Eli tällainen tarina syntyi eilen illalla äkillisen inspiraatiokohtauksen siivittämänä, kirjoitin ylös n. 2.5 tunnissa. Tänään vähän korjailin, ja tässä se nyt sitten on. välillä 40kootakin. Palaute suotavaa.
Daria
Mikael nosti sormen suunsa eteen ja katsoi miehiä merkitsevästi. Kukaan ei sanonut sanakaan, kun hän kävi asettamassa räjähteet oven taakse. He vain tuijottivat kylmästi tummaa puuta, joka pian hajoaisi kappaleiksi. Mikael antoi merkin, ja ryhmä suojautui miten parhaiten taisi, ja jäi sekä räjähdystä. Crish puristi aseensa kahvaa rystyset valkeina. Kylmä hiki virtasi hänen niskaansa pitkin, se valui selkää myöten alas ja sai kylmät väreet kiirimään vartalon lävitse. Pian oli mentävä.
Hänen turhautunut kirouksensa hukkui räjähdyksen pauhuun, ja äkkiä hän tajusi jo juoksevansa oven jäännösten lävitse sisälle taloon. Nyt se alkoi.
Joka puolelta korviin kantautuivat kaoottiset huudot, laukauksia vaihdettiin kiivaasti siellä täällä. Crish avasi sokeana tulen, hän ampui eteensä välittämättä lainkaan olivatko kohteet omia vai eivät.
Hän tunsi suuliekin lämmön käsivarrellaan, ase kylvi kuoleman siemeniä vihollisten keskuuteen. Crish tunsi jälleen taistelun huuman, sen hurmoksellisen tilan jota hän rakasti. Tällä kertaa se ei vain tuntunut samalta, jokin varjosti muuten niin hienoa tunnetta.
Samassa hän kompastui matonreunaan ja kaatui kivuliaasti lattialle. Juuri silloin seinä hänen takanaan täyttyi luodinrei’istä ja pelästynyt ähkäisy pääsi hänen huuliltaan. Hän tulitti päättömästi eteensä ja puristi hampaansa yhteen. Äänet eivät lakanneet, ne vain voimistuivat kun koko joukkue viimein rynnisti sisälle. Panokset loppuivat, ja Crish jäi makaamaan lattialle odottaen taistelun taukoamista, hän ei alkaisi etsimään lisä-ammuksia keskellä ristitulta. Hän tuijotti kohti kattoa, räjähdy
ksen nostattaman valkoisen savuverhon lävitse. Olkapään seutuvilla vihloi, ja kun hän koetti sormellaan, kohtasivat ne jotakin märkää. Hän ei muistanut tunteneensa luodin osumaa.
Laukaukset loppuivat yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin, ja ilma täyttyi haavoittuneiden valituksesta. Crish nousi vaivalloisesti polvilleen ja huitoi savua nähdäkseen jotakin. Hän luopui pian toivosta, ja päätti suunnata askeleensa ulos, raittiiseen ilmaan. Hän otti tukea seinästä kun yritti nousta jaloilleen. Se tuntui karhealta, niin kuin viimeistelemättömät tiilet yleensä. Muutamasta kohtaa luoti oli repinyt kiveä mennessään, ja jäljet olivat vielä kuumia. Mikaelin käskyt kajahtelivat ilmassa, kun hän hoippui poispäin. Samalla hän muisti lisäpanoksensa, ja kaivoi taskustaan patruunoita. Ase kilahti pahaenteisesti kun hän upotti ne lippaaseen.
Crish hapuili tietään ulos, ja lopulta hän tunsi viileän tuulahduksen kaulallansa. Hän syöksyi tunkkaisen savun keskeltä öiseen ulkoilmaan ja veti keuhkonsa täyteen happea. Kaupunki lauloi lauluansa, sen pauhu teki olon kotoisaksi. Crish kääntyi katsomaan turmeltunutta ovea, ja kuunteli öistä sinfoniaa.
Mitään niin kaunista ei voinut olla olemassa. Nainen liikkui kuin varjo seinää pitkin, kuin aamun ensi valonsäteet pimeän yön jäljiltä. Hänen kapeat kasvonsa olivat liian suloiset ihmiselle, lian ihanat pilattavaksi ahneella lihalla. Hän astui kujalle ja Crish meni perässä, mikään ei voinut häntä pysäyttää. Siellä hänet taas näki, kuin enkeli joka oli laskeutunut maanpäällisen helvetin keskelle. Crish asteli kujalle kuin lumottuna, naisessa täytyi olla jotakin maagista, sillä, mikään ei ollut koskettanut häntä ennen tällä tavoin. Kauppiaat huutelivat häntä tekemään ostoksia, kuka mitäkin, mutta todellinen maailma oli toissijainen, vain tämä satu johon hänet oli imaistu, oli enää tärkeä. Nainen asteli valkyyrian askeliaan katua myöten, ja Crish naurahti kun heräsi todellisuuteen. Hän todellakin oli olemassa, miten typerää edes kuvitella mitään muuta. Hän pysähtyi ostamaan hedelmiä kauppiaalta, ja silloin Crish päätti iskeä, hetken mielijohteesta, lihansa sokaisemana. Liian monta vuotta oli kulunut naisen kosketuksesta, tai edes keskustelusta, mutta silti hän meni, turhia ajattelematta.
