Sitten muistan minulle tapahtuneen jotain aivan ihmeellistä. He olivat tulleet luokseni auttavaisina. He olivat surmanneet piinaajani kylmästi, hänelle suodusta elämästä lainkaan välittämättä. Ja lopuksi he olivat tulleet luokseni, vieneet minut mukaansa muurille, mustalle seinämälle, joka erottaa kuoleman elämästä. Muistan nähneeni kammottavuuksia, verta, kuolemaa. Muistan tunteneeni valtavaa tuskaa ja hämmennystä. Ja lopuksi muistan selvästi tunteneeni niiden kahden, julman hampaan tuskallisenhyväilevän kosketuksen kaulallani. Näin he auttoivat minut tuon yönmustan, läpäisemättömän muurin ylitse, huijasivat kuolemaa ja tekivät siitä minun elämääni.
********
Silmäni rävähtivät salamaniskun lailla auki valtaisan säikähdyksen ja hämmennyksen tunkeutuessa mieleeni. Yritin epätoivoisesti vetää henkeä keuhkoihini ja reuhdoin ahdistuneen kauhun vallassa heikkoa ruumistani puolelta toiselle alustan terävien särmien repiessä ihoani vertani ahnaasti maistellen. Sitten tuntui, kuin tuo luotettavanluja kallio olisi yhtäkkiä kadonnut altani. Tunsin ilman viilettävän nopeasti kasvojeni editse, kituneen vartaloni iskeytyvän kivuliaasti kovaan, jääkylmään maahan ja olkapääni niksahtavan inhottavan rusahduksen saattelemana sijoiltaan. Hiljaa mielessäni kuulin korvia repivän metallisen riipaisun, kuin taitavasti veistettyä, kuolemantuskissaan vääntelehtivää kissanpentua esittävää patsasta olisi vedetty pitkin lattiaa.
”Olet siis herännyt lapseni. Mikä on vointisi Cristalon?”, pehmeä ääni havahdutti minut tajuihini. Puhuja oli selvästikin nainen, kenties kaunis sellainen, sillä noin jumalallisesta äänestä ei voinut erehtyä. Oviaukosta tulviva liekin hehku satutti silmiäni, pienikin häive valoa tuntui nyt veitsenterältä. Pinnistin kaiken voimani ja tempaisin runnellun kehoni ympäri. Ja siellä hän seisoi. Se oli hän! Valtava hämmennyksen aalto kohisi mielessäni hukuttavan varmana.
”M-Mitä on tapahtunut? Kuka sinä olet?”, saatoin vain änkyttää. Ja vaikka tämä epätietoisuuden täyttämä hetki olikin kammottava, myöhemmin huomasin ettei minua pelottanut lainkaan.
”Etkö muka muista Cristalon. Etkö todellakaan muista mitään kaiken sen jälkeen?”, kaunis jumalatar puhui tasaisella, kuiskaavanpehmeällä äänellä, jossa oli kenties hänen tahtomattakaan viekoitteleva sävy.
”Miten tunnet minut? Sinä et tunne minua!”, kiljaisin avuttomana, mutta nähdessäni hänen kuolemanvakavan ihmeensä rauhoituin välittömästi. ”Luulen muistavani jotain… Pimeän paikan, jossa ei ollut mitään, kunnes kuulin laulua. Sitten ympärilläni olikin vain pelkkää kuolemaa ja surua, liekkejä ja verta. Ja silloin sinä tulit luokseni.”
Vaaleaihoisen naisen täyteläiset, tummanpunaiset huulet vääntyivät tyytyväiseen, tasaiseen ja melkein lempeään hymyyn ja hän otti askeleen minua kohti. Miksi en kuullut hänen askeliaan, en noiden mustien nahkasaappaiden kopinaa, jonka olisi pitänyt tällä hetkellä lähes hajottaa säryntäytteisen pääni ärsyttävällä äänellään? Ja silti minusta tuntui, kuin jokin tuntematon olisi avannut salamantavoin minulle sylinsä ja paljastanut pehmeän povensa, sillä katsoin häntä nyt eri tavalla. En vain nähnyt tuskastuttavan kauniita kasvoja ja sileää, marmorinkaltaista, vaaleaa ihoa. Sen sijaan näin heikon sykkeen, kuin salatun tunteen, jonka tiesin olevan huomattavasti voimakkaampi oikein valjastettuna ja näytettynä. Ja siltikään en osannut kunnioittaa sitä.
