Konrad ja Reinhard(piiitkä teksti)

[Andromedus]

Eli tässä on vain vanhat tekstini koottuna yhteen. Voi lukaista jos kiinostaa, uuden osan laitan tulemaan tässä kohtapuolin, että muistinvirkistämiseseksi laitoin nämä edelliset osat.

_____________________

Prologi

Kaksi tummatukkaista miestä käveli pitkää ja tyhjää käytävää pitkin keisarin palatsissa kypärät käsissään. Käytävä oli leveä ja siinä oli korkea katto, seinissä olevista ikkunoista paistoi aurinko käytävään, tehden siitä valoisan. He olivat molemmat Reikinkaartin ritareita, vieläkin täydessä sotisovassa kun heidät oli kiireellä kutsuttu Altdorfiin juuri kuin he olivat sotaretkellä. Toinen heistä oli vanhempi kuin toinen, melkein kuusikymppinen kun taas toinen oli nuori, vähän yli kaksikymmentävuotias
Siitä oli jo kaksi päivää, he olivat ratsastaneet nopeasti Nulnista Altdorfiin, läpi Reikwaldin metsän jossa he olivat joutuneet ansaan kahdesti, mutta selvinneet silti.
Miehet saapuivat kivisen käytävän päähän suurelle ovelle jota vartioi kaksi miestä koristeellisessa sotisovassa ja pitäen käsissään pitkiä hilpareita.
”Kapteeni Konrad Krieger ja kersantti Reinhard Kessler, keisarilla oli meille asiaa”, Vanhempi miehistä sanoi, hänen mustaa tukkaansa oli jo vallannut hieman harmahtava sävy, mutta hän oli muuten noin nelikymppisen näköinen. Nuoremmalla heistä oli mustat viikset ja ovelat silmät jotka katsoivat ympäriinsä tarkkailevasti.
Molemmat miehet tarttuivat ovenkahvoihin ja vetivät ne syrjään kun kaksikko astui valtaistuinsaliin. Huoneessa oli kaksikymmentä hilparilla aseistettua vartijaa, kymmenen molemmilla sivustoilla(tai itse asiassa kaksikymmentäkaksi kun he huomasivat että heidän takanaan oli toinen pari vartioita oven luona). Huoneen katto oli kymmenen metriä korkea ja huone oli ympyränmuotoinen. Katossa oli ruusunmuotoinen lasi josta valoa pääsi huoneeseen, seinillä oli vaakunoita ja niiden alla patsaita kuvaamassa entisiä keisareita. Huoneen perällä, noin kaksikymmentä metriä ovesta, oli keisari Karl Franz, päässään kypärä jossa oli seppele ja toisessa kädessä valtikka ja hän oli pukeutunut täyteen sotisopaan. Hän istui pehmeännäköisessä tuolissa joka oli seitsemän askelman korokkeella, hänen edessään oli kirjuri.
”Hyvä että tulitte näin nopeasti” Keisari sanoi ennen kuin kumpikaan ehti kumartaa, ”vaikka olenkin huolissani että saattaa olla jo liian myöhäistä.”
Kaksikko kumarsi ja Konrad aloitti keskustelun.
”Herra keisari, kaikella kunnioituksella, mutta miksi te meidät kutsuitte tänne?”
Keisari naurahti vaivaantuneesti.
”Minä käskin viestinviejän etsimään tietoja miehistä jotka tulevat toimeen keskenään ja ovat urheita ja lojaaleja. Te tulitte, ja te olette...”, keisari kysyi.
Vanhempi mies karautti kurkkuaan.
”Konrad Krieger, kapteeni ja Reikinkaartin ritari”, vanhempi mies sanoi jykevähköllä äänellään.
”Reinhard Kessler, kersantti ja Reikinkaartin ritari”, nuorempi mies sanoi.
”. Hyvä, nyt kuin tiedän nimenne voin sanoa vain että tästä päivästä lähtien, sinä Reinhard Krieger ja sinä Konrad Kessler, teille on annettu tehtävä olla minun silminäni ja korvinani, eli toisin sanoen annan teille keisarillisen vakoilijan arvon.”
”Itse asiassa se on Konrad Krieger ja ystäväni tässä on Reinhard Kessler.”
”Anteeksi Konrad, olen hieman hermostunut”, Karl Franz sanoi.
Reinhard kurtisti kulmiaan.
”Mitä meidän pitää tehdä, ylhäisyytenne?”, hän kysyi.
”Olin juuri pääsemässä siihen, yksinkertaisesti, minun täytyy tietää mitä paroni Fleischer tekee joen toisella puolella. Epäilen vahvasti että hän on kääntynyt kaaoksen palvontaan, monet asiat viittaavat siihen, esimerkiksi hän pyysi minulta viime viikolla lainaksi kirjoja jotka käsittelevät kaaoksen petoja. Lainasin kirjoja koska en halua vaikuttaa epäilyttävältä. Te saatte tehtäväksenne selvittää asia perinpohjin, saatte ottaa mitä tahansa mukaanne keisarillisesta asevarastosta, ainakin teinä minä hylkäisin nuo raskaat panssarit.”
”Mutta miksi et lähettänyt inkvisiittoreitasi?”, Reinhard kysyi.
”Eikö se olisi ollut liian selvää mihin pyrin? Kaksi sotilasta käymässä keisarin puolesta kylässä ei herätä paljoa huomiota. Sanokaa vaikka että te katsotte että kaikki on hyvin, ottakaa tämä käärö, siinä on minun merkkini ja asia millä te olette.”
Kaksikko mietti vähän aikaa ja he nyökkäsivät. Konrad otti käärön keisarin käsistä.
”Tapaamme vielä ellei kuolo korjaa, keisari”, Konrad sanoi.
He kumarsivat ja poistuivat huoneesta mukanaan yksi vartija, hän ohjasi miehet kivistä ja hieman pölyistä käytävää pitkin taas suurelle ovelle, joka ei ollut yhtä suuri kuin valtaistuinsalissa. Mies kaivoi avaimet esille ja aukaisi massiivisen oven. Se narahti auki ja hän viittoi kaksikon sisään. Hän jäi ovelle odottelemaan kun he vaihtoivat varusteensa.
”Minä jätän rintapanssarin päälle, kyllä se saa riittää minulle suojaksi”, Konrad sanoi riisuessaan panssariaan.
”Minä haluan vaihtaa, olen ollut tässä sotisovassa jo kaksi vuotta. Taidanpa ottaa rengaspanssarin, alkuaikoina se muistaakseni torjui varsin hyvin iskuja”, Reinhard sanoi ja laittoi päälleen hänen vyötärölleen ja kyynärpäihin ylettyvän rengaspaidan.
”Ihan miten vain”, Konrad tokaisi.
He laittoivat miekkansa roikkumaan seinälle ja ryhtyivät valitsemaan aseitaan.
”Hei! Katsos!”, Konrad huusi ystävälleen. Reinhard tuli ystävänsä luokse ja haukkoi henkeään.
”Se on Oikeuden miekka! Minä annan oikeuden tapahtua ystäväiseni, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan”, Konrad sanoi ja pyöritteli miekkaa kädessään. Siinä oli kultainen pienen vasaran muotoinen ponsi ja u:n muotoinen väistin joka oli tehty kullatusta teräksestä. Sen kahva oli nahkaa ja sen terä oli terästä ja siihen oli kaiverrettu molemmille puolille Sigmarin vasara ja kääpiökirjoitusta, eli Khazalidia.
”Voin ehkä sanoa mitä tässä lukee...”, Konrad sanoi.
”Taottu Zhufbarissa...palauta jos löydät...seppä Grillinille...Kultakatu 64. Tähän ei ole ilmeisesti mitään kummempaa taikaa laitettu kirjoituksen mukana”, Konrad naurahti.
Reinhard naurahti hieman, hän ei uskonut taikuuteen joten hän otti seinältä hienon puolentoista käden miekan jossa oli liekkikuviointi(eli flambere)sen terässä. Sitä yleensä käyttivät keisarilliset Suurmiekat.
”Lähdetään”, Reinhard sanoi ja kiinnitti miekan selkäänsä.

He ratsastivat koko päivän ja ylittivät joen. Matka taittui nopeasti ilman haarniskaa ja kun kuu oli jo noussut taivaalle, he näkivät se loisteessa linnan kukkulan päällä. He ratsastivat sen jykevistä porteista sisään ja he saapuivat linnanpihalle jossa oli noin kolmekymmentä taloa, sydänlinna, kaivo ja viisi tornia. Yksi vartija keihään ja soihdun kanssa tuli heitä vastaan.
”Onko Fleischer täällä?”, Konrad kysyi kun hän hyppäsi ratsunsa selästä pois.
”Keitä te olette?, Päästimme teidät sentään linnanportista sisälle.” Vartija uteli.
Konrad väläytti väsyneen hymynsä vartiomiehelle.
”Minä olen Konrad Krieger, Georg Kriegerin, Nordlandin paronin vanhin poika ja perijä, tässä on toverini Reinhard Kessler, Heinrich Kesslerin, Hochlandin paronin nuorin poika. Olemme täällä keisarin Karl Franzin käskystä tapaamassa Fleischeriä.”
”Hän on nukkumassa nyt, mutta saatte varmasti puhua hänen kanssaan huomenna. Hochlandin herttuan poika...jaa. Ovatko petomiehet riehuneet lähiaikoina?”
”Enemmän ja enemmän nykyisin, minä ja ritarini olemme onnekkaita jos joskus edes saamme heidät kiinni ryöstöretkiltään.”
”Fleischer on kiinnostunut niistä pukinnäköisistä olennoista. Tallipojat vievät hevosenne talliin, minä näytän missä te nukutte.” Vartija sanoi.
Vartija ohjasi miehet sydänlinnaan ja he menivät jyrkkiä portaita ylös vartijan kantaman soihdun valossa. Paikka oli kolkko niin kuin linnat yleensä, mutta kuin he saapuivat vierashuoneeseen, siellä valkea oli sytytetty takkaan ja kaksi sänkyä oli kuin vastapetattuna huoneen seinällä.
”Olkaa kuin kotonanne, herra Fleischer ottaa teidät vastaan aamulla.”
He riisuivat haarniskansa pois ja kävivät nukkumaan. Raskaan päivän jälkeen heidän silmänsä
Tuntui että hän ei olisi nukkunut yhtään kun hänet herätettiin. Konrad katsoi silmät puoliksi auki miestä joka oli avannut oven ja tavoitteli miekkaansa hieman vihaisena mutta unenpöperössä.
”Äkkiä, tulkaa perästä!” sama vartija jonka he olivat eilen nähneet huudahti ja juoksi portaita ylös.
Konrad huomasi että hänen ystävänsä oli herännyt ja he päättivät mennä vartijan perään. He kiipesivät korkeita portaita ylös noin minuutin ennen kuin he pääsivät huipulle jossa vartija oli miehen kanssa jolla oli päällään sininen yökaapu. He kiiruhtivat linnanmuurille ja he haukkoivat henkeään; sadat, ehkä tuhannet petomiehet olivat piirittäneet linnan ja niitä tulvi aukiolla joka oli linnan ympärillä, ne soittivat torviaan ja kaatoivat puita, luultavasti muurinmurtajiksi. Metsää näkyi silmänkantamattomiin ja tuntui että petomiehet ja metsä piirittäisivät heitä.
”Huomenta” sanoi vaaleatukkainen nuorimies heidän oikealla puolellaan ja hymyili, ”minä olen Lutz Fleischer.”