Nainen ei näyttänyt edes kuulevan häntä, vain jatkoi kaupankäyntiä ja lappoi hedelmiä koriinsa. Crish tervehti uudestaan, ja silloin hän huomasi. Pienet ruskeat silmät tuikkivat olkapäille ulottuvien hiusten keskeltä. Hän hymyili, ja tuo katse, se sai Crishin sulamaan. Silloin hän tajusi, ettei osannut sanoa enää mitään. He tuijottivat toisiansa, ja hetken hän pohti pitäisikö lähteä ja antaa asian olla. Crish kirosi ajattelemattomuuttaan. Nainen kuitenkin teki päätöksen hänen puolestaan, ja kuin hänen kauneimmissa unelmissaan, tarttui tätä kädestä. Hän hymyili Crishille vienosti, ja aivot karkasivat jonnekin minne ei saisi, suoraan kättänsä myöten vaatteiden alle. Iho, naisen kädessä tuntui kovin pehmeältä, se oli kuin silkkiä ja samettia hipomassa kasvoja. Mikään muu ei tuntunut miltään, ei vartiovuoro, ei velvollisuudet. Liian pitkä yksinäisyys sai kenet hyvänsä epätoivoiseksi.
Omatunto oli kuitenkin vahvistanut osuuttansa miehen rinnassa, ainakin silloin kun kasarmin pihalla oli teloitettu niskuroineita vartiomiehiä. Niinpä itsekuri sai vaivoin kammettua hänet todellisuuteen. Kenties sotilaskoulutus oli sittenkin ujuttanut inhat säikeensä hänen mieleensä.
”En voi.” Hän kuiskasi naiselle. Tämä pysähtyi äkisti ja katseli miestä hetken. Oli kulunut vain minuutteja siitä kun he olivat tavanneet, mutta silti Crish tunsi siteen heidän välillänsä. Tämä ei sittenkään voinut olla todellisuutta.
Nainen kumartui kuiskaamaan jotakin hänen korvaansa. Ääni oli kirkas ja selkeä, Crish värähti kun kosteat huulet hipaisivat hänen korvaansa.
”Yöllä. Tässä samassa paikassa, minä odotan sinua”
Mikael raahasi ulos ensimmäisen haavoittuneen, ja Crish havahtui hänen huutoonsa. Kersantin kanssa ei kovin moni heidän joukkueestaan uskaltanut haastaa riitaa, ei, vaikka tämä oli varsin helläkätinen kantelemaan johdolle. Miehen luontainen karisma oli tarpeeksi pitämään miehet ruodussa.
”Painu sisälle auttamaan muita äläkä seiso siinä kuin mieletön! Ala nyt juma mennä!”
Crish kivahti jotakin takaisin ja astui ovesta huoneeseen, jonka ilma oli selkeytynyt hieman. Kuoleman löyhkä syöksyi hänen sieraimiinsa ja sai yskimään. Nyt hän erotti huoneen selkeämmin, ja kaikki tuska sen sisällä paljasti kasvonsa. Lattialla makasi epämääräinen kasa ruumiita, ja niiden keskellä hänen pitkäaikaiset taistelukumppaninsa hoitivat haavoittuneita. Huoli iski häneen kuin salama, ja hän syöksyi ensimmäiseksi tarkastamaan, ettei kukaan tuttu maannut hengettömänä punaiseksi värjäytyneen, muutoin valkoisen maton päällä. Kasvot olivat kuitenkin outoja, viime viikolla saapuneita vahvistuksia. Niiden lasiset silmät heijastivat hänen omat ahavoituneet kasvonsa takaisin, pienet kuoppiinsa uponneet silmät, ja mustan parransängen. Poskelta korvan viereen ulottuvat pitkä arpi sai hänet aina värähtämään, vaikka kuolleiden katselu ei tavallisesti ollut mitään. Se terä, joka kyseisen arven oli viiltänyt, roikkui hänen kaulallansa. Muisto hänen ensimmäisestä taistelustaan, hädin tuskin voitokkaasta.
Hänen vierestään kuului valistusta, ja kun Crish käänsi katseensa, kohtasi hän hämmästyneet, harmaantuneet silmät. Kasvot olivat muutoin kauttaaltaan veren peitossa, ja huulet tärisivät vihasta kun rohiseva kuiskaus kiiri ilmoille.
