Herrasmies ja vampyyri: Osa I

[Dalamar]

Herrasmies ja vampyyri

Altdorfiin oli tullut viimein pitkän talven jälkeen kevät. Linnut lauloivat puissa, ruoho tunki valkean hangen alta, aikaisimmat kukat olivat jo täydessä kukassa, puiden lehdet silmuillaan ja ärsyttävä loska peitti Altdorfin yleensä ahtaita ja likaisia kujia. Don Diego de la Talavera, Estalialainen herrasmies kirosi vallan epäherrasmiesmäisesti liukastellessaan loskassa. Hän oli ollut kaupungissa pitämässä miekkailutunteja, ja yritti nyt päästä takaisin kotiinsa. Vain periaate esti häntä vuokraamasta vaunuja, joilla olisi varmasti päässyt helpommin kartanolleen. Kaikkialla hänen ympärillään Keisarikunnan ihmiset kompuroivat loskassa, menossa kuka minnekin. Tämä oli vaikeaa aikaa varkaille, ihmisten ryövääminen huomaamattomasti oli miltei mahdotonta. Ainoastaan Diegon haltiamainen tasapaino esti häntä kaatumasta naamalleen, niin kuin muut kaikkialla hänen ympärillään.
Diego ei vain jaksanut enää liukastella. Aurinkokin laski, hän voisi mennä ystävänsä Omar Khaijamin kahvilaan. Se oli nurkan takana, ja varmasti hänen ystävänsä antaisi hänelle yösijan.
Oven yläpuolella oleva kello kilisi, kun Diego liukasteli kahvilan ovesta sisään.
Omar Khaijam oli arabialainen runoilija, filosofi, soturi ja omalla tavallaan herrasmies. Hän oli erään sheikin nuorin poika, ja oli aikoinaan paennut keisarikuntaan perimäriitoja. Täällä hän oli luonut pelottavan maineensa palkkasoturina, ja hurjana taistelijana. Moni pelkäsi hänen pitkää käyräsapeliaan. Vanhemmilla päivillään hän oli omistautunut taiteelle ja ajattelulle, ja toimeen tullakseen oli perustanut sivistyneen ravintolan, jossa myytiin harvinaista arabien suosimaa juomaa, kafia. Keisarikuntalaiset väänsivät paikan pian kahvilaksi, ja se oli hyvin suosittu paremman väen keskuudessa. Lattiat olivat täynnä arabialaisia mattoja, aateliset ja taiteilijat lojuivat divaaneilla juoden kafia, muutama arabimuusikko soitti outoa itämaalaista musiikkia, ja arabien taide peitti seinää. Diego veti nauttien sisäänsä kafin tuoksua, ja käveli tiskille, missä Omar itse hääräsi. Kohta kuudenkymmenen, arabin parta oli jo harmaa, mutta mikään ei ollut sammuttanut ilkikurista tuiketta Omarin silmistä. Hän oli pitkä, ja päässä oleva turbaani vielä korosti vaikutelmaa.
”Diego, vanha soturi, salem aleeikkum!” Omar huudahti huomatessaan vanhan herrasmiehen tiskillä. ”Kafi au latte, niin kuin äitisi kansa sitä nimittää?”
”Si, vanha lurjus. Olenhan sentään puoleksi bretonnialainen herrasmies.” Diego sanoi hymyillen.
Omar ojensi Diegolle höyryävän posliinikupin, ja pian ystävykset keskustelivat vilkkaasti keskenään. Ulkona aurinko painui viimein väsyneenä taivaanrannan taa, ja pimeys kiirehti peittämään maan alle.

