Uni

[Slingblade]

“Olen pahoillani, mutta näin täytyy tehdä”, kaapuunsa kääriytynyt mies sanoi. Tukahtunut ääni kuulosti aidosti pahoittelevalta, mutta häntä ympäröivän metelin takia maassa makaaja ei voinut olla varma. Liekit rakennuksen katossa roihusivat, ja ylhäältä kuuluva rytinä enteili rakenteiden pettämistä minä hetkenä hyvänsä. Paksun savun läpi hän näki mustakaapuisen miehen vetävän pitkän veitsen esiin. Loukkaantunut yritti nousta ylös, mutta verenhukka ja hapenpuute estivät kaikki liikkeet. “Anna anteeksi.”, sanoi mies vielä kohottaessaan veitsensä iskuun. Äänettä, tajunnan rajamailla häälyen, hän saattoi vain seurata tapahtumia sivusta. Miekka kohosi hitaasti, ja...

“EEEEIIII!!!“ Heinrich heräsi painajaisestaan huutaen, hikisenä ja sydän pakahtuen. Hetken hän haukkoi henkeään ymmärtämättä missä oli, tuntien tulen kuumuuden ja teräksen kylmyyden vielä ruumiissaan. Lopulta hän alkoi hahmottaa ympäristöään. Uni. Vain uni, ei muuta. Vielä hieman vapisevin käsin Heinrich tarttui yöpöydällään oleviin tuluksiin, ja iski kiivaasti kipinää hämärässä häälyvään öljylamppuun. Kerran, toisen ja vielä kolmannenkin piikivi kilahti metalliin, ja lopulta lampun sydän otti tulta. Värjyvä valo levisi huoneeseen, valaisten sen jokaisen nurkan. Heinrich vilkuili ympärilleen valon rauhoittamana, ja tutki ympäristöään. Ei mitään epätavallista, taaskaan. Silti hän ei pystynyt täysi rentoutumaan. Heinrich kuunteli, kun ikkunaluukkujen takana tuuli puhalsi ja vinkui. Oli nousemassa myrsky. Sadekin alkoi hiljalleen ropsahdella ikkunaluukkuihin. Se ei silti ollut häntä herättänyt. Jo neljännen kerran tällä viikolla sama uni oli repäissyt hänet valveille keskellä yötä. Huokaisten Heinrich painoi päänsä käsiensä varaan. Hetken sängyllään istuttuaan hän nousi, veti kaapunsa päälleen ja käveli työpöytänsä ääreen. Pöydällä lojuivat samat raportit, joita hän oli tutkinut ennen vuoteeseen menoaan. Hitaasti, haluttomasti Heinrich ojensi kätensä kohti pergamentteja. Samassa oveen koputettiin.

Keskellä yötä tulevat häiriöt eivät olleet epätavallisia salaisen poliisin päämajassa, mutta silti Heinrich säpsähti. Hätäisesti hän sulloi pöydällään olevat raportit laatikkoon, nappasi öljylampun käteensä, ja käveli ovelle.
“Kuka siellä?”, Heinrich kysyi hiljaisella äänellä.
“Minä, Walter.”, vastasi vaimea ääni oven takaa.
Empimättä hän avasi oven palvelijalleen. Walter astui huoneeseen, ja totesi vaimealla äänellään:
“Herra, veljenne vaatii päästä tapaamaan Teitä. Hänellä on kuulemma tärkeää asiaa. Valtion asiaa.”
“Päästä hänet sisään. Ja nopeasti sittenkin. Ulkona sataa jo.“, Heinrich tokaisi palvelijalleen.
Walterin nyökkäsi jäykkään tapaansa herralleen, ja poistui takaisin porraskäytävään. Huolestunut ilme nousi Heinrichin kasvoille. Mitä ihmettä se ääliö mahtoi haluta tähän aikaan yöstä? Tomas oli hänen nuorempi veljensä. Veli, joka ei ollut saanut syntymälahjakseen lähellekään yhtä terävää älyä, kuin hän. Isänsä pyynnöstä Heinrich oli vuosia sitten ottanut veljensä salaisen poliisin palvelukseen, työhön jossa Tomas oli osoittautunut äärettömän kyvyttömäksi. Vain lupaus isälle oli pitänyt veljen poliisin palkkalistoilla näinkin pitkään. Nyt tällä tumpelolla tuntui olevan kuitenkin jotain tärkeää asiaa hänelle.

