Mutta pitemmittä puheitta, miellyttävää lukukokemusta!(tahi epämiellyttävää. jos joku tätä jaksaa arvostella, niin mielellään sanan "paska" jälkeen haluaisin kuulla perustelun tekstini ulosteellisuudelle) Kuoleman kauneus
Hulluus istui vanhan tammen alla, ja katseli hovin neitoja, jotka keskustelivat nuorien ritareiden kanssa lammen luona. He istuivat ympyrässä ja kertoivat toisilleen tarinoita, kukin omalla vuorollansa. Heittelivät ruuanmurusia lammen sorsille, vaikka linnan puutarhuri oli sen nimenomaan kieltänyt. Tunnelma oli kaikin puolin leppoisa, normaali kesäpäivä Derathuksen linnassa.
Neidot nauroivat armollisesti miehille, vaikka jutut taisteluista ja sodista olivatkin selvästi keksittyjä. Pitkän aikaa oli ollut rauhallista, mutta silti tarinoita oli kerrottavana yksi jos toinenkin. Hirviöt ja neidot värittivät nuorten sankareiden seikkailuja, ja ne saivat hovin naiset kikattamaan ja sehän kai niiden tarkoitus loppujen lopuksi olikin.
Hulluus myhäili kun yksi nuorukaisista kertoi ensimmäisestä taistelustaan, ja siitä, kuinka oli melkein kuollut ”sen riivatun rotan” keihääseen. Hän uskoi tarinan todeksi, mutta nähtävästi se ei ollut tarpeeksi sankarillinen pojan seuralaisille, sillä he vain mutisivat hyväksyvästi ja katselivat toisaalle kun ritarinalku puhui silmät innosta palaen.
- ”Niin nuori, niin kokematon” hulluus huokasi ja nojautui taaksepäin tammen jykevää pintaa vasten. Hän sulki silmänsä ja haisteli raikasta kevätilmaa, nautti tuulen vaimeasta kosketuksesta iholla, eikä kulunut kauaakaan kun uni hiipi hänen silmiensä taakse, ja esitteli taas kauniita kuviaan.
Sophia kietoutui peittoihinsa yhä tiukemmin, ja odotti että mies lähtisi. Kullanruskeat hiukset valuivat kasvoille, ja kutittivat ikävästi, mutta hän ei piitannut. Ei vaivautunut edes sipaisemaan niitä pois, odotti vain, että jäisi yksin. Hän ei tiennyt nimeä, ei aatelisarvoa, jos sellaista edes oli. Taas yksi kasvoton ruumis, nautinnon välikappale joka ei ollut mitään muuta kuin tunne hänen ihollaan. Eikä se häntä loppujen lopuksi edes haitannut, sillä unohtaminen oli helpompaa ilman muistikuvia.
Mutta yksinkertaista se oli ollut, yksinkertaisempaa kuin yleensä:
vain yksi hento kosketus ja kiihkeä kuiskaus korvaan, eikä liha ollut taaskaan pettänyt. Se oli niin kovin heikko, ja sen Sophia hyvin tiesi, kenties paremmin kuin kukaan.
Aurinko paistoi ikkunasta sisään, ja se lämmitti ihanasti, mutta jo ennestään lämpimän peiton alla tuli melkein jo kuuma. Hikipisara valui selkää pitkin, ja hän toivoi, että mies häipyisi nopeasti.
Mutta Ilma oli silti kuin morsian, ihan kuin se prinssi, jota Sophia vielä odotti. Siihen saakka täytyi tyytyä tähän. Hän mietti kuinka moni muukin mahtoi nauttia auringosta juuri silloin.
Mies sai vaatteet lopulta yllensä, ja muodollisuudet lausuttuaan livahti nopeasti ulos kamarin ovesta. Sophia kuuli hänen askeleensa vielä kauan, ennen kuin ne sekoittuivat muihin linnan ääniin. Etiketistä päätellen mies oli aatelinen, mutta sillä ei ollut mitään väliä, koska pian hänen kasvonsa lipuisivat pois Sophian muistista. Ärsyttävä se tosin oli ollut vitsiensä kanssa.
Hän nousi vuoteestaan ja meni ikkunalle, luovuttaen itsensä kokonaan auringolle. Sen säteet hyväilivät kehon jokaista sopukkaa, tuntui kuin kaikki synti olisi haihtunut pois. Aivan kuin tuuli olisi puhdistanut pahan, kerrassaan luonut hänet uudestaan. ”Olen kuin Fenix-lintu” Sophia ajatteli. Hän lekotteli auringossa hetken aikaa, ja palasi sitten sänkynsä luokse keräillen matkalla vaatteitaan. Korsetti lojui jalkopäässä, samoin alushame. Sukat olivat jostain syystä eksyneet osittain maton alle. Etsiessään mekkoaan hän huomasi ruskean kirjekuoren yöpöytänä toimivan piirongin päällä. Itse hän ei ollut sitä kirjoittanut, joten kuka sen oli voinut siihen asettaa? Sophia noukki kirjeen ja istuutui sängylle. Se oli painava, ja siinä oli sininen sukuvaakuna. Hän avasi kuoren hitaasti, ja veti lapun ulos ja luki siihen kirjoitetun tekstin. Se oli osoite. Kirjeessä oli vielä rahaakin, siksi se oli painava. Sophia oli aluksi hämillään, mutta sitten hän ymmärsi:
maksu.
Kirjeessä oli maksu hänen palveluksistaan.
Lappu repesi kappaleiksi hänen käsissään, ja se samat kädet myös paiskasivat kolikot huoneen lattialle. Hänen kasvonsa särkyivät tuhansiksi sirpaleiksi, jotka valuivat märkinä alas poskia pitkin. Päässä sykki yksi tuskallinen sana. Sana jota hän oli paennut lähes kaksi vuotta itsepetoksen syviin luoliin. Piilottelu oli ollut menestyksellistä, mutta nyt hän oli jäänyt kiinni itselleen, ja hän ymmärsi viimein sanan koko merkityksen.
”Portto” hän sopersi itkunsa lomasta.
Hulluus hätkähti kun jokin kosketti hänen jalkaansa. Silmät vielä puolisokeina unesta ja taivaalla loimottavasta auringosta hän ei nähnyt kerrassaan mitään. Vain epämääräisiä värikkäitä pisteitä.
Kesti tovin, ennen kuin unen pimeyteen tottuneet silmät taas sopeutuivat valoon, ja silloin hän näki edessänsä jotakin tummaa. Aluksi hän luuli sitä tammen varjoksi, mutta tajusi hetken siristeltyään, että aurinko paistoi suoraan edestä. Hän oli vieläkin unessa, ja sulki siksi silmänsä, avaten ne hetken kuluttua uudestaan. Tumma läntti oli siinä vieläkin. Se oli noin kaksi tai kolme jalkaa pitkä, ja lähes yhtä leveä, aivan kuin mikä tahansa varjo.
Hulluus kumartui tutkimaan pimeää kohtaa, ja tunsi etäisesti muistavansa jotakin.
”Siitä on kauan, vai mitä ystäväni” kuului ääni jostakin, ja hulluus kavahti taaksepäin. Hän etsi katseellaan äänen aiheuttajaa, mutta ketään ei näkynyt. Silmät osuivat lopulta varjoon, joka oli liikkunut. Ja silloin hulluus muisti. Hän antoi hengityksensä tasaantua, ja kirosi itseänsä kun ei ollut heti tajunnut kuka oli kyseessä. Hän vastasi varjolle vanhan etiketin mukaan:
”Siitä on kukaties liian kauan. Mutta tärkeintä on, että olet siinä jälleen, ystäväni. Mutta saanen kuitenkin tiedustella tämän varsin yllättävän vierailusi syytä?”
Varjo hänen edessänsä liikahteli ja vapisi kuin tuulessa. Se ei ollut oikein minkään muotoinen, ja sen keskikohta, se oli niin kovin kammottava. Se oli niin pimeä, että tuntui kuin se olisi imenyt valoa ympäriltään. Tuo täydellisen musta kohta oli aina jotenkin hirvittänyt hulluutta, mutta ei hän kuitenkaan ystäväänsä pelännyt. Tämä olomuoto ei vain koskaan kielinyt hyvää, ja hulluus arveli, että jotakin oli nyt huonosti.
”Muistanet vanhan sopimuksemme. Vannoimme silloin valat, ja niitä meidän tulee noudattaa, joten pyydän nyt sinua, vanha ystäväni pitämään lupauksesi, ja auttamaan minua.”
Ei voinut sanoa, kuuluiko ääni miehelle, vai naiselle. Se oli kirkas ja tumma samaan aikaan. Kuin joku olisi laulanut.
”Sanitio, minun on nälkä”
Hulluus hätkähti kuullessaan oman nimensä. Sen lausumisesta oli niin kauan, lähes kaksisataa vuotta. Äkkiä muistot vyöryivät Sanition mieleen, ja menneet ajat näkyivät edessä kuin teatterin näyttämöllä. Kaikki ne äänet, ja ne tunteet, kaikki se veri, mitä Mortemanin laakso oli sinä päivänä kätkenyt. Tuhansia ja taas tuhansia rottia oli syöksynyt maan alta, iskien ihmisiä takaisin, ja illan mittaan ruumiit olivat peittäneet maan, tuntui kuin itse aurinko olisi sulkenut silmänsä tuona päivänä, sillä se oli ollut pilven takana koko taistelun ajan. Vasta päivän viime hetkinä, juuri ennen kuin valo katoaa ja antaa elämän yön pimeydelle, suvaitsi se säteidensä valaista laaksoa. Näky oli ollut oikeastaan idyllinen. Ensimmäistä kertaa rotat ja ihmiset olivat sulassa sovussa keskenään. He jakoivat kuoleman, ja kaikki oli juuri niin kuin luonto oli sen tarkoittanutkin. Ruumiskasat makasivat liikkumattomina, ja kertoivat kaikille jotka sen näkivät saman ikivanhan viestin, jota niin kovin harvoin uskotaan:
sota on hulluutta.
