: Niin joo, ja tämä versio on sitten se 'viimeistelty' versio, eli hiotuin... Kommentit olisivat jees, sillä vaikka sijoituin kisassa huonosti jäi tyytyväinen olo sillä minua äänestäneet (3) olivat kuitenkin pisteyttäneet minut hyville sijoille (Rune 3p, Uttumi 2p, Cold-Blooded 2p).Hehee - ja muuten silloin joskus kauan sitten tarinakisan aikaan olin tunnettu nimellä 'Magus'.
Kohtalon säie
Wurtbadin kaupungissa, yhdessä Imperiumin merkittävistä, mutta vähemmän tunnetuista suurista joenvarsikaupungeista, oli syksyinen aamu. Viileässä aamuilmassa, liian kevyesti tähän keliin pukeutuneena, nuori poika Helmut istuskeli erään satamatalon katolla.
Poika katseli suurta Stir-jokea, sen leveää ja vuolasta virtaa. Matala aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja sen valkeus tanssi joen pinnalla. Mikään aamun kauneudesta ei kuitenkaan piristänyt Helmutin synkkää mieltä. Pian olisi aika mennä töihin.
Helmut vihasi työtään hämärässä, tunkkaisessa panimossa. Hänen isänsä halusi hänen jatkavan suvun perinnettä ”kaupungin parhaan oluen tekijänä”. Helmut tuhahti närkästyneesti. Hän tunsi olevansa kahlittu pimeään panimotaloon kuin avuton lintu häkkiinsä. Kohottaen kasvonsa kohti miltei sokaisevan sinistä taivasta hän huomasi, kuinka lokki leijaili korkealla taivaalla siipeäänkään räpäyttämättä, ja jäi seuraamaan lentoa silmillään. ”Osaisinpa lentää”, hän sanoi itsekseen haikeana, ajatellen mahdollisuuden tuomaa vapautta. Sitten ajatus juolahti hänen mieleensä: ”Velhot osaavat lentää! Voi, olisinpa velho...”, poika huokaisi syvään ja käpertyi istumaan pää käsiensä varassa.
”Vai että haluat olla velho”, hän kuuli äänen aivan takaansa korvan juuresta. Poika säpsähti kauhuissaan, melkein pudoten katolta, ja kääntyi vapisten katsomaan taakseen. Hän näki siinä harmaaseen viittaan ja samanväriseen löysään tunikaan pukeutuneen henkilön kyykyssä istuen. Kasvoja ei erottanut kunnolla, sillä huppu oli vedetty ylös.
Sanaakaan sanomatta tämä outo muukalainen työnsi vakaalla kädenliikkeellä pojan katolta alas. Helmut oli shokissa. Hän ei tajunnut mitään ennenkuin hän tunsi allaan pelkkää tyhjää ilmaa.
Mitä oikein tapahtuu? Minähän kuolen! poika ajatteli pohjattoman kauhun vallassa. Helmutin pudotessa hänen silmiensä edessä vilahteli muistoja ja kuvia hänen vielä lyhyeksi jääneen elämänsä varrelta. Hän muisti nyt ensimmäinen kalareissunsa, jolloin hän oli saanut ahvenen ja kiljunut riemusta. Hän muisti, kuinka hän juoksi kadulla karkuun muita lapsia - hän oli leikkimässä hippaa. Se oli kyllä ollut hauskaa. Hän muisti hetken, jolloin hänen isänsä ylpeyttä uhkuen ojensi hänelle panimokisällin hatun. Ja sitten hän muisti pimeyden; pitkät ja tylsät päivät tunkkaisessa hämärässä.
Ja vielä yksi kuva vilahti hänen mielessään, kuva tapahtumasta, jota hän ei ollut tiennyt edes kokeneensa. Hän tajusi, ettei hän ollut vielä kokenutkaan moista tapahtumaa. Helmut oli kuitenkin nyt yhdestä asiasta täysin varma: Hän tiesi nyt tarkalleen, mitä hänen tulisi tehdä.
Hän avasi suunsa huutamaan nimen, jota hän ei ollut ikinä ennen kuullutkaan: ”Doria!” Huuto kajahti kovana ja kimeänä hiljaisella kadulla.
Samassa ovi hänen alapuolellaan aukesi kalahtaen ja ulos astui nuori nainen. ”Niin?” hän kysyi hieman ihmeissään, ja samassa neljäkymmentä kiloa rysähti hänen niskaansa.
Helmut makasi pienen hetken maassa aloillaan kaikki paikat särkien, henkeään haukkoen. Hän ihmetteli, miten oli selviytynyt pudotuksesta, miten ihmeessä lasku oli todella voinut pehmentyä niinkin paljon. Hän oli ihmeissään kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut niin lyhyen hetken, silmänräpäyksen, aikana.
