Eli tässä on minun tuotokseni tuohon kisaan. Olin kirjoitellut tuotoksen jo aikaisemmin ja otin sen mukaan tähän kisaan korjailtuani sitä parempaan (toivon mukaan) suuntaan. Veikkaan että tarina kärsi siitä että sitä ei oltu tarkoitettu alunperin FB-maailmaan. Palautetta saa antaa.
______________________
Salamurhaajan tie
Siitä on niin kauan, niin kauan, kun viini maistui makealta huulillani. Niin kauan kun leivän rapeus miellytti minua. Niin kauan kun sain nautintoa kuolevan katseesta, hänen jättäessään tämän maailman. Siitä on niin kauan, kun jaksoin elää. Salamurhaajan tie. Tie, joka tappaa hitaasti. Minusta on enää jäljellä pelkkä kuori. Sisimpäni on kuollut. Ei omatuntoa, ei tunteita. Uhrieni kasvoista heijastuvasta pelosta näen itseni, kauhun ja pahuuden ruumiillistuman. Mutta sitä minä en ole. Olen vain ihminen, joka lähti väärälle tielle. Salamurhaajan tie. Tie, jota ei voi kävellä takaisin.
Lumi leijaili rauhallisesti alas taivaalta pieninä öisen kuun valossa säkenöivinä hiutaleina ja hiljalleen se kerrostui valkoiseksi peitoksi maan ylle. Lumi verhosi myös metsän puut . Se kasaantui niiden oksille paksuiksi kinoksiksi ja paikoin oksien taipuessa lumimassan alla tarpeeksi, se romahti maahan ja jätti niiden alle pieniä kasoja jotka saivat maaston näyttämään kumpuilevalta.
Varjomainen hahmo liikahteli puiden lomassa edeten nopeasti kohti metsän ylle kohoavaa harmaakivistä linnaa. Linnoitus sijaitsi lähellä yhtä Keisarikunnan suurta kaupunkia, Marienburgia. Linnoitukseen päästäkseen piti matkata Marienburgista hiukan etelään päin, jokea pitkin. Linna ei ollut mitenkään merkittävä. Se oli vain melko pieni, erään pataljoonan sijoituspaikka, jossa valtaa piti muuan kreivi. Koko metsä oli hiljainen, aivan kuin se olisi pysähtynyt tarkkailemaan, mitä hämärällä, tummaan viittaan kietoutuneella muukalaisella, oli asiaa ikivanhojen kuusten sekaan. Mustaan pukeutunut hahmo lähes juoksi pitkin lumikerrosta jättäen hädin tuskin huomattavia jälkiä pakkaslumeen. Hän jakoi painonsa tasaisesti, niin että lumi kesti hänen painonsa. Synkkä mies oli odottanut useita päiviä sopivaa pakkaskeliä tätä tehtävää varten. Nyt häntä oli vielä siunattu pienellä lumisateella, joka peitti nopeasti todisteet hänen kulustaan täällä.
Mies oli salamurhaaja. Ja linnassa odotti hänen uhrinsa, kreivi Von Gradenhafen. Mies saapui metsän reunaan ja pysähtyi. Hän sipaisi korpinmustat, pitkät hiukset kasvoiltaan tarkastellakseen kohteensa suojapaikkaa. Linnan muureilla oli normaali määrä vartijoita. Tarkastellessaan linnaa aikaisempina päivinä hän oli jo huomannut vartijoiden partioivan tasaisin väliajoin edestakaisin omia muurinpätkiään ja että vartiovuorot vaihtuivat kolmen tunnin välein. Ja kuten salamurhaaja oli tiedusteluillaan todennut, juuri nyt oli toisen yövahdin vaihdon aika. Kelmeä kuu sai kirkkaudellaan muurin harjalla kävelevät vartijat erottumaan varjoina taivasta vasten. Hetken kuluttua varjot katosivat linnan uumeniin hakemaan seuraavia yövuoron niskoillensa saaneita kaartilaisia. Se jätti puoli minuuttia aikaa pinkaista metsän ja linnan väliin jäävän aukion poikki. Salamurhaaja syöksähti matkaan. Hänen arvioidun nopeutensa ja noin 600 jalan matkan, pitäisi suoriutua normaaleissa oloissa helponlaisesti. Lähes parinkymmenen tuuman lumikerroksessa tehtävä voisi vaikeutua huomattavasti. Juostessaan aukion poikki mustahiuksinen mies laski sekunteja seuraavien vartijoiden saapumiseen. 25... 24... 23... 22... 21... 20, kaikki sujui hyvin, lumi kantoi. Vartijoita ei vielä kuulunut. 15... 14... 13... lumi petti! Salamurhaaja putosi polvilleen lumeen. Sekunti myöhemmin hän oli jo pystyssä ja jatkoi matkaansa. Uusien vartijoiden askeleiden äänet alkoivat kantautua. Hän saapui muutamilla askelilla vallihaudalle. Sen pinta oli jäässä, joka heijasteli kuun valoa siellä, missä ei ollut lunta peittämässä sitä. Luottaen alkutalven pakkasiin, mies loikkasi jäälle. Hän oli kuulevinaan rasahduksen, mutta ei välittänyt siitä, vaan otti muutaman askeleen ja heittäytyi vallihaudan törmälle, linnan seinämää vasten. Juuri silloin hän saattoi nähdä vartijan kantaman soihdunvalon saapuvan muurille ajaen pimeyden pakoon.
