Wilhelm, nuori soturipappi. Osa IV

[Ghe'dahlg]

Wilhelm, nuori soturipappi. Osa. IV


Edward Miehenkauhu istui vääristyneellä valtaistuimellaan. Edward oli melko pieni kaaoksen ylennetyksi soturiksi. Hän oli vain hiukan yli puolitoista metriä pitkä ja hän oli melko laiha, jopa kaaoshaarniska päällään. Hänen haarniskassaan virtasivat eriväriset virtaukset kuin vesi. Valtaistuin oli kömpelöiden petomiesten rakentama. Valtaistuimen alusta oli tehty kivestä ja siinä oli kaksi askelmaa, jotka nousivat itse istuimelle. Istuin oli vankka puusta tehty ja se oli kaaoksen vääristämä. Valtaistuimen monet riimut hohtivat sateenkaaren kaikissa väreissä. Edwardin pään yläpuolella oleva Tzeentchin merkki hohti kaikista kirkkaimmin kaoottista, mutta silti niin kaunista, valoaan. Edward katsoi kädessä olevaa kristallipalloaan. Hän näki kuinka ihmisnuorukainen tappoi viisi hänen petomiesorjistaan. Petomiesten menetys ei häntä haitannut, mutta tuo ihmisnuorukainen oli demoni Gwaghatzaatchin ennustuksien mukaan uhka Tzeentchin suurille suunnitelmille. Hänet tulisi tappaa mahdollisimman nopeasti. Edward hihitti itsekseen tuolle säälittävälle olennolle, mutta samalla häntä harmitti demonin asenne. ”Aivan kuin yhdestä ihmisestä olisi haittaa suuren ja mahtavan Muutoksen Herran suunnitelmille. Naurettavaa puhetta…” Edward mumisi itsekseen ja nousi seisomaan. Hän käveli luolansa seinämän lähellä seisovan korkkiruuvimaisen kristallipalloa varten tehdyn pidikkeen luo. Edward asetti kristallipallonsa takaisin sille varatulle paikalle ja alustan monet riimut syttyivät palamaan violettia ja oranssia valoaan. Edward hihitti ja käveli luolansa toisen seinämän luo. Hän nosti seinän vieressä seisovalta pöydältä pikarin, jossa oli nestettä, joka hohti ja kimalsi välillä vihreänä, välillä punaisena sekä oranssina. Hän siemaisi nestettä hiukan ja virnisti ilkeästi. Neste oli yhtä aikaa makeaa kuin parhaimpien bretonnialaisten hovikokkien leivokset sekä karvasta kuin Nurglen demonien löyhkä. Hän piti juomasta, olihan hän itse sen kehittänyt vastaamaan juuri omaa makuaan. Edward alkoi taas hihittää itsekseen. Hänen Kaaoshaarniskansa eriväriset virtaukset hehkuivat keltaoransseina ja sinne tänne muodostui ihmismäisiä kasvojen muotoja saavia virtauksia, joiden suut olivat leveässä hymyssä tai nauravassa muodossa.

”Horhakd!” huusi Edward petomiesten karkealla kielellä. Hän vihasi kieltä yli kaiken, sillä se oli karkeaa, rakeista ja erittäin rumaa. Hän olisi paljon mieluummin puhunut jotain kaunista ja heleää kieltä, kuten korkea haltioiden omaa kieltä, mutta kukaan hänen tyhmistä orjistaan ei ymmärtäisi häntä. Pian Edwardin luolan suuta peittävä nahkainen riepu siirtyi syrjään suuren eläimen kouran pois työntymänä. Luolan suuaukosta sisään katsoi lähes kaksimetrinen petomies, joka oli joka suhteessa ihmisen näköinen, mutta oli paljon karvaisempi ja sillä oli suden pää, jossa kasvoivat käyrät sarvet. ”Mestari?” se haukahti ja polvistui luolan suuaukolle. Edward katsoi tuota säälittävää olentoa inhoten – voi miksi hänen ympärillään ei voinut olla kuin kourallinen muita kaaossotureita. Hän ei voinut kestää petomiehiä. ”Läheisellä metsätiellä kulkee yksinäinen ihmisnuorukainen. Ota mukaasi kymmenen alaistasi ja tuo nuorukainen tänne elävänä” Edward sanoi vakavasti. ”Elävänä, herra?” ihmetteli petomies ja rapsutti päätään pitkillä kynsillään. ”Kyllä, elävänä. Tänä yönä muutoksen voimat ovat vahvat, näin sen unessani. Saamme pian uuden sekasikiön joukkoomme…” Edwardin puhe loppui ja hän alkoi hihittää sairaalloisesti. ”Sekasikiön todellakin… Hihihihii… Muutosta, paljon muutosta… Hihahaa…” hihitti Edward ja petomies katsoi tätä oudoksuen. ”Nyt mene äläkä tule takaisin ilman sitä ihmisnuorukaista. Jos tulet, poltan sinua sisältä Tzeentchin tulella ja hukutan sinut hitaasti omaan vereesi” Edward alkoi taas hihittää. Petomies kumarsi ja jätti Edwardin hihittämään luolaansa yksikseen. Hän lähti kokoamaan joukkoa ja kuuli kuinka luolasta kantautui koko petomiesleirin alueelle kantava, lähes demoninen, hullun nauru.

