Metallijumalat

[Grim]

Kirjoitin taas ihmeempiä suunnittelematta, ajankuluksi tällaisen pätkän. Kommentteja olisi kiva kuulla.


---------------------------------


Metallijumalat

Davis vilkaisi nopeasti ympärilleen ja painautui sitten niin matalaksi kuin pääsi. Hänen leukansa upposi kylmään, märkään mutaan ja sen tympeä löyhkä täytti hänen sieraimensa. Pimeydessä hohti ainoastaan etäinen vihreä loiste.

– Valmiina miehet, lähtö on lähellä, sanoi kersantti Wilson hiljaisella äänellä. Davis käänsi hiukan päätään ja näki kersantin rauhallisen olemuksen makaavan muutaman metrin päässä. Wilson piteli lyhyttä, epäkäytännöllistä miekkaansa maata vasten, ja kohotti toisessa kädessä pitelemänsä pistoolin silmiensä eteen tarkistaakseen sen mittarit ja säädöt.

Davis kääntyi vielä hieman ja taputti vieressään makaavaa sotamies Evansia olkapäähän. Evans kääntyi häneen päin ja Davis näki hänen mutaiset, pelokkaat, hikeä valuvat kasvonsa. Hän oli tutustunut Evansiin vasta muutama viikko sitten nykyisen ryhmäkokoonpanon muodostamisen yhteydessä, ja heistä oli tullut heti parhaat kaverukset – vaikeina aikoina ystävyyssuhteet muodostetaan nopeasti, ja ne ikävä kyllä usein myös päättyivät nopeasti.

– Steve, Davis kuiskasi, eikä pitänyt äänestään. Se oli vavahteleva ja hätääntynyt, kaikin puolin pelkoa ilmaiseva. – Mitä mietit?

Evans hengähti muutaman kerran ja naurahti hiljaa.

– Mietin että minkälaista on tuonpuoleisessa. Steve kääntyi varovasti selälleen ja katseli mustaa, vain muutamien tähtien täplittämää taivasta. – Keisarin luona, helvetissä tai minne nyt menemmekään. Toivon että siellä on samanlaista kuin kotona.

Davis tunsi päänsä alla, kuinka maa alkoi täristä. Vain hieman, mutta sen tunsi täysin selvästi.

– Sininen, puhdas taivas, kirkkaita vesistöjä ja niittyjä...

Evansin unelmoiva ääni peittyi kaikuvaan huutoon, joka lähti heidän linjojensa takana olevasta kovaäänisestä.

– Ne tulevat tännepäin! Etulinjat, edetkää! Puolustusta, Keisarin nimeen!

Kersantti Wilson nousi välittömästi ylös ja ojensi miekkansa.

– Edetään, hän huusi, ja lähti juoksemaan.

Davis tunsi pelon lamauttavan vaikutuksen lihaksissaan, mutta myös hän nousi ylös. Pikainen vilkaisu ympäristöön osoitti etteivät he olleet suinkaan yksin – kymmeniä muita ryhmiä oli noussut suojistaan, ja aloittaneet etenemisen käskyn mukaisesti. Davis otti kylkeään vasten hihnoitetun laserkiväärinsä käsiinsä, ja kiipesi heidän suojanaan toimineesta pommikuopasta ylös niin nopeasti kuin ehti. Hän lähti juoksemaan Wilsonin perään, ja ympärillä olevat lukuisat asetoverit valoivat häneen hiukan rohkeutta.

Viholliset olivat suunnilleen kahdensadan metrin päässä heidän linjoistaan. Ne loistivat aavemaista, kylmän vihreää väriä, joten ne näkyivät erinomaisesti pimeydessä.

Valtava, siisteihin riveihin järjestäytynyt joukko metallisia, luurankomaisia vartaloita asteli heitä kohti kiireettömästi. Niiden liikeradat olivat täysin identtisiä, ja niiden jokainen yhteisaskel aiheutti maassa hienoista tärähtelyä. Jokaisella oli mukanaan pitkä, musta oudonmallinen kivääri jonka jokainen piirre huokui kuolemaa.

Tuo kammottava näky loi monia omituisia kuvia hänen päähänsä ja jokainen niistä oli yhtä kauhistuttava. Heitä lähestyi haudastaan nousseiden kuolemastaan katkerien sotilaiden armeija, joka tahtoi kostaa heitä kohdanneen vääryyden. Nuo olivat tuhoutumattomia, tunteettomia manalan jumalia, joiden uhmaaminen aiheutti pelkästään väistämättömän rangaistuksen pidentymisen.