Jäämättä hetkeksikään miettimään sitä, kuinka lähellä hän oli ollut tulla nähdyksi, salamurhaaja kaivoi pienestä viittansa alla olleesta repusta köyden sekä sen päähän kiinnitettävän koukun. Odotettuaan hetken, että vartija käveli pienen matkan päähän, hän pyöräytti köyttä muutaman kierroksen ilmassa ja heitti sen muurille. Muurin harjalle kerrostunut lumi vaimensi normaalisti ääntä aiheuttavan metallikoukun kolinan. Nykäistyään muutaman kerran ja todettuaan, että koukku oli jäänyt kiinni, tummaviittainen mies tarttui köyteen ja alkoi kapuamaan sitä ylös. Tottunein lihaksin noin 20 jalan muurin ylös kiipeäminen vei vain hetken.Tappaja jäi roikkumaan köyteen juuri muurin reunan taakse. Kuunnellen vartijan askeleita hän odotti hetken, niin että ne olivat ohittaneet kohdan, jossa hän roikkui. Salamannopeasti salamurhaaja kiskaisi itsensä muurille. Vetäen veitsensä tupesta nopeasti ja äänettömästi, laskeutuen joustavasti jaloilleen muurille, hän pyrähti vartijan kiinni ja ennen kuin tämä ehti reagoida, palkatun tappajan toinen käsi tarttui hänen kasvoihinsa kiskaisten leuan ylös, samalla kun toinen käsi saattoi veitsen kurkulle. Terävän viillon jälkeen vartijan ruumis veltostui. Salamurhaaja pyyhkäisi vereen kastetun veitsensä vartijan vaatteisiin ja sujautti sen takaisin tuppeen. Sen jälkeen hän heilautti kuolleen vartijan ruumiin muurin yli.
Mies haki köyden ja kiipeilykoukun muurin reunalta, niitä tarvittaisiin vielä. Nyt oli aika edetä linnan ylempiin kerroksiin, jossa pääkohteen kurkku odotti auki viiltämistä. Hän lähti etenemään muuria pitkin löytääkseen sopivan ikkunan linnan pääosasta, joka oli rakennettu hieman erilleen ulkomuurista. Vartijoiden liikkumista oli helppo seurata heidän pimeässä kantamiensa soihtujen takia. Toisaalta tämä järjestelmä toimi myös toisinpäin. Jos yhden vartijan soihtu lakkaisi liikkumasta partioreittiään, tai sammuisi kokonaan, muut huomaisivat sen nopeasti. Tietysti vain yhden soihdun sammuminen saatettaisiin tulkita vartijan nukahtamisena. Juuri siihen salamurhaajakin luotti. Nyt hänellä oli yksi tappo, yksi sammunut soihtu. Enempää ei ollut tarkoitus sammuttaa. Hän huomasi kuitenkin pian että lähimmän sopivan linnan ikkunan kohdalla seisoskeli vartija. Toinenkin tappo olisi pakko ottaa.
Linnan kaartilainen seisoi ulkona muurilla. Hän kirosi mielessään sitä, että hänet oli pakkasen noustua laitettu yövuoroon.Hän koitti hieroa kohmeisia käsiään yhteen, mikä oli hankalaa toisessa kädessä olevan soihdun takia. Yhtäkkiä hän oli näkevinään soihtunsa valossa toisen varjon liikahtavan ympäröivästä pimeydestä hänen omaa varjoaan kohden. Vartija käännähti nopeasti suuntaan, josta hahmon olisi pitänyt tulla. Ei ketään, ei edes varjoa. Samassa teräksinen veitsi ilmestyi takaapäin hänen kaulalleen ja hänen omasta varjostaan irtaantui toinen varjo. Kaartilainen tajusi, että hyökkääjä oli piiloutunut yön tummuuteen sekä hänen omaan varjoonsa. Kyseessä oli ammattilainen. Hänen jalkansa olivat pettää pelon tunteen muuttaessa hänen ruumiinsa veltoksi.
