökkäyksissä. Alkoi olla pikkuhiljaa pakko käyttää omia Rautasotureita varsinaisena taistelujoukkona, eikä vain tulitukena. Orjatkin oli tehokkaasti teurastettu näiden perkeleiden sissi-iskuissa. Jumalten nimeen, hän ei ollut kokenut tällaista puolustusta juuri koskaan. Ainoastaan Keisarin palatsin puolustajat kipusivat heidän ohitseen Margathin mielessä. No joo, voitto tästä tulisi, ja kohta saa demonejakin manattua esille. Kyllä pojilla hymy hyytyy, kun verenjanoaja iskee kentälle. Olisikohan heidän johtajastaan samaan kuin Sanquiniuksesta? Margath epäili sitä. Hän katsoi metsäiseltä mäeltä Viipuria, ja virnisti.
”Huomenna sinä kaadut, ja puolustajasi kuolevat…” Hän kuiskasi metallisella äänellä.


*********************************************************


Ja päivä koitti. Kaksi jäljelle jäävää komppaniaa otti asemat Viipurin keskustan ympärille, puolikaareen joka sulki sataman sisälleen. Lehto ja miehet asettuivat Pääkadun varrelle, rakennuksiin ja kranaattikuoppiin. Marsalkka käveli itsekin paikalle, ja hänen takanaan seurasi kaksi Rautaleijona-panssarivaunua.
”Pidätte asemat hintaan mihin hyvänsä, kunnes armeija on turvassa. Sen jälkeen, meillä olisi pieni yllätys noille paskiaisille. Museossa on vanha venäläisiltä ostettu 100 megatonnin taistelukärki. Viritytin sen eilen. Laukaisulaitteet ovat kellarissa. Painakaa isoa punaista nappia, jos joku teistä ikinä selviää sinne saakka. Minä ajattelin kuolla tässä. Oli mukava tuntea, nähdään helvetissä sitten.” Sanoi marsalkka, ja istahti penkille.
Lehvälä poltti viidennensadannen tupakkansa, ja sytytti viidennensadannen ensimmäisen. Puolenpäivän aikaan he näkivät pölypilven lähestyvän tietä pitkin. Esiin marssi Harmaahaarniskaisia peltipurkkeja, joilla näytti olevan paljon raskasta aseistusta, heitä johti melkein Kolme metriä pitkä soturi, joka näytti olevan enemmän kone kuin ihminen.
”Minulla on teille tarjous, Suomen sotilaat. Jättiläinen aloitti metallisella ja kumisevalla äänellä.
”Ota tarjouksesi, ja suksi vittuun täältä.!” huusi marsalkka Mannerheim vetäen voimasapelinsa.
”Sitten te kaikki kuolette!” Jättiläinen ärjäisi.
”Ja viemme sinut mukanamme!” karjui marski.
”Tulta munille, pojat.” Sanoi puolestaan Lehvälä mikkiinsä.
Lehvälän viidenkymmenen hengen joukkue avasi tulen kaikella mikä lähti. Raketit ja boltterin luodit räjähtivät vihollisen rivistössä repien vihollisia. Tankit avasivat yhtä aikaa tykkinsä ampuen kuolemanlastinsa vihollisen keskellä ja levittäen kuolemaa ja sekaannusta. Vihollinen käytti syntynyttä savua ja pölyä hyväkseen ja vetäytyi piiloon. Mutta kohta savusta tuli esiin jotain mielenkiintoista. Hurmaavan näköisiä naisia… Miehiä ei haitannut, vaikka heidän ihonsa olikin violetti, ja toisen käden tilalla kynsi… Niitä oli kymmenen, ja he juoksivat suomalaisia kohden. Lehvälä läpsäisi itseään.
”Perkele miehet, ne ovat jokin juoni, ampukaa niitä!”
Mutta kukaan ei totellut, kaikki vain tuijottivat. Demonit juoksivat eteenpäin. Ensimmäisenä oli Heikkisen kymmenen hengen ryhmä kuopan sisällä. Naiset katosivat kuoppaan. Kuului kauheita huutoja, ja kuopasta suihkusi esiin verta ja irtoilevia päitä, mutta kukaan ei yhä tehnyt mitään. Paitsi Arvo. Arvo lähestyi kuoppaa, ja jäi seisomaan kymmenen metrin päähän reunasta, ja otti kaikkein pahimman playboyn ilmeensä ja asentonsa. Demonit nousivat kaikki kuopasta, ja katsoivat oudosti Arvoa… Melkein palvoen… Ne tiputtivat veitsensä, ja tulivat Ylpön luo, ja alkoivat kosketella häntä hellästi käsillään.