Kappale I
Paroni Fleischer

Konrad katsoi hetkisen miestä joka oli esitellyt itsensä. Reinhard tarttui tämän käteen hetken epäröinnin jälkeen ennen kuin Konrad ehti tehdä sitä.
”Olen Reinhard Kessler, hauska tutustua.”
Mies näytti hieman tyrmistyneeltä mutta yritti kätkeä sen hienotunteisesti(tosin ei kovin hyvin).
”Anteeksi kumppanini tavat” Konrad sanoi ja puristi paronin kättä, ”hän joskus unohtaa ne. Minä olen Konrad Krieger, Reikinkaartin ritari, keisarikunnan kapteeni ja Nordlandin paronin poika ja periä. ”
Reinhard punastui hieman nöyryytyksestä mutta esitteli itsensä uudelleen.
”Reinhard Kessler, Reikinkaartin ritareiden kersantti sekä Hochlandin paronin nuorin poika.”
”No hyvä, minulla onkin tässä sitten hieman aatelista seuraa. Miksi te tulitte?” Nuori mies kysyi.
Vanhempi mies kaivoi esille käärön jonka oli saanut keisarilta. Mies kaappasi käärön ja aukaisi sen ja samassa hänen silmänsä alkoivat lukea tekstiä hitaasti mutta tarukasti. Kaksikko oli hieman kärsimätön koska vihollisarmeija oli porteilla ja he näyttivät myös hermostuneilta. Hetken kuluttua paroni antoi käärön hänelle.
”Koska te olette tulleet tänne asti, keisarin lähettiläinä, saatte johtaa myös tämän linnan puolustusta. Luotan teihin, minun on valitettavasti palattava tutkimusteni pariin.” Vaaleatukkainen mies selitti ja kääntyi kohti portaita kädet selkänsä takana. Mutta vain parin askeleen päästä Konrad otti muutaman askeleen ja tarrasi miestä käsivarresta.
”Herra Paroni, saanko kysyä mitä se tutkimus koskee, ja hyödyttääkö se meitä edes tässä tilanteessa jossa voimme hyvinkin kuolla?” Konrad tiedusteli.
Vaaleatukkainen mies riuhtaisi kätensä pois.
”Älä sinä kajoa minuun. Se koskee noita petomiehiä, aion käyttää tutkimuksiani tämän taistelun ratkaisuun. Nuo tulivat koska he haluavat pyhän kirjansa takaisin.” Mies sanoi ja kääntyi taas.
Konradin epäilyt kasvoivat koko ajan ja hän tarrasi taas miestä kädestä.
”Kumman hyväksi sinä suunnittelit kääntävän tämän taistelun, noiden vai meidän?” Konrad kysyi mutta mies otti nopeasti esiin pistomiekan ja meni taisteluasentoon. Konrad otti vaistomaisesti veitsensä esille. Reinhard tuli perästä ja vartija tuli rauhoittamaan tilannetta.
”Minä sanoin että älä kajoa minuun. Minä en pidä noista pedoista, minä teen tutkimustani että voisin joskus hävittää noita petoja. Minä en pidä siitä että minun käskyjäni ei noudateta, joten menkää johtamaan puolustusta niin minä yritän keksiä tavan päästä niistä eroon.” Vaaleatukkainen mies sanoi.
”Minä en ota käskyjä miltään puolta nuoremmalta hoviperhoselta.” Konrad sanoi hampaitaan kiristäen.
Salamannopeasti mies heilautti kiiltelevää miekkaansa ja hetkessä heidän tikarinsa kiisivät lattian halki.
”Ja minä en käy taistelemaan mitään vanhusta ja haluan-olla-sankaria vastaan. Nyt te menette puolustamaan tätä linnaa, tai me kaikki kuolemme. Ja kuvitelkaa, jos te kuolette, teidät tulla muistamaan ikuisesti lauluissa, runoissa ja tarinoissa. Menkää nyt, he voivat aloittaa hyökkäyksen millä hetkellä hyvänsä, Fredrik, katso että nämä miehet lähtevät rakennuksesta eivätkä tule takaisin.” Paroni sanoi, laittoi miekkansa piiloon ja käveli portaista alas.
Konrad ja Reinhard poimivat tikarinsa muutaman metrin päässä.
”Kai meillä ei ole muuta mahdollisuutta.” Konrad sanoi.
”No niin, kuulitte mitä paroni sanoi, aletaanpa mennä.” Fredrik sanoi ja osoitteli keihäällään portaita kohti.
”Ei tarvitse uhkailla, osaamme itsekin ulos täältä.” Reinhard sanoi ja laittoi kädet puoliksi ilmaan.
Mies seurasi heitä kapeita ja jyrkkiä portaita yhden oven ohi vierashuoneeseen joka kökötti samanlaisena kuin he olivat lähteneet, sängyt olivat sekaisin huoneen reunassa ja tuli oli ajat sitten sammunut. Valo paistoi ikkunasta
Molemmat keräilivät tavaroitaan mahdollisimman hitaasti kun he yrittivät keksiä suunnitelmia ettei heitä potkittaisi pois(tietenkään ketään tappamatta).
”Varokaa!” Kuului huuto ulkoa vaimeasti sydäntorniin ja vartija kurtisti kulmiaan. Yhtäkkiä suuri varjo näytti lähestyvän ikkunaa ja Fredrikin silmät suurenivat samalla kun ikkuna ja kivet sen ympärillä menivät palasiksi ja valtava kivi lensi huoneen poikki suoraan häntä päin ennen kuin hän ehti reagoida. Konrad ja Reinhard pitelivät vieläkin käsiään päänsä ympärillä kunnes he katsoivat kohtaa missä vartija oli ollut. Kivi oli lentänyt ulos seinästä joka oli ollut Fredrikin takana ja epäonnisena Fredrik oli jäänyt kiven alle ja vain pieni verilammikko sekä keihäs olivat sillä kohdalla missä hän oli ollut hetki sitten.
”Huono tuuri.” Konrad sanoi ja huokaisi.
”Hyvä tuuri, sillä nyt pääsemme jututtamaan sitä Fleischerin pirulaista.” Reinhard sanoi ja virnisti.
”Täysissä varusteissa tietty.” Konrad sanoi ja vastasi ystävänsä irvistykseen.
He pukivat haarniskansa ylleen, ottivat miekkansa valmiiksi ja säntäsivät käytävään.
”Se on oltava ylhäällä, linnaherrat ovat aina sydäntornin yläosissa, sitä paitsi näin yhden oven kun tulimme alas tästä.
He kulkivat ylös spiraalimaisia portaita nopeasti mutta hiljaa. Hetken kulutta heidän edessään oli jykevä tammiovi.
”Väistä.” Reinhard sanoi ja otti potkuasennon.
”Ei älä…” Konrad varoitteli mutta Reinhard ehti potkaista ja ovi ei liikahtanut mutta hänen punainen naamansa kertoi tukahdetusta kivusta.
”Kokemuksesta oppii, poika.” Konrad sanoi ja aukaisi oven perinteisesti ovenkahvasta. Lutz oli sisällä noussut jo ylös tuolistaan pistomiekka käsissään. Huone oli iso ja se oli täynnä kirjahyllyjä, karttoja ja kirjoja lojui ympäriinsä ja nurkassa oli suuri sänky.
”Miten…mitä…millä tavalla te pääsitte tänne?” Lutz sanoi puoliksi hampaittensa välistä mutta hänen äänessään kuului myös pelko. ”Mitä teitte Fredrikille?”
”Sanotaan vaikka että hänelle sattui pieni onnettomuus.” Konrad sanoi vakavasti.
”Tapoitte hänet, minä sanon keisarille!” Lutz sanoi epävarmana siitä selviäisikö hän edes tilanteesta.
”Emme tappaneet häntä, valitettavasti katapultti osui juuri hänen kohdalleen.” Reinhard sanoi tullessaan ovesta hiukan linkaten.
”Miksi te haluatte tappaa minut, en minä pelkää.” Vaaleatukkainen mies sanoi ja nosti päänsä enemmän pystyyn.
”Meillä on syy epäillä että olet hairahtunut kerettiläiseksi, ja sen takia nuo pedot ovat ulkopuolella.” Konrad sanoi vakava ilme kasvoillaan. ”Minä katson vähän mitä täällä on lueskeltu.”
Konrad poimi heti ensimmäisen kirjan lattialta, siinä oli mustat kannet ja kultainen kirjoitus.
”Pedot ja niiden käyttäytyminen, ei vielä paha, mutta katsotaanpas kirjahyllystä.” Konrad sanoi ja heitti kirjan lattialle.
Hän meni kirjahyllylle ja tutki kirjoja hetken. Mutta Lutz menetti malttinsa ja yritti pistää miekallaan Konradia. Onneksi Reinhard tuli väliin ja löi valtavalla miekallaan paronin miekan maahan ja se katkesi iskun voimasta kun se tärähti lattiaan.
”En suosittele keisarillisen asiamiehen uhkailua.” Reinhard sanoi.
”Ai kiitos, pelastit juuri henkeni.” Konrad sanoi vähänkään hätkähtämättä.
”Mitäs tuosta.” Nuorempi mies sanoi ja kohautti harteitaan.
”Ahaa, kaaoksen käsikirja!” Konrad sanoi. ”Ainoastaan keisarilla on oikeus näihin.”
Lutz hikoili ja näytti hätääntyneeltä kun Konrad meni hänen työpöytänsä luokse. Hän nosti vihreäkantisen kirjan pöydältä.
”Kivaa iltalukemista, Kaaoksen eri olomuodot.” Konrad sanoi. ”Ja voimme kait ottaa nämä pergamentit ja muistiinpanot pöydältäsi, keisari varmasti pitää niitä mielenkiintoisina.
”Meillä on tarpeeksi todisteita polttaa sinut kerettiläisenä!” Reinhard sanoi ja osoitteli miekallaan hädässä olevaa paronia.
”Mutta meidän on päästävä täältä pois, mutta miten?” Konrad sanoi ja hieraisi sängen peittämää leukaansa katsoen merkitsevästi paronia.
”En kerro mitään.” Paroni sanoi ja nojasi pöytää vasten epävarmasti.
Konrad tempaisi tikarinsa vyöltään ja löi sen suoraan hänen sormiensa väliin. Lutz vapisi eikä uskaltanut liikkua.
”Et sinä uskalla vahingoittaa minua.” Nuorukainen sanoi epävarmasti.
”Miksi niin päättelet?” Konrad kysyi, vetäisten tikarin pöydästä. ”Äskeinen meni ohi.”
Lutz alkon perääntyä seinää kohti.
”Ole mies, kerro meille niin pääsemme täältä nopeammin pois, sitä paitsi se saattaa lieventää tuomiotasi.”
Lutz melkein romahti, mutta sai soperrettua.
”Mennään…alakertaan…minä näytän teille…tien…pois.”
Reihard käveli edeltä, Lutz keskellä ja Konrad takana. Tovin kuluttua he olivat linnan kellarissa.
”No niin poju, näytä miten pääsemme täältä pois.” Reinhard sanoi ja tunki samalla pergamentteja haarniskansa alle.
Kellari oli pimeä ja molemmilla puolella sen seiniä oli ladottu tynnyreitä, keskellä oli kaivo jossa oli sankopuu. Fleischer siirsi yhtä tynnyreistä ja sen alla oli vipu, hän veti sitä ja kaivon pohjalta kuului ääntä. yhtäkkiä siihen nousi märkä puinen alusta joka peitti koko kaivon aukon.
”Nerokasta.” Reihard sanoi.
He menivät alustalle ja Konrad kävi äkkiä vetämässä vipua ja hyppäsi äkkiä kyytiin. He menivät pimeää kuilua pitkin kunnes he kuulivat veden solinaa.
”Tässä meidän pitää hypätä.” Fleischer sanoi ja osoitti vasemmalle puolelle jossa he juuri ja juuri näkivät tunnelin suun noin kahden metrin päässä.
Konrad hyppäsi ensi, hän pääsi turvallisesti maahan. Lutz hyppäsi sitten, hän kompastui mutta pääsi kuitenkin maahan. Reinhard melkein tippui kun hän kompastui hypätessään mutta onneksi Konrad sai hänen kädestään kiinni ja kiskoi äkkiä ylös. Lutz oli vaarallisesti juuri hänen takanaan.
”Älä yritä mitään Lutz, jos yrität karata, minä tapan sinut.” Reinhard sanoi ja näytti kolmea pistooliaan vyötäröllään vyöhän kiinnitettynä.
Lutz nielaisi ja hamuili jotain oikealta puoleltaan. Siinä oli soihtu ja hän sytytti sen kipinää tekevällä laitteella. Soihtu leimahti palamaan ja hän ojensi sen Konradille.
”Tässähän on naruakin, sidotaan sinut ihan varmuuden vuoksi.” Konrad sanoi.
He sitoivat paronin kädet ja aloittivat matkansa käytävää pitkin, he ensin hölkkäsivät, sitten juoksivat.
”Meidän…on…kiirehdittävä.” Konrad sanoi hiukan hengästyneenä tuokion kuluttua.
”Miksi?” Reinhard kysyi.
”Emme voi antaa…tämän linnan joutua…vihollisen käsiin…näin lähellä…Altdorfia.” Konrad sanoi ja katsoi eteenpäin vakavasti.
Reinhard oli unohtanut piirittäjät, heidän olisi kiirehdittävä etteivät petomiehet saisi sopivaa jalansijaa aivan pääkaupungin läheltä. Hän nopeutti hieman vauhtiaan.