Välimatka oli kutistunut noin sataan metriin, ja heidän etenemisensä hidastui vihollisten aiheuttaman kalvavan pelon kasvaessa. Viholliset kuitenkin astelivat heitä kohti tasaista, kammottavaa marssiaan.

Wilson kääntyi joukkueensa puoleen ja huusi komennon.

– Yhteislaukaus vihollista kohti! Miller, ammu sirpalekranaatti niin pitkälle vihollisrivistöön kuin saat!

Davis pysähtyi ja painoi aseensa olkapäätään vasten. Hän tiesi että se oli täysin riittämätön heitä vastustavien jumalien vahingoittamiseen, mutta otti kuitenkin tarkan sihdin vihollisen ylävartaloon. Muutkin joukkueet pysähtyivät ampumaan, ja tulituksen seurauksena muutama metallinen vartalo lyyhistyi maahan. Kymmenet viholliset jatkoivat silti kulkuaan heitä kohti, ja vihollislinjojen takaa ilmestyi pikkuhiljaa näkyviin entistä kauhistuttavampia olentoja, jotka olivat kuin raskaampia versioita edellä olevista vihollisista.

Äkkiä metalliset hirviöt pysähtyivät, ja kohottivat pelottavat aseensa.

Takaapäin kuului varoitushuuto. Davis heittäytyi maahan pitkälleen, monet muut tekivät samoin mutta suurin osa jatkoi ampumista täysin suojatta.

Aseista kuului pelkkä vaimea sihahdus, jos sitäkään – Davis oletti kuulevansa niin kovan äänen että hän saattoi vain kuvitella sen. Niiden piipuista lähti ohut, vihreä linja joka ei näyttänyt todelliselta; siinä ei näyttänyt olevan syvyyttä, mutta silti sen vihreä väri taipui ja vaaleni sanoinkuvaamattomiin väreihin sen keskellä. Säteet katosivat alle puolessa sekunnissa, mutta ne olivat polttaneet Davisin verkkokalvoihin vaaleat, vihertävät raidat, jotka haittasivat näkyvyyttä.

Hänen takaansa kuului huutoja, rysähdyksiä ja hätääntyneitä komentoja.

– Edetkää, Keisarin nimeen!

– Käteni! Käteni –

– Jones, tule tänne! Kuuletko minua?

– Edetkää!

Davis nousi kontalleen ja kääntyi ympäri. Hänen takanaan makasi kolmattakymmenettä kuollutta tai haavoittunutta miestä, huutaen apua ja vaikertaen. Evans makasi muutaman metrin hänestä vasemmalle; ensin Davis luuli häntä kuolleeksi, mutta Evans kääntyikin häntä kohti ja irvisti.

– Oletko ennen nähnyt tällaista?

Davis vilkaisi jälleen muita. Mies joka huusi kättään, oli noussut puolittain ylös ja huitoi terveellä kädellään – toinen oli enää pelkkä tynkä olkavarresta, ja irtoamiskohdan ympärillä näkyi paljasta luuta. Joku toinen makasi koristen hänen takanaan, hänen oikeaan kylkeensä oli tullut valtava reikä. Tämän nähdessään Davis tajusi ettei nähnyt lainkaan verta. Sitten hän painoi päänsä ja oksensi.

Kohottaessaan hikiset kasvonsa hän näki Evansin seisovan vierellään ojentaen hänelle kättään.

– Meidän on jatkettava, Evans sanoi hiljaa. Suurin osa henkiinjääneistä oli jo edennyt erittäin lähelle vihollista. Ne kohottivat jälleen hirvittävät aseensa, ja taas kymmenet kaartilaiset kaatuivat kammottavasti ruhjoutuneena maahan. Davis pudisti päätään kauhuissaan ja kompuroi nelinkontin kauemmas Evansista. Tämä vaikutti hyvin surulliselta, mutta ei lähes ollenkaan pelästyneeltä saati pakokauhuiselta.

– Jollet tule mukaani, menen yksin, Evans sanoi hymyillen surumielisesti. Hänkin katsahti viholliseen päin; välimatka omien ja niiden välillä oli kutistunut alle kahteenkymmeneen metriin.

– Olet hullu, Davis sanoi. – Mielipuoli. Minä en tule! Häivy, Davis huusi ystävälleen, ja ryömi edelleen kauemmas.

