Nollapiste, osa 1

[Butra]

H elvetti oli lopultakin jäätynyt. Edes kaikki se vääristävä ja kieroutunut magia ei voinut estää vuodenaikaa vaihtumasta. Talvi ryömi ehkä hitaammin Mordheimiin kuin muualle, mutta kun se lopulta iski, se iski voimalla. Lumimyrskyt kestivät päiviä ja peittivät kadut valkoiseen lumeen, lumen tulon loputtua jäljelle jäi vain ulvova tuuli joka kasasi lunta massiivisiksi valleiksi talojen seinustoille. Sää oli jatkuvasti epävakaa, selkeä talvipäivä muuttui muutamassa hetkessä piiskaavaksi lumimyrskyksi ja lumimyrsky rännäksi. Tietenkään koko kaupunki ei ollut jäässä, meteorin iskemä kraatteri höyrysi yhä kuumana, myös kaupungin alla sijaitsevat viemärit ja katakombit olivat sulia. Mordheimin elämä ei talven tullessa kuitenkaat jäänyt nukkumaan, vaan kylmissä raunioissa riitti elämää entiseen malliin. Palkkasotilaita omine motiiveineen, Von Carsteinin hovin epäkuolleita vasalleja, Sigmarin uskollisia palvelijoita puhdistavine tulineen, Kaaoksen kätyreitä ja Skavenien laumoja. Ja tietenkin kaupungin lukuisat nimettömät olennot, joiden olemassaolosta kielivät ainoastaan hangelle yön aikana ilmestyneet tunnistamattomat jäljet, oudot äänet ja lukuisat kadonneet uhrit. Mordheim oli helvetti monille, mutta myös koti muutamille.
Pehmeiden nahkasaappaiden verhoamat jalat kopisivat vaimeasti viemärin kivetyksellä niiden omistajan juostessa kyyryssä eteenpäin. Vaikka maan alla oli lämpimämpää kuin ulkona, niin hahmon hengitys höyrysi silti. Lopulta käytävä loppui jykevään rautavahvisteiseen tammioveen. Sovittu koputuskoodi ja ovi aukeni äänettömästi, paljastaen soihduin valaistun, suurehkon kammion. Vartiat päästivät juoksijan sisään ongelmitta, mikä oli harvinaista. Mutta pian syykin selvisi, Mestari itse oli paikalla. ”Toivottavasssti sssinulla on jotain uutta kerrottavaa, Nnader.” Ääni kuului Snarl Teräskynnelle, johtavalle salamurhaajalle. Hän oli korkealla koko Eshinin klaanin hierarkiassa ja johti tämän tunneliverkoston osan yhdyskuntaa. Istuessaan jonkinlaisella valtaistuimella, kalliissa purppurakaavussaan hän näytti juuri niin arvokkaalta ja vaikutusvaltaiselta kuin olikin. ”Kyllä, Messstari.. Se tarkkailemani ihmissssaaastojen osasssto on matkalla kohti alempaa Risssteysstä. Mitkä ovat ohjeenne, Messstari?” Nnader kumarsi mestarilleen syvään, mutta ei liian syvään. Eihän hän halunnut näyttää heikolta. ”Oikein hyvä, Nnader. Kerää miehet koolle.. Ihmissset ovat käyneet liian röykeikssi.. On aika antaa näyte klaanin voimasssta!”
”Hans, oletko varma että tämä on oikea reitti?” Kapteeni Jürgen Helmwald oli äreä ja turhautunut. Soihdut loppuisivat muutaman tunnin sisällä, ja ajatus pimeästä viemäristä ei ollut niitä houkuttelevimpia. ”Kyllä, kapteeni. Kartan mukaan meidän pitäisi olla lähellä kolmen pääviemärikanavan risteystä. Jos löydämme sen, löydämme myös loistavan paikan leirillemme. Siellä pitäisi olla kammio, johon aikanaan varastoitiin jotain viemärin kunnossapitoon liittynyttä roinaa, sellaista kammiota olisi helppo puolustaa. Ja mikä parasta, Risteyksessä pitäisi olla myös pääsy yläpuoliselle kadulle.” Puhuja, kersantti Ferdinand oli varma asiastaan. Hän oli ostanut kartan, jonka myyjä oli vakuuttanut sen olevan aito, ja maksanut siitä kovan hinnan. Ja hän aikoi luottaa siihen loppuun saakka, eihän hänellä ollut vaihtoehtoakaan. ”Toivon vain, ettet johdata meitä suoraan rottien syliin.. Olen varma että näin yhden, enkä tosiaan halua löytää koko kirottua klaania vastastamme.” Huokaisten kapteeni Helmwald jätti Ferdinandin karttansa ääreen ja istui alas, nojaten selkänsä seinään. Hän oli ollut hullu suostuessaan lähtemään retkikunnan johtajaksi. mutta ruhtinaalle oli vaikea sanoa ei. ’Reikland tarvitsee teitä ja miehiänne! Kun palaatte, teidät muistetaan sankareina ja teidän kunniaksenne sävelletään balladeja!’ Niin varmasti. Ruhtinas saisi itse kykkiä haisevassa, vihamielisessä viemärissä, kerätä kirottuja maagisia kivenmurikoita ja sitten sävellellä itselleen vaikka kokonaisen kirotun laulukirjan.. Mutta eiväthän suuret ja mahtavat likaa käsiään, heitä varten riitti miehiä kuten kapteeni Helmwald. Kapteeni hymähti ajatuksilleen, kaivoi likaisen tunikkansa taskuista palan kuivaa leipää, jonka huuhtoi alas leilinsä ruosteenmakuisella vedellä. Sanoi Ferdinand kartastaan mitä sanoi, mutta Helmwald ei siihen luottanut. Ja mikä pahinta, hänellä oli huono aavistus. Jokin menisi vielä pieleen ja pahasti. Se oli ainoa asia josta hän oli aivan varma.

Jepjep. Eli osa yksi tästä tarinasta ja ensimmäinen kirjoittamani Mordheim-tarinan tynkä. Joten suonette anteeksi. =)

[s2pid]

Kaunista tekstiä. miten äijän käy?
Laitappa toki jatkoa.. varsinki tossa lopussa nuo ajatukset oli hyvin kuvattu... loistavasti jopa. Siitä ei ollut vielä ihan stooriksi tän juonipätkän avulla, mutta teksti oli todella hyvin kirjotettu. Jos saat jatkoa tuotettua, niin laita toki tänne!

[Count D'arling]

Jees... Taattua ruosteen laatua! Toimii!