Kasper istuskeli Sigmarin katedraalin kellotapulin katolla, katsellen ympärillään Altdorfin kaupunkia. Hän tunsi elämän sykkivän kaikkialla ympärillään. Ihmiset nauroivat, rakastivat ja tanssivat. Kuinka hän oli kyennyt olemaan niin kauan ilman tätä kaikkea? Kallisarvoista elämän kosketusta? Hän oli unohtanut… Unohtanut kuinka hyvältä tuntui kävellä yössä ihmisten joukossa, kuulla heidän sydämiensä lyövän, aistia yön syke. Tämä kaupunki ei ehkä ollut hänen Mordheiminsa. Mutta silti oli uskomattoman ihanaa olla taas ihmisten parissa. Hän nousi seisomaan kellotapulin päälle, ja levitti viittansa. Viitta oli niin tummansininen, että oli melkein musta, ja siinä oli loimuavan punaiset samettipäärmeet. Hänen muut vaatteensa olivat samaa väriä, ja hänen epäinhimillisiä silmiänsä peittivät mustat lasit, joiden sangat olivat samaa punaista. Hän oli aina uskonut, että herrasmiehen piti pukeutua tyylikkäästi. Hän levitti kätensä, ja antoi tuulen suudella kasvojaan. Sitten hän hyppäsi alas katolta.
Alhaalla kaduilla eräs kerjäläinen makasi seinää vasten, hattu edessään. Hän oli vaipunut humalaiseen horrokseen, eikä oikein osannut sanoa, näkikö unta, vai oliko hereillä. Unessa, hän näki mustanpunaisen miehen hyppäävän kirkon katolta, suoraan edessään. Sääli, kerjäläinen ajatteli, tuosta mies ei voi selviytyä. Hänen katsellessaan miehen viitta liehui, ja kiemurteli omituisesti. Yht’äkkiä kerjäläinen ei ollut ihan varma, oliko se viitta laisinkaan. Hän olisi vaikka voinut vannoa, että siinä oli mustia ja punaisia sulkia. Oliko se edes yksi kappale? Ei, nehän olivatkin siivet, mahtavat mustanpunaiset siivet.
Hänen katsellessaan olento laskeutui kadulle hänen eteensä. Siivet taittuivat olennon selän taakse, ja mies mietti, oliko mitään siipiä ollutkaan? Nyt vain viitta roikkui olennon selässä.
Mies hymyili kerjäläiselle salaliittolaisen hymyä, ja tiputti muutaman hopeakolikon kerjäläisen hattuun, ja käveli sitten pois. Unta, kerjäläinen ajatteli, mutta aamulla rahat olivat yhä hatussa.
Diego lueskeli kafikuppostaan nauttiessaan arabialaista runokirjaa. Kahvilan väki lisääntyi pikkuhiljaa, kaikki Altdorfin kultturellit ihmiset suuntasivat nykyään öisin tänne. Filosofia ja runous kukkivat käsi kädessä kahvihöyryissä Omarin kahvilassa, ja satunnaisesti teologiakin, sillä papisto vältteli tätä paikkaa koska vääräuskoinen piti sitä, ja kukaan ei näin ollen voinut estää silloin tällöin raivoisan uskonnollisen väittelyn syntyä uhkauksilla inkvisiitiolla ja kidutuksella. Silloin tällöin paikalle kuitenkin eksyi aito himouskovainen, ja tunteet kuumenivat silloin monesti, puolin jos toisinkin. Diegoa ei huvittanut liittyä koskaan uskonnollisiin kiistoihin muiden kahvilan asiakkaiden kanssa, hän ei uskonut, että olisi ollut vain yksi oikea jumala. Itse hän palvoi Järven Rouvaa, se oli hänen uskontonsa, ja hänestä jokaisella piti olla oikeus omaan uskontoon.
Omar nykäisi Diegoa käsivarresta, ja sanoi: ”Tuosta miehestä tulee vielä ongelmia”, osoittaen kahvilaan astunutta miestä.
”Kuinka?” Diego kysyi.
”Uskovainen fanaatikko. Näkee silmistä. Tästä tulee taas näitä iltoja.” Omar huokaisi, sapeliaan hivellen. Omar oli kärsinyt paljon fanaatikkojen tähden suvaitsemattomassa keisarikunnassa, ja oli monesti ollut palaa roviolla, Diego oli kerran pelastanut hänet yhdeltä. Se oli maksanut erään inkvisiittorin hengen, mutta onneksi kukaan ei ollut tunnistanut Diegoa silloin, hänen maineensa ei ollut vielä alkanut leviämään.