Taistelusta oli sittemmin ruvettu käyttämään ivallista nimitystä ”Kahakka juustosta” ja sen merkitys oli vaipunut unholaan historian siipien kantaessa sen arkistoihinsa. Siitä oli tullut lähes vitsi. Sanitio tiesi, että kadonnutta merkitystä ei ollut, syitä piti etsiä jostakin aivan muualta. Varjon laulava ääni palautti hänet jälleen maan pinnalle.
”Pidä lupauksesi, toveri. Jätän henkeni sinun käsiisi. Jää hyvästi.”
Sanitio muisti kyllä lupauksensa, ja katseli miten varjo haihtui tuulen mukana pois hänen näkyvistään.
Siinä kohtaa, missä varjon musta piste oli ollut, ruoho loisti kuihtuneen keltaisena, ja siinä makasi kuolleita muurahaisia.
Aurinko alkoi laskea, ja linnanpiha kylpi oranssissa valossa. Muureilla seisovat vartiomiehet pelasivat korttia ja noppaa äänekkäästi nauraen, ritarit sekä hovin neidot olivat lähteneet sillä aikaa kun Sanitio oli ollut unessa. Tuuli kahisi hiljaa tammen lehvissä ja lammen pinta oli nyt aivan tyyni, kuin peili. Hulluus asteli sen rannalle ja katseli heijastustaan veden pinnasta. Siinä näkyi taivas, ja sen punertavat pilvet. Hän nosti maasta litteän kiven ja hypisteli sitä sormissaan, ja tarkasteli lampea. Se näytti niin kovin viattomalta ja kauniilta. Kivi Sanition kädessä ampaisi matkaan, ja rikkoi säälimättömästi veden pinnan. Vesikirput juoksivat pakoon, ja kaislikosta pyrähti lentoon pari lintua.
”Olkoon miten kaunis tahansa” Sanitio ajatteli. ”sitä suurempi olkoon nautinto katsoa kuinka se särkyy”
Hän nosti uuden kiven, ja lähetti sen vettä kohti. Se pomppasi kolme kertaa ennekuin upposi. Sanitio katseli hetken veteen muodostuneita renkaita. Hän nosti maasta vielä kolmannenkin kiven, ja tarkasteli sitä pilke silmäkulmassaan.
- ”Tarvitsen vain välikappaleen, tällaisen hienon kiven” ja hulluus nauroi omalle vitsilleen niin suureen ääneen, että läheisessä puussa orava pudotti käpynsä melua pelästyessään.
Samuel söi juuri kanaa, kun oveen koputettiin. Hän pyyhki suunsa hihaan nuolaistuaan rasvat pois sormista. Alakerrassa palvelija jo kiiruhti ovelle, kun hän vasta laskeutui talonsa vanhoja pyökkirappusia, kohti alakerran eteishallia. Koputus toistui voimakkaampana, ja samaan aikaan ovelle ehtinyt palvelija vetäisi narisevan uksen auki. Viittaan pukeutunut hahmo miltei kaatui sisälle kun nyrkki ei enää osunutkaan oveen. Samuel mietti saranan öljyämistä, ja vasta sen jälkeen kiinnitti huomiota itse vieraaseen, joka oli lopulta saanut tasapainonsa kuntoon, palvelijan anteeksipyyntöjen tahdittamana. Muukalainen tönäisi hänet sivummalle, ja alkoi astella määrätietoisesti Samuelia kohti. Palvelija hämmästyi muukalaisen röyhkeydestä, ja oli jo vetämässä miekkaansa huotrasta. Hänen isäntänsä kuitenkin antoi merkin poistua, ja niin hän lähti eteisestä epäilevän näköisenä, ja palasi muiden töidensä pariin.
Samuel katseli hymyillen punaiseen viittaan kietoutunutta hahmoa, joka pysähtyi parin metrin päähän hänestä. Vaisto ei ollut taaskaan pettänyt.
Naiset eivät kerta kaikkiaan saaneet hänestä kyllikseen.
”Huomenta prinsessa. En odottanut teitä visiitille ihan näin nopeasti, mutta nyt kun olette täällä, niin sallikaa minun tarjota teille taloni ja rikkauteni käyttöönne, ystävä” hän sanoi imelästi hovietiketin mukaan.
”Vie minut huoneeseesi” kuului Sophian vaimea ääni viitan alta. ”Ja älä kutsu minua prinsessaksi, sinulle minä en ole kukaan”
”Kuten teidän armonne tahtoo” vastasi Samuel. Hän saattoi Sophian rappusia pitkin yläkertaan, ja esitteli kartanoansa matkan aikana. Samuelin talo oli suuri ja avara. Huoneet olivat laajoja, ja ne olivat kaikki kytköksissä toisiinsa joko ovella tai väliverholla. Lattioita peittivät hienot itämaiset matot, ja taidetta ei ollut seiniltä säästelty. Tämän kaltainen sisutus oli varsin yleistä Derathuksen ylimystön keskuudessa, mutta täällä oli jotenkin erilaista. Itämainen kosketus näkyi joka puolella, ja jopa kartanon ilma tuoksui eksoottiselle. Ruokasalissa oli vain yksi iso ikkuna, ja siitä näkyi koko pensaiden ja omenapuiden peittämä piha. Sophia katseli kaunista maisemaa ja oli varma, ettei hänen isännällään ollut mitään tekemistä puutarhan tai talon sisustuksen kanssa.
Samuel oli seurapiireissä tunnettu terävästä kielestään, ja sen sai todellakin Sophia nyt todeta. ”Mieshän on kuin hyeena” hän ajatteli, kun latteudet ja kohteliaisuudet eivät tuntuneet saavan loppua, saati sitten miehen prameat kumarrukset. Sophiasta tuntui uskomattomalta, että tuo parrakas mies oli usein vieraillut hänen isänsä luona kun hän oli ollut vasta lapsi. Se tuntui niin likaiselta. Samuelin olemuksesta kuvastui varmuus, josta ei pari päivää sitten prinsessan huoneessa näkynyt vilahdustakaan. ”Kukin on herra omassa talossaan” Hänen tuikkivat kellertävät silmänsä ärsyttivät Sophiaa, ja kertoivat hyvin paljon tästä miehestä ja hänen elämäntavoistaan.
Tyypillinen poikamies jolla oli liikaa rahaa, ja jolla luultavasti oli joka ilta uusi nainen sängyssään. Sen Sophia toisaalta ymmärsi, olihan mies pitkä ja varsin sopusuhtainen muutenkin, omaisuudesta puhumattakaan. Hän muisti häpeän kun Samuel katseli ensi kertaa hänen hieman tukevahkoa vartaloansa. Mies ei ollut sanonut mitään, mutta Sophia tiesi mitä monet ajattelivat hänestä.
”Tuoko prinsessa?”
Kun ikuiselta tuntunut matka Samuelin huoneeseen oli viimeinkin päättynyt, ja makuukamarin ovi sulkeutunut, uskalsi Sophia viimein riisua huppunsa. Hänen silmänsä leimusivat raivosta, mutta huoneen perällä seisova Samuel pysyi tyynenä. Hän totesi kuivan asiallisesti:
”Ja mikä olikaan teidän asianne, arvon neito”
Hän olisi jatkanut irvailevaa lausettaan vielä pidempäänkin, mutta samassa jotakin kovaa iskeytyi hänen otsaansa. Kolikko kolahti lattiaa vasten Samuelin älähtäessä kivusta.
”Katsoin asiakseni palauttaa rahanne, ystävä. Taisitte unohtaa ne minun luokseni viime vierailunne yhteydessä” Sanoi Sophia kuivalla äänellä.
Samuel oli kuin puulla päähän lyöty, ja kerrankin hänellä ei ollut sanoja. Prinsessan teko yllätti hänet niin totaalisesti, ettei hän kerta kaikkiaan tiennyt mitä tehdä.
”Älä enää ikinä tee niin. Jos vielä kerran erehdyt niin pahasti, että luulet sinun käyttäneen minua, sinä kuolet. Sinä olit minun omaisuuttani, ja olet edelleen. Sinun pääsi on kiinni hartioissasi vain siksi, että minä tahdon sen olevan, ymmärrätkö? Olisin voinut tappaa sinut, mutta päätin antaa armon käydä oikeudesta.”
Samuel ei vieläkään vastannut. Otsaa jomotti ja tämä täysin odottamaton ja epähieno käytös oli jotakin mitä hän ei ollut Sophian arvoiselta naiselta odottanut. Ja nuo julkeat sanat sattuivat kipeästi, vaikka Samuelin huumorintaju olikin varsin suuri, ja vielä kivuliaammiksi ne muuttuivat, kun hän tajusi ne todeksi. Kuninkaan tytär voisi tapattaa hänet milloin vain.
”Nyt, riisu vaatteesi. Tiedät kyllä miksi olen täällä” Kuului Sophian ääni. Hänen kasvoistaan ei voinut lukea mitään, aivan kuin ne olisivat olleet veistetty kivestä.