Wilhelm käveli metsätietä eteenpäin ja tunsi kuinka tämä osa metsää huokui kaaosta. Lähellä oli aivan varmasti petomiehiä, hän ajatteli ja hidasti kävelyään seuraten metsää silmä kovana. Wilhelmillä oli ikävä tunne siitä, että tämä päivä ei tulisi olemaan rauhallinen. Kylään yöksi jäänti oli luultavasti virhe. Luultavasti hänen tappamiensa petomiesten toverit olivat jo löytäneet ruumiit ja olivat etsimässä häntä. Vielä ei ollut merkkejä uhasta. Linnut lauloivat ja Wilhelmin näkemät eläimet käyttäytyivät normaalisti. Aurinko oli jo noussut jo korkealle ja se lämmitti mukavasti, vaikka ilma olikin jo viilenemään päin. Jossain Wilhelmin oikealla puolella oli tummia pilviä, jotka ajelehtivat kohti Wilhelmiä. Tuuli alkoi voimistua, mutta metsä suojasi hyvin Wilhelmiä tuulelta ja metsätiellä ei käynyt kuin pieni tuulen vire. Puiden latvat huojuivat tuulessa. Äkkiä Wilhelm huomasi jotain. Linnut lopettivat laulamisen. Hän ei uskonut sen johtuvan kovasta tuulesta. Wilhelm vei kätensä vyöllään roikkuvan vasaran kahvalle ja nosti sitä hiukan. Hän silmäili hermostuneena ympärilleen. Metsä tuntui uhkaavalta joka suunnassa, vaikka olikin aivan valoisaa. Wilhelm jatkoi kuitenkin matkaansa eteenpäin, vaikka hän tunsi aivan selvästi kaaoksen läheisyyden. Jossain aivan lähellä oli petomiehiä. Hän kirosi itsekseen. Hän olisi tässä oiva maalitaulu jousille tai joillekin heittoaseille, mutta hän ei tiennyt tarkkaan missä hänen vihollisensa olivat, joten hän ei voinut juosta metsäänkään, sillä petomiehillä oli selvä etu myös siellä. Wilhelm kuuli jatkuvasti ympäriltään pusikon rapinaa, oksien katkeilua ja muita epämääräisiä ääniä. Hän ei tiennyt olivatko ne vain mielikuvituksen tuotetta vai oikeita ääniä. Kaikkialla tuntui olevan hirviöitä, jotka olisivat valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa, jopa metsän puut tuntuivat hirviöiltä. ”Tulkaa esiin pimeyden kurjat oliot! Minä en teitä pelkää, sillä olen vannonut tuhoavani jokaisen teistä! Pyhän Sigmarin nimeen, minä haastan teidät! Tulkaa ulos piiloistanne pelkurit!” huusi Wilhelm Reikin yleiskielellä, jotta typerät petomiehetkin ymmärtäisivät häntä. Pian metsästä kuului äänekästä murinaa ja monia juoksuaskelia, jotka lähestyivät Wilhelmiä kovaa vauhtia.