Kappale II
Ulkopuoliset voimat

He pääsivät vihdoin ulos pimeästä käytävästä ja tuntui että he olisivat luultavasti juoksennelleet yli tunnin käytävää pitkin, mutta lopulta päässeet ulos siitä pilkkopimeästä tunnelista. Konrad pyyhki hikeä otsaltaan ja huohotti, kaikki miehet olivat hikisiä ja väsyneitä kovasta juoksusta(mutta eniten heistä väsynyt oli Lutz, joka ei ehkä koskaan ollut juossut noin kovasti koskaan). Paikka jossa he olivat oli pieni aukio tunnelin luona, ja tunneli oli pienessä kummussa heidän takanaan. Ympärillä oli puita ja isoja kiviä, jonkinlainen polku näytti kulkevan heidän oikealta puoleltaan.
Kolmikko istahti maahan hetkeksi aikaa lepäämään. Konrad tavoitteli vesileiliään ja kaatoi siitä itselleen aimo kulauksen kurkkuunsa. Reinhard teki samoin ja tavoitteli jotakin muutakin povitaskustaan. Hän löysi hieman suolalihaa ja söi sitä ahnaasti.
”Emme ole syöneet pitkään aikaan.” Reinhard sanoi ja suorastaan hotki vähiä ruokavarastojaan.
Konrad heitti vastentahtoisesti paronille vesileilinsä joka sai sen juuri ja juuri kiinni. Paroni avasi pullon ja joi ahnaasti vettä, ja se loppuikin saman tien.
”Hitto, meidän täytyy löytää ruokaa sekä vettä.” Konrad sanoi mietiskelevä ilme kasvoillaan ja hän mutusteli samalla ruokaansa.
Seurue oli hiljaa hetken aikaa ja hiljaisuuden rikkoi vain lintujen laulu.
”Luonto kutsuu, odottakaa hetki, jatkamme sitten matkaa.” Reinhard sanoi ja meni läheisen puun taakse.
Konrad mietiskeli hetken ja kysyi sitten Lutzilta: ”Miten pitkän matkan päässä tämä on itse linnasta? En halua ottaa riskejä niiden petojen kanssa.”
Lutz vastasi: ”En ole koskaan käyttänyt tätä mutta linnan pohjapiirroksen mukaan tämä on noin viiden kilometrin päässä.”
Konrad pohdiskeli hetken kunnes Reinhard tuli puun takaa pois.
”Jatketaan tuota polkua eteenpäin” Hän sanoi ja osoitti polkua hänen edessään, ”Altdorfiin on pitkä matka emmekä saa antaa tämän linnan joutua vihollisen käsiin.”
He kävelivät polkua pitkin joka oli jo melkein kasvanut umpeen, sitä ei ollut luultavasti käytetty vuosikymmeniin ja he kompastuivat kerran jos toisenkin. Ainoastaan Konrad ei kompastunut kertaakaan, hän oli jo tottunut elämään metsän keskellä ja hän oli nuorena metsästänyt hyvin paljon. He pysähtyivät Konradin käskystä ja hän kumartui ja piteli käsisään jonkinlaista pientä ruskeaa palloa. Reinhardilla oli vahva epäilys mitä se oli.
”Tämä on tuoretta, kauris on mennyt tästä vain hetki sitten, tuonne suuntaan” Konrad sanoi ja osoitti vasemmalle puolelle polkua. ”Mennään hiljaa, myös sinä Lutz ellet halua kuolla nälkään.” Konrad totesi ja Lutz katsoi häntä hieman pelkäävin silmin.
Konrad heitti papanan menemään ja ryhtyi hiipimään metsään hiljaa ja varovasti. He menivät siihen suuntaan luultavasti vartin, kunnes Konrad ehdotti kääntymään vasemmalla koska jäljet johtivat sinne. Hetken aikaa tarvottuaan eteenpäin, he tulivat pienen metsäpuron luokse ja näkivät ruskeakarvaisen ja lyhythäntäisen kauriin puron luona, se oli juomassa vettä. Se ei ilmeisesti ollut huomannut heitä koska se latki vieläkin vettä.
”Tähtää tarkasti.” Konrad kuiskasi hyvin hiljaa Reinhardin korvaan. Reinhard otti vyöltään pistoolin ja kaikki pidättelivät hengitystään kun hän veti iskurin taakse. Vaikka hän yritti tehdä sen hiljaa, se kolahti ilkeästi ja samassa peura käänsi sarvilla kruunatun päänsä salamannopeasti ja sen suuret oranssit silmät katsoivat häntä pelon ja hätkähdyksen peilinä. Mutta Reinhardin refleksit olivat nopeammat; hän laukaisi muskettinsa korvia huumaavan pamahduksen saattelemana ja kauris tuupertui maahan kun lyijykuula oli lävistänyt tämän pienet eläimen aivot. Miehet poistuivat puiden suojasta ja menivät kyykkyyn peuran ympärille.
”Hyvin tähdätty, pitää vain toivoa että niitä saamarin petoja ei ole lähellä koska tuo laukaus olisi voinut herättää puolet Altdorfista..” Konrad sanoi ivallisesti.
”Hyvä että löysimme tämän puron, minulla alkoikin olla jo jano, saimmekin tässä hyvin kaksi asiaa kerralla, saimme ruokaa ja vettä kaupanpäälle. Se on kuin kävisi etsimään hopeakolikkoa pudotettuaan sen mutta löytääkin sitten kultaisen.” Lutz sanoi ja kurottautui juomaan vettä.
Konrad kurtisti kulmiaan mutta kyyristyi sitten puron luo ja roiskutti raikasta vettä naamalleen.
”Emme voi leiriytyä nyt, emmekä voi jättää tätä tähän. Meidän on otettava lihat tästä nyt.” Reinhard sanoi, hänkin kumartuneena puron luona. Konrad otti veitsensä saappaastaan.
”Tehkää jotain hyödyllistä, minä voin tehdä likaisen työn.” Konrad sanoi ja katsoi ruhoa mietteliään näköisenä.
Samalla kuin Konrad pisti kaurista lihoiksi, Reinhard ja Lutz eivät keksineet muuta järkevää kuin täyttää vesileilit ja jutella.
”Oletko sinä todella kaaoksen palvelija?” Reinhard sanoi.
Lutz katsoi häntä halveksivin silmin.
”Minä en palvele mitään kaaosta. Minä palvelen Sigmaria.” Paroni sanoi hiukan vihaisen näköisenä.
”Mutta miksi sinä olet sitten lueskellut niitä kaaokseen liittyviä kirjoja?” Reinhard uteli kulmiaan kurtistaen.
”Eikö ole parempi taistella vihollista vastaan jos tuntee tämän?” Lutz kysyi.
Reinhardille valkeni, miksi hän ei ollut kysynyt keisarilta sitä heti.
”Mutta meidän on silti vietävä sinut keisarin luo, se on tehtävämme. Meidän tehtävämme on sitä paitsi ilmoittaa että linnaasi on hyökätty, ja meidän täytyy toivoa että se ei ole maan tasalla tai vallattu kun me lähetämme joukon taltuttamaan niitä petoja.” Reinhard lausahti.
He olivat hetken aikaa hiljaa ja istuivat puron luona. Hetkeä myöhemmin ajatus kävi Reinhardin mielessä mikä oli vaivannut häntä jo jonkin aikaa.
”Minkä kirjan takia ne petomiehet tulivat piirittämään linnaa?” Hän kysyi.
Lutz näytti hetken säikähtäneeltä mutta toipui äkkiä.
”Älä tuomitse minua, mutta minun täytyi hankkia se kirja. Otin sen yhdeltä petomies shamaanilta, Raaghaar taisi olla sen nimi. Minä osaan petomiesten kirjoitusta, tai no eivät he kirjoita mutta he lukevat kirjoitusta jota käyttävät Saarlit Norscassa. Minä opin sitä…kun isäni opetti minua, ja kirja käsitteli kaaoksen voimia totaalisesti, siinä oli jumalat, kansat, riitit, uhrimenot…se oli kauheaa.” Lutz sanoi ilmeisesti järkyttyneenä.
”Miten isäsi oppi sitä?” Reinhard kysyi kiinnostuneena.
”Hän oli yksi miehistä jotka menivät taistelemaan Norscaan Kislevin kanssa joskus viisikymmentä vuotta sitten. Hän oppi Saarlejen keskuudessa heidän kieltänsä kun isäni joukot olivat leiriytyneet sinne viideksi kuukaudeksi.” Lutz sanoi katsoen tyhjään.
He olivat hiljaa loppuajan, ainoina ääninä heidän ympärillään olivat Konradin veitsen viuhahtelu, puron solina ja lintujen monisävelinen laulu.
”Hakekaa puita, minulla on nälkä ja tämä homma on melkein valmis.” Konrad huikkasi ja jatkoi hommaansa saman tien.
Lutz ja Reinhard menivät metsään ja yrittivät etsiä sopivia puita ja oksia sytyttimiksi. Hetken kuluttua Reinhard löysi kolme kertaa häntä korkeamman sopivan lahon puun. Hän potkaisi siihen, se katkesi ja kaatui komeasti maahan mätkähtäen. He hajottivat sen helposti haloiksi ja veivät ne puron luo. Konrad oli jo saanut ruhon siivoamisen valmiiksi ja hänen sylissään oli monta liha kimpaletta. He kyhäsivät kepeistä rakennelman jonka he laittoivat nuotion luo ja jossa he pystyivät kypsentämään paistit liekkien päällä. He söivät maittavan aterian mutta eivät tienneet mitä tehdä lopuilla lihoilla.
”Voin suolata ne” Fletcher sanoi, ”mutta vain kevyesti koska minulla ei ole kuin yksi suolapurnukka mukana, laita ne vaikka tuohon kiven päälle.”
Konrad laittoi lihat kivelle ja Lutz suolasi ne molemmilta puolilta.
”Ihme tyyppi”, Konrad sanoi.
”On noilla aatelisilla kaikkea mukanaan”, Reinhard tokaisi ja katsoi virnistäen Konradia joka virnisti takaisin.
He paloittelivat lihan ja laittoivat nyyttiin joka Konradilla oli mukanaan. Kolmikko asteli takaisin polulle ja jatkoi sitä pitkin kohti Altdorfia joka oli kuitenkin vielä ainakin päivämatkan päässä. Ilta alkoi hämärtää ja sen veli, yö, teki tuloaan. Lopulta alkoi olla niin hämärää että he eivät melkein nähneet kättään jos sitä heilutti silmien edessä.
”Jäädän tähän, emme voi jatkaa jos emme näe mihin astumme” Konrad sanoi ja pysähtyi. ”Mutta en tiedä mitä tehdään Fletcherille.”
”Ei hän karkaa, minä tiedän sen.”
Konrad katsoi oudosti toveriinsa, vaikka tämä ei nähnytkään sitä kunnolla.
”Luota minuun.” Reinhard sanoi ja hymyili Lutzille.
He ryhtyivät nukkumaan pehmeälle sammalpetille luonnon huomaan. Konrad ei halunnut saada unta, hän ei antanut itsensä nukahtaa kun Fleischer oli heidän leirissään. Mutta tunnin jälkeen hänen silmänsä alkoivat mennä kiinni väkisin kunnes hän antoi vihdoin periksi ja vaipui syvään uneen.