Kun hän alkoi vääntäytyä ylös kyynärpäidensä varassa, hän kuuli ensimmäisen huudon. Se oli kimeä, melkein kirkaisu, ja se kuului aivan läheltä. Päästessään ylös seisomaan hän näki, ja eritoten kuuli, että joukko ihmisiä oli hänen ympärillään kauhistelemassa tilannetta ja pälpättämässä, mutta kukaan ei uskaltanut tehdä mitään sen enempää.
Juuri kun Helmut kääntyi ja tajusi, että hän pääsisi nopeasti ja kenenkään estämättä vilahtamaan pakoon, suuri kämmen tarttui hänen ranteensa ympärille ja pysäytti pojan niille sijoilleen. ”Mitä oikein teit, nulikka?” hurjistunut miesääni huusi hänelle. Poika värähti pelosta ja syyllisyydentunnosta, mutta sitten hänen mieleensä palasi nopeasti kirkas kuva siitä, kuka oli kaiken tämän sotkun aiheuttanut. Helmuthan oli täysin syytön.
”Tuo muukalainen tuolla katolla...” Helmut osoitti sormellaan ylöspäin katolle ja yritti tavoittaa varmuutta ja oikeudentuntoa ääneensä, mutta sai vain vapisevaa muminaa aikaiseksi. Helmut kurkotteli katsomaan katolle, mutta yht’äkkiä hän tiesi, ehkä hän arvasi sen, ehkä se vain kuului asian luonteeseen: tummapukuinen muukalainen oli kadonnut katolta jälkeäkään jättämättä. Ja Helmut oli nyt todellakin pulassa.
****
Kun ilta koitti, Helmut oli pohjiaan myöten raivoissaan kaikelle aikuisten epäoikeudenmukaisuudelle. Rangaistukseksi hän oli saanut työskennellä koko päivän sisällä, eikä seuraava päivä tulisi olemaan erilainen. Isä piti tapausta loukkauksena maineelleen, ja hänen huono tuulensa tulisi todennäköisesti kestämään viikkoja, jopa ehkä kuukausia. Hän olisi varmaan vihainen vielä vuosienkin päästä! Ja kaikkein eniten Helmutia kismitti se, että mikään ei ollut ollut hänen syytään.
Paitsi tietenkin se, että poika oli huutanut nuoren naisen nimeä. Naisen, jota hän ei ikinä ennen ollut nähnyt, eikä todennäköisesti enää ikinä tulisi näkemäänkään. Hänet oltiin viety jo valmiiksi huonossa kunnossa välskärille. Sille puoskarille, joka osasi vain leikellä ihmisistä paloja pois. Hän oli kuullut eräältä kaveriltaan, Pieteriltä, että kukaan ei ollut vielä palannut hänen vastaanotoltaan.
Suoritettuaan kaikki iltatoimensa samalla yrittäen sietää siskojensa ilkkumista hän painui lopulta suoraa päätä pieneen, yksi-ikkunaiseen huoneeseensa. Hän oli vihainen ja myrtynyt seisoskellessaan siinä keskellä huonettaan kädet puuskassa. Kukaan ei ollut lohduttanut häntä. Ei edes usein niin kiltti äiti ollut sanonut hänelle myötätunnon sanaakaan. Hän lukitsi ovensa, kerrankin hän oli iloinen lukosta. Helmut ei tarvitsisi ketään vieraita tänä yönä.
Poika paneutui punkkaansa selälleen. Täysikuu loi kelmeänvalkeaa valoaan ikkunasta, tehden huoneen valoisaksi. Hän makasi sängyssä kämmenet päänsä alla ja kattoon katsellen. Sen lisäksi, että hän oli ärtynyt kaikesta maailman rasittavasta ymmärtämättömyydestä, häntä vaivasi myös päivän erikoinen välikohtaus. Helmut ei edes ajatellut nukkumista, vaikka huomenna olisi taas edessä rankka päivä.
Se ärsyttävä tyyppi varmaan nytkin naureskelee minulle, poika ajatteli vihoissaan, Hihittelee itsekseen jossain kadulla. Hän oli varmaan joku koditon juoppo siitä lähistöltä. Pieter on kertonut niistä sellaisista. Mikä oikeus sillä oli sekaantua hänen tekemisiinsä ja elämäänsä, ja vielä niin typerän kohtalokkaalla tavalla? Jos hän ei olisi tullut poikaa vastaan katolla, Helmut olisi päässyt tänään tavalliseen aikaan panimosta, ja sitten hän olisi mennyt leikkimään kavereidensa kanssa. He olisivat todennäköisesti menneet satamaan vakoilemaan laivojen miehistöjä ja opettelemaan heidän käyttämiään upeita kirouksia, vaikkakaan pojat eivät ymmärtäneet niistä kaikkia. Ja hän olisi jo rauhaisassa unessa...