”Muistakaa! Haluamme hänet elävänä! Ette saa tappaa ihmistä!” huusi Horhakd karkealla petojen kielellä ja juoksi puinen nuija kädessään alaistensa perässä kohti ihmisnuorukaista. Villi huuto täytti tämän pienen alueen, kun petomiehet ryntäsivät molemmilta puolilta Wilhelmin kimppuun. Wilhelm tarrasi vasarastaan kaksin käsin ja toi sen valmiusasentoon. Hän vilkuili hermostuneena oikealle ja vasemmalle, tilanne ei todellakaan näyttänyt hyvältä. Viisi petoa oikealla ja viisi petoa sekä yksi suuri peto vasemmalla, tuskaili Wilhelm ja kääntyi iskemään oikealta tulevaa petomiestä. Sotavasara iski laajassa kaaressa suoraan petomiehen rintakehään. Kuului rusahdus ja peto taittui eteenpäin oksentaen verta. Se kaatui eteenpäin elottomana maahan tömähtäen. Wilhelm ei aikaillut, vaan lähti viemään sotavasaraansa kohti vasemmalta kohti juoksevaa petomiestä. Petomies virnisti Wilhelmille ja pisti puisen kilpensä sotavasaran eteen. Pahaksi onneksi petomiehen kilpeä ei ollut suunniteltu pysäyttämään raskasta sotavasaraa, vaan se murskaantui omistajansa käden mukana vasaran voiman alla. Säleitä lensi pedon pukkimaisiin kasvoihin ja yksi säle lävisti sen silmän. Peto lensi maahan ulvomaan raivoisasti pitäen silmäänsä käpälällään ja jaloillaan potkien. Muut petomiehet jarruttivat juoksuaan nähtyään mitä tovereilleen kävi. Pedot muodostivat ringin Wilhelmin ympärille ja mylvivät saadakseen nuorukaisen keskittymisen herpaantumaan.

Hetken mylvittyään yksi pedoista lähti juoksemaan kohti Wilhelmiä raatelukynnet valmiina. Se juoksi nelinkontin kohti Wilhelmiä. Tästä innostuneina kaksi muutakin petoa lähti juoksemaan kohti Wilhelmiä. Matka ei ollut kuin muutaman metrin, joten Wilhelmillä ei ollut paljon aikaa toimia. Nelinkontin juokseva peto loikkasi kohti häntä ja Wilhelm toi vasaransa varsi edellä kohti petoa. Pedon silmät laajenivat tuskasta, kun vasaran varren tylppä pää lävisti sen vatsan. Wilhelm ei aikaillut, vaan veti vasaransa varren pedon vatsasta pienen verisuihkun saattelemana ja vei sen kärki edellä suoraan toista häntä kohti tulevaa petoa päähän. Pedon pää murskaantui raskaan kärjen alla ja petomies kaatui pää verta valuen maahan. Kolmatta petoa Wilhelm ei ehtinyt enää torjua, vaan se hyppäsi Wilhelmin kimppuun ja kaatoi tämän maahan. Wilhelmin vasara putosi maahan toisen pedon mukana ja Wilhelm yritti pitää pedon terävät kynnet erossa kaulastaan. Petomiehen pää oli aivan kuin ihmisen, mutta sen suu oli täynnä teräviä hampaita, kirjaimellisesti. Se murisi Wilhelmille ja sen pahan hajuinen hengitys sai Wilhelmin melkein oksentamaan. Wilhelm näki kuinka petomiesten rinki tiivistyi. Hän ei voisi enää maata maassa tai olisi kuollut aivan varmasti. Wilhelm iski päänsä suoraan hänen päällään makaavan pedon silmien väliin ja kirosi saman tien, kun oli tämän tehnyt. Pedon kallo oli kuin rautaa, mutta onneksi peto oli aivan samaa mieltä Wilhelmin kallosta ja se nousi seisomaan horjahdellen ja pitäen kasvojaan. Pedon sormien välistä valuvan veren perusteella siltä oli murtunut nenä. Wilhelm nousi pystyyn, mutta ei kauaa pystyssä pysynyt. Joku iski Wilhelmiä takaraivoon. Pistävä kipu sumensi Wilhelmin näkökentän ja hän kaatui maahan. Tähänkö minä nyt kuolen, oli Wilhelmin viimeinen ajatus ennen kuin hän menetti tajuntansa.
Horhakd katsoi ihmisnuorukaista tämän kaatuessa maahan onnistuneen iskun jälkeen. Horhakd ei yhtään pitänyt siitä, että hänen alaisiaan murjottiin näin pahasti, mutta onneksi ihminen saatiin taltutettua, vieläpä Horhakdin kädestä. Hän röyhisti rintaansa ja hymyili riemuissaan, hän saisi varmasti palkkion näin hyvästä työstä eikä hän loppujen lopuksi menettänyt kuin muutaman turhan pedon. Hän havahtui ajatuksistaan siihen, kun jotkin hänen pedoista olivat alkamassa jakamaan ihmisnuorukaista ruuaksi. Horhakd murahti vihaisesti toisia petoja päin ja nämä lopettivat ennen kuin ehtivät edes aloittaa ja katsoivat johtajaansa pelokkaasti. ”Se kuka koskee tuohon väärällä tavalla saa vastata teostaan minulle. Te kurjat ette saa pilata herramme suunnitelmia omalla typeryydellänne!” huusi Horhakd raivoissaan. Yksi pedoista nousi seisomaan ja asteli Horhakdin eteen. ”Minä olen kyllästynyt tapaasi johtaa meitä. Me saamme tehdä aina likaisen työn ja sinä saat kunnian” se sihisi käärmemäisesti ja paljasti kaksi terävää kulma hammastaan vihaisena. ”Entä sitten? Te ette ole tarpeeksi vahvoja ollaksenne johtajia. Teiltä puuttuu siihen tarvittavat voimat” sanoi Horhakd ylimielisesti samalla katsoen petojen joukosta noussutta Hisjikiä pahasti. ”Nyt sinä menet kiltisti auttamaan muita kantamaan tuon ihmisen leiriin tai minä tapan sinut omin käsin” sanoi Horhakd raivon paistaessa hänen silmistään. Hisjik palasi sihisten muiden luo ja auttoi nostamaan tajuttoman ihmisen maasta. Horhakd naurahti ivallisesti ja lähti johtamaan ryhmäänsä kohti leiriä jättäen kuolleet toverinsa maahan mädäntymään.