”Muistat asioita Cristalon, muistat tuskan, muistat minut.”, nainen sanoi sointuvasti. ”Mutta siltikään sinä raukka et ollenkaan tiedä mitä sinulle on tapahtunut.” Minusta tuntui, kuin tuo julma kaunotar nautti siitä, että pystyi sanomaan lauseensa kuitenkin jättäen sen olennaisen pois huuliltaan aiheuttaen mieleeni soisen, ahdistavan tyhjiön. Näin hän jätti ilmoille inhottavan hiljaisuuden. Hän vain seisoi siinä ylimielisenä, kuin kerjäten kohoavaa raivoani päälleen. Hän selvästi nautti tästä. Hän nautti tästä aivan liikaa ja en kestänyt enempää, minun oli aivan pakko huutaa, päästää sydämeni toiveet valloilleen.
”Mikä minä olen? Sinä piru tiedät mikä minusta on tullut, mutta et kerro!”, huusin avuttomana kohti naisen sileitä kasvoja, joille noussut sadistisenkiihottunut hymynhäive vain kohosi. ”Sinä tiedät mikä on tämä ahdistava tunne joka puolella kehoani, joka kuin syö minua tasaisilla, repivillä riuhtaisuillaan. Kerro minulle!” Nainen vaihtoi hitaasti asentoaan ja jokaisessa liikkeessä oli tahdosta riippumatonta viekoittelevuutta, joka sai esille hänen peittelemättömän röyhkeytensä. Hän hymyili ja nuolaisi kiiltävänmustia huuliaan hellästi.
”Rauhoitu poikakulta, tiedän aivan hyvin miltä se tuntuu aluksi.”, nainen lepersi ivallisesti. ”Ensin tulee kamala ahdistuksen aalto, joka tuo mukanaan inhottavan kivun. Kivusta sinä huudat, muttet tiedä miksi. Silloin huomaat nälän ruumiissasi, joka saa kuoleman tuntumaan vain pieneltä matkalta rakkaasi luokse ja kauhistut miten ruumiisi vääntyy ja muokkautuu sellaiseksi, mikä auttaa sinua saamaan haluamasi.” Tuijotin häntä nyt aivan hiljaa hämmästyksen sekaisen kunnioituksen vallassa.
”Ja sitten?”, minä sopersin hiljaa, kuin transsissa. ”Mitä sitten tapahtuu?” Ja silloin hän purskahti aivan liian monitahoiseen nauruun, jossa ilo, iva, rakkaus, kiihtymys yhdistyivät oudosti kauniiksi, heläjäväksi liplatukseksi.
”Sitten sinä tapat, Cristalon. Sitten sinä tapat”, hän vastasi koleasti kuin se olisi ollut aivan päivänselvä asia. Ovi sulkeutui korvia repivän hitaasti valkean, siron käden kosketuksesta. Kylmät seinät sulkivat minut taas sisäänsä.
********
Pimeys tuntui lohdulliselta. Se jotenkin auttoi minua puimaan näitä ihmeellisiä tapahtumia, sitoutui täysin minuun kuitenkin jättäen vastaukset minulle itselleni. Sille saattoi huutaa ja se vastasi, sille saattoi kirota ja se ymmärsi. Oli aivan sysipimeää, en nähnyt mitään, mutta tunsin. Tavallaan näin huoneen nyt toisessa, oikeassa valossa. Tunsin monta pientä elämänkipinää ympärilläni, kuin tutkaillen. Tunsin huoneen muodon, vanhan kiviaineen ja lahoavan jakkaran nurkassa, yhdessä sen kolmesta jalasta liikuskeli jokin hyönteinen, sillä oli nälkä.