Omar oli ollut oikeassa, Kalpea nuori fanaatikko alkoikin pian saarnaamaan synnistä ja oikeasta uskosta kahvilan asiakkaille. Ärsyyntyneet asiakkaat alkoivat esittämään omia kantojaan, ja pian raivokas väittely valtasi kauniit divaanit ja kahvintuoksuiset salit.
Mitä Diego keskustelusta kuuli, se koski lähinnä vampyyreja. Fanaatikko väitti niiden olevan suurin uhka keisarikunnalle, ja että ne lisääntyivät jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla, ja syynä olivat ihmiskunnan synnit. Kääntykää Sigmarin uskoon, niin maailma pelastuu. Diego oli kuullut kaiken tuon ennenkin, eikä kiinnittänyt fanaatikkoon mitään huomiota.
Kiistely jatkui, ja Diego nautti kupillisen cappucinoksi nimettyä kafia. Hän oli saanut keisarikunnan armeijassa tarpeekseen hulluista soturipapeista, yksi oli jopa yrittänyt tappaa hänet koska hän ei ollut palvonut Sigmaria.
Kahvilan ovi kävi, ja uusi asiakas astui sisään. Kyseessä oli kaunis nainen, korpinmustat hiukset ja kalpea iho. Naisen nimi oli Ingrid Hausen, ja hän oli kahvilan vakioväkeä, kuuluisa maalari ja runoilija Ostlantista.
Fanaatikko huomasi sopivan uhrin, ja alkoi huutaa salin täydeltä: ”Ahaa, syntisiä lisää!”
Ingrid katseli jäisesti hymyillen nuorta fanaatikkoa, ja lausui yhtä kylmällä äänellä: ”Jaahas, joukkoomme on eksynyt joku seksuaalisesti turhautunut nuorimies. Miten hauskaa”, ja käveli kiihkoilijan ohi.
”Kuinka kehtaat puhua oikean uskon puolustajasta tuolla tavalla?” Fanaatikko huusi punehtuneena. ”Taidat olla uskon vihollinen, ellet peräti vampyyri!”
Ingrid nauroi kylmästi kuin Russlannin talvi, ja lausui hymyillen: ”Uskon vihollinen kyllä, vampyyri tuskin. Mene kirkkoon leikkimään, poju”.
Fanaatikko asteli kohti Ingridiä ja huusi: ”Niin menen, ja otan sinut mukaan kuulusteltavaksi, verenjuoja!”
Diego hyppäsi pystyyn tuoliltaan, ja harppoi muutamalla nopealla loikalla miehen eteen tarttuen tätä kädestä, ja huomasi samalla jonkun toisen henkilön tarttuneen toiseen käteen.
”Mon dieu, en voi hyväksyä tuollaista, olenhan sentään estalialainen herrasmies!” Diego huusi.
”Zum teufel, en kestä katsella tuollaista, olenhan sentään herrasmies!” Huudahti toiseen käteen tarttunut Kasper von Raben.
Herrasmies ja vampyyri, joka oli tosin myös herrasmies, viskasivat kiihkoilijan lattiaan, ja hymyilivät toisilleen tunnistaessaan samanmielisen sielun.
”Haluatteko kunnian haastaa tuo raukka kaksintaisteluun, arvon herrasmies?” Kasper sanoi kohteliaasti hymyillen.
”Kiitoksia, arvon herrasmies. Mielelläni”, Diego sanoi katsellen vihaisesti kiihkoilijaa. ”Menkäämme ulos, arvon fanaatikko.”
”Tapan sinut Sigmarin nimessä!” Nuori kiihkoilija huusi, ja herrasmies ja fanaatikko astelivat kadulle. Kukaan ei viitsinyt seurata. Kaikki olivat nähneet Diegon ennenkin kaksintaistelussa, ja armahtavaisimmat heistä antoivat lyhyen rukouksen fanaatikon sielulle.
Kasper palasi kuppinsa pariin, ja mietti mielessään äskeistä kohtaamista. Jokin siinä oli häirinnyt häntä, siinä fanaatikossa oli ollut jotain outoa. Mitä se oli? Hän joi pitkään ja hartaasti espressokafiaan, ja ajatteli. Olivatkohan kuolleet vuodet luolassa vaikuttaneet hänen järjenjuoksuunsa? Kuolleet… Kuolleet… Silloin hän tajusi. Kauhistunut ja yllättynyt ilme nousi vanhan vampyyrin kasvoille. Kuollut… Hän oli koskettanut kiihkoilijan kättä. Eikä hän ollut tuntenut pulssia. Kiihkoilija oli ollut yhtä kuollut kuin hänkin. Yhtä vampyyri kuin hänkin.