”Sinä”
Crish jähmettyi kauhusta, hän pelkäsi kuulla lauseen lopetuksen, kun yhtäkkiä terävä sihahdus halkaisi muutoin hiljaisen huoneen. Valonvälähdys sokaisi silmät hetkeksi, mutta kun näkyi taas muutakin kuin värikkäitä palloja, kohtasi hän kammotavan näyn:
Siinä missä parrakkaan miehen silmä oli äsken ollut, näkyi vain punaista muodotonta massaa. Crish kääntyi katsomaan taakseen ja näki Mikaelin armottomat kasvot. Tämä piteli kädessään pistoolia joka savusi vielä.
”Älä jää satuilemaan niiden kanssa. Lopeta jokainen joka elää.”
Crish nieli vastalauseen ja nousi ruumiiden keskeltä puistellen verta housuiltansa. Huone erottui yhä selkeämmin. Seinät joita koristivat mielikuvitukselliset maalaukset, ja merkillisen näköiset kyntteliköt jotka roikkuivat katosta kuin hämähäkit seittiensä varassa. Crish tunsi voivansa pahoin kun hän katseli huoneessa vallitsevaa hävitystä, seinien rikkoutunutta pintaa, omituisiin asentoihin jääneitä ihmisiä, ja haavoittuneiden irvistyksiä. Koko hänen pitkän sotilasuransa aikana hän ei ollut kokenut mitään tällaista. Ensimmäisten taisteluiden jälkeen hän ei ollut tunteillut nähdessään sodan hirveyksiä, mutta jokin oli muuttunut. Ensimmäistä kertaa hänen sydämensä oli rintaa suojaavan luotiliivin toisella puolella. Se roikkui kiinni panssarissa, niin että kuka tahansa voisi sen lävistää. Jos ei mikään muu, niin sitten odotus. Crish sulki silmänsä ja luki pienen rukouksen. Kukaan ei vastannut.
Crish odotti hämärällä kalantuoksuisella kujalla ja näpräsi käsissään tyhjää tölkkiä jonka oli löytänyt kadun varrelta. Nainen ei ollut vielä saapunut, joskin Crish oli etuajassa. Jostain syystä ei tuntunut luontevalta ajatella, ettei nainen tulisi. Se pilaisi sadun.
Sivukuja oli hiljainen jos sitä vertasi katuun, johon se yhdistyi. Siellä ihmiset säntäilivät sinne tänne, kuka mitenkin juhlien. Vartijoita oli lisätty juhlallisuuksien ajaksi. Kolmannen kuun pyhät olivat kaupungin omituinen uskonnollinen perinne, jolloin jokainen paikan asukas siirtyi asunnostaan kappeleihin tai temppeleihin osoittamaan uskollisuuttaan keisarille. Juhlan viimeinen päivä, joka sattui olemaan juuri nyt, oli uskonnollisen hurmoksen kaoottinen ilmestys. Ihmiset joivat alkoholia ja käyttivät muita päihdyttäviä aineita, ja kokivat sitten jumalalliset kosketuksen. Crish halveksi tätä perinnettä, mutta kaupungin miljoonien asukkaiden vuosittainen pyhä oli heille todellakin pyhä, siihen ei ollut puuttumista.
Viimein Crish kuuli kopseen, joka saattoi lähteä vain niistä kengistä. Tumma hahmo lähestyi varjoista, hänen seireeninsä saapui, tuo suloinen viettelijätär, jolle ei oltu suotu vertaista ihmisten keskuudessa. Kuin tarinoiden keijut hän oli, niin kaunis.
Nainen asteli häneen eteensä ja hymyili taas sitä hymyä, jonka vallassa Crish oli elänyt koko menneen päivän. Hän ojensi kätensä, johon sotilas tarttui ahnaasti. Juuri tuon kosketuksen vuoksi hän oli vaatinut itselleen vartiovuoron vielä yöksikin. Mikaelin silmät olivat katsoneet suoraan hänen lävitseen, kukaan ei koskaan halunnut yövuoroja, varsinkaan kolmen kuun juhlan aikaan, mutta kersantti oli kuitenkin myöntynyt hänen pyyntöönsä, joskin selkeästi jotakin epäillen. Nyt vain täytyi pitää matalaa profiilia, niin ettei kukaan huomaisi hänen poissaoloansa.
He kävelivät kadulle ihmisvilinän sekaan, käsi kädessä kuin nuoret rakastavaiset. Nainen veti häntä perässään, ja ihmisvirta tempoi heitä erilleen, mutta hänen hento kätensä piti lujasti kiinni. Tunkkainen lemu sai pään sekaisin, ja villit huudot huumasivat korvatkin. Juhla oli parhaimmillaan, ja sen saattoi jo metelistä päätellä, saati sitten matkasta koko sekasorron lävitse.