-Noh, noh! Ollaanpa nyt vähän ryhdikkäämpiä vartiossa, pehmeä ihmisen ääni kuiskasi aivan kaartilaisen korvan vierestä. -Minulla on pieni ehdotus. Sinä kerrot, mistä löydän kunnianarvoisan kreivin ja vastineeksi minä säästän henkesi, ääni jatkoi. Kaartilainen mietti vain hetken,
-Kolmas kerros, siellä on pitkä, pylväillä reunustettu käytävä, jonka päässä on kaksoisovet saliin, josta pääsee kreivin oleskelutiloihin.
-Kiitos. Kreivi varmasti kiittää sinua. Mikäli satutte törmäämään toisiinne tuonpuoleisessa, puhuja viilsi hänen kurkkuaan. Vartija tunsi polttavaa kipua kaulassaan. Hän vei kätensä sinne ja tunsi niiden osuneen johonkin märkään.Hän nosti kätensä silmiensä eteen ja näki punaisen veren tahranneen ne! Kaartilainen putosi ensin polvilleen ja kaatui lopulta maahan. Kylmään kovaan maahan, josta hän ei enää nousisi. Jos kaartilainen olisi vielä elänyt, hän olisi saattanut nähdä, kuinka tuntematon hyökkääjä heilautti köyden kolmannen kerroksen ikkunaan ja kiipesi ylös.
Salamurhaaja hyppäsi ikkunasta sisään ja totesi saapuneensa vartijan kuvailemaan käytävään. Missään ei näkynyt ketään. Samassa kumean torven pauhina täytti linnan. Hälytys, joku oli löytänyt kuolleet vartijat. Nyt ei ollut enää aikaa hiiviskelyyn. Tappaja lähti juoksemaan kohti käytävän päässä odottavia ovia. Hän saapui nopeasti niiden luokse ja hetkeäkään empimättä potkaisi ne sisään. Miehen eteen avautui sali, jossa leimusi kirkas takkatuli, joka lukuisten seinille ripustettujen soihtujen avulla valaisi koko tilan. Huone vaikutti jonkinlaiselta vastaanottosalilta. Salin toisella puolella oli uudet kaksoisovet, joiden edessä seisoi kaksi vartijaa. He vetivät miekkansa esiin kokeneen varmasti, nähdessään tunkeilijan. Salamurhaaja veti esiin viittansa alta kaksi yhdenkäden jalkajousta, yhtä tottuneesti kuin se olisi ollut päivittäinen toimenpide. Tähdäten molemmilla valmiiksi ladatuilla jalkajousilla noin sekunnin ajan, hän laukaisi lamaannuttavalla myrkyllä sivellyt nuolet matkaan, yhden kumpaankin vartijaa kohti. Vain terävät napsahdukset ja sen jälkeen heidän kauloihinsa iskenyt pistävä kipu kertoivat veteraanikaartilaisille heidän olevan poissa pelistä. Molemmat vartijat lysähtivät lamaantuneina maahan, kykenemättä liikkumaan. Ohimennen, kuin kiusallaan, palkkatappaja potkaisi sotilaiden miekat juuri heidän käsiensä ulottumattomiin. Ja nyt oli aika viedä tehtävä päätökseen.
Salamurhaaja heilautti kreivin oleskelutilojen ovet auki. Ensisilmäyksellä huoneessa ei ollut ketään. Se oli suurehko tila, jossa oli paljon ylellisiä huonekaluja, yksi suuri ikkuna, sekä mikä tärkeintä, ei toista ulospääsytietä. Mustahiuksinen mies tasasi hengityksensä ja kuunteli hetken paikallaan. Hermostunut raskas hengitys kuului huoneen perältä, suuren tuolin takaa.
-Astukaa esiin, hyvä kreivi Von Gradenhafen, salamurhaaja kehotti. Linnanherra kömpi esiin tuolin takaa miekka kädessään. Hän oli melko vanha mies. Hän oli selvästikin joskus ollut hyvä kuntoinen mies, mutta vuodet syöden ja lepäillen linnassaan olivat tehneet hänestä pyöreähkön. Yrittäen jotenkin säilyttää ylpeytensä hän lausahti jokseenkin epävarmalla äänellä, -Kuinka julkeat astua linnaani?
-Sinulla on jotain, mitä haluan... henkesi! tappaja sanoi pilkallisen ystävällisellä äänellä. Ilman varoitusta hän pyrähti hyökkäykseen kohti viiksekästä kreiviä, joka yhä päällä olevista yöasusteistaan päätellen oli ollut nukkumassa. Hän heilautti toisessa kädessään pitämällään veitsellä laajassa kaaressa oikealta yläviistosta. Kreivi heilautti pitkämiekkansa kahden käden otteella torjumaan veistä. Aseet lukkiutuivat kohdatessaan sivummalle taistelijoista, samassa salamurhaajan viitan kätköistä ilmestyi toinen veitsi. Iskien vasemmalla kädellään täysin puolustuskyvytöntä kreiviä vatsaan, hän sai tämän hoippumaan hämmästyneenä taaksepäin. Nopea sivallus linnanherran hauikseen sai tämän tiputtamaan aseensa kolisten kivi lattialle, tehden samalla hänen paremmasta kädestään käyttökelvottoman.