Prinsessa alkoi avata paitansa nappeja Samuelin seisoessa edelleen paikoillaan ja miettiessä seuraavaa siirtoa. Hänet oli kerta kaikkiaan murrettu, ja sitä ei ollut kovin usein tapahtunut. Maineesta täytyi pitää kiinni, oli kyseessä sitten henki tai ei. ”Mokoma heitukka ei minua päihitä” hän ajatteli. Samuel tiesi, että paljoakaan ei ollut tehtävissä, hän oli saattanut ajattelemattomuuttaan itsensä pahaan jamaan. Niinpä tästä pikku pelistä ei olisi haittaa, ja saisipa Sophia nenillensä.
”Prinsessa, miksi te annoitte minun elää typerän pilani jälkeen? Eikö olisi ollut paljon parempi antaa minun kuolla, ja ottaa joku toinen mies tilalleni, sillä noin rikkaalla ja vaikutusvaltaisella naisella niitä luulisi olevan useitakin? ”
Samuel tiesi, että tämä oli isku vyön alle. Hän nautti kun sai tehdä ihmisistä pilkkaa, ja äskeisen saarnan jälkeen oli mahtavaa murskata Sophia. Samuel oli kieltämättä kuuluista kaupungin naisten keskuudessa, ja hän tiesi sen itsekin. Tätä tietoa hän käytti nyt prinsessaa vastaan.
”Pidä suusi kiinni ja riisu nuo vaatteet!” Nainen huusi aivan yllättäen. ”Riisu ne, tai kuolet”
Samuelin korvia tuo huuto vain hiveli. ”Kukaan ei nöyryytä minua ilman rangaistusta” hän ajatteli, ja valmistautui antamaan ratkaisevan iskun. Kuten hänen mottonsa kuului: ”mitä tahansa saa pilkata, jos kykenee” Ja juuri silloin prinsessa kaatui lattialle ja alkoi itkeä hysteerisesti. Samuel ajatteli ensimmäiseksi sutta, joka paljastaa niskansa lauman johtajalle tappionsa merkiksi. Seuraavaksi hän muisti palvelijansa alakerrassa. Mitä jos hän kuuli?
Jälleen Samuelia koeteltiin. Hänestä oli aina ollut vaikeata suhtautua itkeviin ihmisiin. Huumori oli huumoria, ja oli oma vika, jos ei sitä ymmärtänyt, mutta silti hänen oli aina tullut vaikea olo kun joku tosikko oli puhjennut kyyneliin hänen vuokseen.
”Meninkö liian pitkälle?”
Samuel alkoi pelätä henkensä puolesta, ja mietti miten pitäisi toimia. Tämä loukkaus saattoi olla jo liikaa, ja kuolemaa Samuel ei toivonut. Hän päätti olla tekemättä mitään, ja jäi kuuntelemaan Sophian itkua.
Mutta aivan kuten kova musiikkikin saa kuulijan pauloihinsa ja lähtemään tanssin pyörteisiin, teki surun sävelmä päätöksen hänen puolestaan. Omatunto ei kestänyt enää, ja kyseessä oli sentään oma elämä. Hän istahti Sophian viereen siniselle matolle, katseli hetken tytön kyyneltyneitä kasvoja, ja otti tätä sitten kädestä kiinni. Prinsessa veti sen takaisin ja löi häntä. Hänen itkunsa vain voimistui, samoin isku kasvoihin kun Samuel yritti uudestaan.
”Mitä ihmettä minä oikein teen?” Hän mietti. ”Kuinka saatoin olla niin typerä? Yksi huuman hetki, ja tässä sitä taas ollaan. Naisista ei ole mitään muuta kuin haittaa.”
Samuel oli kuitenkin oppinut käsittelemään naisia ensimmäisen vaimonsa aikana, ja niinpä hän tiesi mitä nämä sanattomat viestit tarkoittivat. Oli yksi keino jäljellä, ja se saattoi vielä pelastaa hänen nahkansa. Ei ollut mitään menetettävää. Hän nosti prinsessan syliinsä.
Tyttö huusi ja kirkui, löi ja potki, mutta Samuel ei päästänyt irti. Hän piti niin kauan kiinni, että Sophia ei enää jaksanut harata vastaan. Hän kuunteli miten nainen uhkaili kidutuksella ja tuskallisella kuolemalla. Epävarmuus kasvoi Samuelissa, mutta Sophia oli silti tiukassa puristuksessa hänen rintaansa vasten.
Sekunnit muuttuivat minuuteiksi, ja minuutit tunneiksi, lopulta viimeinenkin kyynel oli vierähtänyt. Maailma oli jälleen äänetön, kuin sateen jälkeinen niitty. Vapiseva ääni rikkoi hiljaisuuden harmonian.
”Minä vihaan sinua” Sophia kuiskasi.
”Ei kestä kiittää” Samuel vastasi, ja hän tiesi pelastuneensa. Jaarli osasi puhua naista melko hyvin.
Huone oli niin hämärä ja äänetön, että sitä olisi voinut luulla haudaksi. Sanitio katseli ympärilleen, ja tajusi kamarin olevan täsmälleen samanlainen kuin kaksisataa vuotta aikaisemmin. Se oli ilmeisesti jokin hallitsijasuvun perinne.
Muinaisia sankareita kuvaavat freskot koristivat seiniä haalenneine väreineen, verenpunaiset gobeliinit roikkuivat elottomina, ja tuntui kuin ne olisivat voineet pudota hetkenä minä hyvänsä.
Oven kummallakin puolella oli soihtu, joista toinen savusi hieman. Tuuli oli kai juuri sammuttanut sen. Keskellä laajaa huonetta seisoi sänky, jossa uinui suurehko hahmo. Hyönteisten varalle asetetut hunnut peittivät nukkujan tarkat piirteet. Sanitio asteli sängyn luokse ja katseli miestä. Hän tiesi kyllä tarkalleen kuka tämä oli. Vällyjen loisteliaisuus olisi kertonut sen jollekin yksinkertaisemmallekin, saati sitten monet kullalla kirjaillut sukuvaakunat.
Hulluus katsoi kädessään olevaa kiveä, ja hymähti hiljaa. Vitsi oli menettänyt tehoaan näiden viikkojen aikana. Työtä oli paljon, mutta kuten toivossaan sokeat maajussit jaksoivat aina hokea, "lopussa kiitos seisoo" ja tällä kertaa se pitikin paikkansa, vaikka paikallisen viljelijän kohtalona oli useimmiten nälkäkuolema, tai viljan menetys valtiolle. Silti tätä miestä pidettiin arvossa ympäri valtakuntaa. Sanitio arveli sen johtuvan varsin mittavasta armeijasta, joilla oli normaaleihin varusmiehen olosuhteisiin nähden todella hyvät oltavat. Taas yksi sotakuningas, jota ei kuitenkaan koskaan nähty taistelukentällä. Sanitio halveksi niitä miehiä.
Alustustyö olivat nyt kuitenkin valmiina, joten täytyi siirtyä itse toimenpiteisiin. Hulluus raotti silkkistä huntua, ja varmistuttuaan hänen unestaan kosketti hellästi miehen ryppyistä otsaa. Hän värähti ja mutisi jotakin unissansa, kääntyi ja alkoi kuorsata. Hulluus hymyili, ja hetken mielijohteesta jätti kiven kultakirjaillulle tyynylle. "Vitsiä ei pidä kertoa liian usein, tai se menettää tehonsa" hän ajatteli.
Sanitio käveli ikkunalle ja katseli taivaalla loistavia tähtiä. Ne säihkyivät niin kovin kirkkaasti. Pitkän elämänsä aikana hän oli oppinut nauttimaan elämän pienistä iloista, ja tähtitaivas kuului niihin hyvin vahvasti.
Hulluus jäi istumaan pehmustetulle tuolille aivan ikkunan viereen, ja mietti miten kauan auringolta vielä kuluisi matkallaan, ennen kuin aamuruskon kajo herättäisi hänet.
"Hyvää yötä, ystäväni." Hän vielä kuiskasi. Kuningas käänsi kylkeä, ja murahti.
Sophia oksensi antaumuksella ojaan. Ruoka-aines oli aikaa sitten loppunut, hän vain kakoi ja yski, mutta se oli riittävästi tekemään olosta hirvittävän. Kun siihen vielä lisäsi eilisen päivän tapahtumia, kasvoi kuvotus entisestään.
Läheisen talon ikkunasta näkyi lasten tuijottavia silmiä, ja prinsessa kiiruhti matkaansa. Pitkälle hän ei ehtinyt, kun vatsaa jälleen kouristi, ja hän kumartui antamaan ylen.
Ne harvat ihmiset jotka olivat vasta matkalla viljelyksille, kävelivät huoletta hänen ohitseen. Empatia ja lähimmäisenrakkaus eivät olleet arvossaan näinä aikoina, joten jokainen huolehti itse itsestään. Prinsessa pyyhki suunsa takin hihaan, ja sylkäisi sapen makua kadulle. Hän ryömi pois kadulta, ja jäi istumaan kapealle kujalle kahden resuisen talon väliin. Se päättyi pieneen sisäpihaan, jossa muutama lapsi leikki hippaa.
Tähän aikaan rahvas tavallisesti nousi ylös, ja lähti pelloille. Ylimystö heräisi vasta muutaman tunnin kuluttua. Derathuksen valtakunnassa ei oltu niin nuukia työläisten oloista. Eivätkä maanviljelijät valittaneet, vaikka heitä kohdeltiin kaltoin. Heidän uskonsa kuninkaaseen ja valtioon oli miltei ihailtavaa, sääli vain, että he joutuivat kärsimään sen vuoksi.