Lopulta he saapuivat pienelle sivukadulle, jonne nainen kiskaisi Crishin voimakkaasti. Hän hiipi erään talon ovelle, ja koputti kolmesti, sitten kahdesti, ja lopulta taas kolmesti.
Ovi avautui nopeasti, ja nainen riuhtaisi Crishin sisälle. Kaikki tapahtui sekunneissa, niin ettei sotilas ennättänyt sanoa sanaakaan. Hän tyytyi vain tuijottamaan häntä hieman lyhyemmän naisen laihanoloisia olkapäitä, jotka pilkistivät paidan suuresta kauluksesta. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, mutta silloin epäilys heräsi sotilaan mielessä. Minne häntä oikein vietiin kaiken tämän salamyhkäisyyden keskellä. Koulutus oli totta vie tehnyt tehtävänsä.
Oven avannut henkilö astui pois pienestä eteisestä, ja katosi jonnekin eteiskamarin pimentoon. Crish kuitenkin luuli nähneensä vilauksen harmaista silmistä juuri kun hänet oli kiskaistu sisälle. Hän tarrasi naista olkapäästä ja kuiskasi kiivaasti:
”Minne sinä oikein viet minua? Tiedäkin, että minua ei petetä. Minulla on valta sinuun”
Nainen katseli kyräillen Crishiä, ja suuteli arvaamatta tämän kaulaa.
”Minulla on pian valta sinuun. Ja hänellä on valta miehin. Luota minuun, minä vien sinut paratiisiin.”
Hän nappasi häkeltynyttä miestä hihasta kiinni ja veti perässään saliin, jossa katoista roikkuivat kymmenet pienet kynttilät. Valo poukkoili sinne tänne, ja sai Naisen näyttämään aavemaiselta, avarasta huoneesta puhumattakaan. Hämärä peittosi huonekaluja ja seiniä, mutta ääriviivat saattoi erottaa kaiken sen lepatuksen ohella.. Crish vietiin ovelle, josta johtivat jyrkät rappuset yläkertaa kohti. Se oli piilotettu kekseliäästi seinällä roikkuvan gobeliinin taakse, ja sitä oli hyvin vaikeata huomata. He astelivat narisevat puu-rappuset ylös saakka, ja saapuivat pieneen huoneeseen, jossa ei näkynyt mitään muuta kuin pimeyttä. Jostain kaukaa kuului epämääräisiä ääniä, mutta Crish unohti ne samassa, kun tunsi Naisen vartalon painautuvan omaansa vasten. Kun hänen pehmeät huulensa löysivät Crishin omat sään karaisemat, unohtui kaikki muu, vain he kaksi olivat täällä tänä yönä. Nainen ei voinut olla todellinen, ei tästä maailmasta.
”Kersantti! Tulkaa katsomaan, täällä on jotakin!”
Crish viimeisteli vielä solmun haavoittuneen sotilastoverinsa siteeseen, ennen kuin ponkaisi ylös ja asteli eteiseen, mistä ääni oli kuulunut. Epätoivo valahti rintaan kuin ämpärillinen jäistä vettä olisi kaatunut hänen niskaansa. Juuri silloin Mikael repi seinävaatteen alas, paljastaen sen taakse kätketyn oven.
”Vai niin. Tarvitsemme kaikki miehet tänne, lääkintäyksiköt siirtäkööt haavoittuneet välittömästi ulos.” Crish tunsi miten veri pakeni hänen kasvoiltansa, kun hän asteli ruumiiden ylitse Mikaelin vierelle. Pian heidän ympärilleen kasautui koko jäljelle jäänyt iskuryhmä, lataillen aseitaan, kranaattejaan näpräillen ja osa heistä taisi myös rukoilla hiljaa. Kukaan ei kuitenkaan samalla tavalla kuin Crish, mutta kenellekään heistä ei silti vastattu.
