Cristalon osa.1: Cristalonin laulu uudesta elämästä

[Hollo]

Pimeys tarrautui minuun sanoinkuvaamattoman viileällä, kauhuntäytteisellä kourallaan ja kiskaisten minut pelkän raa’an, helvetillisen voimansa avulla sisuksiinsa teräväkyntisten, pitkien sormien kiertyessä härnäävän hitaasti, mutta voitonvarmasti hälvenevän olemukseni ympärille. Sitten ympärilläni olikin vain sysimustaa pimeyttä, valotonta verhoa, varjotonta katua, väritöntä unta… Yksinäisyyttä elämättömässä elämässäni.

Ja tässä pimeydessä ei liikkunut tai näkynyt mitään. Edes pientäkään ilmavirtausta en voinut tuntea ja ainut asia, jonka saatoin ylipäänsä tuntea täällä oli oma pelkoni, hämmennykseni. En edes tuntenut omaa hengitystäni kasvoillani ja vaikka tiesinkin kyyneleideni valuvan hiljalleen pitkin poskia tarkoituksettomasti, en voinut tuntea niiden kosteutta, sitä mistä ne tunnettiin. Saatoin kuvitella mitä tahansa, mutten voinut tuntea itse asian tarkoitusta.

Mutta silti jokin valtava voima sai äänensä kuuluviin täällä järjettömyydessä, valtavassa mustetahrassa tai murheellisen naisen mustan surupuvun erottuvassa helmassa. Tuo aavemainen naisääni kaikui ilmassa, päässäni, kaikkialla! Tai ainakin tiesin tietäväni jostain syystä tuon kirkkaan, vaikertavan äänen olemassaolon, mutten ollut ollenkaan varma kuulinko sitä. Saatoin ehkä tietää näkeväni läpikuultavan, harsomaisen hahmon lipuvan minua kohti, mutten silti nähnyt sitä omin silmin. Hahmon, jonka kauniista kauniimmat, kalpeat ja sileät naisen kasvot tuijottivat minuun tyhjillä silmillään sen ojentaessa aavemaisia, aukinaisia ranteitaan minuun harmaan massan virratessa villisti alas maahan, jota ei ollutkaan.

Tiesin sen sydäntäjäätävän kylmyyden vartaloni ympärillä, mutten voinut tuntea sitä. Ja silti minun oli vain pakko ajatella sitä tunnetta, miltä se voisi tuntua. Olin jo tuskan toisella puolella, mutta sisintäni kalvava ahdistus tuntui sitäkin tuskallisemmalta. Siinä oli jotain outoa. Koko tapahtuma tuntui aivan liian oudolta, aivan liian eläväiseltä, muttei kuitenkaan lainkaan elämältä itseltään.

Läpikuultava aaveneito siirsi kasvonsa suoraan silmieni eteen sen tyhjien silmäkuoppien näyttäessä hahmon koko sielun ja tarinan minulle. Äkkiä aaveneito nytkähti, kuin nyyhkytyksen kouristamana murheellisen värinän vapisuttaessa sen laihaa ruumista ja tunsin sen koko elämäntarinan imeytyvän itseeni. Nyt se oli vailla jotain, nyt se oli vailla entistä elämäänsä jostain selittämättömästä syystä sen kaiken myllertäessä nyt minun mustassa mielessäni. Se alkoi sepittämään uutta elämää kauniilla, tosin kirkkaanjäätävällä, kuolematuottavalla äänellään. Surullista hymniä pakotetusti punova siro, tummahuulinen suu päästi kimakan rääkäisyn, joka laskeutui hitaasti kaikuna pehmeäksi ääneksi, ääneksi, josta pystyin selvästi erottamaan minulle tutun nimen, jota en ollut kuullut niin pitkään aikaan. Cristalon! Minun nimeni. Ja niin verenpunainen, hatara laulu alkoi.