Sophiaa kylmäsi, ja hän kääri viittaa tiukemmin ympärilleen. Ajatukset palasivat eilisen valtiopäiville, vaikka Sophia oli yrittänyt pitää sen poissa mielestään. Hän ei kestänyt katsella muutenkaan kun päättäjät olivat hoitavinaan valtion asioita. Todellisuudessa he keräsivät varallisuutta omille tiluksilleen. Prinsessaa inhotti kaikki tuo vehkeily, ja eilinen vielä korosti sitä. Isä oli varmasti tullut hulluksi.
Sophia unohtui ajatuksiinsa, ja ne seikkailivat aiheesta toiseen. Vatsassa kiersi edelleen, mutta olo oli hiukan parempi. Sophia mietti Samuelia, ja sitä, minkä vuoksi ei hyljännyt miestä. Ehkä se vain johtui itsepetoksesta, johon hän oli taas vajonnut.
"Nyt minulla on sentään vain yksi mies"
Viime kuukausina hänen oli ollut yhä vaikeampaa hillitä itseänsä, ja kyyneleet kostuttivat silmät jopa herkemmin kuin lapsena. Samuelin myötä hänestä oli tullut heikko. Hänen sylinsä oli niin lämmin, mutta se klovni niiden keltaisten silmien takana.. Se ei ollut hänen miehensä.
”Ja siksi olen vakuuttunut, että pikaisiin toimenpiteisiin on ryhdyttävä välittömästi. Ne otukset ovat pitäneet meitä pilkkanansa aivan liian pitkään. Olen ollut sokea sille ahdingolle, missä kansamme on elänyt, mutta nyt siihen on tuleva muutos!”
Sophia tunsi olonsa paremmaksi, ja hän nousi varovaisesti ylös. Tuntui vieläkin varsin heikolta, mutta jalat sentään kantoivat. Hän jatkoi matkaansa hitaasti, mutta varmasti, ulos kaupungista. Hän painoi päätään paremmin huppunsa sisään, kun hän asteli ulos uloimman varustuksen portista. Vallihauta näytti uhkaavalta. Sen tummat vedet seisoivat tyynenä paikoillaan.
Pian jäivät taakse niin talonpoikien rujot asunnot kuin kiviset muuritkin taakse, ja mukulakivikatu muuttui hiekkatieksi. Sen varsia koristivat sadat kukkaset, ja pelloilla laidunsi joitakin lehmiä. Ilma tuoksui raikkaalle, sillä yöllä oli satanut, heiniä peittivät kastepisaroiden lasihelmet. Siellä täällä näkyi muutama ihminen, mutta kukaan ei tunnistanut Sophiaa. Tuskin olivat häntä edes koskaan nähneetkään. Tällä kertaa hän oli iloinen siitä.
”Kaikki ne lapset, jokainen isä tai äiti joka on kadonnut viime vuosien aikana, yksikään heistä ei jää kostamatta. Kaiken sen veren me tulemme ottamaan takaisin. Me saatamme sen työn päätökseen, minkä isoisäni aloitti. En aio levätä, ennekuin näen jokaisen niistä olennoista palamassa roviolla.
Minä vetoan teihin ystävät! Ja pyydän, että seuraatte minua, vaikka pyydänkin paljon.”
Tuttu pensasaita pilkisti mäennyppylän takaa. Kaupunki oli jäänyt taakse muutama maili sitten, ja Samuelin kartano näkyi suoraan edessä. Portti oli auki, kuten aina. Se mies ei turvallisuudesta piitannut. Sophia kirosi häntä, ja samoin omaa lihaansa. Ihminen oli niin heikko. Vatsasta kouraisi, mutta hän sai hillittyä itsensä. Isän sanat palasivat taas mieleen, ja häntä kuvotti. Täytyi vain jatkaa ja olla ajattelematta..
”Ne nouskoot ylös, jotka minua seuraavat! Rakkaat ystäväni, luotettuni ja uskottuni! Pian Derathus
tarttuu jälleen miekkaan ja ratsastaa Mortemanin laaksoon! Kuolema jumalattomille! Kuolema niille paholaisen sikiöille!”
Samuelin iva ei enää tuntunut miltään. Sophia oli oppinut olemaan kuuntelematta. Milloinkaan aikaisemmin hän ei ollut tuntenut mitään näin voimakasta yhtäkään miestä kohtaan, ja se tuntui oudolta. Näin vahvaa tunnesidettä ei vain saanut muodostua. Tämä ei ollut se prinssi jota Sophia odotti, vai oliko?
Samuel silitti prinsessan hiuksia ja painoi kevyen suukon tämän otsalle. Hän oli korviaan myöten rakastunut tyttöön näiden vierailujen aikana, muttei voinut kertoa sitä. Syvällä sydämessään hän kuitenkin tiesi Sophian tuntevan samoin, ja hän nautti tämän läheisyydestä.
Sophia makasi Samuelin päällä ja pohdiskeli viime kuukausia. Hän ajatteli suhdettaan tähän mieheen. Hän kammoksui tapaa, jolla Samuel teki hänet heikoksi. Tuntui kuin olisi riippuvainen miekan terästä. Aina kun käytit sitä, se viilsi haavan sormeesi. Tämä mies vain viilsi sielua, viilsi kuin sata viikatetta.
Samuelin sormet koskettivat hellästä hänen selkäänsä. Mitä kauemmin prinsessa makasi hänen lähellään, sitä varmemmaksi hän tuli.
Hän ei ollut koskaan vihannut ketään niin paljon.
Kuningas katseli tornistansa miten hänen kaupunkinsa asukkaat hääräilivät töidensä kimpussa. Yksi myi kalaa, toinen kuljetti kärryillänsä heiniä majatalon hevosille. Kaikki oli niin kuin ennekin. Mutta muurilla sotilaat tuijottivat kaukaisuuteen, ja yhtäkään kortinpelaajaa tai noppasankaria ei näkynyt. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin noudatettiin sotilaskuria. Joukkojen moraali oli noussut heti miehille pidetyn puheen jälkeen, eikä kukaan halunnut pettää johtajansa luottamusta.
Lähes jokainen tunsi jonkun jolta oli kuollut omainen rotan hampaisiin, ja tieto kostosta sai veren pauhaamaan heidän suonissaan. Mortemanin taistelusta oli nyt tasan kaksisataa kolmekymmentä vuotta, ja niin pitkä aika tiesi että niiden vikisijöiden rivit olivat jälleen kasvaneet umpeen. Mutta sama koski myös Derathuksen valtakuntaa. ”Minulla on miehiä kuin viljaa pelloilla. Ne saastat saavat maistaa miekkani terästä” Hän ajatteli. Kuningas ei tiennyt, että Sanitio seisoi hänen vierellään ja heitteli pientä kiveä.
Se oli saanut viehätyksensä takaisin.
Samuel hyppäsi nopeasti sisälle kun vartiomies avasi oven. Kaatosade suomi kaupunkia kuin ankara työmies hevostaan, ja tuhannet ruoskaniskut iskivät kattoihin. Jaarli oli aivan märkä, ja saappaissakin tuntui uivan ahvenia, mutta tällä kertaa hän ei piitannut. Oli aika kertoa totuus.
Liian pitkään hän oli pitänyt tämän tunteen sisällänsä. Se oli kalvanut sieluun aukon, joka imi itseensä rakkautta, se kaipasi jonkun täyttämään itsensä. Lemmen tuskaa ei voinut mikään muu sammuttaa, paitsi itse kaipauksen kohde. Rakkaus oli loppujen lopuksi hulluutta, sen todistivat jo ne sodat, joita sen vuoksi oltiin käyty. Se ei kuitenkaan lohduttanut, ja senkin moni jo tiesi.
Samuel ikävöi jatkuvasti prinsessaa, ja hän oli muuttunut kovasti viime kuukausien aikana.
Hän oli aikuistunut uudestaan. Pitkän poikamieselämän jälkeen tuntui hyvältä taas ajatella elämää hieman pidemmälle, vieläpä jonkun niinkin ihana ihmisen kuin Sophian kanssa. Miltei kahdeksan kuunkiertoa oli siitä kun hän oli tavannut hänet ensimmäistä kertaa, ja nyt todellakin tuntui olevan aika kertoa mistä hänen sydämessään oikein oli kyse. Samuel hekumoi ajatuksella Sophiasta syöksymässä hänen kaulaansa ja huutamassa kyllä, kyllä!
Hän ajatteli heidän häitään, ja lapsiaan. Samuel oli varma että Prinsessa vastaisi kyllä. Hän oli nähnyt rakkauden niissä silmissä, ja hänen omansa ei pettänyt. Samuel osasi puhua hyvin naista.
Sisäpihan tie oli yhtä mutaista velliä, johon saappaat tarrautuivat kiinni. Puut taipuivat tuulen voimasta, ja muutamia katkenneita oksia lojui siellä täällä. Lampi tulvi, ja siinä asuvat sorsat juoksivat ympäriinsä. Samuel pääsi viimein ovella, ja sai hakata sitä melko tovin, ennen kuin sotilas sen takana suvaitsi päästää hänet sisälle. Hän ravisteli vettä käsistään, ja sai nuoren sotilaan kiroilemaan kun nestettä lensi kasvoille. Jaarli siitä vähät välittäen astui käytävään, joka johti linnan suureen ja avaraan eteisaulaan. Se oli koristeltu erilaisilla seinävaatteilla ja haarniskoilla, ja sieltä pääsi Linnan joka sopukkaan. Samuel tiesi tarkasti mitä rappusia nousta, ja niin hän katosi yhteen lukuisista portaista ja eteissaliin jäi vain hänen askeltensa maiskahteleva kaiku.