Mikael ei aikaillut turhia, saati tiedustellut miestensä valmiutta kun hän potkaisi oven sisälle, ja lähetti savukranaattinsa matkaan. Kukaan ei kuitenkaan olettanut sieltä löytyvän rappusia, joten räjähde kimmahti takaisin, ja räjähti luoden tiheän savuverhon ryhmän ylle. Yllätys oli menetetty, joten Mikael päätyi huutamaan silmittömästi, ja suorittamaan hakkaa-päälle tyylisen hyökkäyksen. Iskuryhmä syöksyi portaisiin ja hölkkäsi niitä myöten ylös, ja silloin luotien tanssi alkoi. Innokkaimmat ja nopeimmat juoksijat putosivat ammusten lävistäessä heidän vartalonsa, ja he kaatuivat pelästyneesti huutaen suoraan lopun ryhmän päälle, hidastaen etenemistä huomattavasti. Crish tajusi kaivaneensa kranaatin vyöltänsä, ja heittäneensä sen, ennekuin ymmärsi mitä saattoi odottaa sen tuhon jäljiltä. Hän kuunteli räjähdyksien aiheuttamia pamauksia, ja toivoi ettei juuri hänen pomminsa ollut tehnyt tehtäväänsä. Ahtaassa portaikossa sekasorto oli täydellinen. Ruumiita lojui askelmilla ja miehet syöksyivät niiden ylitse kun kranaatit olivat saaneet tulen taukoamaan hetkeksi. Lämmin veri virtasi käden alla kun Crish koetti nostaa ruumiita päältään. Ylhäällä rähinä oli täydellinen, ja kun Crish viimein sai kammettua itsensä pystyyn ja harpottua rappuset ylös asti, eivät luodit enää saaneet häntä kavahtamaan. Taistelu vei hänet kuumaan tangoon.
Hän avasi tulen huoneen nurkkaa kohti, ja hän tajusi että se oli ensimmäinen täysin harkittu teko sinä iltana. Pian hän kuitenkin hätkähti todellisuuteen, entä jos siellä..
Tämä ei ollut tavallinen taistelu. Nurkassa piileskellyt mies nytkähteli ynisten kun luodit hakkasivat hänet silpuksi. Hurmeen ja savun yhteinen kammottava haju sai sieraimet toivomaan tuhoutumistaan.
Loppukin ryhmä saapui huoneeseen, heidän muassaan haavoittunut Mikael. He pysähtyivät tarkastelemaan huonekalutonta tilaa, ja tajusivat savun hälvettyä siinä olevan kolme ovea.
”Mikä paikka tämä tällainen oikein on? Eihän täällä voi asua.” Totesi joku hiljaa. Crish tiesi ettei talossa oltu asuttu pitkään aikaan, mutta hän vaikeni. Ajatuksille ei olut nyt aikaa.
Kuolleiden miesten ruumiit heitettiin rappusia alas, ja vain verijäljet koristivat vaaleaa puista lattiaa. Tummat seinät loivat kontrastia, muuten kaikki oli pimeää, portaikkoa myöten. Joku löysi katkaisijan, ja rätisevä ja katkonainen valo syttyi kattoon. Se loi heikkoa valoa huoneeseen, ja nyt iskuryhmä huomasi seinille kirjoitetut lauseet. Ne oli tehty hienolla käsialalla, mutta kieli oli heille tuntematon. Crish vilkaisi sivusilmällä portaikkoon. Siellä näkyivät ääriviivat kuolleista, ja hän tajusi tulleensa juuri ylös tuota kuolemanloukkoa, missä makasi nyt aivan liian monta ryhmän jäsentä.
”Meitä ei ole enää paljon jäljellä. Kaikki on mennyt kamalalla tavalla pieleen, joten nyt meidän on pakko onnistua. Te kolme siinä, ottakaa vasen ovi, ja te, menkää oikealle. Minä otan Crishin ja tämän nuoren kaverin kanssa keskimmäisen.”
Mikaelin kiihkeä kuiskaus jäi hetkeksi leijumaan huoneeseen, ennekuin kymmenkunta jäljelle jäänyttä sotilasta asettui ovien taakse, valmiina paiskaamaan kranaattinsa sisälle. Lampun rätinä kuulosti miltei innokkaalta, aivan kuin se olisi patistanut heitä sisälle.
”NYT!” Jyrähti Mikaelin ääni, ja Crish painui oven lävitse painaen silmänsä kiinni. Laukausten pauhu sumensi tajun ja sai adrenaliinin virtaamaan suonistossa. Taistelu vei jälleen mukanaan.
Huone oli pimeä kuin yö, vain ikkunoista tulvivat kylmänkeltaiset valopilarit rikkoivat mustan harmonian. Nainen piteli Crishin kättä, ja veti tätä peremmälle. Hän tunsi naisen lämpimän vartalon lähellä itseään, hänen paljasta ihoansa. Jollain tavalla huoneessa kaikuvat voihkaisut ja hurmokselliset äänet kuuluivat asiaan, ne saivat mielen turraksi, ikään kuin tuudittivat kuulijansa oikeaan tunnelmaan. Side Crishin silmillä peitti näkyvyyden, mutta naisen mukaan niin tehtiin jokaiselle ensikertalaiselle, mitä se sitten tarkoittikaan.