Seuraavana päivänä Konrad hätkähti hereille, mutta onnekseen huomasi että Fletcher ei ollut edes herännyt vielä. Hän huoahti helpotuksesta ja ryhtyi kuitenkin herättämään muita.
”Hereille” hän sanoi ravistellessaan molempia ylös.
Molemmat hieroivat silmiään ja venyttelivät.
”Eikö voitaisi nukkua vielä hiukan pitempään. Minua vä- vä- väsyttääää vielä.” Reinhard sanoi ja haukotteli mahtavasti.
”Ei, joka hetki on arvokas, me taistelemme aikaa vastaan ja sekin on jo luultavasti turhaa.” Konrad sanoi luontaisena pessimistinä.
He nousivat ylös ja jatkoivat polkua pitkin matkaa kohti Altdorfia. Metsää tuntui riittävän loppumattomiin ja sen korkeat puut estivät osaksi aurinkoa paistamasta polulle. Heidän vauhtinsa oli nopea joten he hörppäsivät tuon tuostakin heidän leileistään, mutta eivät turhan paljon koska he eivät saattaisi aivan heti löytää puroa tai jokea matkan varrella. Ensin se oli nopeaa kävelyä, sitten se muuttui hölkäksi, sitten juoksuksi koska he tajusivat että taistelu aikaa vastaan riippuisi ainoastaan heistä ja siitä miten lähellä Altdorf oli; ja liikkuminen oli heidän hommiansa, ei kaupungin.
Lutz lyyhistyi maahan pienessä loivassa mäessä ja Konrad ja Reinhard pysähtyivät läkähdyksissään.
”Pysähdytään hetkeksi, tämä käy koville minulle, enkä ole enää kovin nuori.” Konrad sanoi ja huohotti.
Kun paroni yritti kompuroida pystyyn, Reinhard huomasi mustan kirjan mäen keskivaiheilla ja hän liikkui sitä kohti mielenkiinnolla. Hän tuli kirjan viereen ja nosti sen maasta ja pyyhkäisi sen pölyistä kantta. Siinä luki jotain jota hän ei ymmärtänyt. Reinhardi käänsi kirjan kantta ja hänen eteensä tuli monta riviä outoa kirjoitusta.
”EIIIIIIIII! Sinä aukaisit kirjan!” Lutz sanoi ja kaappasi kirjan itselleen kiihdyksissä. Samassa he kuulivat paholaismaista ulvontaa joka täytti koko tienoon ja heidän päänsä oli täynnä kerettiläistä supattelua ja petoksenomaisia sanoja. Lutz jouti tiputtamaan kirjan maahan kun kipu valtasi hänet ja muutkin. He vaikeroivat maassa ja yrittivät peittää korviaan mutta se ei loppunut. Reinhard kuuli läheltänsä askeleita, ne erottuivat selvästi melun keskeltä. Aivan kuin tuomionpäivän rummut, äänet lähestyivät ja ne kuuluivat koko ajan kovempaa, tuntui aivan kuin heidän aivojaan heiteltäisiin henkilöltä toiselle, ja kaiken lisäksi jompikumpi ei saanut niitä kiinni.
”Sigmarin kautta! Pois se paha täältä!” Kuului heidän läheltään ja äänet lakkasivat samassa.
He nousivat ylös maasta ja huomasivat että rengaspaitaan ja rintapanssariin pukeutunut pitkätukkainen mies oli tullut heidän luokseen. Miehellä oli tavallinen nenä, korkeat poskipäät ja miettivän näköinen kurttuinen otsa. Tällä oli käsissään kaksi sotavasaraa ja kaksipäinen komeetta roikkui hänen kaulastaan hopeisessa ketjussa.
”Mikä teillä oli oikein hätänä?” Hahmo kysyi
”Joku valtasi meidät…kuin avasin tuon kirjan” Reinhard sanoi hiukan heikolla äänellä.
”Nyt petomiehet tulevat jahtaamaan meitä, ja se on sinun syytäsi!” Lutz sanoi istuallaan ja osoitti vihaisena Reinhardia.
Pappi poimi ylös mustan kirjan ja katsoi sitä mielenkiinnolla.
”Syy on sinun!” Hän sanoi ja katsoi vihaisin silmin Lutzia. ”Miten sinulla voi olla tämmöinen esine hallussa?”
Lutz selitti papille saman tarinan kuin aikaisemmin Reinhardille ja lisäsi vielä sen miten hänen linnansa oli joutunut petomiesten piiritykseen.
”Jaahas, minun täytyy kait sitten saattaa teidät Altdorfiin, sillä tämä on minunkin asiani, onhan harhaoppisuus sitä mitä minun pitää kitkeä pois Sigmarin lasten keskuudesta.” Mies sanoi.
”En minä ole harhaoppinen.” Lutz sanoi ja pappi loi tuiman katseen häneen.
”Kuka sinä olet?” Konrad kysyi soturipapilta.
”Olen Walter Brinlok, sigmarin soturipappi Altdorfista“ Mies sanoi ja laittoi vasarat vyölleen. ”Ja te olette…”
”Olen Konrad Krieger ja tässä on toverini Reinhard Kessler, olemme molemmat keisarin vakoilijoita ja meidän täytyi vangita tämä mies, joka ei saatakaan olla harhaoppinen, mutta minä epäilen aina kaikkea enkä voi tietää koska en ole kummoinen ihmisasiantuntiakaan. Ainiin, ja hän on Lutz Fleischer” Konrad sanoi ja loi oudon katseen Lutziin.
”Se on kreivi Lutz Fleischer.”
”Ole hiljaa Lutz.” Konrad töksäytti.

He jatkoivat matkaansa mutta eivät hölkänneet vaan kävelivät nopeaan tahtiin polkua pitkin.
”Onko Altdorfiin miten pitkä matka.”
”Noh, minä lähdin kävelemään tänne viisi tuntia sitten, joten kai meillä vielä viisi tuntia menee.” Walter sanoi kohottaen kulmiaan, hän aina teki niin puhuessaan ja arvioidessaan. Reinhardin silmät olivat vilkkaat kuten aina ja hän katsoi ympärilleen, jokainen tuulenvire joka sai aikaan puskien ja puiden lehtien liikkumista, sai hänet aina hetkeksi ajattelemaan että joku syöksyisi heidän kimppuunsa sieltä; joku joka muistuttaisi olomuodoltaan petoa mutta olisi ihminen. Pimeä alkoi laskeutua heidän yllensä kuin musta varjo joka imi valon itseensä, heidän täytyisi ehtiä Altdorfiin ennen kuin yö tulisi; muuten lisäjoukkojen lähetys olisi turhaa.
”Odottakaa!” Walter joka oli jäänyt perälle raskaassa haarniskassaan huudahti.
”Mitä?” Konrad sanoi hengästyneenä ja nojasi käsillään jalkoihinsa.
”Tässä meidän täytyy oikaista, polku vie meidät hitaammin Altdorfiin, minä menin tätä kautta.” Soturipappi sanoi ja osoitti polun oikealle puolelle.
Mitään sanomatta he jatkoivat polun oikealle puolelle. Puut olivat tiheässä mutta niiden välistä mahtui helposti kaksikin miestä lävitse ja ne ulottuivat ainakin kahdeksan metrin korkeuteen. He kävelivät nopeasti, melkein hölkkäsivät ja tuon tuostakin kaatuilivat pitkiin oksiin jotka olivat heidän tiellään.
He eivät olisi kuulleet sitä ellei olisi ollut yö, sillä yöllä on jokin vaikutus jolloin ihminen kuulee kaiken selvemmin ja huomioi joka raksahduksen joka kuuluu; sillä he kuulivat selvästi kun jokin raksahti heidän oikealla puolellaan. Miehet jäätyivät niille sijoilleen ja kuuntelivat, lisää raksahduksia, askelia, tulossa heidän suuntaansa. Samalla he kuulivat jonkinlaista murinaa ja näkivät oikealla puolellaan epämääräisiä hahmoja puiden lomassa.
”Aseisiin!” Konrad huusi ja tempaisi miekkansa vyöltään.
”Pysyttele lähelläni Lutz.” Reinhard sanoi ja vetäisi valtavan liekkikuvioidun miekkansa selästään.
”Sigmarin nimeen!” Walter huusi ja pyöritteli vasaroitaan.
Reinhard piti miekkaansa vain yhdellä kädellä, koska toisessa hän piti pistoolia. Hän näki vihollisensa, tämä oli punaihoinen, pässinpäinen, lihaksikas ja piti kädessään ilkeännäköistä kirvestä jonka se kohotti molemmilla käsillä ilmaan ja karjaisi.
Juuri ennen kuin peto oli Reinhardin kimpussa, hänen pistoolinsa sylki kuolemaa ja peto tuupertui maahan hänen edessään. Reinhard sujautti pistoolinsa äkkiä vyölleen ja kohotti miekkansa kun vihollisten rivi oli törmäämässä osaksi häneen. Konrad oli tappanut jo kolme vihollistaan taidokkaalla mutta väkevällä taistelutyylillään. Sigmarin pappi heilutteli vasaroitaan vihollisiaan päin ja tappoi petomiehiään tehokkaan raivokkaasti. Reinhard kohotti miekkansa ylös kun pedon kirves iski. Reinhard melkein kaatui mutta pääsi äkkiä takaisin tasapainoon. Hän löi valtavalla kaarella sivuttaisen iskun pedon kylkeen ja tämä retkahti maahan mennessään melkein puoliksi veren roiskuessa ritarin päälle.
Reinhard karjaisi alkukantaisesti ja hyökkäsi vihollisensa kimppuun miekka ojossa. Miekan pituudesta oli hyötyä koska hyökkäävä hevosenpäinen olio syöksyi pahaa aavistamatta Reinhardin kimppuun mutta huomasi(liian myöhään) että yli metrin pituinen terä oli lävistänyt hänen keuhkonsa ja vartalonsa. Reinhard vetäisi verisen miekkansa pois petomiehen sisuksista joka kaatui samassa maahan ja hyökkäsi kolmen samanlaisen kimppuun karjaisten haasteen. Yksi oli päätään lyhyempi ehdittyään edes kunnolla reagoida kun miekka heilahti, kaksi muuta taas säntäsivät hänen kimppuunsa toisella kaksi brutaalinnäköistä paloittelijaa ja toisella kilpi ja piikkinuija. Petomies löi piikkinuijallaan Reinhardia mutta tämä väisti ja löi äkkiä takaisin osuen vain pedon kilpeen. Toisen silmissä paloi jonkinlainen vimma, se heilutteli vauhkona aseitaan ja Reinhardin oli vaikea torjua kaikkia lyöntejä. Hän torjui ylöspäin tulevan iskun samalla kun otuksen toinen käsi viuhahti ohi puolustuksen ja viilsi haavan hänen vatsaansa repien rengaspanssarin sen tieltä. Reinhard ulvahti tuskasta kun kipu valtasi hänet ja jotain lämmintä nestettä virtasi hänen alavatsansa alueelle. Hän löi iskun mahtavassa alakaaressa ja lennätti vihollisensa hyvin kuolleena metrin taaksepäin. Samassa jokin iskeytyi hänen naamaansa ja kaatui maahan kun kipu valtasi hänen kasvonsa ja silmissä sumeni. Hetken kulutta hän huomasi että petomies oli kohottanut nuijansa ylös ilmaan ja valmistautui lyömään. Reinhard toimi ennen kuin ajatteli ja survaisi miekkansa olennon kurkkuun. Tämä yritti huutaa jotain mutta sai aikaan vain kurluttavan äänen ja vaipui maahan kaikkea muuta kuin elävänä ja vieläkin koristen.
Reinhard otti miekastaan tukea ja nousi pystyyn sen avulla. Vihollisia oli ympärillä mutta ne olivat keskittyneet muihin, Konradin kimpussa oli viisi, neljä koska yksi kuoli samassa kun miekka välkähti sinistä valoa ja niitti tämän maahan. Lutz oli hänen takanaan peloissaan koska hänellä ei ollut asetta, eikä olisi muutenkaan helppoa taistella jos kädet olisi sidottu yhteen. Hurmeen peitossa oleva Walter nuiji viimeisen vihollisensa maahan ja hänen jaloissaan makasi kiitettävä määrä vihollisia, melkein tusina Reinhard arveli.
”Oletko kunnossa Lutz?” Reinhard kysyi.
”Olen, ei minulla mitään.” Tämä sanoi hiukan pelokkaana.
Uudet karjaisut täyttivät ilman kun Reinhard näki jotain kiiltelevää edessään. Reinhard ärjäisi ja säntäsi kimppuun, tällä kertaa vahvemman ja paremmin haarniskoituneen vihollisen kimppuun. Kaksi menetti henkensä siinä samassa kun hän hyökkäsi ja heilutti raivokkaasti miekkaansa puolelta toiselle. Hän tunsi ilmavirran kun pedot juoksivat hänen ohitseen vaikka noin viisi jäikin hänen kimppuunsa. Nämä pedot eivät ole tyhmiä, hän ajatteli.
Viholliset kaartoivat hitaasti hänen ympärillään ja he olivat jo löyhässä puoliympyrässä. Ritari otti kiven nopeasti maassa ja tempaisi sen edessään olevaa petoa naamaan ja lähti samassa hyökkäämään. Peto tarrasi kädellä naamansa ja menetti henkensä samassa kun flambere miekka puri syvälle tämän olkapäähän. Neljä muuta hyökkäsivät selkään mutta löivät ohi kun heidän vihollisensa meni maahan ja löi kahdelta jalat pois alta. Reinhard hyppäsi taaksepäin ja piteli miekkaansa kaksinkäsin ja odotti että hänen vihollisensa hyökkäävät. Ne kiersivät häntä, hitaasti mutta varmasti, niiden kaviot kopsahtelivat maahan ja niiden ilme ei kertonut muuta kuin raakalaismaisuudesta. Reinhard tiesi että toinen oli jo kiertänyt hänen selkäänsä mutta ei antanut näiden huomata sitä. Molemmat hyökkäsivät kirveet kohotettuna päänsä yläpuolelle ja karjuivat barbaarisesti. Mies väisti juuri viime hetkellä hyppäämällä sivuun ja petomiehet törmäsivät toisiinsa. Reinhard syöksähti äkkiä niiden kimppuun ja työnsi molempien sisuksiin miekkansa. Lutz oli joutunut yhden petomiehen armoille ja hän juuri ja juuri väisteli tämän iskuja. Pässimäinen otus löi kirveellään ja katkaisi paronin köydet ja tämä kaatui iskusta maahan koska köydet olivat hyvin vahvat. Peto ei ehtinyt tehdä viimeistä iskua kun miekka löi tämän käden poikki. Otus karjaisi tuskasta ja vajosi maahan tajuttomana. Reinhard otti miekkansa väsyneenä valmiusasentoon.
Ennen kuin Reinhard ehti ajatella että taistelu oli ohi, hän näki vielä jotain liikettä metsässä.
”Lutz, ota tämä, sinä tarvitset vielä varmasti jonkinlaista suojaa.” Hän sanoi ja heitti käyttämättömän pistoolinsa hätkähtäneelle paronille.
Reinhard kiristi hampaitaan yhteen ja valmistautui vielä yhteen hyökkäykseen. Samassa hän kuuli kun iskuri vedettiin taakse kalahduksen saattelemana, hän tiesi että se oli normaalia jos ylipäätänsä haluttiin ampua pistoolilla. Mutta hänellä oli oma aavistuksensa mihin piippu oli tähdätty. Hän jäi niille paikoilleen ja tuntui kuin hänen selkäänsä pitkin olisi mennyt joku kylmyyden ja pelon yhdistelmä. Pakottaessaan jalkansa liikkeelle, hän kääntyi hyvin hitaasti Lutzia kohti joka osoitti kuin osoittikin häntä pistoolilla.
”Vai että palvelen Sigmaria.” Lutz sanoi ja sylki viimeisen sanan ulos.
Ase pamahti tulen räiskähtäessä sen piipusta. Reinhard ei tuntenut yhtään kipua, mutta häntä ei heikottanutkaan yhtään. Mutta hän katsoi Lutzia joka mätkähti maahan hämmästynyt ilme kasvoillaan ja vertavaluva reikä otsassaan. Pistooli oli ampunut taaksepäin.
Reinhard meni ruumiin luo ja jätti pistoolin sikseen, mutta hän katsoi kirjaa Lutzin vierellä. Taistelun äänet olivat melkein vaienneet tai sitten hän oli vain hyvin kaukana tovereistaan. Hän kosketti kirjan nahkakansia ja nosti sen ylös.
”Annah kirjani sileäihoh.” Kuului osaksi määkyvä ääni hänen takanansa.
Reinhard käännähti ja huomasi takanaan valkoisiin rääsyihin pukeutuneen shamaanin jolla oli vasemmassa kädessä karu miekka ja oikeassa sauva jonka puinen pää oli veistetty pääkallon muotoon, sen silmät kiilsivät punaisena ja pahansuopina. Reinhard tarrasi kirjaan ja pudisti päättäväisesti päätään.
”Sitten kuoleth!” Shamaani määkyi ja kohotti sauvansa ja samassa pääkallon silmistä lensi kaksi vihreää kipinäryöppyä muistuttavaa suihkua vihollistaan kohti.
Reinhard väisti täpärästi ja hyökkäsi miekka koholla shamaanin kimppuun joka kuitenkin vaivattomasti sauvan heilautuksella heitti tämän voimalla suoraan puuta päin. Kipu valtasi Reinhardin kun hän törmäsi puuhun ja hänen miekkansa lensi metrien päähän hänestä. Kirja kirposi hänen otteestaan ja tipahti hänen sivulleen samalla kun hän katsoi shamaanin ryntäävän miekka koholla häntä päin. Viimeisillä voimillaan hän kohotti kätensä suojakseen ja hänet valtasi outo tunne, aivan kuin voimaa olisi virrannut häneen jostain muualta ja se keräytyi hänen käsiinsä. Hän katsoi kun valtava puhtaansininen energia purkautui hänen käsistään ja osui shamaaniin joka alkoi karjua tuskasta ja vain sekuntia myöhemmin maassa oli vain muutama käristynyt luu ja tuhkaa.
Reinhard katsoi silmät valtavina mitä oli tapahtunut. Hän katsoi käsiään, ne olivat aivan normaalit, aivan kuten ennenkin.
”Jos et usko magiaan, niin miten selität tuon?” Yltäpäältä veressä oleva Konrad sanoi hänen vieressään ja katsoi häntä oudosti nojatessaan miekkaansa.