Nuo huudot pääni sisällä eivät olleet kadonneet jumalattaren puhutellessa minua, ne olivat vain piiloutuneet. Mutta nyt ne taas aloittivat liekehtivän kuorolaulunsa silmieni takana. Rintani sykähteli hiljalleen ja tunsin kuristavan tunteen kaulallani, se oli kuin hengitystieni olisivat tukkeutuneet, mutta eivät vaivuttaneet kauhistuttavasti tajuttomuuteen. Ja samalla kivun lisääntyessä vahvistui vihani, joka ravitsi itseään yhä vapaammin ruumiini alkaessa murtua ja heikentyä. Nainen ei ollut vastannut kysymykseeni! Mitä minulle tapahtuu? Jokin muutti vartaloani ja pystyin kuvittelemaan itseni vain tuijottamassa pimeyteen lasittunein silmin ja suu jähmettyneenä irvokkaaseen asentoon.
Haukoin henkeäni, mutten loppujenlopuksi tiennyt minkä takia, sillä mitä hyötyä siitä olisi? Nyt jo odottavana katsoin pimeyttä ympärillä, joka sai huoneen näyttämään luonnottoman valtavalta paikalta, joka jatkui pitkälle eteeni. Ja vaikka tiesin varmasti seinän olevan vain muutaman metrin päässä edessäni, se mielikuva rikkoutui mielessäni nähdessäni äkkiä valoa jostain kaukaa.
Enää mikään ei voinut olla mahdotonta! Näin miten liekit nuolivat ahnaasti pientä kissanpentua, jonka karva oli palanut ja iho käpristyi tulessa. Se raahautui urheasti eteenpäin kohti minua ja näytti kuin se ojentaisi pientä, veren peittämää tassuaan. Se vilkutti ja päästi säälittävän inahduksen toisen silmän kieppuessa kuopassaan liekkispiraalina. Silloin jokin tempaisi minut liikkeelle ja huomasin juoksevani vinhasti kohti tuota avutonta olentoa ja sen suuria, kutsuvia silmiä, joiden pinnalla näkyi koko maailman kamaluus.
Nopeasti kaappasin liekehtivän eläimen syliini ja painoin pääni sen verestä niljaiseen niskaan. Ja kissanpentu maukui hiljaa käsivarsillani. Jokin veti minut tätä kamalaa kohtaloa elävää sielua kohti ja puristin sitä kiihkeästi itseäni vasten, kuin haluten pitää sitä luonasi ikuisesti. Puristin ja puristin, en ajatellut muuta, elin vain tässä hetkessä. En edes kuullut pienten luiden murskaantuvan syleilyssäni, en edes tuntenut liekkien tarttuvat minuun, kieltäydyin tuntemasta mitään.
Siten sylissäni olikin pelkkää kuolemaa. Huusin tuskasta vasta, kun niljainen kissa lipesi otteestani ja mätkähti rajusti maahan eteeni. Sen ruumis nytkähti itsestään surullisesti, sen irvokkaaseen asentoon vääntynyt tassu vavahti. Ja nyt sen liekit nuolivat minua.
Ulkoa päin saattoi näyttää että kiljuin tuskasta ja heittelehdin sokeasti päin tämän ihmeellisen maailman pimeitä seinämiä, mutta sisältäpäin olin rauhallinen ja tuijotin koko ajan tuonne samaiseen käytävään, jonka viimeisestä kaarteesta näytti tulevan valtava soihtukulkue, kuin vainajan muistoksi tai häätääkseen kuulumattoman pois. Nyt näkeminen vaikeutui ruumiini alkaessa nytkähdellä lihani palaessa vapaasti, mutta juuri heittäytyessäni polvilleni näin vilahduksen kauheasta laumasta palavia eläimiä, joiden kärventyneet vartalot pakottautuivat ottamaan vastaan kokonaisen helvetinroihun syleilyn. Pienet jalat pakottautuivat ottamaan kivuliaita juoksuaskelia.