Nainen pysähtyi, ja veti Crishin lähelleen. Hänen ihonsa oli kuuma, ja niin kimmoisa. Pehmeät rinnat painautuivat hänen omaansa vasten, ja äkillinen jalanliike sai tasapainon horjumaan. Crish yllättyi kun tunsi pehmeät huovat lattialla, selkänsä alla. Nainen painautui häneen kiinni, ja pian he liittyivät huoneessa kaikuvaan konserttoon, lihan ja himon lauluun, joka voimistui mitä kauemmin he makasivat lähekkäin. Crish ei hätääntynyt edes silloin kun hän tunsi muita vartaloita lähellään. Se vain korosti nautintoa, ja pian hänen tajuntaansa koeteltiin, kun jotakin terävää iskeytyi jalkaa vasten. Lämmin noro valui hänen jalkaansa pitkin, sitten rintaa, aina käsivarsiin saakka. Laulu oli miltei loppuhuipennuksessaan, sen kuuli äänten meren aaltoilevasta soinnista.
”Tiedätkö, en edes tiedä nimeäsi.” Crishin voihkaisu rikkoi sävelen. Hetken ajan he olivat aivan paikoillaan, hän ja nainen, kuunnellen miten muut hahmot heidän ympärillään jatkoivat tanssia.
”Kutsu minua nimellä Daria.” Ja samassa he kietoutuivat tiukemmin toisiinsa, uusi viilto puhkaisi ihon jalan seutuvilla. Hetken hän tunsi olevansa osa jotakin suurta, ihmismielelle käsittämätöntä.
”Lauletaan hänelle Crish, lauletaan kauniisti”
Crish kuuli miten nuori sotilas hänen vierellään kirkaisi, mutta ei jäänyt auttamaan tätä. Hän ampui silmittömästi eteenpäin, hirvittävän pelon saattelemana. Missä tahansa luoti saattoi puhkaista väärän lihan. Hän ampui joka suuntaan, samoin Mikael hänen vierellään, ja heidän aseidensa suuliekit häikäisivät silmiä kirkkaudellaan. Ruuti ja palaneen haju saivat pään sekaisin, mutta Crish ampui epätoivon vimmalla kunnes panokset loppuivat ja ase löi enää tyhjää. Silloin hän vaipui polvilleen maahan, ja keräsi hetken rohkeutta ja nosti katseensa.
Huone oli täynnä lattialle aseteltuja huopia, ja niiden ympärillä irstaita esineitä. Siellä täällä lojui vaatteita, ja takaseinällä muutama ruumis, jotka oli ammuttu niin tohjoksi, ettei enää voinut sanoa olivatko ne miehiä vai naisia. Ikkunat olivat särkyneet, ja niistä paistoi kuunvaloa sisälle. Juuri silloin Crish näki hänet, Darian, makaavan kuunvalon luomassa valokehässä, yhden ikkunan edessä. Hän nousi nopeasti pystyyn ja ponkaisi huopien ylitse kohti naista, joka makasi alastomana kivisellä lattialla, muodottomaksi ammutun miehen ruumiin vierellä.
Crish tajusi veren hänen ihollaan jo muutaman metrin päässä, ja kauhistunut kiljaisu pääsi jostakin syvältä, suoraan sydämen pohjalta. Hän polvistui kylmälle lattialle ja nosti naisen syliinsä. Hänen suupielestään valui verta, ja kasvot olivat aivan valkeat, mutta silmät elivät vielä. Ne kääntyivät Crishiä kohti, ja niistä kuvastui pelko. Hänen ruumiinsa tärisi Crishin sylissä, ja tämä tunsi kyyneleiden olevan tulossa.
”Sotamies, astu syrjään.”
Mikaelin ääni sai Crishin pelästymään. Hän ei kuitenkaan kääntynyt tätä kohti, vaan silitti Darian otsaa. Peli oli sittenkin menetetty. Miten hän saattoi unohtaa kersantin.
”Crish, siirry tai minä joudun tappamaan sinutkin, vaikka se nyt on varsin ilmeistä, kun salaisuutesi kerran paljastui. Kerro minulle vain, miten kauan sinä olet tiennyt tästä paikasta.?”
Crish ja nieli kaiken vihansa ja painoi naista itseään vasten yhä tiukemmin. Hän ei piitannut mitä Daria oli ollut tekemässä kun he olivat hyökänneet, pääasia oli, että tämä olisi hengissä. Mikaelin ääni jäi kaikumaan tyhjään saliin. Crish taisteli kyyneleitä vastaan. Hän ei itkisi.
”Pari viikkoa. Kolmen kuun juhlasta saakka. Annoit minulle vartiovuoron sinä yönä”
Mikael naurahti.
”Olisi pitänyt arvata. Se olitkin siis sinä, kenen nähtiin poistuvan täältä toissailtana. Tiedätkö, sinä itse aiheutit näiden ihmisten kuoleman, ja samalla sinetöit omasi. Olisi kannattanut olla huolellisempi. Etkö tajua, että tällaiset salaseurat löydetään aina ennen pitkää, ja juuri niiden jäsenten huolimattomuuden vuoksi.”