Siitä oli niin kauan. Aivan liian pitkään oli Samuel joutunut olemaan erossa rakkaastaan. Hän halusi taas tämän lähelle, tuntea alastoman ihmisvartalon kuuman kosketuksen. Siitä oli aivan liian kauan, ja sielu paloi tuskassansa, kun ei saanut ravita itseänsä prinsessan olemuksella. Viime tapaamisestakin oli jo miltei kolme tai peräti neljä kuunkiertoa. Prinsessa oli vieraillut säännöllisesti tätä ennen, mutta nyt hän ei ollut saapunut. Missä vika piili? Samuel oletti sen johtuvan Sophian isän kiireistä. Suuri päivä koittaisi pian, ja silloin Samuel aikoi olla maan alla. Hän ei sotaan lähtisi.
Portaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja Samuel saattoi vain peläten arvata miten monta kerrosta linnassa oli. Mutta onneksi jo kaksien rappusien jälkeen tuttu gobeliini roikkui käytävän päässä.
Samuel oli jo pelännyt eksyneensä, ja se jos mikä olisi ollut epäromanttista. Hänen perässään matolle jäi märkiä jälkiä, sekä poukkoileva vesinoro viitastaan.
Huoneita oli monta, mutta Jaarli kyllä muisti mikä oli oikea. Hän pysähtyi vaatimattoman puu-oven eteen, ja jäi vielä hetkeksi miettimään miten toimia. Hän hoki itselleen ulkoa opeteltuja rakkaudentunnustuksia, ettei vain unohtaisi niitä. Lopulta hän oli varma, ettei voisi olla enää valmistautuneempi, ja koputti oveen.
”Sinä riivattu miehisyyden irvikuva! Katso nyt itseäsi ja mieti mitä minulta pyydät! Sinä saasta!”
Sophia huusi naama punaisena ja piteli vatsaansa kuin siihen olisi lyöty veitsellä. Jaarli mietti mahtoiko tyttö kohta räjähtää.
Samuelin maailma järkkyi. Kipu oli kerrassaan liikaa. Hän ei enää tiennyt miten suhtautua tai mitä sanoa. Hän oli vain vaiti ja kuunteli prinsessan purkausta.
”Ymmärrätkö sinä mitä oikein olet tehnyt? Olet pilannut elämäni! Joudun tästä päivästä eteenpäin kulkemaan sinun muistosi kanssa joka ikisenä elämäni hetkenä! Aamulla kun herään, sinun kuvottava naamasi on siinä. Illalla kun panen maaten, olet siinä jälleen. Mikset voinut jättää minua rauhaan? Miksi sinä riivaat minua?”
Sophian kasvot olivat vääntyneet sellaiseen irvistykseen, että Samuel piti varmuuden vuoksi kätensä nyrkissä, selän takana tosin. Tuossa mielentilassa mikä tahansa käytös olisi mahdollista.
”Sinä olet kuin petollinen maamies! Varastat naapuriltasi pellon ja kylvät sen täyteen mustia siemeniä, sinä myrkytät maan!”
Samuel ei ymmärtänyt. Kaikki se rakkaus ja kaipaus Sophian silmissä. Eikö se ollut jo tarpeeksi? Missä kohtaa hän oli tehnyt virheen? Hän alkoi hiljalleen ymmärtää, että ehkä heille oli käynyt niin kuin monelle muullekin rakastuneelle. Hän oli nähnyt toisessa vain sen, minkä halusikin.
Samuelia hävetti itsensä, ja syyllistyminen niin alhaiseen arviointi virheeseen.
Ja sillä hetkellä viha hänen sisällään syntyi. Aluksi hän vihasi itseänsä. Sophian sanon ruoskiessa hänen haavoittuvaisimpia alueitaan, alkoi viha työntyä myös sydämeen. Se tappoi rakkauden.
”Samuel, poistu elämästäni nyt heti. Sen lisäksi, että joudun elämään hirvittävän muistosi kanssa, en halua itselleni yhtään enempää kärsimyksiä! Kaikkein parhainta olisi, jos menisit ja asettaisit narun kaulallesi! Silloin sinusta ei olisi haittaa enää yhdellekään ihmiselle!”
Sophia alkoi jälleen itkeä. Kyyneleet vain tulivat jostakin, hän ei osannut pidättää niitä. Kaikki se tuska ja paha olo, jonka hän oli kätkenyt sisällensä, purkautui yhtenä ryöppynä, eikä sitä voinut mitenkään hallita. Sanat tulivat jostakin niin syvältä, että Sophia epäili niitä omikseen.
Hän jäi katselemaan Samuelia, jonka silmät olivat saaneet aivan uuden katseen. Sophia ei osannut lukea niitä, mutta äskeistä ymmärtämättömyyttä niissä ei ollut hiventäkään.
”Samuel, mene, ja jätä minut yksin. Sinä olet minulle myrkkyä”
Sophia ei ollut millään tavalla valmistautunut iskuihin. Samuelin nyrkki osui ensin otsaan, sen jälkeen poskeen. Prinsessa kaatui lattialle, eikä tuntenut hetkeen mitään naamansa seudulla. Sitten tuli kipu. Se poltti ja kirveli, etenkin kun suolaiset kyyneleet valuivat haavasta sisälle. Sophia makasi lattialla ja piteli kasvojansa Samuelin seisoessa vieressä ja katsellessa lattialla makaavaa rakastaan. Viha oli paennut sydämestä, ja jättänyt hänet kärsimään seuraamukset. Tuska kasvoi kasvamistaan kun hän ymmärsi tekonsa. Hän ymmärsi samalla lyöneensä viimeisen naulan omaan arkkuunsa, katkaisseen oksan altaan.
Sophia nousi vaivalloisesti ylös, ja nilkutti ovelle. Hän huusi itkuisella äänellänsä apua, mutta Samuel ei reagoinut mitenkään. Hän vain seisoi paikoillansa ja katseli tyynesti ikkunasta ulos, vielä silloinkin kun vartijat juoksivat huoneeseen ja prinsessan käskystä tarrautuivat häneen.
Sophia katseli ovelta jaarlia, ja tunsi vihansa keskeltä pientä kunnioitusta. Hän kohtasi kuoleman tyynesti ja arvokkaasti. Ehkä hänessä oli jonkin verran miestä. Kunnioitus ei kuitenkaan elänyt pitkään. Se lakosi vihan veitsen tieltä, mutta jotakin se jätti noiden kahden välille. Se päätti antaa Samuelille mahdollisuuden.
”Tämä mies lähtee ensimmäisten joukossa Mortemanin laaksoon. Aseistakaa hänet, ja pitäkää huoli, että hän on eturivissä” Kuului Sophian itkuinen ääni. Hänen poskensa turvotti pahasti.
Samuel ei ollut uskoa korviaan. Miksei häntä tapettu tähän paikkaan? Miksi prinsessa halusi hänen kärsivän vielä enemmän rottien likaisissa kynsissä? Samuel ei voinut sille mitään, viha oli nyt kokokaan poistunut sydämestä, ja vain rakkaus oli jäljellä. Hänen lemmittynsä lähetti juuri miestään taisteluun ja varmaan kuolemaan. Samuel pidätteli epätoivoisesti kyyneliään. Maailma oli liian julma.
Vartijat alkoivat taluttaa häntä poispäin, kun Sophia vielä yllättäen tarrautui miehen olkapäähän. Hän kuiskasi hiljaa Samuelin korvaan sanat jotka saivat vanhan miehen murtumaan täysin.
”Minä muistan sinut aina Samuel. Minä joudun elämään kanssasi aina, sillä me saamme lapsen”
Jaarli kääntyi katsomaan Sophian silmiä, ja sitä katsetta ei voinut unohtaa. Se oli täynnä tuskaa ja ihmetystä. Kumpikaan ei enää sanonut mitään.
Sophia tuijotti hiljaisena kun hänen lapsensa isää raahattiin pois, eikä voinut irrottaa katsettaan tämän selästä. Hän tunsi helpotusta, ja tiesi että kohta kaikki olisi ennallaan. Se oli vain yksi elämän näytös.
Nyt piti valmistautua seuraavaan.
Sanitio katseli karttaa joka oli levitetty pöydälle. Siihen oli merkitty punaisella Mortemanin laakso ja sen lähialueet, muun muassa niitty, jolla joukot lepäisivät. Taisteluun lähdettäisiin huomenaamulla aikaisin, ja hän halusi vielä varmistaa kaiken mielessään. Lopputulos oli selvillä, eikä sitä voinut muuttaa enää edes kohtalo. Ainut ongelma tällä hetkellä oli joukkojen pariin levinnyt paniikki, kun tiedustelupartioista vain vähän alle puolet oli palannut rottien mailta. Ne olivat sotajalalla, eli kaikki oli niin kuin pitkin.
Kuningas piti juuri nyt miehilleen rohkaisevaa puhetta, ja kertoi huomisesta vihollisesta. Sen oli tarkoitus valaa uskoa hänen uskolliseen armeijaansa. Epäilemättä niin tulisi käymäänkin, sillä tämä kansa oli täysin alistettu. Sanitiota säälitti näiden takapajuisten ihmisten patrioottisuus sekä vahva luottamus kuningashuoneen jäseniin. Koko kaupunki puhui Prinsessan miesseikkailuista, ja kuninkaan vaimo oli kuollut muutama vuosi sitten mystisellä tavalla. Nyt hän oli johdattamassa armeijaansa täysin turhanpäiväiseen taisteluun, eikä yksikään hänen sotaherroistaan sanonut sanaakaan vastaan. Sanitiota oikeastaan vihastutti heidän lojaalisuutensa.
