Herrasmies ja vampyyri: Osa III: Kovaa peliä kahvilassa

[Dalamar]

Kahvi ja veri roiskuvat yhtälailla tässä herrasmiessarjan kuudennessa osassa.

Prologi

Ensimmäinen osa

Toinen osa


Päivä kului, ja kahvilassa ei tapahtunut mitään erikoista. Se aukeni ajallaan, ja asiakkaat tulivat sisään, ja ulos. Omar käyttäytyi kuin mitään ei olisi yöllä tapahtunutkaan, ja Diego kahvilan vakioasiakkaana istui eräässä pöydässä, ja luki Felix Jaegerin kirjaa, matkani Gotrekin kanssa. Tälle nostettiin hiukan kulmakarvoja, Diego luki melkein pelkästään vanhoja runokirjoja, ja oli ainutlaatuinen näky nähdä hänen kädessään yleisesti huijauksena ja huonona yrityksenä rahantekoon pidettyä kirjaa. Mutta Diego luki osaa, jossa Gotrek ja Felix liikkuivat Sylvaniassa vampyyria metsästämässä. Hyvin opettavaista tekstiä.
Omar teroitti sapeliaan julma virnistys kasvoillaan, ja asiakkaat eivät häirinneet häntä tässä touhussaan. Hän oli pukeutunut tavallista juhlavampaan vaatekertaan, hänellä oli päällään arabialaisen aatelisen upea vaatekerta, hienoimmasta silkistä ja sametista valmistettu pitkä liehuva takki, pussittavat housut, ja upea turbaani, jossa aarnikotkan sulkaa piti kiinni lähes kananmunan kokoinen punainen rubiini. Hän aikoi selvästi ottaa illasta kaiken irti.
Myös Ivan, Diegon russlantilainen sotilaspalvelija ja hovimestari oli saapunut illan aikana kahvilaan, mukanaan varsijousensa, mille epäilemättä olisi käyttöä. Vampyyrin sydämen lävistäminen halvaannuttaisi olennon jos nuoli jäisi kiinni. Haava ei pääsisi paranemaan, eikä verenjuojan ainoa yhä toimiva sisäelin pystyisi pumppaamaan verta muualle ruumiseen. Lopullisesti ne kykeni tuhoamaan vain auringonvalo, ja tuli.
Ja niin he kuluttivat aikaa, ja lopulta aurinko loi viimeiset säteensä Altdorfin ylle, ja luovutti taivaat kuulle ja tähdille. Kevätyö oli kirkas ja kylmä, ja tähtitaivas loisti uskomattoman kirkkaana. Pimeillä kujilla mustat hahmot odottivat. Heitä oli kahdeksan. Kaikkien silmät hehkuivat punaisena valottomassa mustuudessa, missä he kärsivällisesti odottivat kahvilan tyhjentymistä. Käsissään he pitelivät laajaa asevalikoimaa, ja rinnassa kaikilla oli pieni kultainen vasara, jonka keskellä oli pääkallo. Heidän järjestönsä tunnus. Äänettömästi he viestivät toisilleen mielensä välityksellä, pohtien suunnitelmaansa.
Lopulta kahvila sulki ovensa, ja langenneet inkvisiittorit toimivat. Vihollisia ei voinut olla monta, joten he päättivät hajaantua. Kahden pareissa he liikkuivat kahvilaan sisälle, kuka mistäkin. Kirjaston ikkunoiden läpi, etu- ja takaovesta, ja kaksi vielä kellarin kautta.
Heidän tarkoituksenaan oli etsiä kaikki mikä talossa liikkui, ja tuhota vääräuskoiset Sigmarin nimeen.
Kirjastoon menneet vampyyrit hiipivät korkeiden hyllyjen välissä. Heitä lähinnä inhotti koko ajatus kirjastosta, sillä ainoa kirja jota ihminen todella tarvitsi, oli Sigmarin pyhä kirja. Ja monet näistä kirjoista olivat vielä kirjoitetut vääräuskoisten kielellä. Näille kahdelle ei merkinnyt enää mitään se, että he seisoivat vuosituhantisen sivistyksen temppelissä, paikassa minne oli kerätty uskomaton määrä maailmanhistorian kauneimpia runoja, näytelmiä, filosofien ajatelmia ja lisäksi vielä maailman yleisesti ottaen parhaimmat kokkikirjat. He eivät välittäneet upeista seinävaatteista, tai uskomattomista matoista. Mahtavan kaunis arkkitehtuuri merkitsi heille lähes yhtä paljon kuin kujien muta, seinien kauniit freskot, yhtä tyhjän kanssa. He välittivät vain jumalastaan, ja olennoista joita he tappoivat hänen nimeensä.
He tulivat kirjaston toiselle puolelle, ja hiipivät seinän vierelle. He vilkaisivat ulos, ja näkivät kahvilan takapihan. Näiltä kohdin heidän toverinsa olivat tulleet sisälle. Ilmeisesti kaikki saalis oli alakerrassa, sillä kirjasto oli tyhjä kaikesta elämästä. He olisivat kyllä aistineet, jos jonkun sydän olisi sykkinyt, tai hengitys kuulunut.