Samassa Tomas saapui hänen huoneensa ovelle.
“Heinrich, pitkästä aikaa!”, hän huikkasi veljelleen ilahtuneesti.
“Veli.”, vastasi Heinrich nyökäten. “Mikä ajaa sinut liikkeelle tähän aikaan yöstä, ja tähän koiranilmaan?”
“Tärkeät asiat.” Sanoi Tomas jo paljon vakavammalla äänensävyllä. “Suorastaan elintärkeät.”
Vettä tippuva mies suunnisti mutkattomasti istumaan Heinrichin työpöydän edessä olevalle tuolille. Heinrich seurasi veljensä esimerkkiä, ja istui omalle tuolilleen.
Tomas risti kätensä rinnalleen, ja aloitti:
“Muistatko, kun joitakin kuukausia sitten kuulimme huhun kadotetuista kuninkaamme lähipiirissä?”
Heinrich nyökkäsi.
“Huhuista huolimatta ketään ei saatu kuitenkaan kiinni moisista rikoksista, joten jouduin päättämään tutkimukset tuloksettomina.”
Tomas virnisti arasti veljelleen.
“Niinhän sinä teit.”, hän sanoi varovasti “Mutta koska asia jäi minusta hieman kesken, olen omalla ajallani jatkanut tutkimuksia.”
“Teit mitä!”, kivahti Heinrich, ja nojautui tuolissaan eteenpäin. “Kävelit minun käskyvaltani yli, ja päätit jatkaa jo käsitellyn jutun tutkimuksia!” hänen oli vaikea peitellä ärtymystään. Tomas painautui tiukemmin vasten tuolinsa selkänojaa, ja jatkoi nopeasti:
“Mutta veli, minä löysin jotain!”, hän sanoi hätäisesti.

Ulkona myrsky oli jo pääsemässä täyteen vauhtiin. Vettä satoi kaatamalla, ja ukkonen jyrisi.
Yllätys välähti Heinrichin kasvoilla. Nopeasti hän kuitenkin kokosi itsensä, ja pakottaen äänensä rauhalliseksi kysyi:
“Löysit mitä?”
“Todisteita! Kuninkaan lähipiirissä on kuin onkin kaaoksen kätyri. Ainakin yksi.”
“Kuka? Ja miten hän on paljastunut?”, Heinrich tiukkasi nopeasti.
Lähes saarnaavasti veli jatkoi:
“Linnan palvelijat puhuvat kaikenlaista, kun vain osaa kuunnella, ja on valmis silloin tällöin heittämään kolikon pari oikeisiin käsiin. Eräs kuninkaan neuvonantajista touhusi palvelijoiden mukaan jotain hämäräperäistä omassa huoneistossaan iltaisin. Sitä sun tätä puhuttiin. Ihmeellisiä ja outoja ääniä silloin tällöin. Joskus kuulemma joku oli nähnyt kirjavien valojenkin loistavan huoneiden ovien alta tai ikkunoista.”
“Palvelijoiden höpinöitä!”, puuskahti Heinrich. “Luulisi jopa sinun ymmärtävän sen verran, ettei niihin ole luottaminen.”
“Niin minä tavallisesti ajattelenkin. Mutta nyt vaistoni kuitenkin kehotti tutkimaan asian. Tänä iltana, kun Keisari piti juhlia Kislevin lähettiläälle ja lähipiirilleen, kävin hieman tutustumassa arvon herramme huoneistoon.”
Heinrich pidätti hengitystään.
“Ja?”
“Täysosuma! Kaverilla oli eräässä vaatekaapeistaan salaovi, jonka takaa löytyi yhtä ja toista kunnon aatelisen elämään kuulumatonta. Esineitä ja kirjakääröjä, joita kaikkia komisti eräs noidanmetsästäjien hyvin tuntema liekehtivä merkki.”, Tomas sanoi, ja kumartui pöydän yli veljeään kohti.
“Tseentchin tunnus!”, hän lähes kuiskasi.
Heinrich nojautui taaksepäin tuolissaan, ja mietti kuulemaansa.
“Kuka?”, hän kysyi.
“Sotamarsalkka Kram.”
Ulkona myrsky oli jo noussut hyvin voimakkaaksi, ja salamoiden välähtely, sekä ukkosen armoton rytinä sekoittuivat Sateen kohinaan.

Innostus loisti Tomasin kasvoista.
“Nyt, veljeni, meidän tarvitsee enää järjestää virallinen ratsia hänen huoneistoonsa. Näiden todisteiden valossa keisari antaa hänet käsiimme, ja muutamassa päivässä kuulustelijamme ovat jo saaneet tietoonsa kaikki hänen rikoskumppaninsa. Vain sana sinulta, ja kerään mukaani joukon luotettavia miehiä ja...”