Kappale III
Kuoleman Kultti

”En minä tiedä…” , Reinhard sopersi ja katsoi vieläkin epäuskoisina käsiään. ”En minä voi olla taikuri, olen soturi.”
”Onhan ystävämme Walterkin hieman erilainen taikuuden harjoittaja” , Konrad huomautti ja osoitti peukalollaan olkansa yli ja virnisti.
”Niin mutta…” Reinhard sanoi ja vaihtoi äänensävynsä hiljaisemmaksi ja kumartui Konradia kohti. ”Enhän minä usko edes kunnolla Sigmariin, hän on aina ollut minulle vaan semmoinen kaukainen hahmo.”
”No uskonto on kyllä jokaisen oma asia, joten ei tarvitse tehdä noin, ystävämme Walter varmasti ymmärtää sen, vaikka se saattaakin olla outo asia hänelle.”
Reinhard nyökkäsi äänettömän ymmärtämisen merkiksi ja Konrad nosti tämän jaloilleen. Nuorempaa ritaria koski hänen selkäänsä mutta onneksi se ei ollut murtunut. Hän oli hiukan ruhjeilla, mutta muuten vahingoittumaton. Konrad sen sijaan oli aivan veressä, mutta se oli todennäköisesti hänen vihollistensa verta. Walter tuli heidän takaansa, hänen vasaransa olivat täysin punaiset verestä ja soturipapin päällekin oli ilmiselvästi roiskunut verta.
”Tuli tapettua paljon petomiehiä” , Walter tokaisi ja laittoi hurmeiset vasaransa vyölleen.
”Näin on” , Konrad virkkoi. ”Ainakin Reinhard käristi yhden shamaanin.”
”Käristi?” , Walter kysyi ihmeissään ja kurtisti kulmiaan.
”Sanotaanko vaikka että ystävällämme näyttää olevan maagisia kykyjä.”
”Hyvä Sigmar!” ,Walter haukkoi henkeään ja teki Sigmarin merkin käsillään rintansa päälle, ”Mitä sinä oikein teit?”
”Minä vaan halusin suojautua, aseeni oli muualla ja petomies ryntäsi minua päin miekka koholla. Sitten kohotin käteni ja sinistä…voimaa purkautui käsistäni ja kohta se oli kuollut.”
Soturipappi katsoi vanhempaa ritaria hetken aikaa ja molemmat nyökkäsivät.
”Kun pääsemme Altdorfiin minä vien sinut opiskelemaan taikuutta, yksi ystäväni voisi auttaa sinua.”
”Mutta…” , Reinhard sanoi vaivautuneesti.
”Mitä?”, Walter kysyi ihmeissään.
”En halua miksikään Sigmarin papiksi.”
”Minä tiedän” Walter tokaisi.
Reinhard otti miekkansa maasta ja pyyhki sen verisen terän omiin vaatteisiinsa.
”Jatketaan matkaa” , Konrad sanoi ja asetti miekkansa sen huotraan.

He saapuivat Altdorfiin myöhemmin yöllä, mutta kaupunki eli silloinkin, silloin Reinhard ymmärsi merkityksen ”Ikuinen kaupunki” joka kuului Altdorfin kymmeniin lempinimiin. He olivat tulleet sisään Altdorfin länsiportista mutta eivät olleet joutuneet maksamaan normaalia hintaa sisäänpääsystä,(mikä oli yksi kultaraha per jalka)koska he olivat keisarin asialla. Kun he pääsivät portista sisään, he huomasivat heti edessään palatsialueen ja keisarillisen palatsin kohoavan heidän edessään sen kaikessa komeudessaan. He pysähtyivät ihailemaan sitä, mutta kaupunkilaiset kävelivät sen ohi edes vilkaisematta sitä ilmeisesti tottuneena heidän majesteettimaiseen nähtävyyteensä. Palatsin seinät olivat hienon valkoiset ja sen huiman korkeuden kruunasi pronssinen Sigmarin patsas sen yläpuolella(Walter teki Sigmarin merkin rintaansa sen nähdessään ja katsoi sitä hyvin ihailevasti).
He astelivat läpi pääkadun ja kävelivät muina miehinä palatsin suurille porteille ja pääsivät sisään sanottuaan asian vartijalle. Kolmikko käveli palatsin leveää valkoista käytävää pitkin kuninkaan valtaistuinsalin ovelle.
”Pitäisikö meidän koputtaa?” Reinhard kysyi kun vartioita ei ollut oven sillä puolella, mutta lause jäi kesken kun Konrad työnsi valtavat puuovet auki teatraalisesti ja astui sisälle miekkaansa pidellen.
”Herra keisari!” , Konrad tervehti ja kumarsi miehelle joka istui valtaistuimella.
Kaikki sisällä olevat vartijat katsoivat heitä hieman oudosti. Se todella saattoi olla oudonoloista kun kolme veristä ja väsynyttä miestä astuu muitta mutkitta keisarin puheille, Reinhard ajatteli.
”Meinasin juuri mennä nukkumaan” , vanhahtava keisari sanoi ylpeällä äänellä, ”Mutta te tulitte takaisin, onko teillä uutisia?”
”Paljonkin.” Reinhard sanoi astuessaan ovista sisään ja nyökkäsi hiukan päällään tervehdyksen merkiksi.
Kolmikko selitti miten he olivat tavanneet Lutz Fleischerin, kaaokseen puolelle hypänneen paronin, joka oli lopulta vahingossa ampunut itsensä ja miten petomiehet piirittivät tämän linnaa vieläkin.
”Mielenkiintoista, lähetän huomenna sinne avuksi kaksisataa Reiksguardin ritaria. Te saatte mennä johtamaan sitä hyökkäystä, nukkukaa täällä tämä yö, lähetän palvelijan herättämään teidät aamulla ja tuomaan teidän haarniskanne jotka jätitte tänne. Menkää nyt nukkumaan, huomenna on rankka päivä edessänne.”
”Kyllä herra keisari” , Reinhard sanoi.
”Ja antakaa se kirja minulle, vien sen johonkin turvalliseen paikkaan” , Keisari huomautti sitä ennen.
Reinhard ojensi kirjan keisarille ja kolmikko käveli oviaukkoa päin väsyneenä.
”Sinä jäät vielä tänne herra Brinlok.” Karl sanoi viitaten Walteriin ja katsoi tätä oudon tulkitsemattomasti.

Konrad ja Reinhard painuivat keisarin vierashuoneeseen, joka olisi käynyt aivan hyvin keisarinkin asunnosta. Kaikki seinät ja lattiat olivat marmoria ja takka uhkui lämpöä ja turvaa. Sängyt olivat leveitä ja tukevia. Kattokruunu valaisi huonetta ja toi huoneeseen tiettyä eleganttisuutta. He antoivat vaatteensa palvelijalle joka toisi aamulla uudet heidän vanhojen risaisten, likaisten ja hikisten tilalle.
”Mukava sänky” , Konrad sanoi uneliaana ja suljettuaan silmänsä nukahti melkein saman tien.
Reinhard kokeili omaa sänkyään mikä oli kyllä pehmeä, mutta se ei vienyt pois hänen jännitystään siitä kun hänet esiteltäisiin huomenna Walterin ystävälle. Hän nukahti mietteisiinsä ja pelkästään hänen uupumuksensa pakotti hänet siihen, ei hänen mielensä, joka vieläkin mietti miten hän pärjäisi velhon oppipoikana.