Helmut ei kuitenkaan saanut unta. Hän makasi valveilla kuun paistaessa kylmää valoaan hänen kasvoilleen. Helmut tajusi, ettei hän saanut unta kaiken valoisuuden takia, ja nousi vetämään verhon ikkunan eteen.
Ikkunan edessä verho käsissään seisoessaan hän kuitenkin sai mahtavan idean: Hän voisi käydä kostamassa sille typerälle kadun, tai tässä tapauksessa katon, kulkijalle! Jännitys järähti hänen sisällään; hän ei ollut ikinä ennen ollut ulkona yöllä. Mutta mikä voisikaan satuttaa häntä kaupungissa; Hän tunsi tämän kaupunginosan kuin omat taskunsa reikineen päivineen ja hän oli mahtavan nopea juoksija. Kukaan ei ollut saanut häntä vielä kiinni, vaikka hän oli useasti juossut vihaisia omenapuunomistajia ja piirakanvalmistajia karkuun - moni muu ei ollut ollut niin onnekas.
Pukeuduttuaan Helmut kurotteli ikkunan kahvaa jännityksestä täristen. Ikkunan auetessa kuului nirskahdus; luukkua ei oltu avattu aikoihin. Helmut heitti toisen jalkansa reunan yli kadulle, ja seuraavaksi hän huomasi seisovansa Wurtbadin valoisassa yössä.
Helmut sulki luukun siten, että se näyttäisi olevan kiinni, mutta että hän saisi juuri ja juuri ujutettua sormensa rakoon ja vedettyä ikkunan taas auki. Sitten hän rohkaisi mielensä ja suuntasi eräälle kadulle, joka johtaisi hänet varmasti kattotyypin olinpaikkaan, eihän hän voinut asua kaukana sieltä, jossa Helmut oli hänet kohdannut. Päätelmineen poika otti askeleen pimeyteen, sitten toisen. Pian hän oli täydessä vauhdissa.
~~
Helmutin huoneen ovelta kuului vaimea koputus. Oli hetken hiljaista, jonka jälkeen kahva painui alas, oven kuitenkaan aukeamatta. Koputus toistui kovempana, ja Helmutin äidin kiltti ääni huudahti oven läpi huoneeseen: “Helmut, puhutaanko vähän. Ei sinun tarvitse syyttää itseäsi, kyllähän vahinkoja sattuu.” Oli vielä hetken hiljaista, ja sitten oven takaa kuului ääni vaimeampana: “Isäsi on vähän liian ankara.” Hetken hiljaisen odotuksen päästä askeleet loittonivat.
****
Kulkiessaan pääosin hiljaisia katuja pitkin Helmutin ei tarvinnut vältellä vastaantulijoita, sillä niitä ei ollut. Kaikki kunnolliset ihmiset olivat tähän aikaan nukkumassa, ja vähemmän kunnollisia ei näyttänyt olevan liikkeellä. Paitsi yksi, Helmut ajatteli, ja hekotteli itsekseen.
Helmut kulki pääasiassa asuintalojen kansoittaman kaupunginosansa läpi kohti sen laitaa, joenrantaa. Talojen alkaessa muuttua korkeammiksi hän tiesi lähestyvänsä satamaa, olevansa pian siellä. Nyt kadut ja kujat tuntuivat yhtäkkiä pieniltä ja ahdistavilta, vaikkei niiden koko ollut muuttunut miksikään. Se johtuu siitä, että on pimeämpää, näiden suurien talojen varjossa, Helmut ajatteli. Hän värähti, ja ensimmäisen kerran hän kyseenalaisti suunnitelmansa viisauden.
No, jos en löydä häntä voin aina palata kotiin samaa reittiä, eihän matkassa kestä kuin hetki. Ja eihän kukaan voi saada minua kiinni, joten... Helmut tunsi kostonhimon sisimmässään ja tarttui erääseen nyrkinkokoiseen kivenmurikkaan, joka oli eksynyt kadulle. Hän taputteli sitä, kuvitteli mielessään, mitä hän sillä tekisi. Hän virnisti ilkikurisesti. Pian hänen ja muukalaisen tilit olisivat tasoissa.