”No hei, tytöt..” Ylppö sanoi hurmaavasti. Sitten hän pyörähti yht`äkkiä voimapuukot kummassakin kädessä, ja katkaisi kolme niistä melkein keskeltä kahtia. Arvo iski salamannopeasti puukoillaan ympärilleen, ja melkein tanssi Demonien keskellä iskien ja leikaten. Hetken päästä kaikki makasivat kuolleina Arvon jaloissa, ja katosivat sitten kaikki.
”Sehän oli mukavaa, pojat.” sanoi Arvo härski virneensä naamallaan, ja vihelteli. Se ilme hänelle jäi ikuisiksi ajoiksi, vihollisen sarja osui pientä miestä selkään, ja hän lensi kuin räsynukke.
”Paskiaiset! Arvooo! Tappakaa ne kaikki, saakuli!” Lehvälä huusi raivoissaan, ja juoksi ystävänsä luokse. Arvo oli kuitenkin jo kuollut. Lehvälä nosti suomiboltterinsa ja ampui lippaan tyhjäksi kyynelten valuessa silmistä.
Paikallaan seisova tulitaistelu jatkui vielä monta tuntia. Kumpikaan puoli ei ollut erityisen halukas hyökkäämään. Armeija oli saatu laivoihin, ja heidän takanaan kuuluui nyt viimeisen lähtevän laivan moottorien ääni. Viipurista ei lähdettäisi enää minnekkään omilla jaloilla. Aika varmasti muutenkin ilman niitä. He menettivät toisen tankkinsa, ja puolet miehistään. Tilanne oli samanlainen koko kaupungissa, mutta he eivät vetäytyneet. Ei ollut enää mitään minne vetäytyä, paitsi museo.
”Hyvinhän tämä menee” sanoi Luoto. ”luulisin että oltaisiin jo kuoltu tähän mennessä.”
Juuri sillä hetkellä he kuulivat valtavien siipien läpsytystä, ja veret seisauttavaa karjuntaa. Heidän eteensä kadulle ilmestyi jotain kauheaa. Olento aikojen alusta, joka oli piinannut ikuisuuksia heidän rotunsa unia. Demoni suoraan helvetistä, valtavan kirveen kanssa. Mutta miehet rauhoittuivat nopeasti. He kuolisivat kuitenkin, sama se, tappaisiko tämä olento heitä.
”Antaa palaa niin helvetin tavalla!” Huusi Mannerheim, ja kohotti oman suomiboltterinsa. Hirvittävä kuoleman tulimyrsky osui hirviöön, ja se vain nauroi.
”Rihlattu alikaliiperinen panssarintorjuntakranaatti, Salmi.” tankin tykkimies huusi lataajalle.
Rautaleijona ärjäisi mahtavasti, ja kranaatti osui hirviön rintaan repien ihmisen kokoisen aukon siihen. Nyt peto ärjyi silkasta kivusta, ja nousi siivilleen lentäen heitä ja tankkia kohden.
”Lataa, lataa!” Tykkimies huusi tuon saakuli ilmestyksen lentäessä nopeammin ja nopeammin heitä päin. Hirviö lensi tankin eteen, ja samalla kun halkaisi sen kirveellään, sai toisen pst-kranaatin päähänsä. Puolet olennon päästä levisi ympärille, mutta yhä se seisoi. Marski käveli paikalle, ja sivalsi sitä sapelillaan selkään halkaisten sen selkärangan, vaikka ei kyllä yhtä tyylikkäästi kuin Sanquinius aikanaan. Olento katosi mustaan repeämään todellisuudessa.
”Eikö tuolla ole lipputanko?” Mannerhein kysyi osoittaen vihollisen asemia kohti.
”On.” Vastasi Kuusinen.
”Lähdetäänkö valtaamaan se? Haluaisin vähän liikuntaa.” Marski sanoi.
Miehet virnistelivät toisilleen. ”No mutta mikä ettei.” totesi Lehvälä. ”Mennään tuota sivukujaa pitkin, ja jätetään raskaat aseet tähän. Palataan myöhemmin tänne, jos selvitään hengissä.”