********

Vain sattumalta joutui hän takertuneeksi elämän verenpunaisiin, säkeisiin piikikkäisiin
Jokin hänet pakotti jatkamaan
Kalvakan kuoleman vältti hän vain joutuakseen kärsimään itse elämän
Syntyessään ei häntä kaivattu
Syntyessään ei häntä hoivattu
Syntyessään ei häntä rakastettu

Ja elämä tuo oli, kuin verenpunainen viiva keskellä puhtaanvalkeaa lakanaa
Tahraten itsensä ja luoden ympärilleen vain pienen irvokkaan kuvan elämästä
Lapsuudessaan ei häntä tuuditettu
Lapsuudessaan ei häntä opetettu
Lapsuudessaan ei häntä autettu

Ja niin pimeys hänet itseensä kahlitsi
Ja niin pimeys hänelle toivonkipinän esille iskosti
Ja niin hänen ruumiinsa päivä päivältä hajosi, silti eli hän tuskan myllerryksessä
Silti kuolema ei häntä vastaan tullut, vain katsoi vierestä miettivänä
Ei äitiä, ei isää, ei veljeä. Vain kaikennielevää vihaa ja murheellisia katseita, sääliä

Mätänevän ruumiin lailla elää hän joutui
Vain nälkäinen korppi verinen nokka hänen kurkullaan ystävänään
Elämässään ei häntä kosketeltu
Elämässään ei häntä siunattu
Elämässään ei häntä rakastettu

Kuolema! Kuolema! Mene hänen luoksensa!
Mutta veistä ei hän voinut itseensä käyttää, silti terä verisenä kuunvalossa loisti
Kenties tulevaisuuden lupauksena punainen täytti hänen näkökenttänsä
Kenties hänen oman raivonsa vuoksi kahleet alkoivat kulua
Kenties tulevaisuus olisi siltikin olemassa

Ja niin kuolemantoivo hänet verhosi vieden hänet oikeaan suuntaan
Ja niin kuolema, missä elänyt hän oli, muuttui vihdoin elämäksi
Ja niin elämä muuttui kuolemaksi
Ja niin kuolema muuttui elämäksi
Ja niin nälkäisen korpin veriseltä nokalta pisaroi veri hänen kielelleen

Veren suudellessa häntä hänen mielensä soitti kaunista säveltä
Sitä ihmetteli hän, sillä veri hänen ajatuksissaan oli hänen omaansa
Silloin sai hän tuntea kipua, hän halusi tuntea sitä
Silloin vain mätänevällä elämällä oli merkitystä
Kuolemaa hän ahnaasti etsi verinoro hänen suupielellään

Helvetilliset tulet hänen päällensä laskeutuivat
Metallin ja nyrkkien kautta niiden heijastuessa
Tuska tuntui jo niin kutsuvalta, ihanalta
Kipu maistui niin ihanan metalliselta
Kuolema näytti niin ihanan punaiselta

Maahan hänet iskettiin, hän silmänsä sulki onnellisena
Mutta silloin päätön ruumis hänen eteensä kaatui irtonaisen pään tuijottaessa suoraan häneen
Silloin sadeverhon läpi lensi enkeli, mustista mustin, kauneimmista kaunein
Katsoi tuo enkeli nuorukaista pilkaten
Nuorukainen elämästä oppineena, vihaa leiskuvana tunsin tahtonsa heikkenevän, huulien lähenevän

Ja niin kaipaamansa elämän sai hän, joka kuolemassa elänyt oli
Ensijärkytyksestään toipuneena pakotettiin jatkamaan enkelin auttamana, pilkasta huolimatta
Veri tuntui nyt oikealta elämältä, vain se merkitsi hänelle jotain
Nyt peto hänessä kasvoi, vihasta ja verestä itseään ravitsi
Nyt oikean kuoleman halusi hävittää tuon nuorukainen

Silloin päätöksensä teki hän, joka nyt vereen itsensä kahlitsi
Silloin kuolemansa elämäkseen muutti hän, joka vihaan itsensä sitoi
Silloin kyyneleensä kuivatti hän, joka murheesta vapaana elää sai
Silloin ylitti hän mustan rajan, loikkasi toiselle puolelle tämän kaiken saadakseen
Nyt elämän ja kuoleman välimaastossa värjöttelee hän, joka kaiken tämän kokemaan joutui