~~
Matkattuaan vielä pienen hetken katuja pitkin, ja nyt sen typerän talon näkyessä jo kadun varrella lyhyen matkan päässä, Helmut pysähtyi. Hiljaisella kadulla, keskellä sitä samaa mitä Helmut juuri kulki, muutaman kymmenen askeleen päässä, seisoi hupullinen hahmo hiljaa paikoillaan, kasvot Helmutia kohti. Hänen viittansa ja harmaat, löysät vaatteensa hulmusivat heikosti satamasta puhaltavassa miedossa puhurissa.
Helmut oli yht’äkkiä sanaton. Sen sijaan viittahahmo puhui matalalla ja vaimealla äänellä, joka kantoi kuitenkin yllättävän hyvin Helmutin korviin. Äänellä, jonka Helmut tunnisti hyvin:
“Olenkin odottanut sinua.” Sanoja seurasi pieni hiljaisuus, ja sitten mies puhui uudestaan: “Pelkäsin jo ettet tulisikaan.”
Oliko Helmut havaitsevinaan jonkinlaista huvittuneisuutta miehen äänessä? Ainakin Helmut oli nyt melko varma, että puhuja oli ollut mies.
Hiljaisuus jatkui miehen vain seisoessa liikahtamatta paikoillaan. Helmut puristi pyöreää kivenmurikkaa oikeassa kädessään rystyset valkoisina. Häntä alkoi hikoiluttaa miestä tuijottaessaan, vaikka oli öinen, kylmä ilma. Eikä hupullinen mies tehnyt mitään, katseli vain, tuijotti hiljaa.
Helmut tunsi kylmän, öisen ilman ympärillään nyt painostavana. Tuo tuulenvire, joka keinutteli miehen vaatteita ja viittaa tuntui nyt vihamieliseltä ja kylmältä, ja talojen korkeat kivi- ja puuseinät olivat kuin valmiina sulkeutumaan hänen ympärilleen ja murskaamaan hänet, kuin makeisen hampaissa.
Helmutia pelotti.
Käsi täristen hän kohotti kiven hitaasti, ja sitten rajulla liikkeellä paiskasi sen kaikin voimin miestä kohti. Hän ei jäänyt katsomaan, miten kävi, vaan heti kun kivi oli irronnut hänen kädestään hän kääntyi ja pinkaisi tuulennopeaan juoksuun vastakkaiseen suuntaan, kotiaan kohti. Juostessaan hän ei tuntenut ylpeyttä tai täyttymystä. Hän halusi vain pois, kauas pois.
Helmut tunsi kaiken pimenevän silmissään, ja putoavansa kauas pois, unohdukseen.
****
Helmut tajusi pimeyden ympärillään muuttuneen valoisammaksi, mutta vain aavistuksen verran. Hän tunsi kovan painon takaraivossaan ja selässään ja ymmärsi makaavansa lattialla. Hänellä oli mukavan lämmin, muutos oli parempaan päin kylmästä ulkoilmasta. Kitkerä, pistävä tuoksu leijaili hänen nenäänsä.
Helmut oli peloissaan siitä, minne oli joutunut. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, miksi oli tässä tuntemattomassa paikassa. Hänen niskaansa kivisti, kuten hänen koko muutakin ruumistaan.
Helmut kohotti päätään hämärässä, johon hänen silmänsä alkoivat nyt pikku hiljaa tottua. Hän katsoi eteenpäin mahansa yli ja näki jonkin matkan päässä pöydän, jonka äärellä istui se sama, omituinen, ja nyt jopa pelottava mies. Hänellä oli edelleen huppu päässään ja hän näytti muutenkin samanlaiselta kuin ennen. Yhtä kammottavalta.
“Aah... Olet herännyt”, mies totesi Helmutiin päin katsahtaen. “Astu pöydän ääreen.”
Helmut alkoi nousta. Hänen jäsenensä olivat jäykät ja kipeät, kun hän hitaasti liikutteli niitä. Hän sai jalkansa koukkuun ja kätensä sivuilleen, ja onnistui ponnauttamaan itsensä ylös.
Helmut katsoi nopeasti ja varuillaan ympärilleen. Hän oli jonkinlaisessa huoneessa. Tummat seinät näyttivät olevan puuta, kuten lattiakin. Mies oli kulkenut huoneen toiselle puolelle hänen selkänsä taakse, ja kääntyessään hän näki miehen tuovan kytevästä takasta, pitimen varassa kannatellen, pannun. Mies kulki Helmutin ohi pöydän ääreen, istahti, ja laski höyryävän pannun pöydälle kankaiselle alustalle.
“Istu pöydän ääreen”, mies sanoi uudelleen. Helmut lähti hitaasti liikkeelle ja veti epävarmasti itselleen tuolin. Hän rojahti siihen istumaan.