Ja niin ne juoksivat, ryntäsivät tutisevaa ruumistani kohti, kuin palava kieli valmiina nuolaisemaan. Ne juoksivat ja juoksivat, kukaan ei kaatunut ja pysähtynyt. Sitten ne olivat aivan edessäni ja ponnistivat repeytyneillä lihaksillaan ylleni. Niitä oli joka paikassa ja jotenkin niillä riitti himoa, nälkää elää vielä. Ne iskivät terävät, hehkuvat kissankyntensä lihaani, tanssivat kasvoillani ja rankaisivat minua. Miksi? Mutta minä rakasta niitä, ne ovat kauniita ja sulavaliikkeisiä, vahvoja olentoja. Tuska ja kipu jatkoivat ainaista nahisteluaan ruumiillani, mieleni oli kaiken tuon ulottumattomissa ja tuntui kamalalta nähdä miten lihani revittiin enkä lainkaan välittänyt.
Jotenkin näin yhtäkkiä jostakin sen kaiken palavan karvan ja veren keskeltä yhden pienen murskaantuneen kissanpennun ivalliset, pyöreät kasvot, joiden suurten silmien pupillien pinnalta näin itseni, omat puistattavat silmäni. Silloin jokin sisälläni roihahti, kenties pakokauhu. Kauhuissani tempaisit käteni vapaaksi ja viskasin kissanpennut irti itsestäni. Ne jatkoivat hyökkäystään, mutta minun piti nähdä silmäni itse, millainen olin oikeasti.
Potkaisin lujasti hyökkäävää kissaa, jonka hento vartalo iskeytyi lattiaan muutaman askeleen päässä. Nopeasti juoksin sen luokse ja upotin saappaani sen ohimoon. Poljin raivoissani sen vääntelehtivää olemusta fyysisesti ja henkisesti, kunnes näin veren alkavan levitä sen pienen pään ympärille. Ja vasta nyt muistin kuulleeni sen inhottavan äänen nähdessäni kallon murskaantuneen kuvottavalla tavalla ja sirpaleiden pingottaessa paikoin sen ihoa. Silloin tunsin jotain ihmeellistä, se tuntui ilolta, muttei kuitenkaan ollut aivan sitäkään. Silti, se jokin sai hymyn nousemaan huulilleni ja kohta tunsin naurun kumpuavan sisältäni. Eikä se kuulostanut lainkaan pahalta.
********
Havahtuminen. En ollut enää siellä, en niiden petojen raadeltavana. Tunsin vieressäni taas sen kylmän seinämän, jonka koskettaminen tuntui nyt todella lohdulliselta. Hitaasti liikutin kämmentäni pitkin karkeaa kivipintaa kosketellen jokaista uurretta, vaikka se repikin sormeni verille. Ihmeellinen tapahtuma oli selvästikin muuttanut minua, mutten tiennyt miten, kenties henkisesti. Mutta nyt se oli poissa.
Vasemmalla kuulin äänen, joka tuntui nyt korvissani sepän pajan kalskeelta. Katon pienestä raosta tiputteli vettä pieninä pisarasarjoina, jotka kasaantuivat yhteen lattialle muodostuneeseen altaaseen. Hiljaa kosketin kasvojani verisillä sormillani ja astuin sen äärelle. Sormeni vapisivat jännityksestä ja pelosta, erityisesti totuuden tietämisestä.
Piru itse. Minua vastaan tuijotti itse alamaailman herra, verenvuodattaja ja huorien kaitsija. Se tuijotti minua matkien eleitäni kauheilla silmillään, joiden valkuaiset olivat verenpunaiset ja niiden keskellä mustuainen oli kuin yksinäinen saari. Hiljaa annoin yhden veripisaran irrota sormenpäästäni ja se liukeni nopeasti veteen. Mutta se ei muuttanut mitään pirun punaiset silmät erottuivat yhä. Ja piru olin minä itse. Samalla hetkellä tunsin vereni valuvan alas suupieliäni.