Evans kohautti olkapäitään hymyillen edelleen ja lähti hölkkäämään kohti vihollista, irrottaen samalla kranaatin vyöltään. Hän loikkasi ketterästi maassa makaavan ruumiin yli, josta näytti puuttuvan pää ja toinen käsi.

Davis kiskoi kypärän päästään ja nousi istumaan. Hän pujotti aseensa kantohihnan päänsä yli ja laski aseen maahan – hyödytön lisäpaino vain, sillä ei ollut aseen merkitystä jumalia vastaan.

Kersantti Wilson tavoitti vihollisen ensimmäisenä. Hän heilautti miekkaansa kaikella voimallaan, mutta se vain kilahti hyödyttömästi pois vihollisen – jumalan – metallisesta olkapäästä. Jumala työnsi Wilsonin aseensa perällä kevyesti kumoon, sitten kohotti aseensa kaksin käsin päänsä päälle pidellen sitä aseen perästä kiinni ja sivalsi laajassa kaaressa sen Wilsonin vartaloon. Davis näki näinkin kaukaa aseen piipussa kiinni olevan valtavan terän, ja valtavan verimäärän joka tahrasi jumalan vartalon. Davis katsoi jälleen ympärillään makaavia kuolleita ja hihitti hiljaa. He olivat tyhmiä kun olivat kuolleet. He olivat uhmanneet jumalia. Hän ei, ja hän oli elossa. Maa alkoi järistä hänen allaan.

Evans oli ehtinyt muiden luo ja viskasi kranaattinsa pitkälle vihollisten keskelle. Sen aiheuttama räjähdys repi maahan kolme metallista jumalaa. Davis ehti ihmetellä tätä tuhoa hetken, mutta sitten maassa olevat repeytyneet osat alkoivat kerääntyä yhteen, ja Davis ymmärsi todellakin ettei jumalia voinut tuhota. Hän hihitti taas. Maan järinä oli muuttunut korviahuumaavaksi huminaksi.

Davisin ohi asteli nopeaan tahtiin lisäjoukkoja. Kolme joukkuetta, yhteensä yhdeksän ryhmää asettui muodostelmaan ja kohotti aseensa. Takana kuuluva meteli loppui, mutta heti sen jälkeen alkoi kaksin verroin kovempi jylinä. Davis painoi kädet korvilleen ja käänsi päätään. Kymmenisen metriä hänen takanaan oli kaksi valtavaa taistelutankkia, jotka laukaisivat mahtavat aseensa kohti vihollisia.

– Mihin olet haavoittunut?

Davis kääntyi jälleen eteenpäin ja näki edessään komissaari Sherbmanin ahavoituneet kasvot, jotka tutkailivat häntä etsien haavaa. Samassa komissaarin vahvat kädet tarttuivat Davisia kurkusta ja kiskoivat hänet seisaalleen.

– Olet täysin taistelukunnossa, komissaari totesi raivoa tihkuvalla äänellä, veti pistoolinsa kotelostaan ja työnsi toisella kädellään Davisin takaisin maahan.

– Olet pettänyt Keisarikunnan, ja rangaistus on kuolema, Sherbman sanoi ja suuntasi pistoolin Davisin päähän.

– Ehkä, Davis kuiskasi. – Mutta jumalat eivät saaneet minua.


-------------------------------------------

[Dimensus]

ookrait. Tarina on todella sujuvasti kirjoitettu, sitä on mukava lukea. Jos ei lasketa muutamaa virhettä niin lähes täydellinen lukukokemus. En tarkoita, että tarina olisi ollut niin kamalan hyvä, juoni ei hirveästi sävähdyttänyt, mutta toteutus oli kyllä loistava.

Suurimpia virheitä olivat toisto, ja vielä varsin kriittisissä paikoissa.
Esim:

Jumala työnsi Wilsonin aseensa perällä kevyesti kumoon, sitten kohotti aseensa kaksin käsin päänsä päälle pidellen sitä aseen perästä kiinni ja sivalsi laajassa kaaressa sen Wilsonin vartaloon. Davis näki näinkin kaukaa aseen piipussa kiinni olevan valtavan terän

Tuossa oli aika monta asetta aika lähekkäin, ja muutenkin lause on hiukan tönkkö. Huomaat kyllä itsekin, kun luet sen pari kertaa. Todella vaikeaselkoinen.