Mies kaatoi jo juomaa isoihin mukeihin heille kummallekin. Helmut huomasi kitkerän hajun tulevan pannusta, siitä litkusta, mitä mies kaatoi.
“Juo”, mies komensi poikaa.
Helmut vilkaisi kerran epäluuloisesti miestä ja nuuskaisi juomaa. Se haisi ällöttävältä. Hän kohotti mukin huulilleen ja oli juovinaan.
“Juo kunnolla”, mies sanoi katsellen poikaa edelleen painostavasti huppunsa kätköistä. Poika kohotti mukin uudestaan ja otti pienen tilkan juomaa suuhunsa.
~~
Siitä lähtien Helmutin elämä oli yhtä pyörteistä kaaosta. Hän ei aina tiennyt selkeästi, mitä oli tekemässä, eritotenkaan öisin, ja hän muisti vasta jälkeenpäin tapahtumia, joissa oli ilmeisesti ollut osallisena.
Mieskin oli juonut juomaa, ja sitten lähettänyt Helmutin takaisin kotiinsa. Enää Helmut ei ollut milloinkaan kokonaan yksin. Joka yö hän kuuli kutsun ja heräsi siihen, tunsi kuinka hänet pakotettiin ylös sängystään. Hän kulki aina samalle talolle. Talossa hän joi aina samaa juomaa.
Kun Helmut kysyi, mikä miehen nimi oli, hän sanoi vain: “Sinulle minä olen pelkkä ‘mestari’.”
Hän sai selville, että mestarilla oli toinenkin oppilas, kuten hän heitä tapasi nimittää. Hän oli nuori tyttö, suunnilleen Helmutin ikäinen, Miria nimeltään.
Mies sanoi opettavansa heille. Eritoten iso osa ‘opettelemiseen’ liittyvistä asioista olivat Helmutin mielessä hämärän peitossa. Kerran hän muisti, että he olivat kolmisin hyökänneet yöllä erään kodittoman, nukkuvan miehen kimppuun.
Eräänä päivänä vielä valoisaan aikaan poika oli hiippaillut miehen talolle ja käyttänyt häneltä saamaansa avainta päästäkseen sisään.
Yllätän hänet, kun hän nukkuu, poika oli ajatellut murhanhimoisesti, ja kuristan hänet. Saatuaan oven auki hän oli kurkistanut sisään. Hän oli nähnyt miehen istumassa lattialla, jalat ristissä, meditoimassa. Mies oli katsonut Helmutia, ja hänen suunsa oli venynyt ilkeään virnistykseen.
“Niin, pitihän sinunkin yrittää tätä”, mies oli sanonut Helmutille, “Miriakin kokeili kerran. Päättelit varmaan, että nukun päivisin, koska valvon osan yöstä, niinkuin tekin. Hyvin päätelty, paitsi että minä en nuku.”
Sen lisäksi, että Helmut muisti jälkeenpäin asioita, jotka olivat tapahtuneet, hän oli alkanut myös nähdä toisenlaisia asioita. Nämä asiat tapahtuivat yleensä pari päivää niiden näkemisen jälkeen.
Hän oli kysynyt asiasta mestarilta. Hän oli vain sanonut sitä luonnolliseksi.
Luonnolliseksi?
Nämä kaikki asiat kieppuivat Helmutin väsyneessä mielessä, kun hän makoili sängyssään ja yritti saada unta. Oli jo ilta, ja Helmut oli mennyt aikaisin nukkumaan. Hän tarvitsi kaiken unen mitä vain pystyi haalimaan, jotta jaksaisi taas huomisen päivän panimossa - ja yön ennen sitä.
Helmut ei tiennyt, kuinka kauan oli kulunut siitä hetkestä, kun hän ensimmäisen kerran oli tavannut harmaisiin pukeutuvan miehen, mutta tuntui kuin siitä olisi kulunut monta elinikää.
Helmut havahtui, kun häntä kutsuttiin. Hän nousi sängystään ja laittoi nopeasti jotain päälleen, sitten hän juoksi talon ovelle. Hänen siskonsa oli huutanut häntä ovelle, hänelle kuulemma oli ulkona joku vieras. Kuka kumma täällä näin myöhään käy?
~~
Helmut katsoi oviaukosta ja näki pihalla kaksi miestä ja paarit. Paareilla makasi jokin etäisesti tutun näköinen nuori nainen, joka katseli Helmutia. Sitten hän muisti: Hänhän oli se, jonka päälle Helmut oli katolta pudonnut sinä kirottuna päivänä.