********

”Nyt elämän ja kuoleman välimaastossa värjöttelee hän…”, tiesin kuiskaavani ääneen, tyhjyyteen, kuitenkaan korvieni erottamatta minkäänlaista ääntä. ”… Joka kaiken tämän kokemaan joutui.” Tiesin palelevani, väriseväni yksinäisyydessäni. Tiesin koko ruumiini tutisevan pelon ja hämmennyksen sekaisesta tunteesta kyynelten valuessa yksinäisinä pitkin poskiani. Ja se, että vain tiesin omat tunteeni, pakokauhuni, yksinäisyyden itkuni, oli jotain niin mieltäni repivää, jotain niin tuskastuttavaa ja rajattua. Oi, kuinka olisinkaan halunnut tuntea nyt samoin, miten olin saanut tuntea koko helvetillisen elämäni ajan. Silloin ei yksinäisyytenikään ollut minua liiemmin surettanut.

Aaveneidon solakka, läpikuultava hahmo lipui hiljaa pimeyteen. Tiesin sen lipuvan kuitenkaan näkemättäni sitä. Ja noiden sysimustien säikeiden kietoutuessa äkkiä hahmon ympärille takanani roihahti äkkiä valtava, kellertävä roihu, jonka painostava leimu ja hohkaava kuumuus toivat ajatukseni takaisin. Ei, roihu ei voinut olla siinä! Mutta vain, koska tiesin sen olevan siinä ja vain, koska tiesin tuntevani sen pökerryttävän lämmön. Ja silti tietoisuudessani aloin kosketella hiljaa pientä, surullisenmustaa hiilikekälettä, jossa joskus oli palanut elämän punainen liekki. Tunsin, siis todellakin tunsin sen roihahtavan entiseen loistoonsa! Mutta erilaisin vivahtein uusista tuntemuksista ja elämästä! Hitaasti, mutta arkailematta astuin lähemmäs valtavaa tulimuuria edessäni ja ojensin käteni eteenpäin. Ei, kukaan ei varoittanut minua tulen kuumuudesta päässäni, mutten edes huutanut kivusta liekkien nuoleskellessa pienen hetken ahnaasti ihoani. Minun oli todellakin pakko tuntea jotain ja tunsin sen pökerryttävän tunteen, tunsin kipua!

Katsoin kättäni miettien. Ranteesta sormenpäitä kohti mentäessä iho oli repeillyt kammottavasti ja verettömän lihan paistaessa kohti kasvojani, tunsin jotain niin lohduttavan ihanaista. Todellakin tunsin vetisen kyynelpisaran laskeutuvan pitkin oikeaan poskeani, tunsin sanoinkuvaamatonta iloa. Ja silloin kuulin sanoinkuvaamattoman murheellisen ulvaisun ja surullisen rojahduksen, kuin pitkään kärsinyt ruumis olisi vihdoinkin saanut rauhan, antanut maan ottaa itsensä vastaan. Mutta silloin liekeistä tapsutteli pieni kissa.

Näin sen kituvan ulkomuodon aivan liian läheltä. Sen harmaakarvaisesta turkista oli jäljellä enää vain pieniä tupsuja siellä täällä ja sen surkeannäköisillä kasvoilla parkui väsynyt ilme. Viattoman kissan tulennielemä iho oli palanut karrelle ja sen verenpeittämän kyljen poisraadellusta kohdasta paistoi punertava kylkiluu. Kissa nosti päänsä vaivalloisesti pystyyn ja ulvaisi vielä kerran sen lähes hampaattomalla, hurmeentäytteisellä suullaan, kunnes sen jalat äkkiä pettivät rojahduttaen sen pienen, tutisevan vartalon maahan. Jokin tässä tuntui niin sairaalta, niin murheelliselta eikä se ollut se inhottava tosiseikka, että kissa eli yhä.

Tosiaan, tunteeni olivat, kuin kovettuneet routaisen maan lailla ja se sekä hirvitti, että lohdutti minua. Tuskissaan kituva kissa ei merkinnyt mitään. Ei sen katkonaisen tuskallinen hengitys, ei sen hiljaiset ulvaisut, ei sen kärsinyt ruumis. Ihmisille tavanomainen säälintunne oli poissa tai menettänyt merkityksensä, sillä edessäni oli vain pala kuolemanpartaalla värjöttelevää lihaa. Se oli vain heikkosieluinen surkimus, jota maalliset voimat olivat niin kuluttaneet. Aivan liian vähäpätöinen saadakseen armoniskun. Ja niin kissa värisi ja vavahteli kuolinkivuissaan elämän ravistellessa sen viattomanonnetonta olemusta, kuin inhoten, haluten tempaista sen irti itsestään.