-No niin, aika lopettaa tämä. Mutta ei sentään tyylittömästi mahahaavaan, mustahiuksinen mies sihahti pehmeällä äänellä. Hän hypähti kreivin taakse ja potkaisi tätä polvitaipeeseen, saaden tämän kaatumaan polvilleen. Toinen käsi tarttui kasvoihin nostaen leuan ylös. Toinen käsi saattoi veitsen kurkulle.
-Hyvästi kreivi hyvä. Nähdään helvetissä! Salamurhaaja kuiskasi vetäen kreivin kurkun auki poikkeuksellisen rajulla viillolla. Varmistaakseen uhrinsa kuoleman palkkatappaja tuuppaisi miehen vatsalleen ja iski toisen veitsensä tämän lapaluiden väliin. Työ oli tehty.
Vartijoiden äänet alkoivat kantautua pitkän käytävän toisesta päästä. Huoneessa ei ollut turvallista pakotietä. Sotilaat tulisivat ja ottaisivat hänet kiinni, veisivät vankityrmään, siellä sadistiset vanginvartijat kiduttaisivat häntä. Se olisi pitkä ja tuskien täyttämä tie. Mutta vielä oli yksi tie. Tie, jota voisi paeta. Salamurhaajantietä ei voi kävellä takaisin. Mutta kuten kaikilla teillä, silläkin on loppu. Salamurhaaja asteli suuren ikkunan luo ja tempaisi puiset ikkunaluukut auki. Kylmä viima iski sisään, heitellen papereita ympäri huonetta ja tuoden lunta sisään. Mustahiuksinen mies ei välittänyt siitä. Hän nousi ikkunalaudalle ja veti uskollisen, kymmeniä henkiä vieneen veitsensä esiin. Hän tuijotti tyhjyyteen, välittämättä kylmyydestä tai lähestyvistä vartijoista. Yhtäkkiä hän ponnisti eteenpäin samalla iskien veitsensä rintalastan alapuolelle ja vetäen sen rajusti alaspäin, avaten koko vatsan. Salamurhaajan ruumis putosi kovaa vauhtia kohti alla odottavaa vallihautaa. Se iskeytyi jään pintaan murskautuen sen läpi. Viitta repeytyi riekaleiksi jään teräviin reunoihin. Samoin iho. Ruumis vajosi jäätävän kylmän veden halki kohti tummaa pohjaa jättäen sakean punaisen vanan jälkeensä.
Tarinakilpailu 2005- Salamurhaajantie
Tämä oli minunkin pistelistoillani aika pitkään, mutta ei sitten loppujen lopuksi yltänyt kolmen parhaan joukkoon. Rutkasti hyvää asennetta tässä oli, kuvailuakin taisi piisata, ja tunnelma oli hyvin rakennettu samoin kuin henkilöt...
Hmm. Mutta ehkä tämä sortui vähän liian syvälle masennukseen, ja tarina oli vähän liian yksinkertainen. Jos olisit heittänyt sekaan vaikka vähän lisää kuvailua, niin olisi hyvinkin voinut puskea korkeammalle.
Hmm. Mutta ehkä tämä sortui vähän liian syvälle masennukseen, ja tarina oli vähän liian yksinkertainen. Jos olisit heittänyt sekaan vaikka vähän lisää kuvailua, niin olisi hyvinkin voinut puskea korkeammalle.
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
Kyllä, hyvä tarina. Ihan hyvä alku, joka jatkui sitten loistavalla thief-meiningillä loppuun asti. Tarina oli hieman liian lyhyt, jotain siitä puuttui. Periaatteessahan salamurhaajan viimeinen tehtävä ei pidempää tarinaa tarvitsekaan, mutta jonkinlaista tunnelmointia olisi ehkä voinut lisätä. Loppu tökki hieman, kerronnallisesti, mutta sitoi tarinan kyllä hienosti kokoon palasi alun tunnelmiin. Eli periaatteessa tosi hyvä kokonaisuus, mutta jotain siitä jäi puuttumaan. Ehkäpä juuri sitä kuvailua ja tunnelmanluontia. Kolmosena tämä heilui minun listoillani, mutta jäi lopulta pisteittä.
"Ja tarkemmin silmäillen löydykkään ei mitään naurettavaa"