Nainen katseli Helmutia hetken, ja hymyili sitten. “Sinua varmaan vaivaa se onnettomuus”, hän sanoi rauhallisesti Helmutille, “Näkeehän sen jo siitä, että olet noin väsynyt.” Helmut nielaisi tajuten, että hän ei ollut ajatellut naista ja hänen kohtaloaan miltei ollenkaan. Hän tunsi kipeän syyllisyyden pistoksen. Mitä tämä nainen oikein tuli sekoittamaan hänen jo valmiiksi vaikeaa elämäänsä?
Nainen sanoi Helmutille vakavasti: “En kanna sinulle kaunaa. Tapahtumahan oli puhdas vahinko.”
“Niin”, Helmut sanoi kiusaantuneena ja nolosti, “Niinhän se oli.”
Helmut vääntelehti ja oli selvästi kiusaantunut, ja nainen katseli poikaa huolestuneen näköisenä. Hän sanoi vielä pojalle: “Perheeni on aika rikas, ja he ovat ostaneet minulle tällaisia. Ota tämä niin saat paremmin unta. Kyllä suru menee ohitse. Minulla se on jo mennyt, ja olen hyväksynyt asiat sellaisina kuin ne ovat.” Nainen ojensi pojalle jotain pyöreää, lasista pientä pulloa. Poika kävi nappaamassa sen, mutisi kiitoksen ja riensi sitten takaisin sisälle.
“Hyvästi!” nainen huikkasi pojalle, ja poika hyvästeli takaisin. Suljettuaan oven hän kirmasi suoraa päätä huoneeseensa.
~~
Helmut istui sängyllään pullo käsissään ja katseli sitä, sen hienoa, kimaltavaa muotoiltua pintaa. Hän otti pullosta korkin pois ja kohotti sen huulilleen ajatellen: Tänä yönä mestari ei saa minua unijuoman ansiosta hereille! Poika otti ison huikan pullosta, miltei puolet juomasta yhdellä kulauksella. Kuka tietää mitä siten tapahtuu? Jospa vaikka pääsen vapaaksi? Poika joi vielä yhden samanlaisen huikan, tunsi kaiken hämärtyvän nopeasti, ja muisti viimeiseksi ajatuksekseen: Tämä juoma onkin vahvaa.
Yöllä Helmut heräsi. Hirveä, vihlova kipu raastoi hänen jokaista hermoaan. Hän miltei huusi “Lopeta!”, mutta muisti missä oli ja tukahdutti huudon viime hetkellä pelkäksi hampaidensa raosta kuuluvaksi sihahdukseksi. Hän vierähti kivun kourissa sängystä lattialle, tömähti vaatekasansa päälle, ja tunsi hirveän kivun pikku hiljaa helpottavan.
Hänen silmänsä ja mielensä olivat vieläkin hämärät unilääkkeen vaikutuksesta, mutta hän tiesi silti, että tämä oli mestarin kutsu. Hän oli saanut pojan hereille jopa unilääkkeestä huolimatta, vaikka Helmut tunsi vieläkin sen vaikutuksen ja sai koko ajan kamppailla ollakseen lyyhistymättä uudestaan makaamaan ja nukahtamasta.
Hän ei kuitenkaan saisi tehdä sitä, hän ei kestäisi enää uutta samanlaista herätystä. Helmut nousi lattialta ja pukeutui nopeasti, koko ajan taistellen hänen silmiään hämärtävää unijuomaa vastaan. Sitten hän kuuli mielessään: Älä unohda kiveäsi. Nyt Helmut muisti, että mestari oli antanut hänelle jonkin omituisen, sileän ja pyöreän kiven. Se oli tumma, mutta tuntui miltei kuin hohtavan outoa, himmeää sinertävää valoa. Mestari oli kertonut hänelle jotain esineen voimista, mutta Helmut ei muistanut kunnolla mitä. Poika kohautti olkapäitään ja kopeloi nopeasti kiven piilopaikastaan. Sitten hän hoippui huoneensa ovelle ja lukitsi sen, ja kiipesi ikkunasta pihalle. Hän irvisti, kun hän osui kömpelösti jalallaan ikkunanpielustaan ja kuului vaimea tömäys.
Ulkona Helmut lähti laahustamaan kohti mestarin taloa. Hetken kuljettuaan terävä kipu hänen päässään huomautti hänelle, että hän kulki liian hitaasti. Helmut pisti juoksuksi.
Kulkiessaan yössä kohti mestarin taloa hän huomasi, että oli totisesti oudon valoisaa. Hän katsoi itään, huomaten horisontin alalaidassa miltei erottumattoman, oudon vaaleansinisen viivan. Pian on jo aamu! Helmut ajatteli ihmeissään, Kuinka kauan olin oikein vastustanut mestarin herätyskäskyjä?