[Dalamar]

Ja tässä linkki Prologiin

[ornatkur]

Mielenkiintoista todellisuuden ja fantasian sekoitusta.... Kiitos pikkusiskon yhdistän aina vampyyrit järjettömään teinikanailuun, mutta en anna sen häiritä tässä.

Välejä olisi voinut tekstissä olla enemmän ja alkua olisit voinut miettiä tarkemmin, prosessoida sen kahteen kolmeen kertaan uudelleen, kahvit ja cappucinot, filosofia ja teologia olivat tosi mielenkiintoisia detaileja, mutta alku kaipaa minusta raskasta prosessointia, ei ehkä dialogeja mutta mielenkiintoisempia lauserakenteita tai kerronnan kuljetusta.

Mutta pidin tarinasta, vaikka en sen sijoitusmaailmasta ja sen hahmoista (arabia ja herrasmiestä lukuun ottamatta) pidä.

[Dalamar]

Alan varmaan dementoitumaan. pistänpä tästä linkin herrasmiehen ja upseerin kolmanteen osaan, missä on linkit kahteen ensimmäiseen.

[Andromedus]

Wou...hieno tarina. Tästä kehkeytyy vielä jotain todella mielenkiintoista...ainankin luulen niin.
Eli kirjoita jatkoa ihmeessä, tässä oli juuri oikea tunnelma ja kuvailuakin oli tarpeeksi.

[Baurus]

Mahtavaa tekstiä. Tätä luki todella mielellään ja tunnelma oli tosiaan loistava. Vähän ehkä häiritsi nuo capuccinot ja espressot, mutta ei mitenkään merkittävästi. Jatkoa odotetaan.

[Massi]

Yhdyn toisiin. Minua ei juurikaan haitannut nuo espressot sun muut. Odotan yhtä innolla jatkoa kuin herrasmies ja upseeri- tarinoitasi. Alykästä tekstiä.!

[Dalamar]

Kiitoksia paljon kaikille kommentoijille, erityisesti ornatkurille, joka kritisoi rehellisesti tarinan puutoksia, ja Baurukselle, joka saatta olla hyvin oikeassa. Saa tätä toki lisää kommentoida, vaikka kiitänkin kaikkia. Jatko on työn alla.

[Thelacan]

No hei, jatkoa heti. Kahvien nimet oli hauska "lisä" .

[Woland]

Oo! Taidankin laukaista heti sen kolmennen osan. Tämä on hieno tarina. Hyvä että vampyyri on kerrankin sellainen, joka ei teurasta välittömästi jokaista vastaantulijaa. Omaperäinen ja hyvä teksi.

[Attila]

Voisit ehkä painaa kahdesti rivinvaihtoa aloittaessasi uuden kappaleen. Muuten mainio teksti.