Samassa pihamaa välähti täyteen valoa, ja epäinhimillinen kirkuna kuului heidän alapuoleltaan. Liekehtivä hahmo juoksi ulos kahvilasta, ja pääsi melkein kymmenen askelta eteenpäin pihalla kunnes tuupertui. Liekit nuolivat kuolleen lihan hyvin vikkelään pois, ja pian jäljellä oli vain tuhkaa. Epäinhimillinen kirkuna kuului yhä, mutta vaimeni hiljalleen, ja hävisi sitten täydelliseen tyhjyyteen.
Vampyyrit katselivat järkyttyneenä toisiaan, ja kääntyivät sitten yhtenä miehenä juostakseen alas, ja kostaakseen veljensä kuoleman, mutta heidän taaksensa oli ilmestynyt kalpea mies. Mustat lasit peittivät miehen silmät, ja punamustat hienot vaatteet loivat ilkeän vaikutelman. Laaja tummanpunainen lierihattu peitti varjoihin miehen kasvot, mutta ei helmiäisenvaaleaa julmaa irvettä.
”Kuka sinä olet, kurja vääräoppinen, veljieni surmaaja?!”, rohkeampi vampyyreista kysyi raivokkaasti huutaen.
Julma nauru soi syvältä miehen kurkusta, ja äkkiä hän heilautti kätensä sivuilleen. Tuuli virisi kirjaston sisällä, ja näytti siltä kuin tummanpunainen mies olisi kasvanut pitemmäksi. Hattu lensi miehen päästä, ja mustat lasit tipahtivat kuin itsestään miehen taskuun. Paljastuneet punaiset silmät hohtivat kuin helvetin portit, ja pitkät torahampaat loistivat valkoisena kuin taivaan pilvet. Mustat sinertävänä kiiltävät hiukset liehuivat kuin helvetin ruohotasanko. Uskomaton voima ja ikä suorastaan säteili miehestä, ja hänen majesteetillisuutensa iski nuoret vampyyrit polvilleen. Punainen katse porautui heihin, ja olento lausui kumisevalla kylmällä äänellä, joka kantautui kuin hautaholveista. Suunnaton pimeys ja synkkyys huokui jokaisesta sanasta, ja jokaisesta tavusta.
”Olen Kasper von Raben, te houkat. Minä olin verenjuoja ennen kuin teidän sukuanne oli olemassa, ja muistan muinaiset tapahtumat, joista eivät enää tiedä muut kuin pölyyntyneimmät historiankirjat. Olen juonut useamman olennon verta kuin jaksan muistaa, ja surmannut useamman teidänlaisenne kirotun, toisen luokan yön lapsen, joiden henki on yhtä kuollut, kuin heidän lihansa. Tietäkää, että mitä teettekin Sigmarin nimessä se ei muuta sitä, että te olette kirottuja. Me olemme kaikki sieluttomia hirviöitä, olemme kaiken armahduksen ja pelastuksen ulkopuolella. Sigmar ei teitä auta, ja inkvisiittoritoverinne polttaisivat teidät kaikki jos tietäisivät. Tietäkää tämä todellinen olemuksenne”.
Toinen vampyyreista osoitti uskomatonta tahdonvoimaa, ja nousi pystyyn miekka kädessään.
”Ei, surmaan sinut Sigmarin nimeen, meillä kahdella ei ole mitään yhteistä!”
”Pitää paikkansa, meillä ei todella ole mitään yhteistä!” Kasper huusi.
Näytti kuin kaikki maailman pimeys ja mustuus, yön valottomat hetket, ihmisten synkät ajatukset, kaikki valoton olisi tiivistynyt Kasperin käden ympärille, ja tämä musta pimeys syöksähti kuin jonkin painajaismaisen hirviön hahmossa nuoren kiihkoilijavampyyrin ympärille, kietoen tämän mustuuteen. Mustan varjo-olennon sisältä kuului kirkunaa, ja jonkinlaista rouskutusta. Veri roiskui sen sisältä ympäristöön, ja pieniä määriä kylmää, kuollutta lihaa veren mukana. Hirveä mustuus vetäytyi lopulta takaisin Kasperin luokse, ja sulautui kiinni häneen. Kasper kääntyi katsomaan toista vampyyria.
”Entä sinä? Aiotko tappaa minut jumalasi nimessä, veli?”
Nuori verenjuoja katseli Kasperia, ja ajatteli. Hänen mielessään vilahtelivat asiat, joita hän ei ollut ajatellut kuolemansa jälkeen. Hän muisti, millaista oli ollut elää. Hän muisti auringonpaisteen, ja viinin. Hän muisti ystävänsä, ja vanhempansa, ja koko elämänsä. Mitä hänestä olikaan tullut?
”En… Minä… Ei…”
Nuorempi vampyyri kääntyi, ja lähti juoksemaan pois, pois kuoleman ja hävityksen luota, ja pois tovereidensa luota. Hän hyppäsi ikkunasta ulos, ja juoksi pihamaata pitkin lumessa, ja veriset kyyneleet merkitsivät hänen kulkureittinsä punaten valkean lumen.
Ivan astui kahvilan takaovesta pimentohaltialta varastettu varsijousensa käsissään, valmiina ampumaan pakenijan, mutta Kasper esti häntä.
”Älä ammu, hänestä ei ole enää meille haittaa.”