Pian ryhmä pääsi takaisin leiriin. Leirissä ryhmää vastaan tuli Edward typerä virnistys naamallaan, aivan kuin hän olisi hullujuuren vaikutuksen alaisena, niin hän kyllä luultavasti olikin. Edwards tarkasteli jo hiukan tokenevaa Wilhelmiä hihittäen itsekseen. ”Hyvää työtä orjani… Hi hi… Hyvää työtä” Edward hihitti ja lipaisi huuliaan kielellään. Horhakd hymyili ja kysyi: ”Entä nyt herrani?” Edward lopetti hihityksen ja sulki silmänsä. Edwardin silmäluomista huomasi, että silmät liikkuivat ja Edwardin yhä levenevästä virnistyksestä huomasi, että hän näki selvästi jotain mukavaa. Pian Edward puhkesi hihkumaan kohti tummenevaa taivasta: ”Muutosta! Muutosta! Hi ha hoo ho haa! Paljon muutosta tiedossa tänä iltana… Hihihi… Metsä liikkuu ja muutos virtaa…” Edward alkoi hihittää ja täristä hullunkiilto silmissään hieroessaan rautaisin käsinein peitettyjä käsiään yhteen. Edwardin haarniskan virtaukset muuttuivat punaiseksi kuin veri ja tekivät suuria pyörteitä. Pian verenpunainen vaihtui tummanvioletiksi ja siitä edelleen keltaiseksi, oranssiksi, vihreäksi ja takaisin punaiseksi. Edward hihitteli itsekseen ja käski: ”Sitokaa hänet uhripaaluun. Tänään näemme muutosta… Hihihi… Ihanaa muutosta…” Edward katosi luolaansa kahden häntä suuremman kaaossoturin seuratessa. Horhakd katsoi herransa perään hetken ja lähti sen jälkeen ohjaamaan ryhmäänsä kohti uhripaalua. Wilhelm sidottiin paaluun kiinni vahvoilla köysillä, kun hän oli vielä puolitajuton. Horhakd kävi istumaan uhripaalun lähelle vartioimaan, ettei ihmisnuorukainen pääsisi pakoon. Hän mutisi itsekseen ja hymyili katsoessaan avutonta ihmistä, josta tulisi pian loistava uhri Tzeentchille ja tämän muutoksen voimille. Leirin laidalta kuului mylvintää ja hätäisiä petojen avunhuutoja. Joko taas, murahti Horhakd itsekseen ja löi itseään otsaan. Horhakd nousi seisomaan ja lähti kävelemään kohti leirin laitaa. Siellä sotajoukon epäsikiö oli taas rikkonut kahleensa ja hätääntyneet pedot yrittivät saada sitä kuriin ketjuilla ja köysillä, mutta epäsikiö taisteli vastaan minkä jaksoi, huutaen kauheaa huutoaan. Horhakd huusi epäsikiölle: ”Paikka! Tottele isäntiäsi!” Kuultuaan tuon epäsikiö kääntyi katsomaan Horhakdiin ja kiljui kovempaa kuin moni Tzeentchin kiljujademoni. ”Nyt hiljaa sinä saastainen olio! Tänä yönä saat kumppanin, jonka kanssa saat painia lopun lyhyestä elämästäsi!” huusi Horhakd ja epäsikiö hiljeni ja rupesi kiertämään rinkiä aitauksessaan. Horhakd huokasi hiljaa ja komensi petoja vangitsemaan sen takaisin kahleisiin.