**************************************************

Rautasoturi Haag nojaili ryövätyn Basiliskin telaketjuihin, ja katseli räjähdyksiä edessä. Nämä suomalaiset olisivat kohta kuolleita, eikä Rautasotureita ollut niin helppo yllättää, kuin Maailmansyöjien idiootteja. Se jäi hänen viimeiseksi ajatukseksi, kun hän kuuli boltterin ah niin tutun äänen, ja räjähtävä luoti osui hänen vasempaan silmäänsä.
Suomalaisten yllättävä hyökkäys vihollisen asemaan selustasta oli täydellinen menestys, kohta kaksikymmentä säilyketölkkiä makasi kuolleena maassa, ja tykki oli räjäytetty. Ja Kuusinen kiskoi Luodon kanssa Suomen lipun salkoon, ja jostain tähän synkkyyteen eksyi auringonsäde. Se paistoi suomen lippuun, ja silloin nousi tuuli levittäen siniristin liehumaan Karjalan viimeisten puolustajien ylle.
”Jäädään pojat tähän lippua puolustaen kuolemaan. Olisi vähän vielä koskenkorvaa jäljelläkin.” sanoi Luoto, ja nosti pulloja repustaan.
”Kännissä on kiva kuolla. Otetetaa terävät, perkkele.” sanoi Kuusinen.
He alkoivat kaikki etsiä pulloja, joita yllättäin melkein kaikilla oli muutama, ja pistivät juhlat pystyyn, kun ei vihollistakaan näkynyt. Viina virtasi, Lehvälä kärytteli kolmea tupakkaa yhtä aikaa(662,663 ja 664) ja kaikki lauloivat iloisena ja humalaisena porilaisten marssia.
Juhlat loppuivat, kun he näkivät ainakin sadan Rautasoturin marssivan heitä kohden, Margath johtamassa.
”Mene, Lehvälä. Räjäytä sinä pommi, me muut jäädään tähän pidättelemään noita.” Sanoi Marski.
Lehvälä kätteli kaikkia, halasi Luotoa ja kuusista, ja lähti juoksemaan. Takaa kuului yhä porilaisten marssi kännisenä lauluna, ja sitten alkoi tulitus. Mutta yhä jatkui laulu, ja jatkui vain.
Lehvälä juoksi museolle, sammutti 666 tupakkansa, ja sytytti ensimmäisen sikarinsa ja näki takanaan juoksemassa ryhmän rautasotureita johtajansa kanssa. Lehvälä kirosi, ajatteli hetken kotiaan, ja ampui. Kolme laukausta iski yhtä hahmoa rintaan, ja hän kaatui kuolleena maahan. Lehvälä juoksi kellariin etsimään isoa punaista nappia. Hän kuuli juoksua takanaan, kun hän kompasteli käytävillä. Hän näki edessään oven, jossa luki YDINASEHUONE, ja juoksi ovelle. Toisella seinällä oli ohjauspöytä, ja keskellä oli iso punainen nappi. Hän kuuli ärjäisyn takaa, ja kääntyi vilkaisemaan. Käytävän päässä seisoi jättiläinen, marsalkan sapeli yhä kiinni rinnassaan.
”Kuole, äpärä.” se sanoi inhottavalla äänellään, ja ampui Lehvälää selkään aseellaan. Laukaus läpäisi lehvälän panssarin, lävisti hänen rintansa, ja viskasi hänet suoraan pöydän päälle. Lehvälä katseli sumeaa punaista läikkää vieressään. Hän kasasi viimeiset voimansa, karjaisi ”Suomi Perkele!”…
… ja löi nappia.

[Grond]

Tätä muutama ihminen veikkaili minun kirjoittamakseni. Pidin asiaa kohteliaisuutena, koska tarina on oikeasti hyvä. Kieltämättä, jos olisin tuollaisen idean joskus saanut, lopputulos olisi voinut olla aika samantapainen.

Odottelen innolla, milloin Dala kirjoitat lisää samantyyppistä parodiaa - tykkään näistä.

[Dalamar]

Kyllä tulee jatkoa. ideanpoikanen on jo.

[M.S.]

Minäkin pidän tästä. Ainakin enemmän kuin FB-tarinastasi. Olisi pitänyt itsekin osallistua kisaan. Minullapa onkin etuoikeus kuulla Dalamarin ideoita tarinoihinsa, kun satumme tuntemaan toisemme.

[elfmaster]

tämä tarina oli tappaa minut niin törkeän hauska.
hyvä kun on tulossa jatkoa tarinalle

ei malta odottaa

[The Captain]

Minä en tykännyt. Lieneekö jossain sisimmässäni pieni kateellinen kapteeninpoikanen, joka rutisee jostain fennialaisista...

Ei vaan, vähän objektiivisemmin. Tarina oli sinänsä hyvin kirjoitettu, ja huumori olisi voinut toisaalla toimiakin. Nyt jäi vähän väkisin tehdyn maku suuhun. Lopetuskaan ei sopinut yleiseen tunnelmaan. Eniten kumminkin silmääni tökki teräväkyntisellä sormellaan oikolukuhäröpaholainen, joka oli jättänyt ikävän paljon tuhnujaan tarinan joukkoon.

Hassunhauska huumori ei riittänyt kantamaan tarinaa loppuun asti. Harmi sinänsä, sillä potentiaalia tässä oli paljon. Pisteille asti ei yltänyt.

[Rectunator]

Yleisesti muuten hyvä mutta jotenkin semmoinen pieni "ei pojat, me suomalaiset olemme liian hyviä alentuaksemme grim darknessiin"-olo oli kun tuota luin. Pieniä kirjoitusvirheitä oli ja muuta sälää mutta muuten varsin hyvä.

[Dalamar]

Niin ollaankin

[Jauza]

olen sanaton.