Ritarit heräsivät aamulla kun palvelija toi heille puhtaat uudet vaatteet. Konrad alkoi vetää housujaan jalkaan, mutta palvelija teki tekoyskäisyn kiinnittääkseen huomion itseensä.
”Teille on varattu kylpy herrat” , Palvelija sanoi ja antoi kummallekin valkoisen pyyhkeen. He laittoivat ne lanteilleen ja kulkivat pesutilaan jossa he kuurasivat itsestään pois viikkojen lian. Neljännestunnin kuluttua he palasivat majoitukseensa ja pukivat päälleen vaatteensa. Molemmille oli punaiset hovimiehen housut ja sininen aatelisen paita. Molemmat saivat myös polviin yltävät miellyttäväntuntuiset ratsastussaappaat.
”Keisari odottaa teitä aamiaissalissa, tehtäväni on johdattaa teidät sinne”, palvelija sanoi ja viittoi tietä.
He kulkivat uusissa tamineissaan pitkin leveitä joskin hiukan pölyisiäkin käytäviä ja lopulta hetken käveltyään saapuivat suureen saliin joka oli koristeltu ylellisesti kuten muutkin palatsin osat. Pöytä oli pitkä ja notkui herkkuja, siihen mahtui varmaan sata ihmistä tarvittaessa, mutta nyt siinä istui vain alle kymmenen. Keisari istui pöydän päässä ja viittoi heitä luokseen.
”Tulkaa ritarit, minulla on hiukan uutisia” , Karl sanoi ja lohkaisi vierailleen palaset vaaleaa leipää.
Konrad istui kuninkaan vasemmalle ja Reinhard kuninkaan oikealle puolelle, heidän eteensä tuotiin sakea ja kermainen olutkeitto mikä kelpasi melkein nestemäisestä leivästä. Heille tuotiin myös isot hopealusikat joilla he ryhtyivät lusikoimaan keittoa. Kukaan ei puhunut mitään muutamaan minuuttiin kunnes keisari yskäisi hiukan.
”Öhöm, meillä on tullut pieni muutos suunnitelmiin” , tämä ilmoitti ritarikaksikolle ja laittoi ruokansa syrjään. Hän oli käytökseltään täysin huoleton, mutta hänen silmänsä kertoivat aivan muuta. Silmät olivat kuin sielun peili, vaikka pystyisikin pitämään äänensä kurissa ja olla näyttämättä oikeita tunteitaan, ne heijastivat sielun syvimmät sopukat tarpeeksi tarkalle katsojalle. Keisari Karl Franz oli huolestunut.
Reinhard kysyi: ”Mitä on tapahtunut ylhäisyys? Pääsenhän minä velhokouluun?”
”Tietenkin, älä siitä huolehdi. Tämä on paljon tärkeämpää” , Franz sanoi ja nojasi pöytään ja puhui hiljaa etteivät muut kuulisi, ”Se kirja jonka te toitte, se vietiin keisarillisen kaartin parakkiin. Sitä vartioi monta kymmentä sotilasta. Se oltaisiin huomenna viety Sigmarin temppeliin jossa se olisi luultavasti tuhottu oikein menoin. No…ongelma on siinä että kirja on varastettu.”
Reinhard sylkäisi ulos olutkeittoaan ja katsoi hieman nolona keisariin joka näytti hieman tyrmistyneeltä, mutta myös siltä että hän oli tottunut semmoiseen.
”Kuten olit sanomassa, miten se varastettiin?” , Reinhard sanoi ja yritti saada itsensä parempaan valoon.
”Mustiin pukeutuneet miehet räjäyttivät paikan seinän ja ryntäsivät sisään ja tappoivat monta kymmentä sotilasta. He veivät omat kuolleensa mukanaan. Silminnäkijät löytyivät kuolleena kadulta, kaikilta kurkku auki viillettynä” , keisari sanoi ja hengähti syvään. ”Vain yksi oli elossa ja tämäkin kuoli vain hetkeä myöhemmin.”
”Miten tämä liittyy meihin?” , Konrad kysyi joka nojasi tuolillaan taaksepäin ja oli miettiväisen näköinen. Hänen tuimat kasvonsa kertoivat kokemuksesta, hänen mustan harmahtavat lyhyet hiuksensa iästä ja äänensävy päättäväisyydestä.
”Te selvitätte tämän jutun. Mutta aluksi lähetän ystävämme Kesslerin Aatelisten taikuuden yliopistoon. Siellä sinua koulutetaan taidoistasi riippuen muutaman päivän, mutta enimmillään jopa puoli vuotta jos olet hyvin tyhmä. Mutta en pane sitä kyseenalaiseksi että olisit, uskon että pääset muutamassa päivässä pois sieltä. Sinun täytyy vain oppia alkeet ja kontrolloimaan voimasi, sitten saat passin, jonka avulla saat laillisesti käyttää taikuutta. Ystäväni vie sinut sinne. Mutta mene nyt, minulla on enemmän asiaa Konradille.”
Reinhard kumarsi ja pöyhkeännäköinen nuorukainen ovella viittoi häntä mukaansa. Karl viittoi myös vartioita lähtemään että he saisivat keskustella rauhassa. Kun ovet pamahtivat kiinni keisari avasi taas sanallisen arkkunsa.
”Hyvä on, minä tiedän että sinä tunnet muutamia ihmisiä Altdorfissa, olethan sinä käynyt täällä muutaman kerran. Etkä poikasena heilunut aivan niissä paremmissa piireissä, kuten isäsi nimitti seuraasi.”
Konradin mieleen palasi hänen isänsä ja se synkensi häntä. He olivat joskus olleet läheisiä, mutta nyt hänen isästään oli tullut kaukainen hahmo, he olivat kuin muukalaisia jotka tunsivat toisensa. Hänen isänsä ei edes luottanut Konradiin enää, vaan uskoi että koska tämä oli perheen esikoinen, että hän syrjäyttäisi isänsä vielä ja ottaisi tämän paikan Nordlandin paronina. Hän oli yhtä tervetullut lapsuudenkotiinsa kuin lutikka keisarin ruokaan.
”No kuitenkin, sinä ja Walter lähdette selvittämään tätä asiaa, saatte inkvisiittorin viran, teillä on lupa tuomita ihmisiä vankilaan ja kuolemaan” , Karl Franz sanoi, ”Mutta toivon että ette tee sitä kovin usein ja vain syyllisille. Ottakaa tekijät kiinni ja tuokaa kirja takaisin, siinä kirjassa on ymmärryksen ylittäviä voimia. Tämä isku oli minullekin iso yllätys, se huomautti minua että kuka vain voisi hyökätä tänne ja riistää henkeni millä hetkellä hyvänsä. Walter liittyy tutkimuksiin huomenna, hänellä on hiukan tärkeämpää tekemistä, yritä pärjätä sillä aikaa yksin.”
”Minä tutkin asiaa, minulle ei ole kuitenkaan paikkaa johon mennä” , Konrad sanoi ja katsoi haikeasti ikkunasta ulos Altdorfin kaduille.
”Tiedän sinun ja isäsi välit, toivon että voin puhua hänelle järkeä”
”Turha luulo” , Konrad virkkoi ja valmistautui lähtemään, ”Kukaan ei ole pystynyt puhumaan isälleni järkeä kahteenkymmeneen vuoteen.”

Renhard käveli tungoksessa olevaa katua pitkin, he kävelivät nuorukaisen kanssa Kolmen tullin siltaa pitkin. Se oli Altdorfin levein silta ja kaupunginkaarti partioi siinä koko ajan. Se oli mahtava taidonnäyte harmaine kivineen ja sen päällä olevine rakennuksineen.
”Miten sinä tunnet Keisarin?” , Reinhard kysyi hiukan uteliaana.
”Olen hänen pikkuserkkunsa, olen Adolf” , pöyhkeä nuorukainen josta tuli elävästi mieleen sana ”hoviperhonen”, tokaisi.
”Päivää vain sinullekin.”
Nuorukainen haroi tuuhean tummaa hiuspehkoaan ja hymyili paljastaen hohtavan valkoiset hampaat. Hänellä oli naurettavannäköiset Tilealais-tyyliset viikset jotka sojottivat ylöspäin latvoistaan ja vaikka hän olikin varsin komeannäköinen, häneltä selvästi puuttui tietty elin jolla ajatellaan. Tai sitten hän oli hävittänyt sen käyttöohjeen.
He kävelivät sillan poikki ohi kiireisten ihmisten ja saapuivat Sadan tavernan kadulle. Joskus kuitenkin viitattiin Tuhannen tavernan katuun, mutta se oli vain paikallisten kerskailua. Oli kyllä totta että tavernoita oli suuri määrä, mutta ei niistä saatu mitenkään tuhatta. Joidenkin kyltit olivat uusia, joissa maali vielä kiilteli, kun taas joissakin oli hyvä jos sai edes paikan nimen selville. He tulivat suurelle torille missä oli paljon ihmisiä asioillaan, myymässä ja huutamassa uusimpia huhuja ja uutisia. Reinhard ja Adolf menivät tungoksen läpi ja tapasivat matkalla kaupittelijoita, epäilyttäviä ihmisiä ja aivan tavallistakin porukkaa.
Reinhard tunsi kun joku yritti viedä hänen rahapussiaan, mutta hän otti varkaan ranteesta lujasti kiinni, kääntyi ja väänsi käden taskuvarkaan selän taakse. Taskuvaras ulvahti kivusta ja valahti polvilleen kun Reinhard painoi tämän kättä ylemmäs.
”Minulta on turha yrittää varastaa, teepä tämä vielä toisen kerran niin tämän torin väki saa jotain uutta katsellakseen” , Reinhard uhitteli ja päästi pahasti pelästyneen miehen menemään.
Mies ymmärsi täysin mitä nuori aatelinen oli tarkoittanut, sillä ei ollut kovin harvinaista nähdä hirttäjäisiä tai noidanpolttajaisia samalla aukiolla. Vaikka se oli kerännyt kansa huomion, Reinhard ei välittänyt siitä vaan jatkoi matkaansa. Hän oli oppinut paljon sotamatkoillaan, hän oli nukkunut rauniokaupungeissa, joissa piti kuulla kun vihollinen oli puolensadan metrin päässä. Hän oli myös käynyt Altdorfin viemäreissä, joissa piti tuntea vaikka syvimmässä unessa jos ruttorotta kiipesi päälläsi.
Ne ajat tuntuivat kaukaisilta, se oli ennen hänen maagisia kykyjään.
He kääntyivät vasemmalle ja hovimies avasi oven Reinhardille.
”Selviät itse tästä eteenpäin” , mies sanoi ja haroi taas hiuksiaan, ”Menet vain sisälle ja sanot että olet Reinhard Kessler Hochlandin kreivin poika.”
Mies hymyili itsevarmasti ja Reinhard astui sisään suureen rakennukseen. Sisäosa oli kotoisan oloinen, paikka oli tehty tummasta puusta joka yhä kiilteli, mutta jotkut asiat, kuten takka, oli tehty marmorista. Aula oli tyhjä yhtä ihmistä lukuun ottamatta, vaaleapartaista vanhaa miestä joka oli pukeutunut siniseen kaapuun jossa oli valkoisia tähtiä. Konrad olisi voinut vannoa että ne hohtivat.
”Päivää, olet Reinhard, otaksun? Minä olen opettajasi Hans Lehrer” , sanoi mies kaavussa ja hymyili lempeästi ja puristi nuorenmiehen kättä.

Konrad oli juuri astunut ulos keisarillisesta palatsista Altdorfin arkeen. Hänen päällään oli punaiset housut, ratsastussaappaat, sininen paita jonka päällä oli rintapanssari joka ulottui kaulasta yläreisiin ja se päälle oli vedetty punainen ja valkoinen nauha; Nordlandin värit. Selässään hänellä oli myös musta viitta ja vyöllä roikkui Oikeudenmiekka huotrassaan. Konradin tehtävä ei olisi helppo, sama kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Hänen täytyisi löytää veljensä Ludwig, joka toivottavasti oli vielä hengissä.
Ludwig oli Konradin kaksoisveli, he eivät olleet identtisiä vaikka heissä olikin paljon samaa näköä. Mutta Ludwig oli aina ollut veljeskaksikosta komeampi ja enemmän naisten mieleen. Hän oli myös omannut huomattavasti oveluutta ja taitoa, mutta oli joutunut huonoille teille kun he olivat olleet Altdorfissa vuoden. Ludwig oli liittynyt Altdorfin ”Veronkiertäjät” jengiin ja tehnyt paljon ilkivaltaa. Kaikki Altdorfissa tunsivat ”Veronkiertäjät” ja vielä enempi tunsi legendaarisen johtajan Ludwig Veitsikäden, joka oli pysytellyt vallassa jo melkein kolmekymmentä vuotta.. Ludwig oli nimittäin päässyt asemaansa lahjomalla, tappamalla ja tietenkin kamppailemalla. Hän oli yksi Altdorfin alamaailman johtajista ja luultavasti tietäisi kuka oli vienyt kirjan.
Hän suuntasi kulkunsa kohti Obereikin kaupunginosaa missä asuivat yleensä aateliset. Mutta viimeksi kun hän oli tavannut veljensä oli hän majaillut juuri siellä, eräässä hylätyssä talossa jota kukaan ei ollut halunnut kunnostaan. Matkaa ei ollut paljon ja hän pääsi muutamassa minuutissa väentungoksen ohi vähemmän täydelle alueelle, jossa oli hienoja taloja ja katukin oli päällystetty valkoisilla mukulakivillä.
Konrad etsi katseellaan taloa ja huomasikin hetkessä talon joka erottui joukosta kunnon perusteella(ränsistynyt vanha talo jonka suuruuden päivät olivat jo aikaa sitten ohi), hän oli sitä paitsi käynyt siellä ennenkin. Konrad katsoi ettei kukaan nähnyt ja kiersi sitten kujalta talon taakse. Joku oli kuolleena kujalla, mutta se ei ollut hänen huolensa. Hän hyppäsi ruumiin yli ja asteli takaovelle. Konrad avasi oven ja astui muina miehinä sisään, hän maksoi siitä melkein hengellään.
Miekka heilahti häntä kohti ja Konrad väisti vain vaistonsa avulla. Hän pyörähti ovelta eteenpäin ja veti esiin välkähtelevän miekkansa. Kaksi harmaapukeista miestä oli ovensuussa, toisella miekka ja veisti ja toisella varsijousi. Konradin silmät laajenivat ja hän hyökkäsi umpimähkään varsijousimiehen kimppuun ja käänsi tämän varsijousen ettei se osuisi häneen. Mies ampui vaistonvaraisesti ja tappoi toverinsa vasaman suhahtaessa ilman halki ja iskeytyessä miestä kaulaan. Konrad tönäisi miehen voimillaan seinään ja tämä menetti tajunsa pään paiskauduttua seinään. Ritari liittyi miehen seuraan, kun joku tylppä esine löi häntä takaraivoon ja tuupertui lattialle.