Miesten keskuudessa tosin levisi pientä niskurointia, mutta sitäkin oli kitketty enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti. Varjo oli käynyt eilen, ja se oli näyttänyt kovin huonolta. Se oli haalistunut, ja laulunuotti sen puheesta oli kadonnut. Ääni ei ollut enää niin pehmeä ja soinnikas, se oli kova kuin teräs. Sanitio tiesi, että kohta tulisi toimia.
Prinsessa avasi vyöt ja nauhat, jotka pitelivät hänen vatsaansa kurissa. Ne sattuivat käsittämättömällä tavalla, eivätkä voineet olla hyväksi lapsellekaan, mutta kukaan ei saanut tietää. Tämä oli hänen salaisuutensa, ainakin vielä. Hän ei ollut varma, milloin raskaus oli alkanut, mutta sen piilotteleminen oli ollut yhtä helvettiä. Aamulla aikaisin hän oli joutunut kiristämään ympärilleen kangasnauhoja sekä vöitä, ja mekot joita hän käytti, olivat varastettu hänen äitinsä jäämistöstä. Ne olivat aivan liian suuria, mutta peittivät sen pienen pullotuksen, joka vatsassa oli vielä sitomisen jälkeen. Tämä kaikki lisäsi hänen katkeruuttaan Samuelia kohtaan, saati sitten kivut. Ne polttivat vatsaa kuin kekäleet, kuin kiehuvaa rasvaa olisi kaadettu hänen kohtuunsa.
Sophia huusi tuskissansa. Hän aukaisi viimeisen vyön, lopulta oli helppoa hengittää.
Lapsi oli päättänyt tulla maailmaan, haluttiin sitä tai ei. Se taisteli olemassaolostaan.
”Etkö olisi voinut odottaa vähän pidempään, ei täällä ole sinulle mitään nähtävää”
Sophia tarrasi lakanoihinsa ja huusi kovaan ääneen, kun supistukset alkoivat uudelleen. Kauhistunut palvelustyttö oli lähtenyt hakemaan kätilöä muutama minuutti aikaisemmin, ja pian heidän askeleensa kaikuivat miltei tyhjillä käytävillä. Kaikki olivat onneksi kuulemassa kuningasta.
Tuskansa keskellä Sophiaa lohdutti yksi ajatus.
Samuel oli siellä myös.
Oli vielä pimeää kun Derathuksen joukot saavuttivat niityn reunan. Se oli oleva ensimmäinen ja samalla myös viimeinen levähdyspaikka ennen laaksoa. Siellä tulisi monelle olemaan vielä yksi majatalo, se viimeinen. Siellä kuolleet katselisivat mullan seasta aikaisempien elonkumppaniensa mielipuolisuutta ja nauraisivat. Kuolemassa ihminen viimein ymmärsi, miten turhaa kaikki oli. Ihminen ymmärsi, mitä sana kunnia tarkoitti. Se ei tarkoittanut mitään.
Samuel katseli saamaansa kaksiteräistä miekkaa, ja huitoi sillä ilmaa. Muutama horsma katkesi raudan tieltä, ja jätti terän läpikuultavan vihreän nesteen peittoon. Jaarli pyyhkäisi miekkaansa ja työsi sen sitten huotraansa. Taisteluvarustus painoi kuin synti, ja rengaspaita sai hikoilemaan. Tuntui kuin olisi ollut häkissä. Jaarlin ahtaanpaikan kammoon yhdistettynä se ei ollut kovin hyvä asia. Toiset sotilaat kantoivat nuolia tai muita tarvikkeita isoihin tarvikekasoihin, sillä kukaan ei jaksanut huolehtia niistä tauon aikana. Pian ne taas noukittaisiin ja jatkettaisiin matkaa kohti kuolemaa.
Tarkoitus oli valmistautua itse taisteluun jo muutaman tunnin päästä. Samuel oli kuullut muutaman vanhemman sotilaan juttelun marssin aikana, ja he olivat pohtineet, mikä helvetillinen voima saattoi ajaa kuninkaan tällaiseen mielipuolisuuteen. Joukot kerkiäisivät väsyä, ennekuin laakso edes näkyisi, ja vain hullu syöksyisi suoraan taisteluun ilman tulitukea jousimiehiltä. Oliko kunnianhimo sokaissut hänen taktisen älynsä täysin? Ja mitä tekivät sotaherrat? Eivät niin mitään.
Samuel rukoili ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen. Hän ei ollut järin uskonnollinen ihminen, mutta nyt kun kuolema koputteli olkapäälle, löysi taas sisäisen oman vakaumuksensa. Hän silti epäili, saattoiko jumalan käsi häntä rottien hampailta pelastaa. Samuel huomasi hikoilevansa entistä enemmän, ja häkki tuntui sulkeutuvan ympäriltä.
Yleensä jokaisella miehellä oli saappaassaan tikari siltä varalta, että jäisivät vangiksi viholliselle. Se oli yleinen perinne, jota oli kunnioitettu jo satoja vuosia. Kuningas oli käskenyt jättää sen pois, koska se kuvastaisi uskoa asiastamme, siitä, että yksikään rotta ei saisi jäädä henkiin, eli niitä ei jäisi tarpeeksi vankien ottamiseen. Tämä oli aiheuttanut yleistä nyrpeyttä, mutta tämänkin Derathus nieli.
Samuel rukoili miltei kaksi tuntia, mutta yksikään ontuva sana jonka hän sopersi, ei saanut häntä varmistumaan asiastaan. Lopulta lähtökäsky kajahti ilmoille, ja hän nousi jaloillensa, jotka tuntuivat huterilta pitkän istumisen jälkeen. Miekka tuntui painavammalta kuin ikinä, ja Samuel tunsi kävelevänsä kohti viimeistä tuomiotaan. Kaikki Sophian, ja hänen epätoivoisen rakkautensa vuoksi.
Sanitio asteli kuninkaan vierellä ja kirosi tämän hevosen tahtia. Iso eläin otti liian pitkiä askeleita hänen ikäisensä kunnolle. Lisäksi aamukasteesta märkä ruoho kasteli jalat, ja sen jälkeen armollisesti vielä jäädytti ne. Sää oli tavattoman kylmä vuorokaudenaikaan nähden. Maanviljelijät olivat varmasti pulassa hallan kanssa, mutta täällä heidän kuninkaansa ratsasti täysin merkityksettömään sotaan. Sanitiota tuo ajatus nauratti, kaikessa ironisuudessaan.
Hän katseli jälleen kerran kiveä, johon oli kiintynyt tämän puolen vuoden aikana, ja päätti että tämän näytöksen loppu oli käsillä. Hän oli jopa kaivertanut kiveen nimikirjaimensa, ja täten sen sileätä pintaa koristi karkeasti muotoiltu S kirjain. Sanitio siveli kiven pintaa vielä kerran, ennen kuin heittäisi sen pois. Se laskisi esiripun ja aloittaisi uuden ajan. Sopivan dramaattista, mutta ei liian.
Hän heitti kiven korkealle ilmaan, ja katseli miten se putosi kauas edessäpäin siintävän mäen taakse. Yksikään sotilaista ei tiennyt, että se kivi, jonka joku ikikurinen varusmies juuri heitti kaukaisuuteen, oli aloittanut koko tämän taistelun. He eivät milloinkaan saaneet tietää, että olivat kuolleet yhden vaivaisen murikan vuoksi. Niinpä tämänkin taistelun merkitys jäi historian siipien havinan peittoon, ja se hyväksyttiin hiljaa, niin kuin kaikki muutkin sodat. Lopulta jäljelle jää vain taistelukentän multa, joka verenhimoisena odottaa seuraavaa kahakkaa saadakseen maistaa ihmisen elämännestettä.
Siinä oli jälleen yksi syy kastaa terästä toisen lihaan.
Rottia oli laumoittain. Niitä juoksi ulos vuoren onkaloista, ja koko laakso suorastaan kuhisi niitä. Kuningas oli ainoa joka katseli täysin tyyni ilme kasvoillansa. Samuel oli laitettu eturiviin, ja hänen polvensa tuntuivat pettävän.
"Tuonneko pitäisi mennä?"
Yli kaksisataa vuotta sitten käydyn taistelun jäljet näkyivät vieläkin, sillä laaksossa kasvoi hädin tuskin yhtään puuta. Ne, mitkä olivat ihmisten jälkeen jääneet jäljelle, olivat päätyneet rottien polttopuiksi tai aseiden varsiin.
Vuoret varjostivat laaksoa molemmilta puolin. Niiden rinteissä näkyi mustia täpliä, joissa rotat tiedettävästi asuivat. Kauempana näkyi joki, joka kiemurteli vuoren sisälle. Maisema oli oikeastaan kaunis, paitsi että Samuel oli varma että tuuli kuiskaili heille ylimielisesti.
”Menkää kuolemaan ihmisten lapset. Antakaa äiti maan taas maistaa teidän tuskaanne. Antakaa minun kuljettaa mädän lihanne tuoksua ympäri valtakuntaa.”
Aurinko porotti täydeltä taivaalta ja sai kypärän tuntumaan polttavan kuumalta. Samuel tunsi miten paniikki hiljalleen otti hänessä vallan. Miehet valmistautuivat syöksymään rinnettä alas, kukin tavallaan. Yksi sopersi rukousta, toinen koetteli miekkansa kahvaa. Hiljaisuuden rikkoi hyökkäyskäskyn sijasta huuto:
”Alas kuningas!”