Wilhelm heräsi tajuttomuudestaan korkeaan vinkunaan. Huuto särki hänen korviaan. Hän yritti peittää korvansa, mutta kädet oli sidottu paalun taakse tiukasti. Hänen päätään särki, niin että hänen olisi tehnyt mieli vaipua takaisin tiedottomuuteen. Wilhelm päätti kuitenkin karaista mielensä ja nosti katsettaan maasta leiriin. Leiri oli muutamista rähjäisistä nahkateltoista koostuva alue ja leiri oli selvästi suunniteltu helposti liikuteltavaksi. Kaikkialla oli nuotioita, joiden äärellä istui petoja tappelemassa ruuasta ja murisemassa toisilleen. Taivas oli synkkien pilvien peittämä, taivas välkehti ja sieltä täältä kuului ukkosen jyrähtelyä. Ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla taivaalta, mutta sade oli heikkoa ukkosesta huolimatta. Pedot eivät tuntuneet pienestä sateesta välittävän, vaan jatkoivat puuhiaan. Wilhelmiä alkoi paleltaa, sillä vesi oli kylmää. Wilhelm kirosi sitä ettei voinut tehdä mitään, vaan joutui antautumaan tähän. Hän ei edes tiennyt, missä hänen rakas sotavasaransa oli. Häntä inhotti tämä kohtalo. Viimeinen paikka, jossa Wilhelm halusi olla, oli petomiesten leirissä vankina typerässä paalussa, joka oli kirottu sadoilla kaaoksen riimuilla. Wilhelm sai inhon väristyksiä. Leirin rotatkin pilkkasivat Wilhelmiä käymällä puremassa tämän varpaita ja sandaaleita ilman, että Wilhelm voisi tehdä niille mitään.

Tuli ilta. Oli jo melko pimeää, vain leirin heikot soihdut antoivat valoa synkkien pilvien peittämän taivaan alla kyyhöttävään leiripahaseen. Edward tuli esiin luolastaan viiden kaaoshaarniskaan pukeutuneen soturin kanssa. Edwardilla ei ollut kypärää päässään, joten Wilhelm ei pelastunut edes näkemästä Edwardin virnistystä. Muut kaaossoturit pitivät kuitenkin kypäriään päässään. Ne olivat komeasti koristellut, kuten koko heidän haarniskansa. Haarniskat hohtivat heikkoa valoa, paljon heikompaa kuin Edwardin. Edward astui Wilhelmin eteen ja hihitti sairaalloisesti. ”Sinusta tulee pian yhtä herramme Tzeentchin kanssa… Hihihii” Edward selitti ja hihitti yhtä aikaa. Wilhelmin silmät laajenivat. Se olisi kauheampi kohtalo kuin kuolema Sigmarin soturipapille. Wilhelm pyristeli irti, mutta köydet eivät antaneet periksi. Edward nauroi mielipuolisesti Wilhelmin pako yrityksille ja sanoi: ”Aivan kohta saat nähdä muutoksen mahdin” Edwardin silmiin syttyi sairas hullunkiilto. Hän asteli hiukan kauemmas Wilhelmistä ja otti käyrän sauvan selästään käteensä ja alkoi tehdä sillä Tzeenchin merkkiä ilmaan mumisten samalla loitsusanoja. Tzeentchin merkki vahvistui joka kerran, kun Edward lausui mantransa loppuun asti. Wilhelm ei voinut mitään noin mahtavalle voimalle, vaan painoi päänsä alas ja puri hammasta. Ei tämä voinut olla hänen loppunsa, hän ajatteli ja yritti kuumeisesti keksiä miten pääsisi irti.