********

Sitten tuo valtaisa roihu vavahti, kuin peloissaan jonkin toisen voiman saapumisen merkiksi. Se äkkiä kuumeni ja viskasi oranssit verhonsa korkealle, kuin yrittäen näyttää mahtiaan, itse kuoleman mahtia. Sitten kuului kirkaisu. Roihu jotenkin huokaisi voitettuna ja muodosti pehmeästi liekehtivillä sormillaan parimetrisen sipulimaisen oviaukon. Silti viha leiskui sen sielussa, kuin odottaen virhettä tapahtuvaksi, mutta kuitenkin tietäen sen mahdottomaksi. Taaskin kuolema oli voitettu. Näin palavasta oviaukosta asteli solakka ihmishahmo, kauniin naisen hahmo.

Ensin nainen näytti tulen loimussa vain tuhkantummalta, tämän helvetillisen paikan kiduttamalta uhrilta, aivan minun kaltaiseltani. Raivoisa kuolemanroihu jäi henkilön taakse hänen astellessa hitaasti, melkein viekoittelevasti minua kohti. Nyt näin hänen puhtoiset, kauniinvalkeat kasvonsa ja niitä somistavat punertavat, täyteläiset huulet, jotka sykkivät himokkaina pimeyden alkaessa loistaa aavemaisesti. En yksinkertaisesti voinut kieltää katsettani häneltä, hän oli samalla niin rohkea ja voimakas, kuin viaton ja heiveröinen. Pikimusta, tosin melko paljastava mekko, joka olisi saanut hänet näyttämään kätketyltä, ruumiittomalta ilman tätä ihmeellistä loistetta liehui humisevan tuulen alkaessa äkkiä puhaltamaan.

”Syntyessään ei häntä rakastettu”, nainen kuiskasi hiljaa korvaani. Hätääntyneenä käännyin ympäri ja näin hänet siinä, aivan lähelläni.
”Kuka… Sinä olet”, saatoin vain sopertaa ääni väristen. Nainen kietoi vaaleat käsivartensa nuoren vartaloni ympärille ja veti itsensä aivan kasvojeni eteen.
”Elämässään ei häntä rakastettu”, hän lausui. ”Helvetilliset tulet hänen päällensä laskeutuivat.” En voinut, kuin hengittää huulteni väristellä vilun vaikutuksesta, joka alkoi hiljalleen äkkiä ympäröidä meitä molempia.
”M-Missä… Minä olen. Miten sinä olet täällä?” Kalpeankaunis nainen tarttui minua yllättävän voimakkaasti olkapäistä ja taivutti selkääni kaarelle. Ähkäisin kivun ja yllätyksen yhteisvaikutuksesta ja yritin saada tukea jostain ympäriltäni.
”Maahan hänet iskettiin, silmänsä sulki hän onnellisena”, tuo yliluonnollinen viettelijätär sähähti ja kohotti ääntään vihantäytteisen katseen mukaan. Tunsin ruumiini vapisevan kauttaaltaan avuttomana kauhun tunkeutuessa mieleeni nyt loputtoman ahdistuksen kuvajaisena. Näin punertavia, sairaita näkyjä itsestäni surmaamassa viattomia, niitä joita olin juuri eniten halveksinut. He, jotka oikeaa elämää saivat elää, nyt kärsivät. Kaikki ne veriset lapsenruumiit olivat aivan liikkumattomia, mutta silti vanhemmat yrittivät vielä saada puhallettua niihin elämää, edes hieman. Turhaa.