~~
Saavuttuaan talolle Helmut astui sisään ja näki mestarin istumassa puupöydän ääressä ja Mirian olevan takan luona sekoittelemassa jonkin astian sisältöä, samalla kohennellen tulta. Mestarilla oli kaksi höryävää mukia pöydällä.
Mestari ei sanonut Helmutille mitään, mutta tuijotti häntä tarkemmin kuin oli tavallista. Mies viittasi Helmutia istumaan.
Helmut istuutui. Hän huomasi, että hän oli jo jonkin aikaa puristanut mestarilta saamaansa outoa kiveä tiukasti vasemmassa kädessään. Hän tunsi sen pinnan kohoumien jättämät painaumat kämmenessään.
Miria kutsui mestaria. Mestari nousi pöydästä ja meni takalle. Helmut istui paikoillaan ja puristi edelleen kiveä kädessään, nyt tiukemmin kuin koskaan.
Helmut oli tajunnut, että hänen mestarilta saamansa kivi oli ollut sileä. Tämä kivi ei ollut. Tämän kiven pinnassa oli hienoja köynnöskuvioita, jotka kietoutuivat kiven yläosassa yhteen muodostaen taidokkaan kuvion. Hän oli vahingossa kiven sijaan ottanut mukaansa pyöreän, lasisen unijuomapullonsa.
Ajatukset singahtelivat Helmutin mielessä edestakaisin. Yksi kuva kuitenkin nousi hänen mielensä sekavasta pyörteestä muiden ylle: Hän näki mestarinsa vangittuna, kahden keisarillisen sotilaan aloillaan pitelemänä. Näyssä miehen ympärillä oli lisää sotilaita, ja Helmut näki itsensä näiden sotilaiden joukossa - tyytyväisenä ja huojentuneena, vapaana.
Helmut tiesi, mihin tämä näky liittyi - ja että hän saisi sen todeksi vain kättään ojentamalla. Siksi poika ei epäröinyt hetkeäkään.
Hän katsoi nopeasti taakseen, missä mestari selitti Mirialle jotain, ja tyhjensi sitten pullon sisällön mestarin mukiin. Pulloon oli kuin olikin jäänyt vielä tilkka, Helmutin ahnaista hörpyistä huolimatta.
Kun mestari palasi, mies kohotti mukinsa huulilleen ja joi. Hän laski mukinsa pöydälle ja viittasi Helmutiakin juomaan.
Helmut katseli mestaria, kuin myös mestari Helmutia. Helmut huomasi mestarin ryhdin muuttuvan hieman kumarammaksi, hänen vajoavan hitaasti pöytää kohti. Helmut oli riemuissaan, mutta hänen riemunsa muuttui kauhuksi kun mestarin nyrkki iskeytyi hirvittävällä voimalla pöytää vasten.
“Vai niin, tätä se siis tarkoitti”, mestari kuiskasi kuin itsekseen äänellä, jota Helmut ei ollut ikinä ennen kuullut hänen käyttävän. Hän ymmärsi, että mestari oli raivoissaan. Raivoissaan siitä, että kaikki ei enää ollutkaan täysin hänen hallinnassaan.
Mestari kääntyi Helmutia kohti, joka oli jo noussut tuoliltaan ja ottanut vapisevia, perääntyviä askelia. Mestari ärähti Helmutille myrkyllisesti: “Sinä olet poika juuri tehnyt elämäsi viimeisen virheen.”
Mies kohotti oikean kätensä Helmutia kohti, joka oli nyt jäykistynyt kauhusta, ja moniväriset liekit ryöpsähtivät miehen kädestä suoraan Helmutia päin. Helmut nosti käsivartensa suojelevasti eteensä ja sulki silmänsä, mutta se oli täysin turhaa. Liekit nuolivat armotta Helmutin koko ruumista. Kaiken tämän läpi hän kuitenkin erotti mestarinsa sanat: “Voi Chamonin tuhat häntää!”
~~
Helmutin avatessa silmänsä hän huomasi ensiksi, että hän oli täysin kunnossa. Naarmuakaan ei ollut tullut, ja mestari makasi nyt unessa naama pöytää vasten, käsi ojennettuna pöydän yli. Helmut tunsi olonsa lievästi lämpimäksi.
Helmut tiesi, että osa hänestä oli nyt poissa, kadonnut. Toinen tietoisuus hänen päänsä pimeimmästä sopukasta oli hävinnyt, ja Helmut oli nyt yksin. Poika tiesi myös, että nyt hän kykeni vihdoin kertomaan mestarista. Lopultakin hän kykenisi kertomaan kaiken.