”Päivää, veli” , kuului ääni hänen edessään.
Konradin päähän särki, kun hän aukaisi silmänsä se ei helpottanut asiaa vaan päinvastoin. Talo jossa hän oli, oli vanha talo jossa oli paljon pölyä ja vähän huonekaluja, vain tuolit takaseinällä. He olivat luultavasti yläkerrassa, koska Konrad näki portaat johtavan alas. Hän näki edessään hämmästyttävästi itseään muistuttavan henkilön, jolla oli kuitenkin vähemmän itseään karkeat piirteet. Mies oli pukeutunut harmaisiin vaatteisiin ja hänen molempia käsiään koristi verenpunainen rannenauha. Hänen takanaan oli puolisenkymmentä samanlaisiin tamineisiin pukeutunutta miestä ja nainen, joilla kaikilla oli vain yksi nauha oikeassa kädessä. Hän istui tuolilla ja hänen kätensä oli köytetty kiinni.
”Miten tänne päädyit?” , Ludwig kysyi hieman uhmakkaasti.
”Tarvitsen apuasi, veli” , Konrad sanoi hieman painuneella äänellä.
”Kuten arvelinkin, leikatkaa narut irti!”
Ludwigin komennuksesta nainen otti salamannopeasti veitsen vyöltään. Tämä käveli Konradin taakse ja avasi narut. Ritari hieroi hieman ranteitaan.
”Siitä on pitkä aika kuin viimeksi nähtiin” , Konrad virkkoi.
”Liian pitkä aika, melkein kymmenen vuotta. Mutta nyt ei ole aika muistella menneitä, minulla on ongelma ja aikani ei riitä moiseen jaaritteluun, mitä haluat?” , Konradin kaksonen sanoi.
Ludwig oli aina ollut suorapuheinen ja kierteli harvinaisen vähän asioita. Se oli kuin hänen rikollinen elämänsä; siinä joutui vaikeuksiin, mutta sillä oli myös tietyt etunsa ja hyötynsä.
”Parakkiin tehtiin isku, kuka on sen takana?”
Ludwig viittoi yhtä miehistään tuomaan yhtä takana olevaa tuolia hänen luokseen. Hän istuutui puiselle tuolille, samanlaiselle missä hänen veljensäkin istui.
”Et tuhlaakaan aikaani, olen nimittäin heidän perässään.”
Konradin sisällä pomppasi, tämä oli liian helppoa.
”Se on uus porukka, joku joka veljeilee vihollisen kanssa. Ne kutsuvat itseään Kuolemanvarjoiks.”
”Kuolemaahan he toivatkin, tappoivat jopa kaikki silminnäkijät” , Konrad totesi.
”Eivät kaikkia” , Ludwig sanoi ja osoitti itseensä. ”Minä olin siellä, näin kun se tapahtui. Olin katolla, ne ei huomanneet minua vaikka tipahdinkin melkein alas kun se tynnyri räjähti.”
”Mutta eikös se houkuttelisi paikalle aivan järjettömän määrän ihmisiä jos keskellä yötä räjähtäisi ruutitynnyri?”
”Kyllähän se, mutta nämä kaverit oli ovelia. Ne kato hyökkäs hirmu äkkiä ja tappovat kaikki jotka olivat lähettyvillä, sitten ne kato heitti kaapunsa pois ja näyttivät vaan hämmästyneeltä kun porukkaa virtas paikalle. Sitten ne kato meni vaan rauhallisesti pois paikalta. Seurasin yhtä niistä, ne toimii slummialueella.”
”Miksi haluat käydä heidän kimppuunsa?” , Konrad kysyi uteliaana.
”Yksi miehistäni oli siellä silminnäkijänä, he tappoivat hänet. Hän oli Leichtmann, oikea käteni. Tämä vaatii kostoa.”
”Jos minä tulen mukaasi ja autan hieman asiassa, saanko kenties palauttaa keisarille erään kirjan?”
”Pah, minä en välitä kirjoista. Tarvitsen vain koston ja rahakin käy. Apu on tietenkin aina paikallaan.”
”Hyvä on, mennään sitten.”

He hajaantuivat ja tapasivat slummialueella ”hullujen huoneen” vieressä eli Altdorfin mielisairaalan luona. Jengiläiset olivat tuttu näky slummialueella, mutta useammin heitä tapasi slummialueella kuolleena.
Heitä oli seitsemäntoista, Konrad mukaan lukien. Ludwig vei heidät sokkeloisen slummialueen perille, aivan muurin luokse. Paikka oli täynnä hylättyjä taloja ja Ludwig kertoi muuria vasten olevan ison rakennuksen olevan paikka jossa Kuolemanvarjot toimivat. He eivät hyökänneet heti, vaan menivät vastapäätä olevaan rakennukseen ja vakoilivat siellä yöhön asti. Konrad nukahti ennen sitä.
”Herätys, nyt mennään” , Ludwigin ääni sanoi ja Konrad säpsähti ylös.
Konrad nyökkäsi ja he kokoontuivat talon ulkopuolelle.
”Mennään suoraan sisään, meillä on yllätysetu”, Konradin kaksoisveli sanoi, aseinaan lyhyt puinen nuija ja pitkä veitsi.
Konrad ei löytänyt parempaa vaihtoehtoa koska takaoveakaan ei ollut. Hän nyökkäsi ja otti miekastaan kahdella kädellä kiinni.
He hiipivät puisen talon kuistille mahdollisimman hiljaa, Konrad tuli viimeisenä koska ei omannut veljensä ja muiden rosvojen taitoja.
Ludwig potkaisi oven auki ja huudahti:
”Kosto!”
Jengi ja Konrad ryntäsivät sisälle vanhaan rakennukseen johon oli majoittunut ainakin kaksi tusinaa mustiin pukeutunutta hahmoa, ja tämä oli vasta alakerta. Puisen lattian keskellä oli kolme pöytää jonka ääressä istui puolet miehistä. Loput olivat nukkumassa talon pölyisissä nurkissa.
Ludwig potkaisi keskimmäisen pöydän kumoon ja löi nuijallaan laajan kaaren, niin että kaikki viereisessä pöydässä olevat saivat osuman päähänsä.
Kun muut hyökkäsivät pöydässä olevien ja vieläkin maassa makaavien jengiläisten kimppuun, vain Konrad kiinnitti huomiota kun takaseinällä näkyvistä rappusista alkoi tulla lisää jäseniä. Konrad juoksi portaitten juureen ja seivästi ensimmäisen miehen miekkaansa. Hän vetäisi miekkansa pois ja hakkasi tietään yläkertaan, saaden vastaan miehiä jotka huusivat pelottavasti ”Kuolema! Kuolema! Kuolema!” , joka näytti olevan jengin iskulause. Hänen miekkansa välkähteli sen niittäessä vihollisen toisensa jälkeen, kunnes kaikki perääntyivät rappusista peläten taikamiekan iskua, suurin osa kuitenkin saaden iskun selkäänsä. Päästyään ruumiskasan yli Konrad meni taisteluasentoon ja tarkkaili vihollisiaan, kuusi miestä puoliunessa mustat hupulliset viitat päällään. Huone oli neliönmuotoinen ja sen lattiasta puuttui muutama lankku, keskellä huonetta oli valtava pöytä jossa oli sikin sokin karttoja ja muita tavaroita. Mutta kaikista esineistä yksi kiinnitti Konradin huomion; musta kirja!
Kaikki kuusi olivat pöydän edessä aseistautuneena vain veitsillä, mutta yhdellä oli myös miekka.
”Ei se pärjää jos menemme kaikki päälle, tapetaan se!” Vasemmanlaitainen mies sanoi vahvasti murtaen keisarikunnankieltä ja miehet ryntäsivät ulvoen Konradia kohti veitset paljastettuna.
Konrad väisti ja löi yhdeltä pään hartioilta, se vähensi muiden halukkuutta kuolla ja nämä perääntyivät jälleen.

[Andromedus]

”Tapa sinä se, Lucio, olet meistä vahvin”, sanoi käheä-ääninen mies jolla oli miekka ja hän heitti sen Luciolle.
Lucio irvisti ja hyökkäsi Konradin kimppuun päättäväisesti. Mies oli kuitenkin niin luottavainen omiin voimiinsa että ei ottanut kaikkea huomioon, vaan ryntäsi suoraan päin miekka koholla. Konrad torjui helposti miekan iskun ja potkaisi miestä nivusiin. Tämän silmät pullistuivat ja hän kaatui maahan voihkien.
Muut näyttivät neuvottomilta ja yksi hyppäsi ulos ikkunasta ja hetken kuluttua tömähdys kertoi että mies oli päässyt maahan asti..
”Pidätelkää häntä, muistakaa uhraudutte asiamme hyväksi. Kulttilaiset! Hyökätkää!”
Kuolema-huudot täyttivät ilman ja käheä-ääninen mies sieppasi kirjan ja hyppäsi itsekin ulos ikkunasta. Konrad olisi estänyt tämän, mutta hänellä oli tarpeeksi työtä neljän muun kanssa.
Miehet olivat taitamattomia, tuskin osasivat edes taistella. He hyökkäsivät suoraan häntä päin ja kokenut ritari tappoi kaksi yhdellä kaarevalla iskulla, sivaltaen näiden mahat auki. Konrad otti toisen ranteesta kiinni ja mursi sen vahvalla kädellään. Veisti tipahti lattialle, mutta samassa Konrad tunsi kun jokin terävä puhkoi hänen vasemmankätensä ihon ja tunkeutui hänen lihaansa. Hän huusi tuskasta ja heitti toisen miehen puukottajan syliin. Molemmat lensivät maahan ja Konrad polkaisi saappaallaan miehen kurkun päälle ja tämä kuoli yrittäessään turhaan hengittää murskaantuneella henkitorvellaan. Konrad irvisti tuskasta kun hän veti tikaria pois hauiksestaan. Hän katsoi kun verta tulvahti hänen haavastaan ja hän kaatui tajuttomana maahan, taistelun vielä jatkuessa alhaalla.

Kappale IV
Altdorfin hirviö

Samaan aikaan kun Konrad oli vielä tiedottomana, jotain tapahtui kolmeakymmentä metriä alempana, syvällä Altdorfin viemäreissä.

