Sateen loputon rummutus oli tauonnut. Suuret pisarat olivat vaihtuneet pieneksi tihkuksi ja sumu nousi laakson, jossa Suvikko sijaitsi. Adair tuijotti tympeää maisemaa huoneensa ikkunasta. Noen likaamat talot vaikuttivat masentuneilta. Koko laakson täytti harmaan eri sävyt, synkistäen maisemaa entisestään. Adair huokaisi. Vain muutama kuukausi sitten laakso oli kylpenyt väreissä, kevään loisto oli saanut ihmiset nauramaan. Purkauksen jälkeen oli satanut melkein tauotta. Kevään vihreä oli vaihtunut painajaisten harmaaksi ja lannistanut nauravat ihmiset. Kurjuus oli vallannut Suvikon.
Adair muisti oudon muukalaisen. Hän muisti myös oudon tuntemuksen muukalaisen puhuessa hänelle. Vierailija oli ilmeisesti yöpynyt majatalossa, sillä kylässä käynyt munkki kertoi tarinaa tummiin pukeutuneesta miehestä, joka istui majatalon pimeimmässä nurkassa iltamyöhään, kenellekkään puhumatta. Ennen tätä oltaisiin voitu kummaksua, mutta nykyään synkät kyläläiset eivät jaksaneet kiinnostua asiasta. Kurjuus oli vallannut myös Suvikon asukkaat.
Ajatuksiinsa syventyneenä Adair vaelsi pitkin temppelin käytäviä. Miehen hahmo oli painunut hänen mieleensä. Jotenkin muukalainen vaivasi häntä tavalla, jota Adair ei voinut selittää. Jokin muukalaisen äänessä oli herättänyt jotain hänen sisässään. Adair pudisti päätään. Tällaiset ajatukset eivät hyödyttäisi häntä: hänen oli tavatta tämä mysteerinen muukalainen. Kuin tahtomattaan hän suuntasi kulkunsa kohti Suvikkoa.
Majatalo oli melkein yhtä ankea sisältäpäin kuin ulkoa. Ihmiset olivat ryvettyneitä ja nokisia. Juuri kukaan ei puhunut. Lyhtyjen valo loi epätodellisen tuntuisen asetelman, ihmisten ollessa harmaita valossakin. Nurkkapöydässä istui tumma hahmo, pitkävartista piippua polttaen. Hahmon kasvoja ei näkynyt, mutta Adair tiesi - ei, tunsi, että tuo hahmo oli hänen etsimänsä muukalainen. Hitaasti, epäröiden Adair käveli pöydän eteen.
Muukalaisen katseen pystyi vaistoamaan viitan hupun alta. Näkymättömät silmät porautuivat Adairiin kuin tuliset keihäät. Hän pakotti itsensä seisomaan kiemurtelematta. Sanat eivät järjestäytyneet Adairin suussa niinkuin piti. Eivätke ne senpuoleen tulleet edes ulos asti. Niinpä Adair seisoi hiljaa muukalaisen katseen alla.
"Istu" muukalainen tokaisi lyhyesti. Hän kopisti piippunsa tyhjäksi ja alkoi hitaasti täyttää sitä uudelleen. "Kauan sitten kyyhötin jossain kujanperukoilla suojassa sateelta. Luultavasti valmiina kuolemaan." Mies suojasi täytettyä piippuaan kädellä, ja vei toisen kätensä piipun viereen. Peittävän käden takaa näkyi välähdys ja mies heilautti peukalonsa päästä leikin sammuksiin. Adairin silmät laajenivat. "Muukalainen oli tullut sinä päivänä kaupunkiin. Jotenkin hän löysi minut. Sinä tiedät mitä sen jälkeen tapahtui." Se oli toteamus, ei kysymys ja se tuntui hirvittävän lopulliselta. Hiljaisuus täytti jälleen huoneen.
Adair tiesi. Hän tiesi mitä muukalaiselle oli tapahtunut ja hän tiesi mitä hänelle tapahtuisi. Vaikka hän ei edes osannut pukea sitä sanoiksi vielä, hän tiesi sisällään. "Aivan. Vielä et ymmärrä, totuus pelottaa sinua, et ymmärrä liekkiä kädessäni tai arpia kyljessäsi." Miehen ääni, tai oikeastaan puhetapa oli muuttunut. Hän kuulosti kiihtyneeltä. Sanat vyöryivät hänen suustaan nopeasti, melkein saarnamaisesti kun hän kertoi Adairille tämän tulevaisuudesta. Adair lähtisi hänen oppipojakseen, löytämään sisäisen liekkinsä.
Adair ei ymmärtänyt. Huone keinui hänen ympärillä. Muukalainen selitti liekeistä ja matkoista ja oppimisesta. Kaikki tuntui sekottuvan huoneen väreihin, kellertävän oranssi ja tuhkanharmaa alkoivat kieppumaan hänen silmissään ja yksittäiset sanat jäivät hänen korviinsa soimaan. Maailma tuntui liukuvan hänen altaan, jalat eivät totelleet kun hän yritti nousta, juostakseen pakoon kaikkea. Kädet tuntuivat kaukaisilta ja turvonneilta. Mustuus valtasi mielen. Viimeisenä asiana Adair näki muukalaisen silmät. Ne olivat harmaat, kaikki oli harmaata. Ja sitten mustaa.
Hän heräsi tuntemattomasta huoneesta. Päähän sattui. Vieressä paloi kynttilä, jonka kelmeä valoa heitteli varjoja pienen huoneen nurkkiin. Sade pisarat iskeytyivät ikkunaa vasten. Adair paleli. Hän katseli ympärilleen kädet polviensa ympärillä, hämmentyneenä. Alhaalta kuului pientä puhetta. Majatalo. Hän oli edelleen majatalossa. Hän tunsi vihlaisun kyljessään. Äänet voimistuivat, kynttilän valo lisääntyi. Ei, vaan hän näki paremmin, kuuli selvemmin. narisevat portaat paljastivat tulijan, Ilmassa löyhkäsi tupakan hajua, avain nippu kilisi. Adair ponkaisi sängyltä nurkkaan, kyyhötti siellä kuin pelästynyt peto.
Muukalainen astui sisään, sulkien oven perässään. "Älä pelkää. Tämä on vain ensimmäinen vaihe siitä mitä tulet kokemaan. Mielesi käsittelee hämmennystä, käsittelee kaikkea sitä, minkä tiesit tietämättäsi" Muukalaisen ääni oli jälleen tasainen. Adairin silmissä alkoi jälleen sumeta. Muukalainen sanoi vielä jotain. Tuo viimeinen lause toistui Adairin painajaisissa uudelleen ja uudelleen. Sade rummutti tahtia rauhalliselle ja syvälle äänelle, joka jatkuvasti toisteli tuota yhtä asiaa.
"Nimeni on Rafael."
-------------------------------
selvät kielioppivirheet (lukuunottamatta tehokeinoja
) olisi kiva saada selville. tietenkin myös kirjoitusvirheet...