Alhaalla kellarissa vampyyrikaksikko tiesi, että jokin oli mennyt todella pahasti pieleen. He eivät saaneet enää yhteyttä kumppaneittensa mieliin, ja ylhäältä oli kuulunut huolestuttavia huutoja, karjuntaa, ja metallin kilahtelua, ja lopuksi liekkien rätinää. He suuntasivat kohti ylös johtavia portaita, harhailtuaan kauan kellarin kahvintuoksuisessa varastotilassa. Portailla heitä odotti itse suurin pakana, vääräuskoinen aatelinen, kahvilan pitäjä. Syntisesti hän oli pukeutunut uskomattoman hienoihin vaatteisiin, ja rubiinit loistivat niissä. Viekas ja pahuudesta kertova hymy loisti miehen kasvoilla, ja hän piti käyräsapeliaan odottavasti hieman koholla.
”Minun nimeni”, arabi aloitti, ”On Omar ibn ahmed salim feisal nib Khaijam, ja tänään te kaksi kuolette. Te, ja teidänkaltaisenne teette maailmasta pahan! Kuinka monta viatonta on kuollut soihtuun ja miekkaan siksi, että ei kumartanut teidän jumalaanne? Kuinka monen sielu huutaa kostoa teille tuonpuoleisesta? Kohta pääsette laskemaan!”
Vampyyrit hymyilivät toisilleen, ja liikkuivat hitaasti ja hiljaa kuin kissat kohti arabia.
”Sapelillako ajattelit pysäyttää meidät? Tavalliset aseet eivät kykene satuttamaan meitä, houkka”, toinen heistä sanoi.
”Itse asiassa en”, Omar sanoi ilkeästi hymyillen. ”Kotimaani velhot osaavat manata henkiä rubiineihin tai pulloihin. Jokaisen prinssin synnyinoikeuksiin kuuluu Djinni, tulihenki. Tule esiin, Djinni Efaret, isäntäsi käskee!”
Kellarin varjot katosivat, kun kahden metrin korkuinen tulipatsas ilmestyi Omarin eteen. Se otti pyörteen muodon, ja kieppui kohti vampyyreita kärventäen heitä maagisissa liekeissään. Soihtuina palavat kiihkoilijat juoksivat ulos pyörteestä, mutta käyräsapeli kaatoi heidät, eivätkä verenjuojat enää nousseet ylös.
Omar katsoi halveksien tuhkia, sylki niihin, otti rikkalapion ja harjan, lapioi tuhkat niihin, ja viskasi ikkunan kautta ulos. Paikat oli hyvä puhdistaa roskista.

Diego istuskeli Ivanin ja Kasperin kanssa kahvilan tiskillä, ja joi cappucinoaan. Hän oli sytyttänyt vampyyrivastustajistaan toisen tuleen soihdulla, toisen sydämen hän oli lävistänyt pistomiekallaan, näin ollen vangiten onnettoman verenjuojan. Kasper oli lukenut tämän vangin ajatukset, ja sen jälkeen imenyt tämän tyhjäksi.
Omar pisti päänsä ylös kellarin luukusta, ja sanoi:
”Huomaan, että täällä ei ollut ihmeemmin ongelmia?”
”Ei tietenkään, olenhan sentään Estalialainen herrasmies”.
”Sehän on kerrassaan hienoa”, arabi totesi noustessaan luukusta kokonaan. ”Mitäs me sitten teemme?”
Kasper väläytti hurmaavan hymyn, ja sanoi:
”Lähdemme vierailemaan inkvisition luona”.