Helmut vilkaisi nopeasti Miriaa, joka istui takan vieressä peloissaan ja selvästi järkyttyneenä. “Älä mene minnekään”, poika sanoi tytölle, “Tulen takaisin.” Sitten Helmut pinkaisi juoksuun.
~~
Oli jo aamu, kun Helmut kulki rivakasti takaisin kohti mestarin taloa mukanaan joukko keisarillisia sotilaita. Helmut oli saanut kuin saanutkin heidät mukaansa, ja nyt poika johti joukkoa raavaita, rohkeita miehiä. Joukkoa, joka oli menossa antamaan pahalle miehelle hänelle kuuluvan tuomionsa.
Helmut katseli kulkiessaan itäistä aamunsarastusta. Kirkas aurinko heijastui kauniisti puiden punaisesta ja vihreästä väriloistosta. Pilvet taivaalla olivat kultareunaisia. Lokki leijaili rauhallisesti taivaalla. Vapaus, Helmut ajatteli.
Enää hän ei halunnut osata lentää. Hän tiesi, että ihminen ei saisi tehdä niin, että se oli jumalten kieltämää. Sen sijaan hän ymmärsi vapauden tärkeyden. Helmut ymmärsi ainoan todellisen tavan lentää.
~~
He saapuivat pienelle talolle. Helmut kurkisti avoimesta ovesta ja näki Mirian pöydän ääressä ravistelemassa mestaria. Se tyttö yritti herättää häntä! Helmut näki, että tyttö oli onnistunut; Mestari liikkui jo, katseli unenpöpperöisenä ympärilleen. Helmut kuitenkin viittasi mestaria sotilaille, ja kaksi heistä astui taloon sisään.
Helmut seisoi hieman taaempana sotilasjoukon sivussa, kurkkien heidän ohitseen, kun kaksi sotilasta raahasi miehen häntä käsivarsista kiinni pitäen ulos talosta.
Tämä oli juuri kuin näyssä. Näyssä, jossa Helmut oli voittanut.
Yhtäkkiä Helmut ei ollutkaan voitostaan enää niin varma. Helmut näki jotain punaista, tajusi sen olevan verta, ja huomasi sitten kummankin mestaria kuljettaneen miehen kaatuvan hitaasti, lysähtävän maahan. Sotilaat liikkuivat jo hupullista miestä kohti, mutta kirkas liekkivana kaikkiväristä tulta leimahti, ja kuusi miestä kaatui kuolleena ja kärventyneenä maahan. Helmut näki miehet sekavasti mestarin ympärillä, ja sitten mestarin löysän tunikan repeytyvän kokonaan pois hänen päältään. Paidan alta paljastui toinen käsipari, joka oli terävä ja epäinhimillinen, kuin hyönteisen kädet. Näky oli hirveä.
Mestari hyppäsi talonsa seinälle ja kiipesi kuudella raajallaan ketterästi katolle. Hän katsoi kerran takaa-ajajiinsa paljastaen heille kauheat ja vääristyneet kasvonsa, ja oli sitten poissa.
****
Rovion liekit nousivat korkeammalle, alati korkeammalle aamupäiväisessä ilmassa.
Miria ja Helmut oli sidottu paaluun. He eivät enää olleet tajuissaan, jos olivat enää edes elossa. Synkkä ihmisjoukko oli kerääntynyt ympärille katselemaan.
Myös Zy’Creth katseli roviota kaukaa ruohoiselta kukkulta, kaupungin ulkopuolelta. Savu oli irvokas vastakohta kirkkaalle, sinertävälle aamutaivaalle.
Zy’Creth nousi seisaalleen ruoholta ja kääntyi kohti takanaan olevaa sankkaa metsää. Hän oli kiitollinen siitä, että oli itse selvinnyt tästä hengissä. Sitten hän alkoi kulkea metsää kohti. Hänen olisi oltava kaukana silloin, kun verikoirat päästettäisiin hänen peräänsä.
----------------------
Dii, semmonen turina se. Eipä tullut titteliä avatarin yläpuolelle, mutta sain ainakin muutaman pisteen. Hetkonen, lasketaanpas. Kyllä, tasan 29 pistettä ja kaksi papukaijamerkkiä. ( heeheehee
)Olin erittäin tyytyväinen että joku oli huomannut tarinani.
Nyt jäi vain harmittamaan nuo tylsät kohdat, joita oli useitakin. Ne kun karsit ensi vuonna pois, niin olet lähellä 5. kärkeä.