Sitten tuon saman lauseen alku, siinä wilson hyökkää "vihollisen-jumalan-kimppuun. MInusta olisi kannattanut pitää tuo jumalahomma kokonaan päähenkilön omana päähänpinttymänä, tai siis mainita jompikumpi, jumala tai vihollinen. Nyt tuo kuulostaa lukijan vakuuttelulta, siis että "Kyllä se luulee että ne on jumalia!" ja jumalakompleksi ei enää ole lukijan itse tekstistä löytämä johtomotiivi, kun tuputat sitä noin.

Kohta missä necronit ovat ampuneet ensimmäisen kerran, voisi olla kaaottisempi. Jää vähän vaisu kuva, ja davisin oksentaminen tuntuu hiukan epäuskottavalta. Samoin taistelu yleensäkin, lisää tunnetta! ja jopa sitä splätteriä ehkä enemmän.
Mitä evansille tapahtui? Tämä jäi minua kiinnostamaan..

Davisin hulluutta voisi ehkä korostaa, se tuntuu tulevan ikäänkuin tyhjästä. Taistelun alussa hän olisi voinut hermoilla enemmän jne.
Pakko sanoa tuosta lausahduksesta: "ja puhtaita vesistöjä"
Tuo kuulostaa jonkun ympäristöministerin lausunnolta.

Loppu jäi hieman vaisuksi. Se etenee liian nopeasti. Ja tapahtuiko se taistelun jälkeen vai sen aikana? sen aikana kukaan ei varmaan kävele tappamassa karkureita.. Ja siihen loppuun panosta enemmän niin hyvä tulee, eli enemmän kuvalilua jne.

Mutta toteutus nostaa arvosanan kahdeksaan ja puoleen. Sujuvaa tekstiä, tätä lisää!

metallijumala... TERÄSBETONI!

[Thelacan]

Tämäpäs oli nautinnollista 'kytkoo-huttua.

[Grim]

Pitkästä aikaa rakentavaa palautetta, hienoa.

Suurimpia virheitä olivat toisto, ja vielä varsin kriittisissä paikoissa.
Esim:

Jumala työnsi Wilsonin aseensa perällä kevyesti kumoon, sitten kohotti aseensa kaksin käsin päänsä päälle pidellen sitä aseen perästä kiinni ja sivalsi laajassa kaaressa sen Wilsonin vartaloon. Davis näki näinkin kaukaa aseen piipussa kiinni olevan valtavan terän

Tuossa oli aika monta asetta aika lähekkäin, ja muutenkin lause on hiukan tönkkö. Huomaat kyllä itsekin, kun luet sen pari kertaa. Todella vaikeaselkoinen.

Tässä juuri näkyy se että tarina on kerralla kirjoitettu. Yleensä lueskelen nämä rauhassa läpi ja eliminoin tämänkaltaiset lapsukset, mutta nyt kirjoitin yhdeltä istumalta ja tarkistin vain kerran kirjoitusvirheitä silmällä pitäen... ai ai.

Sitten tuon saman lauseen alku, siinä wilson hyökkää "vihollisen-jumalan-kimppuun. MInusta olisi kannattanut pitää tuo jumalahomma kokonaan päähenkilön omana päähänpinttymänä, tai siis mainita jompikumpi, jumala tai vihollinen. Nyt tuo kuulostaa lukijan vakuuttelulta, siis että "Kyllä se luulee että ne on jumalia!" ja jumalakompleksi ei enää ole lukijan itse tekstistä löytämä johtomotiivi, kun tuputat sitä noin.

Noh, kun tämä tarina on kuvattu juuri Davisin silmistä, siis tavallaan myös kertojan osuudet, niin niiden on oltava siinäkin "jumalia". Tämä kuulostaa oudolta ja ehkä huonolta ratkaisulta, jota ehdottomasti saa kritisoida, mutta samaa keinoa käyttää esim. Stephen King, ja kun olen tällainen King- fani niin tottakai minäkin...

Kohta missä necronit ovat ampuneet ensimmäisen kerran, voisi olla kaaottisempi. Jää vähän vaisu kuva, ja davisin oksentaminen tuntuu hiukan epäuskottavalta. Samoin taistelu yleensäkin, lisää tunnetta! ja jopa sitä splätteriä ehkä enemmän.
Mitä evansille tapahtui? Tämä jäi minua kiinnostamaan..