Mutta silloin nainen antoikin hitaasti käsiensä hellittää lujan, raivoisan otteensa. Taas hän kohotti kuvankauniit kasvonsa ja antoi tummien silmiensä imeä sisimpäni itseensä, nyt vain siveästi ja ymmärtäen. Hän nosti uudelleen kätensä olkapäilleni, siirsi niitä äitimäisesti ylöspäin kaulaani pitkin ja yhytti kasvoni, jotka itkivät helpottuneisuuden valkeita kyyneliä kaikessa yksinäisyydessä.
”Ja niin kaipaamansa elämän sai hän, joka kuolemassa elänyt oli”, kaunotar kuiskasi pehmeästi ja viiletti haudankylmät kämmenensä poskilleni niitä hyväillen. ”Cristalon, elämä.”

Ei, estää en halunnut ja miten olisinkaan voinut. Hän nojautui kevyesti eteenpäin ja raotti hiljaa, himokkaasti noita täyteläisiä, punertavia huuliaan, jolloin joki iski minua päin kasvoja mielessäni. Ehkä jälkeenpäin muistellessani en enää ihmettelisi noita kahta, terävää, ulkonevaa kulmahammasta ja tämänhetkinen huuma verhosi niiden tuottaman epämieluisuuden ajatuksistani houkutellen. Sitten hän painoi lempeästi huulensa omiani vasten ja äkkiarvaamatta hukutti minut raivoisaa syleilyyn, joka sai veren päässäni kuplimaan tuskan tavoin. Tunsin huulteni aukenevan tuskallisesti ja vereni valuvan kielelleni, mutta silti vastasin naisen suudelmiin entistäkin varmemmin, kunnes tunsin äkkiä vartaloni herpaantuvan jalansijoiltaan ja lennähtävän taaksepäin.

Nainen oli levittänyt valkeiden huntujen kätkemät kätensä sivuilleen ristin lailla. Hän kohotti kasvonsa olemattomiin taivaisiin ja karjaisi petomaisesti sen aavemaisen valon välähtäessä hänen yläpuolellaan, kuin merkiksi. Koko maailma säkenöi silmissäni pimeää hohdetta ja nainen karjaisi uudestaan, nyt entistäkin raivoisammin.
” Ja niin kaipaamansa elämän sai hän, joka kuolemassa elänyt oli.” Ääni kaikui kauhistuttavasti. Vaan silloin hän ojensi minulle kämmenensä, verisen kämmenensä ja ranteen, jossa hurme virtasi kaikista vinhoimmin ammottavan haavan tykyttäessä. En kysellyt, en arvellut vaan tiesin, ensimmäistä kertaa elämässäni todellakin tiesin. Tartuin vaistonvaraisesti veripunaiseen käteensä ja iskin hampaani hänen lihaansa. Se tuntui kaikkialla minussa, veren maku, elämän voima, tulevaisuus. Voin pahoin, mutta en voinut lopettaa, se oli jotain aivan liian taivaallista.
”Silloin päätöksensä teki hän, joka nyt vereen itsensä kahlitsi”, nainen kuiskasi ja hengitti vaivalloisesti kuluttaessani hänen elämäänsä, joka hetkellä. Sitten, tunsin hänen liikahtavan hätääntyneenä ja samassa olin taas muutaman askeleen päässä hänestä selkä maata vasten. Mutta suru oli poissa, kaikki muu tallella. Viha, tuska muiden mukana.

”Nyt peto hänessä kasvoi, vihasta ja verestä itseään ravitsi”, hän sanoi lempeästi, varmasti ja hyväksyvästi. Tunsin jonkin elämää suuremman asian tapahtuneen. Oliko tämä voitto kuolemasta? Se, mistä vain kerrottiin tarinoita. Taivas, rauhan leposija? Ei, tämä oli kidutushuone, itse elämä. Nainen lauloi minun lauluani, samaa mitä kaunis aaveneito oli hymissyt.

Kun näin hänen hymyilevän minulle, tunsin omien suupieltenikin kääntyvän voitonvarmaan, itsekkääseen irvistykseen. Samalla hetkellä pääni nytkähti kivuliaasti taaksepäin ja tunsin ikeneni polttavan kuumina raatelevan tuskan repiessä sieluani ja ruumistani. Toinen valtava nykäys ja ihoni lävistettiin kahdesta paikkaa.