Iskin äkkinäisestä kivusta sormeni ylähuulelleni ja tunsin jonkin liikkuvat ikenieni sisällä. Tuska raateli, kun luustoni muokkautui uudenlaiseksi suussani, kuului inhottavaa raapimisen ääntä ja uusi veriryöppy tirskahti kielelleni. Sylkäisen hurmeen suustani vaistomaisesti tokkuroidessani puolihereillä päin seiniä ja outojen tuntemusten alkaessa tunkeutua mieleeni. Tai eivät ne olleet niinkään outoja, vanhoja mutta vain entistä voimakkaampina esillä. Nyt karjuin ja heittäydyin äkkiä taaksepäin varjojen peittämään, kylmään nurkkaan huoneen perällä.
Ovi aukeni taas, mutta olin jo tuntenut hänen tuoksunsa monta hetkeä sitten. Hänen huumaavan tuoksunsa, joka viekoitteli minua nyt, kuin kaipauksen tunne äidin lämpimästä sylistä ennen. Ja todellakin hän astui hiljaa sisälle ja sulki tällä kertaa oven perässään. Nainen asteli aivan eteeni, samaisen varjoisan nurkan valoisalle puolelle ja laskeutui hitaasti nilkkojensa varaan lähes kasvojeni tasalle. Hän hymyili todella kauniisti ja se lämmitti uskomattoman ihanasti minua, hymyilin takaisin minkä yhä suussani jyskyttävältä kivulta pystyin.
”Tiedätkö nyt mikä olet, Cristalon?”, hän kysyi pehmeästi. Tuijotin häntä hetken punaisilla silmilläni ja laskin käteni hänen pitkän, punaisen mekkonsa helmalle.
”Tiedätkö itse?”, töksäytin ja puristin helman kämmeneni sisälle tiukasti. ”Tiedätkö sinä mikä sinä todella olet?” Nainen ei edes vilkaissut mekkonsa alaosaa, katsoi vain minua yllään painostava katse.
”Et osaakaan arvata millaisia kokemuksia tulet saamaan, Cristalon”, nainen sanoi kuin huomaamattakaan kysymystäni. ”Mutta miten voisitkaan arvata, kun et tiedä mitään. Kukahan sinulle selittäisi, jos torjut minut.” Hän katsoi minua suoraan silmiin ja hitaasti taivuin. Jollain tapaa vihasin itseäni nyt, mutta tunsin tulevaisuuden avautuvan minulle nyt sellaisena, kuin joskus olin halunnut, kenties jopa avarampana.
”Juuri noin, kiitos Cristalon”, hän kiitti melkein pilkallisesti. ”Nimeni on Arianne ja tiedän mitä sinä olet läpikäynyt. Se koskee, mutta vain vähän aikaa, mutta sen hellittäessä tunnet itsesi kaikin puolin täydelliseksi. Tulet tietämään paljon asioita, tulet tuntemaan paljon asioita, valtasi ja voimasi kasvavat. Ja ennen kaikkea sinä tulet elämään ikuisesti.” En voinut peittää hämmästyneisyyttäni, vaikka aloin hiljalleen ymmärtämäänkin itseäni. Yhtäkkiä tunsin polttavan, käpristävän kivun rinnassani ja kurkullani. Se ahdisti, se kahlitsi ja se hallitsi. Sillä ei ollut sijaa muulle.
Tämän nähdessään nainen, Arianne huokaisi hiljaa, ei surullisesti, ei alistuneesti, vaan itseivallisesti. Hän veti esiin pienen veitsen mekkonsa laskoksista ja vei sen ranteelleen.
”Mutta tällä kaikella on myös hintansa, lapseni”, hän kuiskasi ja irvisti veitsen viiltäessä hienon viillon sileään ihoon. ”Kaikesta huolimatta olemme kahlittuja, orjia ja janoajia. Se on kirouksemme, mutta opit hyvin nopeasti elämään sen kanssa. Ja nyt Cristalon, juo.”
Oi, kuinka hänen verensä näyttikään kauniilta hänen ihoaan vasten ja tiesin heti sen helpottavan kipua. Nämä liekit korvensivat nautinnollisella tavalla, hurme oli itse elämä, se oli kauneus ja kuolema. Musta ja valkoinen. Kuolema ja kuolemattomuus.
Ja siinä lisää raskasta tekstiä. Yrittäkää ymmärtää sentään jotain