Davisin hulluutta voisi ehkä korostaa, se tuntuu tulevan ikäänkuin tyhjästä. Taistelun alussa hän olisi voinut hermoilla enemmän jne.
Pakko sanoa tuosta lausahduksesta: "ja puhtaita vesistöjä"
Tuo kuulostaa jonkun ympäristöministerin lausunnolta.

Nämä menisivät kai sen nopean kirjoittamisen piikkiin... jonkin asian syventäminen jää vähemmälle, kun on siirryttävä eteenpäin ettei tuoreena mielessä oleva hyvä lauserakenne unohdu, jne. Noh, tämmöisiä harmeja on tosin ollut muissakin tarinoissani, että tätä on vain parannettava.

"Puhtaat vesistöt" nyt vain tulivat ensimmäisenä mieleen. Ja voisihan niin ajatella jonkun sanovan puhtaasta vedestä jos saastuneet lammikot ovat melko yleisiä.

[Sopuli]

Aah. Pitkästä aikaa kun kommentoin tarinaa osuu silmiin heti kohtuullisen hyvä sellainen. Eli tarinasta huomaa, että se on väännetty yhdeltä seisomalta, yllä mainituista asioista. Ei millään pahalla, mutta tarina jotenkin tuntui lyhyeltä, mutta mitäs sii..

Vielä tälläinen jälki kysymys; kirjoititko sinä ne inkvisiittoritarinat? En muista sen inkvisiittorin nimeä, mutta ekoissa tarinoissa se tappo örkin jolla oli demoniprinssin miekka.

[Grim]

Vielä tälläinen jälki kysymys; kirjoititko sinä ne inkvisiittoritarinat? En muista sen inkvisiittorin nimeä, mutta ekoissa tarinoissa se tappo örkin jolla oli demoniprinssin miekka.

Juups, minähän se (hepun nimi oli Wulfric Trallius ).

Niitä tarinoita oli pitkä litania... taisi seitsemänteen osaansa päästä kun lakkasin tekemästä jatko-osia. Ajattelin kyllä tässä jossain vaiheessa jatkaa sitä sarjaa, jos jaksan... ja pitäisi itsekin lukea ne vanhat tarinat uudestaan, en paljoakaan niistä enää muista .

[Sopuli]

Päättykö sarja siihen kun porukka ajautui johonkin warp-myrskyyn?

[Andros]

Djooh, ihan mukavaa luettavaa...

Tarinaa vaivasi lievä mitään sanomattomuus, ja juonen rakentuminen yhden hullun kaartilaisen ympärille. Lisäksi tarinassa oli hieman liikaa yritystä, joka latisiti sitä aika pahasti.

Lisäksi taistelu kuvaus ontui aika pahasti, ja henklö hahmot jäivät täysin tyhjiksi. Davis myös sekosi liian nopeasti, ja epäuskottavasti.

Piitus oli ihan OK, mutta tämä olisi pidempänä toiminut paremmin

Hmm, täytyisi itsekkin kirjoitella jotain, edellisestä onkin jo aikaa...

[Grim]

Niin, ei sen sarjan ollut tarkoitus päättyä siihen mutta se oli siis viimeisin osa, jatkoa en ole vielä tehnyt.

Missähän Rune muuten on? Eipä herraa ole näkynyt pitkään aikaan kommentoimassa tarinoita saati sitten kirjoittamassa omiaan. Kun minäkin kerran pitkästä aikaa tien jotain niin voisi Runekin...

[Bretonnian ritari]

[quote=
metallijumala... TERÄSBETONI![/quote]


Hemmetit teräsbetoni mikään metallijumala on, korkeintaan kuninkaat, mutta jos ne ovat jumalia, niin Manowar on ylijumala, Manowariin verrattuna ne ovat korkeintaan orjia (tai oikeastaan, orjattaria;)



mutta itse tarinaan, aivan loistavaa luettavaa, tosin siinä tosiaan oli vähän epäselvyyttä, mutta se ei pilannut tarinaa kokonaan

[Dimensus]

Hemmetit teräsbetoni mikään metallijumala on, korkeintaan kuninkaat, mutta jos ne ovat jumalia, niin Manowar on ylijumala, Manowariin verrattuna ne ovat korkeintaan orjia (tai oikeastaan, orjattaria;)

Manowar..Ja pyh. myönnän, että teräsbetoni on vain niin pop nyt että sitä pitää tunkea joka paikkaan,mutta kiistän manowarin kuninkuuden. Tämä viesti liittyy muuten itse tarinaan ihan sikana.