Crish ei voinut mitään, hänen silmäkulmansa kostui. Daria nytkähteli sylissänsä, ja hänen suustansa kuului omituista korinaa. Crish tajusi menettävänsä naisen.
”Mikael, sinä et ymmärrä. Sinä et ole kokenut sitä. Et tiedä miltä se tuntuu. Et tiedä miltä tuntuu, kun hän katsoo sinua.”
”Sinä saastainen kaaoksen sikiö! Mädätköön lihasi tässä kerettiläisyyden niljaisessa pesässä!”
Ja silloin Crish tunsi miten jokin kuuma lävisti hänen selkänsä. Hän näki varjonsa vastakkaisella seinällä kun säde loi valoaan hänen takaansa. Veri valui Darian paljaalle iholle, ja Crish vaipui tämän päälle. Pian hänen hengityksensä ei enää tuntunut, vaan keho makasi liikkumattomana tämän alla. Tuska poltti Crishin selkää, mutta sitäkin suurempi tuska repi hänen sydäntään. Daria oli kuollut tänne hänen vuokseen.
”Sinä rakastat häntä vai mitä?” Kuului vielä Mikaelin rauhallinen ääni. Crish värähti kun aisti siinä surua. Kenties pettymystäkin.
”Te voittekin jäädä tänne kahdestaan, odottamaan kuolemaa. Rukoile keisaria sinä kurja, kukaties hän armahtaa sinut. Sotamies, minä todella luotin sinuun.”
Crish kuuli miten Mikaelin askeleet vaimenivat kun tämä asteli poispäin. Hän jäi tuijottamaan seinää, ja nojasi poskeansa Darian kylmää ihoa vasten. Kyynelpisara valui poskea pitkin, se tuntui omituiselta. Oli niin kauan siitä kun hän oli viimeksi itkenyt. Pimeät seinät näyttivät lohduttomilta. Crish odotti epätoivon vimmalla tuntevansa Darian hengityksen jälleen, mutta se ei alkanut enää.
Kaikki oli menetetty.
Hän aikoi juuri sulkea silmänsä, kun hän kuuli jotakin. Hän käänsi päätään niin että näki salin perälle, kuun luomien valopilareiden lävitse. Seinän vierelle oli pystytetty alkeellinen alttari, jonka Crish näki vasta nyt. Siihen oli sidottu nuori mies, joka nyt oli veren peitossa. Seinää koristivat samanlaiset kirjainmerkit kuin äsken aulassa. Koko komeuden yläpuolella leijui kirkasta utua, kuin usvaa aamuisen järven yllä. Se levittäytyi hitaasti, ja valaisi vähitellen koko huoneen. Crish näki aseensa kauempana, samoin kuolleen nuoren sotamiehen, ja salaseuran hengettömät jäsenet. Outo rauha levisi hänen vartaloonsa kun usva lähestyi, sen kirkkaus sokaisi silmiä, mutta sekin tuntui vain oikealta. Jokainen tuoksu katosi maailmasta, kaikki kauhun ja sodan hajut poistuivat. Hän oli tyhjiössä.
Tuska hänen selässään ammottavassa haavassa taukosi hetkeksi, ja Crish ei edes pelästynyt sihisevää ääntä, joka täytti koko huoneen kaiullaan.
”Palvele minua”
Crish hymyili vienosti ja nyökkäsi. Hän hyväili Darian silkinpehmeitä jalkoja, ja suikkasi pienen suukon tämän vatsalle. Sumu leijaili hänen päänsä yläpuolella. Se näytti niin kotoisalta.
”Minä tahdon palvella sinua.”
Ja usva leijui heidän yllensä. Se kosketti ensiksi Darian valkeata ihoa, ja äkkiä tämä avasi silmänsä.
Crish ei hämmästynyt. Tämä kaikki tuntui niin loogiselta ja hyvältä. Ei Daria ollut vielä kuollut, hän oli vain luullut niin. He saisivat elää yhdessä aina.
”Palvele minua”
Daria katseli ympärilleen, ja alkoi hengittää hitaasti. Hänen kasvoilleen levisi ymmärrys, kun tajusi Crishin vierellään. Veri hänen suupielissään loi kauniin kontrastin valkoiseen ihoon.
”Minä palvelen sinua aina.”
”Teitä minä käytän. Te palvelette minua, tahdoitte tai ette.”
Ja silloin usva laskeutui heidän päällensä. Se tunkeutui ihohuokosiin ja soluihin, se luikerteli korviin ja nenään, suuhun, joka puolelle. Tuska valtasi heidän kehonsa. Raastavat huudot kaikuivat huoneessa, Darian ja Crishin pidellessä lujasti toisiansa. He syleilivät ja kirkuivat kivusta.