Verta oli kaikkialla, arvokas elämäni valui pitkin kasvojani tyhjänpanttina. Silmäni tuntuivat kiehuvan kuopissaan hurmeen tunkeutuessa niihin, mutten ajatellut sitä tuskana vaan annoin sen muuttaa itseäni, tehdä itsestäni sen, miksi minut toivotettiin tulevan. Sitten kieleni osui joihinkin teräviin, tunsin ne suussani nyt jotenkin tervetulleina. Ne olivat osa minua, ja äkkiä vaikka kipu yhä raateli elimistöäni ja kuolemanvahva väsymys sai mieleni hämärtymään, minä nauroin. Nauroin äänellä, joka oli omani, nauroin äänellä, joka saisi varmasti veren hyytymään tavalliselta kuolevaiselta vain sen mielipuolisuuden vuoksi. Kuolemattomuus! Nyt vanhempani yhyttivät minut, juuri silloin, kun oikean elämän ensisäteet osuivat silmiini pehmeästi. Silmiini, joiden valkuaiset näyttivät nyt kauhistuttavan verenpunaisilta pimeyden hohteen heijastaessa kasvoni eteeni.


Eli jos meni ohi teiltä tämän tarkoitus, niin tässä tästä jäbästä tuli vampyyyri.

[Dalamar]

Tajusin sen sentään... Olen minä kauhea, aina vinettämässä itselleni kommentteja, ja sitten en itse kommentoi tällaista äärettömän kaunista mestariteosta. Minä luin tämän kokonaan, ja tämä oli mahtava!

[Andromedus]

Wau, aika hyvä tarina, erinomainen suoraansanottua. Paljoa tässä ei tapahtunut, mutta mitä tapahtui, kuvailtiin hyvin ja yksityiskohtaisesti. Jatkoa tälle, ja keksi joku ovela juoni jatkoksi.

[Andromedus]

Palkko upittaa tämä, lukekaa hyvät ihmiset tämä upea tarina!

[Slingblade]

Alkoi vähän kuin krapula-aamun painajainen . Tanakkaa työstöä, tajunnanvirtaa ja tuntemuksia. Ei tällaista jaksaisi kauhean montaa sivua lukea, mutta olihan se aivan tautisen hyvin kirjoitettu. Pidä tämä kirjoituksen taso, ja laita enemmän tarinaa mukaan, niin lupaan kehua täysin varauksetta.

[Thelacan]

Luettu sinä samana iltana kun ilmestyi tänne, vaikka sitä aikasemmin valittelin etten jaksa perehtyä näin pitkään tarinaan. Mutta kyllä se oli sen arvoista.
Näin loistavaa tekstiä en oikein osannut odottaa Huussilta, johtuu enemmänkin siitä, että ajattelin Huussi olevan irstas pervo joka kirjoittaa vain keskitasoisia pornonovelleja... (Se, miksi näin ajattelin jääköön mainitsematta.)

Erittäin loistava, mutta jatkoa on saatu odottaa jo turhankin kauan .

[Hollo]

No tämä kiittää teitä, jotka olette jaksaneet lukea tämän raskaslukuisen pommin.

Jatkoa ajatellen minulla ei ole inspistä eikä ideaa, miten jatkan. Mutta eiköhän tuo ensiksi mainittu saavu, kun toiseksi mainittu ilmaantuu.

[Dalamar]

Saahan tämä mestariteos osakseen ansaitsemaansa huomiota.

[Jesh]

Sorkke, kun arvostelen tämänkin näin myöhään. WoW vain vie niin julmetusti aikaa.

Tarinakisa entrystä en oikein pitänyt, liika tuska ja kuvailu veivät pohjan pois Cristalonin kokemuksista ja jättivät jälkeensä vain minulle osittain tyhjää tekstiä. Tämä oli aivan mahtava, eniten juuri tuon hienon laulun ansiosta. Vaikka olenkin jo tottunut tyyliisi ja se mikä ennen oli maailman parasta, on nyt jotenkin jo tuttua, niin siltikin pitkästä aikaa luettuna tämä pelasti iltani. Aivan huippu, mahtava.

Ja erikseen plussaa laulusta, aivan bueno.

petskules kun Wowissa menin mähläämään ja tein huippu warruni sinne saksalaiselle servulle...