[Sly Cooper]

Tarina oli hyvä. Todella mukavaa luettavaa, muttei paljon enempää. Itselleni se ei mitään "suurta" ja "tajunnan räjäyttävää" tarjonnut, mutta erinomainen sunnuntai-teksti, menee hienosti kevyenä luettavana.

Vastaavia aina ilo lukea!



..Manowar / Teräsbetoni = ilmaa.

>Black metal on Hammeristin musiikkia..!;)

[Grim]

Hmm, outoa miten musiikkikeskustelu yrittää väkisin soluttautua tänne sotavasaraan aina entistä oudompien kiertoteiden kautta... ensin oli "armeijoille sopivat teemamusiikit", nyt tämä... mitähän seuraavaksi?


Mutta, kiitoksia ahkerasta palautteesta.

[Viikate]

Johtuneeko tarinan nimestä? Minulle ainakin tuli heti mieleen Judas Priestin biisi Metal Gods, mutta ei täällä sitten priistiä ollutkaan...

[JEA]

Mukava tarinanpätkä, vaikka tekikin Necroneista turhan ylivoimaisia ja herätti turhaa keskustelua metallimusiikin kovimmasta bändistä.

[Grim]

Mukava tarinanpätkä, vaikka tekikin Necroneista turhan ylivoimaisia

No eivätköhän nuo T4, S4, mariinin pituiset (eli siis "kaksimetriset"), erittäin vaikeasti tapettavat ja pelottavan näköiset robotit vaikuta guardsmenien näkökulmasta täysin ylivoimaisilta vastustajilta. Ja tarinan loppuhan tavallaan avautui IG:lle voittoisaksi, kun mahtavat tankit jyräsivät paikalle ja avasivat tappavan tulen kohti vastustajia...

ja herätti turhaa keskustelua metallimusiikin kovimmasta bändistä.

Olisin kyllä keksinyt toisen nimen jos tämän olisin arvannut, mutta mistäs sen olisin tiennyt. Hmmh, "Rautajumalat" ei aiheuttaisi etäistäkään yhteyttä m*siikkiin, mutta kuulostaa muuten tyhmältä. Ja eihän necronit rautaa ole vaan necrodermiksestä tehtyjä. Sitten toisaalta, necrodermis ei välttämättä ole edes mikään metalli...

[Dimensus]

Ratkaisu: Necrodermisjumalat

[Satanic Bunny]

Ihan mukiinmenevä pätkä, ehkä hieman lattea, mutta oli siinä silti jotain "necromaista" fiilistä.

Tosiaan tarina oli äkkiseltään kirjoitettu ja sisälsi joitankin virheitä, mutta ne on enemmänkin "muotoseikkoja" ja on korjattavissa pienellä hiomisella.

No, anyway arvosanaksi vaikkapa 8½, hyvä tarina, lisää samanllaisia

[BioHazard]

no mikä selittää sen että necronit ois jumalia HAH! kyllä nekin kaatuu kun boltterilla räiskii!!!!!!!!!=)

[Grim]

no mikä selittää sen että necronit ois jumalia HAH! kyllä nekin kaatuu kun boltterilla räiskii!!!!!!!!!=)

Oletko nyt ihan tosissasi? Toivottavasti et.

No eivätköhän nuo T4, S4, mariinin pituiset (eli siis "kaksimetriset"), erittäin vaikeasti tapettavat ja pelottavan näköiset robotit vaikuta guardsmenien näkökulmasta täysin ylivoimaisilta vastustajilta.

Jos oikein muistan niin guardsmeneillä ei ole boltereita. Eivätkä bolterit ole sitäpaitsi erityisen hyviä necronintappajia koska woundaavat nelosella, necrut saavat ottaa savensa ja sitten vielä WBB... ei siitä kovin moni kuti loppujen lopuksi tappoa aiheuttanut.

Eihän tämä topic ollut vielä toiselle sivulle asti pudonnut, mutta ei tuo viestisi silti ollut hyvä syy upata tämä.

EDIT: Joo, en kyllä uutta viestiä tähän enää pistä... mutta tosiaan ei näitä tarinoita (varsinkaan minun kirjoittamiani) tarvitse kuules ottaa ihan todesta. Sitten tuollainen "necron sucks"- höpinä on ihan turhaa provosointia (ja vielä kieliopillisesti väärin), toisinsanoen flamebaittausta jollaista ei tällä foorumilla mielellään harrasteta, ihan vaan vinkkinä.