Samuel kääntyi katsomaan äänen alkuperää. Näky salpasi hengityksen. Kuningasta revittiin alas satulastaan. Asialla olivat hänen omat luotetuimmat miehensä, sotaherrat. Vaikka leveähartiainen mies kuinka pyristeli vastaan, olivat kuuden miehen voimat liikaa. Kuningas vedettiin alas satulasta ja sidottiin. Varusmiehet katselivat ihmeissään, eikä yksikään tehnyt elettäkään auttaakseen ahdinkoon joutunutta johtajaansa.
Yksi sotaherroista nousi hänen hevosensa selkään ja julisti kovalla äänellä Derathuksen sotilaille.
”Veljet ja ystävät! Derathuksen miehet! Lopetetaan tämä mielettömyys ja palataan koteihimme, vaimojemme ja lastemme luokse! Oli johtajamme sitten sairas tai vainoharhainen, haluan kysyä teiltä, että kuinka moni haluaa ratsastaa alas tämän kukkulan rinnettä, ja varmaan kuolemaan? Kuinka moni teistä on todella joutunut hankaluuksiin näiden petojen kanssa? Ystävät, minä en näe syytä uhrata monen hyvän sotilaan henkeä tehtävään, jossa ei ole mitään mieltä”
Yksikään ei vastannut myöntävästi. Isänmaallisuus punnittiin tämän kysymyksen edessä:
elämä vai kuolema? Kuollako ilman syytä rottien kynsissä, vai turvallisesti perheen ympäröimänä?
Jokainen mies päätyi lopulta samaan ratkaisuun, ja asia hyväksyttiin hiljaa. Ihmisliha oli heikko, ja pelko taas mahtava ase. Se oli sotaherroista suurin.
Samuel ei ollut varma miten suhtautua asiaan. ”Ihminen on petollinen” kuittasi turhan moraalisen pohdinnan. Hän vilkaisi alhaalla odottavaan vihollisjoukkoon, ja tajusi ettei hänen tarvitsisikaan kuolla. Hän näkisi lapsensa. Hän tapaisi Sophian ja sopisi tämän kanssa kaiken! Se ajatus sai veren taas kiertämään hänen jaloissaan. Aurinko ei enää tuntunut niin kovin kuumalta. Oikeastaan se lämmitti mukavasti.
Samuel miltei tanssi kun joukot kääntyivät takaisinpäin. Hän oli myös kuulevinaan rottien riemunkiljahdukset kun ne näkivät heidän lähtevän. Kuningasta raahattiin perässä, eikä kukaan välittänyt hänen huudostaan. He olivat matkalla kotiin.
Sanitio ratsasti kuin nuoli, alas, Mortemanin laaksoon. Hän ohitti katkenneita puunrunkoja ja väijyksissä olleita rottia. Ne eivät häntä huomanneet. Suunnitelmat olivat muuttuneet varsin radikaalisti, ja nyt tarvittiin nopeita ratkaisuja. Kukaan ei tulisi kaipaamaan sitä miestä, jonka hevonen karkasi yhtäkkiä. Kukaan ei kaipaisi hullua, joka säntäsi metsään kesken perääntymisen. Hänen hevosensa sai nyt olla osana koko monimutkaista kohtalon kudelmaa. Se saisi kuljettaa hänet päämääräänsä.
Sanitio tiesi ettei aikaa ollut paljon, ja se vähäkin hupeni koko ajan. Niinpä hän piiskasi hevosta yhä nopeampaan laukkaan. Viimein hän näki edessänsä sen mitä oli tullut hakemaan. Rottien mustat rivistöt jatkuivat koko laakson läpi. Sanitio hymyili.
Vielä oli toivoa.
Samuel kuuli aluksi vain vaimeita huutoja rivistönsä loppupäästä, mutta havahtui täydellisesti kun tajusi aseiden kilahtelun. Ensimmäiset kuolinkarjahdukset kaikuivat ilmoilla kun Samuel kääntyi katsomaan taaksensa. Rottien ensimmäinen aalto pyyhkäisi parhaillaan joukkojen ylitse. Se oli juossut heidät kiinni. Samuel ei voinut ymmärtää.
”Mehän lähdimme!” Hän karjaisi itku kurkussa.
Kylmä viha täytti Samuelin. Hän ei tulisikaan koskaan näkemään lastansa. Eikä Sophiaa.
Hän ei myöskään nähnyt Sanitiota, joka ratsasti taistelun keskellä ja nauroi mielipuolisesti. Hulluus tartutti naurunsa jokaiseen ihmiseen ja rottaan, ja sai nämä syöksymään toistensa kimppuun silmät valkeina verenhimosta. Mutta sitä kukaan ei todella kuullut, sillä sota ja hulluus olivat yhtä. Silloin Sanitio eli.
"Kohtaloa ei voi muuttaa, vaikka kovasti yrititte. Nyt on teidän aikanne kuolla, arvon sotaherrat"
Samuel otti tukevan otteen miekastaan, ja veti sen kömpelösti ulos huotrastaan. Noin kymmenen metrin päässä hänestä taistelu pauhasi jo kiihkeimmillään, ja miehiä kaatui jatkuvasti, ja heistä jokainen vei ainakin yhden rotan mukanaan. Silmä silmästä.
Hän mietti vain hetken päätöstään, ja säntäsi sitten kovempaan juoksuun kuin kertaakaan elämänsä aikana. Varusteet hidastivat tahtia, mutta se oli sivuseikka. Samuel oli päättänyt nähdä rakkaansa vielä kerran.
Hän juoksi kuin hullu eikä piitannut mistään ympärillä tapahtuvasta. Joitakin muita miehiä yritti pakoon hänen muassaan. Meteli oli täydellinen. Teräs kolahti toista vasten ja ääni satutti korvia. Veren kirpeä tuoksu peitti taistelukentän ja sai voimaan huonosti. Moni mies murtui tovereidensa tuskanhuudoista ja jäi odottamaan kuolemaa. He itkivät ja huusivat jumalaa avukseen, aina niin kauan kunnes joku rotista tuli ja leikkasi heidän kurkkunsa auki. Toiset taas juoksivat taisteluun tappamisen eläimellinen huuma silmissään. He janosivat hurmetta ja raivasivat kaiken tieltään, tai sitten jäivät makaamaan tikari sydämessään muiden tallottavaksi. Sota oli arpaonnea, ja kellä sitä ei ollut, väistyi parempionnisten tieltä vaikka olisi ollut suurikin sankari.
Samuel ei tajunnut enää mitään, niin voimakkaasti vapauden hurmio hänet otti valtaansa. Hän juoksi ja töni miehiä edestänsä. Hän juoksi kohti sivustaa, jossa ei epäonnekseen tiennyt rottien jo olevan. Äkkiä taistelun äänet kaikuivat huumaavan kovina, ja hän tajusi olevansa mittelön sydämessä. Sotilaita kaatui maahan jatkuvasti, huudot peittivät ilman yhtä tehokkaasti kuin veri maan.
Samuel purskahti turhautumisen kyyneliin ja alkoi heiluttaa miekkaansa ympäri hillittömän raivonsa voimalla. Se sivalsi sinne tänne, päämäärättömästi.
”Ei enää Sophiaa”
Miekka iskeytyi johonkin kovaan, ja jäi siihen kiinni. Samuel putosi polvilleen, ja hetken itseänsä koottuaan nosti katseensa. Maassa makasi rotta, ja sen edessä kuollut Derathuksen sotamies. Samuel tajusi miekkansa osuneen tämän niskaan.
Hänen kellertävät silmänsä löysivät rotan mustat ja syvät silmät, ja ne tuijottivat häntä. Hetkeksi taistelu heidän ympärillään vaimeni, ja he olivat siinä kahdestaan, eläin ja ihminen. Samuel odotti rotan ratkaisevaa iskua, mutta sitä ei koskaan tullut. He vain istuivat siinä ruumiskasojen kohotessa ympärillä. Silloin ymmärsivät viimein mitä sota pohjimmiltaan oli, eivätkä päättäneet antaa maailmalle sitä tyydytystä, että olisivat heittäytyneet siihen mukaan, vuodattaneet toistensa verta. Heitä se ei saanut.
Samuel katseli eläimen silmiin, ja se aika tuntui pysähtyvän. Niissä silmissä oli pilkahdus jotakin inhimillistä.
Samuel ei ehtinyt tajuta huutoa selkänsä takaa. Hädin tuskin edes tunsi mitään. Rotta livahti nopeasti pakoon, ja ainoa kaunis hetki tuon maanpäällisen helvetin keskellä oli päättynyt. Samuel löysi itsensä makaamasta veristen ruumiiden keskeltä. Hän muisti nyt huudon ennen iskua.
”Petturi”
Jokin lämmin virtasi nyt hänen selkäänsä pitkin housuihin ja niskaan, eikä se tuntunut pahalta ollenkaan. Se lämmitti oikein mukavasti.
Taistelu kuulosti jotenkin etäältä ja kaukaiselta, se ei enää koskettanut häntä. Hän oli nyt yksi niistä, jotka tarkkailivat mullan alta. Maailma näytti sieltä niin erilaiselta.
Samuel huomasi jotakin aivan kasvojensa vieressä. Se oli pyöreä kivi, osittain jo hurmeen peitossa. Joku oli kaivertanut siihen suuren S-kirjaimen. Jaarli katseli kiveä, ja hypisteli sitä jo kangistuvilla sormillaan.
”Tämä kivi aloittaan kaiken alusta.” Elämäni näytelmä on nyt lopussa, mutta kuka tietää milloin toinen näytös pidetään” hän kuiskasi ja hymyili tuskansa seasta.