Kuin sulaa metallia olisi heille juotettu, kuumaa öljyä kaadettu silmiin. Daria nauroi mielipuolisesti, ja Crish tajusi tekevänsä samoin.
Heidän katseensa kohtasivat ja he katselivat toisiansa poltteen leiskuessa heidän vartaloissaan. Ei näkynyt mitään muuta kuin pimeyttä ympärillä, huone oli kadonnut, he leijuivat tyhjän päällä, usvan sylissä. Crish tunsi miten hänen ihonsa repeytyi, ja luut vääntyivät outoihin asentoihin. Raksahdukset kielivät Darian vartalon käyvän läpi samaa prosessia. Orgastinen nautinto ja tuska rikkoivat solukalvot, ja loivat ne uudestaan, silkasta tunteesta.
Crish katsoi kuinka tämän kädet kasvoivat, niihin muodostui terävät violetit kynnet. Iho muuttui valkoisemmaksi kuin ensilumi, ja kasvot, ne näyttivät kaikessa epämuodostuneisuudessaan niin kauniilta. Pimeys heidän ympärillään kätki tuskanhuudot, ja usva teki heistä niin kauniita. Jokainen lonkero, paise ja kyhmy oli osa mahtavaa taideteosta, jota ei voinut sanoin kuvata. Usva kietoutui heihin yhä tiukemmin, ja orgastinen mielihyvä valtasi heidät.
Tuskanhuutoja säesti kumea kuiskaus joka kumpusi pimeyden keskeltä, mielettömyyden syvyyksistä.
"Palvelkaa minua"
40koo novelli: Daria
40koo novelli: Daria
hevi on kuin luoti tai moukarinisku, se vain kolahtaa koviin jätkiin.
"paikkakunta: Kempele"
-Omenapoika
"paikkakunta: Kempele"
-Omenapoika
.
.
Ei hassumpaa. Kirjoitusvirheitäkin suhteellisen vähän, vaikka alku sai jo pelkäämään pahinta. Juoni oli ihan mielenkiintoinen, varsinkin kun en Kaaoksen kulteista liikaa tiedä. Flashback-tyylinen tarinankuljetuskin toimi. Aika hyvä, mutta jotain pientä mutta merkitsevää jäi puuttumaan. Novelliluonteen huomioiden pitää silti sanoa, että toimiva tarina puutteistaan huolimatta.
"Where is this Emperor now, when you have need of him, human?"
-Shas'la T'au Kais, Fire Warrior
-Shas'la T'au Kais, Fire Warrior
jokin tässä tosiaan on, mikä puuttuu, ja luulenpa että se on juoni. tai tässä jää odottamaan ehkä sellaista huimaa loppuylläriä, mutta sitä en saanut paperille.. Tai näytölle, whateva. Tosiaan, varsin nopeasti kirjoitettu, kiitoksia teille jotka tämän arvostelitte.
hevi on kuin luoti tai moukarinisku, se vain kolahtaa koviin jätkiin.
"paikkakunta: Kempele"
-Omenapoika
"paikkakunta: Kempele"
-Omenapoika
-
Rautaharakka
- Viestit: 159
- Liittynyt: Ti 07.09.2004 19:26
Päättelehän siitä...
-
Rautaharakka
- Viestit: 159
- Liittynyt: Ti 07.09.2004 19:26
"Kauneus on katsojan silmissä"
Kauneus ei välttämättä tarkoita itse herra Slaaneshin ulkonäköä.
Oleko kuullut kielikuvia kuten "kaunis tuska" yms. Varmasti slaaneshin palvojien mielestä nautinto tai jumalan läheisyys on kaunis asia, ja niin, saattaa se vaikuttaa ajatusmaailmaan hiukan.
Kauneus ei välttämättä tarkoita itse herra Slaaneshin ulkonäköä.
Oleko kuullut kielikuvia kuten "kaunis tuska" yms. Varmasti slaaneshin palvojien mielestä nautinto tai jumalan läheisyys on kaunis asia, ja niin, saattaa se vaikuttaa ajatusmaailmaan hiukan.
hevi on kuin luoti tai moukarinisku, se vain kolahtaa koviin jätkiin.
"paikkakunta: Kempele"
-Omenapoika
"paikkakunta: Kempele"
-Omenapoika
Tämähän oli aivan loistava. Tekstin lukeminen oli yhtä iloa, ja ei se juonikaan mikään huono ollut. Pientä miinusta liiasta sivistyssanojen käytöstä. "Kontrasti"-sanaa käytit esimerkiksi turhan paljon. On mielekkäämpää lukea tekstiä, jossa on ihan tavallisia sanoja tai selityksiä eikä useimmiten muista kielistä lainattuja sanoja.