Velhoinsinööri Skriikdis hieroi rotanleukaansa pohtien asioita jotka olivat käsillä, niitä joita hänen palvelijansa Kriik oli juuri sanonut hänelle. Hän istui ruosteen täplittämässä metallisessa tuolissa jota hän piti valtaistuimenaan. Oikeasti hän hallitsi vain tätä huonetta ja vain vähän mitään sen ulkopuolella.
Huone oli suureksi osaksi kaivettua luolaa, jota useat puusta ja metallista kyhätyt pylväät ja seinät pitivät kasassa. Paikka oli myös laboratorio ja petojen jalostamo, täällä hän ja petomestari Mätähäntä työskentelivät yhdessä. Mätähäntä työskenteli toisella puolella valtavaa huonetta joka oli ainakin viisikymmentä metriä molempiin suuntiin, ja keskellä huonetta oli kymmenen metriä leveä ja kymmenen metriä pitkä syvennys jossa rottajätit tappelivat, se oli myös rahanlähde koska isot pamput tuhlasivat rahaansa lyödessään vetoja näiden puolesta. Se oli ollut Mätähännän idea.
He puhalsivat yhteen hiileen vaan koska molemmilla oli sama unelma ja päämäärä elämässä: luoda mahtavin hirviö jota alamaailmassa oli koskaan nähty.
Se unelma oli nyt käymässä toteen.
”Sanoitko-sanoitko että orja on selvinnyt jo yli viikon varppisalamakanuunan ohjaajana-ohjaajana?”, Skriikdis kysyi uteliaana kurjalta palvelijaltaan.
”Kyllä, hyvä herra-herra. Tiesin että olet kiinnostunut, siksi lähetinkin kaksi vartijaasi hakemaan tuota otusta-otusta.
”Hyvin ajattelevaista rottaseni, saatat nousta korkeaan asemaan kun otan valtaani tämän kaupunkipahasen, joka kantaa nimeä Altdorf”, Skriikdis sanoi myrkyllisesti.
”Kuten herra haluaa-haluaa”, Kriik sanoi pehmeästi ja hänen silmänsä kertoivat vain ahneudesta joka tosin oli skaveneille yhtä ominaista kuin nenä ihmiselle.
”Poistu”, Skriikdis komensi mahtipontista tavoittelevalla äänellä.
Kriik poistui kumarrellen joka toinen metri ovelle päin. Lopulta tämä hävisi käytäviin kumarrettuaan melkein kymmenisen kertaa.
Skriikdis oli täydellinen herra huoneessaan, tietysti Mätähännän lisäksi. Heidän komennossaan oli puolisensataa rottaa jotka olivat enemmän tai vähemmän valmiina pääsemään parempaan asemaan. Suurin osa oli orjia, klaanirottia sekä muutama joka halusi oppia taikuuden salat. Skriikdisillä oli ollut viisi oppilasta, nyt enää kaksi koska kolme oli kuollut erilaisissa onnettomuuksia mitä sattui tapahtumaan opetellessaan taikuutta ja leikkiessään itseään monta kertaa isompien otusten kanssa.
Rottajätit oli kahlehdittu seinille Mätähännän puolelle, niitä oli kolme kappaletta ja ne tappelivat yleensä keskenään koska ne eivät olleet tarpeeksi kaukana toisistaan.
”Mätähäntä, loistavia uutisia-uutisia. Saamme tänne koehenkilön-henkilön joka on selvinnyt jo yli viikon varppisalamakanuunan ohjaajana”, Skriikdis sanoi irvistäen kuten rotat irvistävät.
”Kautta Sarvipäisen rotan! Saamme pumpata sen täyteen saastakiveä ja mahdollisesti yhdistää jonkun hirviön verta siihen kurjaan olentoon. Saat ohjata taikojen tulia, tai miksi nyt kutsutkaan niitä, siihen rottaan. Voimme saada aikaan ihmeitä!”, Mätähäntä selosti yli-innostuneena ja tämän häntä heilui hurjaa vauhtia tämän vikistessä onnesta.
Samalla hetkellä kaksi raskaasti haarniskoitunutta vartijaa talutti isoa rottaa huoneeseen. Rotta oli todellakin iso, mutta orja oli tajuton ja se oli varmaankin parasta sillä näytti siltä että se olisi pystynyt hetkessä irrottautumaan Skriikdisin vartijoiden otteesta. Vartijoiden haarniskat olivat rautaisia, mutta ruostetäpliä oli joka puolella kuten kaikessa Skriikdisin valtakunnassa. Haarniskat lisäksi olivat sen näköisiä että taistelussa niillä ei tekisi mitään, ne olivat vain huonosti kiillotettuja metallilevyjä siellä täällä.
Vanki asetettiin suurelle pyöritettävälle metalliselle alustalle. Siinä oli paljon kuivunutta verta ja yhä jonkinlaisia nahkanrepaleita. Teräksisillä kahleilla vanki kiinnitettiin tiukasti kiinni alustaan.
”Kansani, tulkaa katsomaan vapautustamme!”, Mätähäntä huusi.
Aluksi ei näyttänyt tapahtuvan mitään, mutta hetken kuluttua metalliputkista ja metallisten sekä puisten levyjen alta alkoi ryömimään esiin rottia jotka uteliaana kiiruhtivat paikalle ihmettelemään suurta rottaa joka oli melkein kaksimetrinen.
Alussa vankiin kytkettiin muutama putki, ne imivät tästä verta kuitenkaan tapattamatta tätä. Laite oli ilkeä, sillä se pystyi pumppaan melkein kaiken veren pois tapattamatta uhria, jolloin veren pystyy korvaamaan.
”Pakollinen toimenpiteelle, aineiden vaikutus moninkertaistuu”, Velhoinsinööri huomautti ja petomestari nyökkäsi.
Mätähäntä otti rujon näköisen ruiskeen jonka sisältö oli jonkinlaista vihreää säteilevää ainetta.
”Saastakiveä”, petomestari sanoi hiljaa, naaman piirteet hohtaen vihreässä valossa.
Huonetta valaisi vain muutama soihtu, joten kammio oli hyvin hämärä.
Likainen piikki upposi vangin lihaan ja täysi annos vihreää nesteentapaista hävisi pullosta vangin veren joukkoon. Mätähäntä otti uuden annoksen ja ruiskutti senkin vankiin. Kun tämä kurottui ottamaan uutta, Skriikdis tarrasi tämän käteen.
”Ei, emme halua hänen kuolevan yliannostukseen.”
Mätähäntä nyökkäsi ja etsi pöydältä jotain. Mätähäntä oli rujonnäköinen, jopa skaveneiden mittapuulta. Häntä oli kääritty likaisiin liinoihin ja naama ja kädet olivat arpien peittämät.
Pöydällä oleva vanki alkoi sätkimään hiukan ja rotta alkoi hohtaa hiukan vihreänä. Skriikdis pysäytti verenpumppauskoneen kun se oli vienyt kolmanneksen orjan verestä ja laite päästi kolahtavan äänen ja päästi pienen määrän höyryä ilmoille. Skavenit kerääntyivät haltioituneena heitäkin suuremman rotan ympärille sen heräillessä.
Vanki heräsi ja katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Missä minä olen-olen?”, skaven kysyi hätääntyneenä.
”Turvassa”, Skriikdis vastasi.
Vanki nousi vaivatta pystyyn ja haukotteli, rikkoen teräsketjut aivan kuin niitä ei olisi ollutkaan.
”Missä on ruokaa? Tarvitsen ruokaa, on niin pirullinen nälkä!”, rotta huudahti ja katsoi ympärilleen aivan kuin etsin skaveneiden joukosta välipalaa. Skavenit yrittivät näyttää mahdollisimman pieniltä ja perääntyivät hiukan.
”Tässä”, Mätähäntä sanoi ja ojensi jotain epämääräisennäköistä ruokaa ja juomaa olennolle joka kaappasi ne Mätähännän käsistä ja aloitti ruoan ahmimisen.
Skriikdis teki eleen joka vaikutti kulmien kohottamiselta.
”Peikonlihaa ja demonin verta”, Mätähäntä kuiskasi.
Skriikdisin silmät suurenivat innostuksesta ja vallanhimosta. Jos tämä onnistuisi, alamaailma olisi varmasti pian hänen.
Olento ahmi ruokansa, heitti lasin menemään ja kävi istumaan kylmälle kivilattialle. Se alkoi huohottamaan ja jokin muuttui orjassa, tämä alkoi kasvaa ja uusia luita näytti tulevan sen kehoon. Piikkejä työntyi ulos orjan selästä ja se oli nyt jo kaksi kertaa isompi. Olento nousi ylös ja päästi karjahduksen kidastaan johon oli kasvanut valtavat torahampaat. Se aiheutti yleistä kauhua ja rotat perääntyivät kauemmas, ainoastaan Skriikdis jäi paikoilleen ja katsoi olentoa hämmästyksen ja onnistuksen hurmiossa. Sen tappavat kädet, niissä oli valtavat kynnet jotka olivat toivottavasti partaveitsenterävät. Se oli myös paljon pidempi kuin rottajätti.
”Olen…onnistunut”, velhoinsinööri sopersi. ”Olet…täydellinen. Tottele minua, tapa viholliseni!”
Olennon kasvot näyttivät olevan vain täynnä vihaa ja halveksuntaa.
”EN KOSKAAN!”, olento karjaisi ja yhdellä iskulla repi velhoinsinöörin paloiksi.
Luomus aloitti verisen taipaleensa rottamiesten käytävissä, ja vei monta rottaa mukanaan ennen kuin se jonkun tunnelin kautta haistoi jotain uutta, ihmisiä. Se suuntasi kohti uutta hajua, ja pääsi lopulta maanpinnalle, paikkaan jota ihmiset kutsuivat nimellä Altdorf.

Konrad heräsi tuttuun ääneen, ja havahtui aristavaan kipuun vasemmassa kädessään.
”Veli, herää”, kuului ääni hänen vierestään.
Konrad avasi silmänsä ja näki edessään veljensä, toinen polvi maassa nojaamassa miekkaansa sekä muutaman tämän jengiläisistä. Yläkerrassa oli runsaasti ruumiita, ja kun Konrad tarkasteli niitä, Ludwig vastasi katseellaan ja irvisti.
”Aika lahtari olet, veliseni. Mutta nyt lähdetään, paikkasin jo haavas, skoudet on täällä yhes hetkes”, Ludwig virkkoi.
”Skoudet?”, Konrad kysyi hämmästyneenä.
”Juu, tiiätsä, lainvalvojat.
Tieto iski kuin muurinmurtaja, sillä Konrad työskenteli keisarille. Hän otti miekkansa vierestään ja hyppäsi sitten äkkiä jaloilleen.
”Näittekö miestä kirjan kanssa?”
”Juu, en saanu kiinni mutta heitin sitä tikaril kun näin sen vieres. Taistelin katos oven luona. Emme tappaneet kaikkia, ainakin tusina niistä paskiaista karkasi”, Ludwig sylkäisi maahan selvästi inhosta, hän ei kunnioittanut vihollisiaan.
”Onko siitä kauankin?”
”Ei kovin kauan, mitennii?”
”Meidän on saatava se mies kiinni, näitkö mihin hän meni?”
Virne nousi Ludwigin kasvoille.
”Näin, ja se vuos verta sen verran että seuraaminen ei oo kovinkaa hankalaa”
Konrad nyökkäsi ja juoksi ruumiiden yli alakertaan josta hän löysi vain lisää ruumiita. Pöytä oli kaadettu kuten myös muutkin huonekalut ja niin sanotut Kuoleman kulttilaiset makasivat sankoin joukoin maassa kuolleena, mutta vain noin puolisen tusinaa Veronkiertäjää makasi maassa elottomana. Konrad tutki huonetta hetken, mutta säntäsi ulos hetken kuluttua ja he ryhtyivät etsimään verijälkiä. Molemmat kuut olivat jo kiivenneet taivaalle, ja tähdet, nuo matkamiesten kaukaiset soihdut kimmelsivät sinimustalla taivaalla. Kaupungilla oli hiljaista, mutta he kuulivat ääniä vasemmalta sivultaan, vartijat olisivat kohta paikalla. Ludwig tuli ulos viimeisenä ja kertoi jotain valaisevaa:
”Ei tartte ettii, se meni tonnepäin”, Ludwig sanoi ja osoitti syvemmälle slummeihin.
He juoksivat syvemmälle slummeille, mutta tapasivat vain muutaman kerjäläisen. Slummit todellakin olivat rähjäistä seutua, rähjäisyyden huippu Altdorfissa. Yleensä valtiovieraille ei edes sanottu mitä Altdorfin itäpuolella sijaitsi. Ihmiset täällä olivat erittäin köyhiä ja asuivat vain vähän savimajaa kummemmissa asunnoissa, taudit levisivät täällä äkkiä ja tämä todellakin oli ihmisyyden pohjasakkaa.
He etsivät kuja kujalta slummeja, etsien vähän tuoretta verta. Konrad huomasi jonkinlaisen lätäkön maassa ja kumartui sen luona. Hän nojasi miekallaan maahan ja kosketti lammikkoa sormillaan.
”Verta, vielä hiukan lämmintä”, Konrad sanoi ja kohotti katseensa eteenpäin jossa toinen pieni lammikko oli. Konrad nousi ylös ja seurasi pieniä verilammikoita, ne veivät pienelle rähjäiselle umpikujalle. Verijäljet jatkuivat kujan päähän. Kujan suunnasta leimahti joku todella paha haju. Ludwig naurahti ilottomasti.
”Tän kujan pääs on viemäriluukku, joku taliaivo on varmaa jättäny sen taas auki”, Ludwig selitti.
Konrad asteli kujan päähän roskien ohitse jengi perässään. Joku innokas jengiläinen juoksi hänen ohitseen melkein kujan päähän ja käänsi päänsä hitaasti oikealle. Tämä näytti voivan pahoin, ja oksensikin sitten oikealle puolelleen. Ritari asteli kujan päähän ja langetti katseensa siihen mihin jengin jäsen oli äsken katseensa laskenut.
Konrad löysi etsimänsä, tosin mies oli katkaistu vatsan kohdalta kahtia ja tämän kädet olivat kirjaa varjelemassa asennossa kun taas ilme kertoi silkasta kauhusta. Musta kirja oli poissa.

________

Koko teksti ei mahtunut viime viestiin