Samuelia rauhoitti ajatus uudesta alusta. Kivi symbolisoi sitä oikein hyvin. Ja siinä he makasivat, mies ja kivi, jonka vuoksi oli kuollut. Silmät olivat jo valkoiset, eikä veri enää virrannut.
Armollista oli, ettei hän kuolemansa hetkellä muistanut Sophiaa.
Sophia kantoi pienokaista sylissänsä ja vilkuili ympärilleen.
”Ei ketään missään. ”
Lapsi nukkui sievästi hänen käsivarsillaan. Se oli niin pieni ja suloinen. Niin viaton.
Hän avasi oven joka johti käymälöihin. Ei sielläkään ketään. Linnan uloimman pihan muurilta huolehdittiin puolustuksesta, ja tänään siellä ei ollut yhtäkään sotilasta tai muuraria.
Kaikki miehet olivat lähteneet taisteluun, ellei pientä joukkoa jo vanhoja varusmiehiä laskettu. Vessa oli kuitenkin autio. Tuskinpa ne raajarikot jaksoivat edes tänne kiivetä.
Sophia istuutui huoneen nurkkaan, ja silitti hellästi lapsensa hiuksia.
”Mitä sinä oikein luulit elämältä saavasi? Miksi sinulla oli tänne niin kiire? Tiedätkö, sinä tulit liian aikaisin.”
Lapsi mumisi vastaukseksi.
Käymälä oli karu ja haisi virtsalta. Se oli samanlainen kuin kaikki muutkin muureilla sijaitsevat, eli jätökset putosivat suoraan vallihautaan. Keväisin sen vesi haisi aivan hirveälle.
Vaikka prinsessa kuinka katseli lastansa, hän ei kyennyt näkemään mitään muuta kuin Samuelin kasvot.
Samanväriset silmät. Niissä ei vain ollut Samuelin silmien keltaista sävyä. Mutta tuo suu, ja nenä. ne olivat suoraan isältä perityt.
Ehkä hänelläkin oli ollut tällaiset nuoruutensa päivinä.
Sophia nousi seisomaan ja varoi pudottamasta lastansa. Hän käveli hitaasti puukannella peitetyn reiän luokse, ja avasi luukun. Aukosta näkyi vain tummaa vettä, joka lainehti hiljaa tuulen mukana. Sophia katseli sitä ja mietti, miltä tuntuisi sukeltaa noihin kylmiin laineisiin.
Lämmin käärö hänen sylissään alkoi tuntua yhä enemmän Samuelilta. Se jopa tuoksui häneltä.
”Mikset voi jättää minua rauhaan?”
Synnytyksen jälkeen Sophia ollut tuntenut mitään. Viha Samuelia kohtaan oli kadonnut. Hän vain halusi aloittaa uuden elämän ja unohtaa sen miehen. Sophia painoi lapsensa otsalle suudelman, ja pelkäsi herättävänsä pikkuisen. Hän tajusi ettei lapsella ollut nimeä. Hän ei ollut kertaakaan edes ajatellut sitä.
”Ilman muistikuvia on helpompi unohtaa”
Sophia nosti vauvan luukun yläpuolelle, katsoi sitä hetken aikaa, ja antoi otteensa löystyä.
”Hyvästi Samuel”
Mutta kuten sanotaan, rakkaus on ikuista.
Sophia muisti aina lapsen hätääntyneen huudon ennen molskahdusta. Se kaikui hänen päässään elämän jokaisena sekuntina. Ei ollut sellaista hetkeä, etteikö se olisi häntä vainonnut. Samuel ei koskaan jättänyt Sophiaa.
Sanitio ratsasti taistelun keskellä ja lauloi. Pitkästä aikaa hän tunsi veren virtaavan suonissaan, oli kuin hän olisi herännyt kahdensadan vuoden unesta. Hänen silmänsä näkivät nyt oikein terävästi, ja käsivarret tuntuivat vahvoilta kuin karhun raajat. Tältä elämän kuului tuntua.
Hulluus lauloi niin kovaa kuin pystyi, ja nautti nuorekkaasta äänestään. Hän koetteli välillä poskiansa, ja huomasi että rypyt olivat kadonneet.
"Minä elän jälleen"
Hän katseli miten sotajoukot teurastivat toisiansa. Ne huusivat ja iskivät aina vain uudestaan ja uudestaan yhteen. Taistelu oli kestänyt jo toista tuntia, mutta edelleen ruumiskasat kasvoivat. Sanitio ratsasti eteenpäin, ja lauloi niin kuolleille kuin elävillekin. Sääli, että kummatkaan eivät sitä kuulleet.
Hän ratsasti taistelun päästä päähän, ja löysi sen ytimen. Se oli vihan ja raivon sykli, jossa ei verta tai sääliä pantattu. Sanitiota nauratti, kun hän näki kuninkaan makaavan edelleen sidottuna maassa, joukko rottia ympärillänsä. Ne repivät mieheltä silmiä päästä.
"Oikeus on tapahtunut."
Rottia kirjaimellisesti lensi ympäriinsä, ja miehet talloutuivat jalkoihin tai kaatuivat keihään lävistäminä.
Jos tuskaa olisi voinut kerätä, niin sitä olisi saanut mukaansa säkkikaupalla. Niinpä Sanitio ei ollut yllättynyt kun näki hänet siellä, kaiken kaaoksen ja tuhon keskellä.
Suuri musta varjo leijui sotivien yläpuolella ja sen keskikohdassa, siellä missä ennen oli ollut vain pimeyttä, näkyivät nyt kasvot. Nuoren miehen kauniit kasvot.
Sanitio lopetti laulunsa ja katseli varjoa. Tämän vuoksi hän oli täällä.
Varjosta levisi ympäriinsä mustia säikeitä, jotka koskettivat taistelijoita joka puolella tannerta. Kaikki joihin nuo säikeet osuivat, lakosivat kuolleena maahan, joko ihmisen miekasta tai rotan keihäästä.
Sanitio katseli kaunista näkyä. Nuoren miehen kasvot saivat yhä komeammat piirteet. Hulluus tiesi tuon tunteen, hän tiesi miltä tuntui kun elämä täytti sielun ja sydämen.
Silloin varjo huomasi hänet, ja nuoren miehen kasvot kääntyivät hymyyn. Kuolema alkoi hiljalleen leijua Sanitiota kohti. Sen säikeet levisivät taistelunkentän ympärille kuin pienet mustat lonkerot, ja saivat kuolleiden keot kasvamaan entisestään. Sanition mieleen tuli jonkinlainen sadistinen nukke-esitys, jossa hän ja ystävänsä liikuttelivat naruja. Pian hän ymmärsi, että niinhän se juuri oli. Varsinainen farssi.
Kuolema pysähtyi muutaman jalan päähän hänestä, ja leijui ilmassa majesteetillisen näköisenä. Sen nuorekkaat ja komeat kasvot hymyilivät Sanitiolle leveästi.
"Kiitos, ystävä" se sanoi laulavalla äänellään.
"Me vannoimme valat. Minä täytin oman osani, joten sinun ei pidä minua kiittävän"
Kuolema katseli Hulluutta ja naureskeli. Taistelu ympärillä kiihtyi kiihtymistään, mutta kumpikaan heistä ei huomannut sitä.
"Kerro minulle yksi asia, ystävä" Sanitio sanoi, ja kuolema jäi odottamaan kysyvä ilme kasvoillaan.
"Miksi sinä tarvitset minun apuani?"
Varjon mies käänsi katseensa taivaalle ja näytti pohtivalta.
"Tiedätkö, Sanitio, minkä vuoksi yö seuraa päivää? Tiedätkö mistä johtuu, että sateen jälkeen paistaa aurinko? Minä voin kertoa sinulle vastauksen siihenkin. Koska luonto, on sen niin tarkoittanut."
Sanitio ei ymmärtänyt, mutta Kuolema jatkoi lausettaan, ennekuin hän ehti kysyä mitään.
"Se on luonnonlaki. Ei vain yksinkertaisesti ole sotaa ilman hulluutta. Ja ilman kuolemaa ei ole sotaa.
Minä tarvitsen näitä ihmisiä, tätä verta ja kipua. Sillä sodassa ystäväni, me elämme."
Ja silloin Sanitio tajusi mitä Kuolema tarkoitti. He katselivat toisiansa niin kuin ystävät katselevat ja jälleen he hymyilivät, tai oikeastaan nauroivat.
Alkoi olla keskipäivä, ja aurinko oli pian korkeimmillaan. Tällä kertaa se näytti kaikelle maailmalle, miten ihminen piti omastaan huolta. Se antoi jokaisen nähdä miten veljet tappoivat toisiansa, miten luontokappaleiden veri ravitsi maata. Illan mittaan, kun kumpikaan osapuoli ei enää jaksanut, ja taistelu taukosi, näytti se kuolleiden meren. Siinä he olivat, sulassa sovussa keskenänsä, eikä kumpikaan enää vihannut toista. He vain makasivat hiljaa toinen toistensa vierellä tai päällä, ja kun oikein tarkkaan kuunteli, saattoi kuulla heidän nauravan. He nauroivat yhdessä sille hulluudelle joka heidät ajoi siihen jamaan. He nauroivat niille, jotka vielä taistelivat. Heidän elämänsä esirippu alkoi laskeutua, ja se peitti ystävykset taaksensa. He aloittivat yhdessä matkan kohti tuntematonta.
Ehkä siinä olikin kuoleman kauneus.
-Dimensus-
)