Tuuli alkoi voimistua ja synkkiin pilviin muodostui pyörteitä, joiden väri vaihteli jatkuvasti. Petomiehet Wilhelmin ympärillä alkoivat mylviä ja tanssahdella ympäriinsä oudon loitsun tahdissa. Metsät leirin ympärillä alkoivat huojua ja vavahdella yhä voimakkaammin, näytti kuin puut liikkuisivat. Edward näytti hiukan yllättyneeltä, mutta voimiensa tunnossa hän huusi: ”Tzeentch! Näytä meille mahtisi!” Edward aloitti taas hullun hihityksensä. Wilhelm katseli epätoivoisena ympärilleen ja aloitti rukouksen Sigmarille, jotta tämä säästäisi hänen henkensä. Edward näki kuinka metsät alkoivat lähestyä kylää ja ilmassa pyöri kauniita erivärisiä magiavirtauksia. Hän katsoi kuin lumottuna tätä magian leikkiä. ”Muutosta! Hii ha haa! Muutos on tulossa! HIHII!” nauroi Edward ja ylisti herraansa Tzeentchiä lausumalla joitakin loitsusanoja Kaaoksen kielellä. Wilhelm puristi kätensä nyrkkiin ja huusi: ”Sigmarin nimeen minä pysäytän teidät!” Kirkas valo ympäröi Wilhelmin ja hän yritti pyristellä vapaaksi köysistä, muttei päässyt, vaikka kuinka yritti. Edward hämmästyi nuoren ihmisen pinnistelyjä, mutta nauroi huomatessaan, että tämä oli kykemätön pääsemään irti. ”Turhaan yrität paeta. Köydet ovat liian vahvat” nauroi Edward ja virnisti entistä ilkeämmin Wilhelmille. Wilhelm riuhtoi ja riuhtoi, mutta köydet eivät antaneet periksi. Paalun hänen selkänsä takana alkoi kuitenkin liikehtiä oudosti, ei Wilhelmin pyristelyiden, vaan magian takia. Se vääntyi eri muotoihin. Wilhelm huomasi kuitenkin, että tämä magia ei ollut kaaoksen magiaa.

Metsän puut saavuttivat leirin ja pian yksi suuri puuhahmoinen otus rynnisti metsästä useiden eläimien kanssa. Edward nauroi ja huusi: ”Mahtavaa on muutoksesi oi herra!” Edward purskahti hullunnauruun, hän nauroi ja nauroi hokien: ”Muutostaaahhh…” Petomiehet jäivät hölmistyneinä katsomaan, kun metsästä ilmestyneet oliot hyökkäsivät niiden kimppuun ja pian leiriin iski pakokauhu. Petomiehet juoksivat hakemaan aseitaan, mutta kaikkialla oli eläimiä, jotka hyökkäsivät, ja jos ei eläin käynyt kimppuun, niin puunoksa joka saattoi kasvaa yllättäen läheisestä puusta. Leiri oli sekasorrossa. Kaaossoturit yrittivät saada mielipuolisesti nauravaa johtajaansa takaisin tähän maailmaan, mutta ilmeisesti hän oli tullut lopullisesti hulluksi, joten he ottivat esille suuret koristeelliset miekkansa ja lähtivät juoksemaan kohti suurta puuhirviötä tappaen tieltään jokaisen estävän otuksen, oli se sitten petomies tai eläin. Suuri puuhirviö katsoi lähestyviä kaaossotureita ja iski yhtä kohti puunrungolla. Kaaossoturi ei ehtinyt väistämään, vaan jäi puunrungon alle rutistuvan teräksen äänen saattelemana. Muut neljä iskivät suurta puuoliota miekoillaan saaden vain kaarnan rapisemaan sen pinnasta. Puuolio huitaisi kädellään kohti kaaossotureita ja kaksi kaaossoturia oli liian hitaita väistämään iskua. Toinen menetti päänsä ja toinen lensi jonnekin metsään joutuakseen oksien ja juurien repimäksi.