[Stenvall]

Luin tämän jo samana iltana kuin se tuli, mutta kommentointi jäi. Luin vielä uudestaan.

Aivan mahtavaa, ei voi muuta sanoa. Laulu oli hieno. Parasta näissä huussi-tarinoissa on se, että nämä erottuvat massasta selkeästi! Tyylikästä.

[Dimensus]

Hmmn... Mitäs tästä nyt kertoisi...
Tämä tarina ei selvästikään kuulu tähän foorumiin, sen paikka olisi jossain muualla..
En nyt vain muista yhtäkään sivustoa missä toiset kirjoittajat voivat arvostella tekstiäsi..
Noh, palautetta:

- Teksti oli paikoin todella raskasta, hyvänä esimerkkinä aivan ensimmäinen lause. Siinä käytetään paljon kielikuvia, mutta jotenkin itse asia jää hämärän peittoon. Tosin se selitetään myöhemmin tekstissä, mutta joitakin adjektiiveja voisit poistaa, sama pätee koko muunkin tekstin kohdalla. Se on paikoin hankalaa lukea, ja lukijalle jää osittain epäselväksi mitä haettiin. Esimerkkinä(ei siis sinun tarinastasi) "Vesi tuntui helvetillisen kylmältä" lause jää epäselväksi, vai tietääkö kukaan miltä tuntuu helvetillisen kylmä vesi? lauseeseen jatkoa "se tunkeutui ihohuokosiini ja poltti nahkaani, kuin tuhat ja taas tuhat neulaa olisi minua pistänyt" siinä selitetään miltä helvetillisen kylmä vesi tuntuu.. jne.

Kiinnitä myös huomiota lauserakenteeseen. Liiallinen paisuttelu tosiaan saattaa tehdä lukuelämyksestä töks töks mäisen, mikä ei tietenkään ole hyvä asia. Toisaalta joissain kohdissa se toimii ällistyttävän hyvin, tyylikeinot. Ja korjaile vielä, tekstissä oli joitakin kielioppivirheitäkin, en nyt jaksa muistaa mitä, mutta esim. pekka katsoi kättään, joka oli hyvä asia. Tässä viitataan siihen että käden katsominen on hyvä asia, mutta lukija ymmärtää, että käsi oli hyvä asia. pekka katsoi kättään, mikä oli hyvä asia, on oikea ratkaisu.

Teksti oli lyyrinen, ja kuvaileva, pidän tuosta tyylistä. Siitä paljon pisteitä. Itse opiskelen luovaa kirjoittamista, ja usein törmää siihen, että ihmiset alkavat kirjoittaa jollain tyylillä, ja eivät sitten jaksakaan pysyä siinä. Sinun tekstissäsi tyyli säilyy koko tarinan ajan, siinä on aivan mahtava tunnelma.

Haamuneitokaisen laulussa ei ollut oikeastaan mitään lyyristä, tai siis tarkoitan, että koska se oli kai laulu, niin sen sanoissa olisi kai pitänyt olla jonkinlainen rytmiikka. Esim. loppu/alkusointu tai lauseiden pituus. Kun lukee rytmitettyä tekstiä, niin siitä saa myös tosiaan kuvan, että se oikeasti on laulu.

En voi kokonaisuutena sanoa muuta kuin että parhaita tarinoita pitkään aikaan, mutta työstämällä tästä saa vielä loistavamman. Työstä sitä ja pyydä ihmisiltä kommenttia. tekstihän ei ole koskaan valmis, mutta kaikki mitä olen sanonut on myös toisaalta makuasiaa, eli itsestäsi kiinni haluatko muuttaa sitä. Jokatapauksessa, hieno teksti, lisää näitä.

[Hollo]

Hei, kiitokset teille. Ja erityiskiitokset Dimensukselle.

Jep, eli raskastahan tämä minulla on tupannut olemaan aika useinkin.

Juu tuosta laulusta, että tiesin etten voisi ikinä keksiä sellaista riimikkyyttä mitä sen sanoma vaatii. Eli kirjoitin siihen sen minkä päähenkilö tavallaan ymmärsi.

Mutta tosiaan Demension, hyvin osasit havainnoida.