[Stenvall]

Varsin kivasti edennyt tarina. Hieno nimi arabilla muuten! Joitakin hauskoja sivuhuomautuksiakin oli. Samantyyppistä kuin edelliset, eli loistavaa.

[Baurus]

Hyvää tekstiä jälleen. Tuntui vähän lyhyeltä, mutta se saattoi johtua siitä, että tarina eteni niin jouhevasti. Lisää vaan tulemaan.

[Dalamar]

Jotenkin minusta tuntuu, että tarina huononee mitä pidemmälle jatkuu.

[Bretonnian ritari]

Ei tämä siis mitenkään huonone, tämä on loistava, oikein kissan kokoisella L-kirjaimella

[Helfferi]

aivan LOISTAVA. ei todellakaan huonone edetessään.. Tarina käy koko ajan jännittävämmäksi, tosin hieman lyhyeltähän tuo tuntui. Mutta toiset vampyyrit olisi voinut tekemään edes jotain noita vastaan... (ainoa miinus)

[Thelacan]

Loistavaa. Ehkä turhan lyhyt mutta loistava. Pois moiset höpinät huonoudesta.

[palma]

sitä päätit sitten näyttää miten tarinat oikeesti kirjotetaan vai? . Hyvin onnistunut ja jaksoi lukea.
mielestäni oli parempi kuin mun tekemät tarinant

[Putte]

Upeaa luettavaa. Lukaisin nuo kaikki peräjälkeen, niin ei mitään tärkeitä unohtunut. Tekstistä ei koirien eikä kissojenkaan avulla löytyisi kuin yhden käden sormilla laskettava määrä virheitä, ja itse tarina oli mukaansatempaava. Mukavia pikku yksityiskohtia, kuten kafe ja Matkani Gotrekin kanssa. Fluffista (hiljainen hetki kissanpennun muistolle) en osaa sanoa, kun en fabaan ole kovin tarkasti tutustunut, mutta en ainakaan hoksinut mitään häiritsevää. Sitä tosin mietin, että miksi nämä kolme aatelista olivat innokaita poistamaan mädänneisyyden järjestöstä, jota tuntuivat halveksivan? Nämä Sigmaria palvovat verenimijätkin jäivät vähän arvoitukseksi, mutta niistä varmaan saadaan enemmän tietoa jatkossa.
Kasperin ajattelin ulkonäöltään melko lailla Draculan kaltaiseksi, osunko oikeaan, vai haitko Van Helsing (tarkoitan siis mangaa, en leffaa enkä Draculan proffaa) -tyyliä?

Aww, jatkoa on jäätävä odottamaan.

[Dalamar]

Kosto on mukavaa. Arabi haluaa kostaa kiihkoilijoille, herrasmies sen että sen kimppuun käytiin ja Kasper vihaa sigmarilaisia ja vallanhimoisia vampyyreita.

[Andromedus]

Jännää...pidin tästä oikein paljon. Hyvää tekstiä ja kuvailua, mutta kaksi seikkaa häiritsi:

1. "pitkät torahampaat loistivat valkoisena kuin taivaan pilvet". Kuulostaa vähän pakonomaiselta kuvailulta, eikä esim. kuin helmiäiset kuulostaisi uskottavammalta?
2. Et maininnut missään vaiheessa mihin kohtiin kahvilaa 8 vampyyria levittäytyivät...

[Woland]

Todella mukava tarina, mukava oli lukea taistelukohta Teräsbetonin säestäessä. Melkeimpä elämys.

[Thelacan]

Todella mukava tarina, mukava oli lukea taistelukohta Teräsbetonin säestäessä. Melkeimpä elämys.

Usko pois, nämä vampyyritarinat ovat parhaimpia kun taustalla soi Conan The Barbarian-soundtrack .

[Helfferi]

Eei, kyllä se Teräsbetoni vie pidemmän korren myös jotkut moonsorrowin biiseistä sopivat.

[Slingblade]

Vähän pakonomaisempaa turinointia, kuin aiemmat osat. Jäi sellainen väliosan maku suuhun. Ei tämä missään nimessä huono ollut, pidin vain edellisistä enemmän. Toivottavasti jatko kulkee taas tiukemmin.

[Attila]

Mustat lasit peittivät miehen silmät, ja punamustat hienot vaatteet loivat ilkeän vaikutelman. Laaja tummanpunainen lierihattu peitti varjoihin miehen kasvot, mutta ei helmiäisenvaaleaa julmaa irvettä.

Miksi ihmeessä mieleeni tulee Dalamarin edellinen avatari? Alucardkohan se nimi oli...

Vähän pakonomainen, mutta ei paha.