Kaikkialla kaikuivat epätoivoisten petojen kuolinkorinat ja paniikkihuudot. Wilhelm pyristeli ja sai vihdoin köydet auki. Hän kaatui maahan ja irrotti nopeasti jalkojensa siteet ja katsahti ympärilleen etsien jotain asetta. Hänen viereensä oli lentänyt yhden kaaossoturin miekka. Wilhelm halveksi tuota asetta, mutta nosti sen maasta itsensä mukana. Hän lähti juoksemaan kohti Edwardia raivokkaasti huutaen samalla Sigmarin rukouksia. ”Nyt sinä kuolet kurja kaaoksen sikiö!” Wilhelm huusi ja iski miekalla Edwardilta pään pois. Pää lensi kaaressa maahan ja jatkoi nauruaan. Edwardin ruumis valahti maahan ja alkoi haihtua savuna ilmaan. Savu lähti kiertämään Edwardin päätä. Edwardin pää huusi naurunsa seasta: ”Minä en kuole koskaan! Minä olen kuolematon! Hihihii! Saatan kadota tästä maailmasta, mutta en kuole koskaan! Hiihahaa!” Savu kiersi nopeammin ja nopeammin pään ympärillä, kunnes se nopeasti supistui ja jäljelle ei jäänyt mitään. Wilhelm katsoi kummissaan paikkaa, jossa Edwardin pää oli ollut vielä hetki sitten. ”Kirottua kaaosmagiaa” Wilhelm sylkäisi ja kääntyi katsomaan taakseen. Kaksi kaaossoturia oli saanut kaadettua puuhirviön maahan. Wilhelm ei ollut varma, mutta hän toivoi, että tuo puuhirviö olisi erään tutun druidin ystävä. Tässä toivossa hän lähti juoksemaan kohti kaaossotureita miekka valmiina iskemään. Wilhelm iski ensimmäistä kaaossoturia kohti miekallaan. Tämä ei ehtinyt kuin kääntyä Wilhelmiä päin ja näki vain kuinka suuri miekka tuli häntä kohti. Miekka lävisti kaaossoturin pään ja tämä kaatui maahan outoa moniväristä verta valuen. Toinen kaaossotureista katsoi Wilhelmin touhuja ja oli juuri lähdössä tappamaan Wilhelmin, mutta puuhirviö tarttui häntä jalasta ja viskasi päin puuta. Kaaossoturi iskeytyi puuhun ja haarniska vääntyi täysin epäinhimilliseen muotoon. Puuhirviö nousi seisomaan ja katsoi Wilhelmiä. Wilhelm oli aseistamaton, koska hänen miekkansa oli takertunut kaaossoturin haarniskaan. Wilhelm otti muutaman askeleen taaksepäin. Puuhirviö seisoi paikallaan ja sen takaa tuli tutunoloinen hahmo. Druidi asteli varman näköisenä petoleiriin, josta ei juuri enää ollut jäljellä kuin lytistyneet teltat ja petomiesten ruumiita siellä täällä, yhtenä tai useampana kappaleena.

Leiri oli hiljainen. Mitään ei kuulunut. Ukkonenkin oli kadonnut jättäen vain synkät pilvet jälkeensä. Alkoi sataa. Druidi ojensi Wilhelmille tämän sotavasaran. ”Tämä lienee sinun?” sanoi druidi ja hymyili Wilhelmille. Wilhelm tarrasi vasarastaan ja varmisti, että se oli kunnossa. ”Kyllä tämä on minun” sanoi hän lopulta ja kiitti druidia samalla silmäillen puuhirviötä, joka seisoi druidin lähellä. Druidi katsoi Wilhelmiin ja sanoi: ”Tiedän mitä ajattelet. Tässä vastaus” Druidi laski huppunsa ja sen alta paljastui pitkät kullan keltaiset hiukset sekä teräväkärkiset korvat. ”Olen puoli-haltia. Opiskelin salohaltioiden kanssa kunnes heille selvisi, että olenkin vain puoliksi jaloa rotua. Äitini mestattiin ja minut ajettiin pois rakkaasta metsästämme” Druidi sanoi kaihoisasti ja jatkoi: ”Mutta joka tapauksessa olet varmasti levon tarpeessa. Tule luolaani lämmittelemään ja lepäämään, jotta jaksat jatkaa matkaasi aamulla kohti Sylvaniaa” Wilhelm empi hetken, mutta päätti kuitenkin yöpyä druidin luona. ”Hyväksyn tarjouksesi, mutta muista että, jos haistan vähänkään petturuutta, niin sotavasarani on lähelläni” sanoi Wilhelm ja taputti vasaraansa. ”Ymmärrän kyllä” naurahti druidi hiljaa ja lähti ohjaamaan Wilhelmiä kohti luolaansa. Suuri puuhirviö lähti takaisin jonnekin metsän syvyyksiin.
Edward nauroi hullun nauruaan. ”Ha haa… Kyllä minä vielä kostan! Niin totta kuin nimeni on Edward Miehenkauhu. Hihihihiii… Muutosta!” Edwardin mielipuolinen nauru hukkui vääristymäulottuvuuden useisiin muihin tuskan, vihan ja himon huutoihin.




Juu tällainen tällä kertaa. Toivottavasti on edes tyydyttävä.

[Rune]

Wilhelmiä taas pitkästä aikaa. Wilhelmeissä on juuri muutama sellainen piirre, joista niissä pidän, ja jotka erottavat ne muista. Päähenkilö on yksinkertainen, toimiva eikä tosiaankaan mikään sankarihahmo. Tämä on juuri hieno piirre tässä. Itsekin sorrun aina liian voimakkaisiin hahmoihin. Pitääkin varmaan kirjoittaa joskus jostain säälittävästä mäystikkäästä. Joo, mutta seuraavaan. Juoni on yksinkertaista, hyvin ymmärrettävää, jopa roolipelimäistä seikkailua. Tässä siitä vähän poikettiin, mutta silti. Yksinkertainen, ja ehkä jopa amatöörimainen kerronta vielä vahvistaa tätä todella erilaista 'settingiä', joka kuultaa Wilhelmeistä. Pituuden voisin vielä laskea Wilhelmeiden laatupiirteisiin. Jup, tämä oli hyvä, ei siinä mitään. Nämä ovat niin erilaisia jollain tavalla, vaikka ovatkin ihan tuttua turinaa, ettei näistä oikein voi olla pitämättä.

[Sea~Horde]

Olihan tämä hyvä ,mutta jää edellisten Wilhelmien varjoon. Juoni oli yksinkertainen ,ehkä vähän liiankin yksinkertainen ,mutta hyvä kerronta korvaa tämänkin puutteen. Jatkoa odotetaan

[Ghe'dahlg]

Olisi kiva tietää missä on menty eteenpäin ja missä taaksepäin. Mutta kiitos palautteesta.

[Grom]

Juu, nyt sain lukaistua ja täytyy sanoa että jälleen mainio tarina. Oli mukavaa luettavaa. Pidin tästä enemmän kuin edellisestä, mutta silti uskallan sanoa, että tarinakisaasi lähettämä raapustus oli parempaa. Tämä saattaa johtua siitä, että tässä tarinassa juoni on yksinkertaisempi. Eteenpäin on kyllä menty mielestäni kerronnassa, mutta juoni saisi kehittyä ehkä hieman mutkikkaammin. Kuten Rune sanoi, niin päähenkilö on aivan tavallinen mä... tallaaja, eikä mikään über-hero. Se on hyvä juttu. Kyllähän minä näistä Wilhelmeista pidän ja luen edelleenkin.

PS: Nyt Grom Hardhammer arvostelee tarinoitanne armottoman myöhään johtuen armottomasta kiireestä, mutta kommenttia on tulossa. (Runekin näemmä kirjoittanut uuden jutun.)

[örkintappaja]

hyväää! wilhelm! tosin uskon vankasti että se kakkos osa oli parempi,
millon tulee seuraava