Kaamea paukahdus repi miesten tärykalvoja. Huoneen takka räjähti kipinöiden ja kivipölyn sekamelskaksi, ja paineaalto tempaisi molemmat miehet mukanaan. Tuhottoman pitkältä tuntuneen ajan jälkeen Heinrich avasi silmänsä.
Salama.
Huone oli täynnä savua, ja katonrajassa loimuavien liekkien lämpö tuntui selvästi lattiallakin. Heinrich tunnusteli itseään. Kipu ei tuntunut kovin pahasti, joten mitään ei ilmeisesti ollut rikkunut. Ainakaan pahoin. Hän nousi varoen pystyyn, huojahti, mutta tavoitti sitten tasapainonsa. Ulos pitäisi päästä, ja nopeasti, mutta ensin...
“TOMAS! Missä olet!”
Ei vastausta. Heinrich kääntyili paikallaan yrittäen liekkien valossa paikantaa veljeään. Oven edessä? Ei. Entä ikkunalla? Ei sielläkään. Savu alkoi jo haitata hengittämistä. Äkkiä hän huomasi liikkumattoman mytyn kumolleen kellahtaneen sänkynsä vieressä.
“Tomas!”
Heinrich raahusti sänkynsä luokse. Tomas makasi maassa liikkumatta. Veli vuoti verta. Hän oli selvästi pahoin loukkaantunut. Heinrich kyyristyi veljensä viereen, ja käänsi tämän kasvot näkyviin. Tomas avasi silmänsä. Niistä näkyi kipu, mutta myös toivo. Toivo pelastuksesta. Heinrich tiesi, että sitä ei tulisi. Jos Kram päätyisi kuulustelijoiden käsiin, hän kertoisi kaiken. Sitä ei voitaisi sallia.
“Tomas, olen pahoillani, mutta näin täytyy tehdä.” Heinrich veti veitsen esiin kaapunsa salataskusta. Samassa hän muisti.
Uni.
Se olikin siis Tomas, eikä hän.
“Me kaikki olemme Hänen marionettejaan.”, hän sanoi itsekseen. “Joka ainut.”
Väsyneesti Heinrich toisti omat vuorosana kauhistuneelle veljelleen. Näytelmän täytyi jatkua.
“Anna anteeksi.”
Hän kohotti veitsensä ylös, ja...
Jokin iski häneen takaapäin. Heinrich tunsi kylmän metallin tunkeutuvan lapojensa välistä sisään. Hän kaatui kyljelleen eteenpäin veljensä viereen, ja kierähti selälleen.
“Herra, en voinut sallia sitä.”
Walter.
Walter tarttui kiinni Tomasiin, ja nosti hänet harteilleen. Sekunneissa miehet katosivat porraskäytävään. Heinrich tunsi elämänsä valuvan ruumiistaan.
“Sittenkin minä.”
Katto rysähti vielä viimeisen kerran, ja liekit syöksyivät häntä kohti. Heinrich hymyili odottavalle isännälleen.
“Vanha huijari.”

[Dimensus]

Kas niin, ensimmäinen sinun tarinasi jonka täältä bongasin. En tosin kovin aktiivisesti ole näitä vanhempia lukenut..
Mjoo. Juonihan oli perusklise, todella käytetty. Mutta tämä klise on siitä mukava, että se toimii, ainakin sinun käsissäsi. Toteutus siis oli hienoa, mitään mullistavia kielikuvia tai kuvailuja en löytänyt, mutta ihan hyvää ja luettavaa tekstiä. Pari kielioppivirhettä sattui silmääni, mutta niistä viis. Sitten pari ongelmakohtaa:

Tomas makasi maassa liikkumatta. Veli vuoti verta. Hän oli selvästi pahoin loukkaantunut

Tätä kutsutaan lukijan aliarvioimiseksi. JOs Thomas makaa maassa liikkumatta ja vuotaa verta, niin on täysin selvää, että hän on loukkaantunut, sitä lienee turha mainita uudestaan. Sitten, usein olet tehnyt niin, että kirjoitat monta lyhyttä lausetta, vaikka homma toimisi paremmin sivulauseella. Esim:

Tomas makasi liikkumatta maassa, ja vuoti pahoin verta.

Tuo nyt on aika ontto, mutta tajusti kai pointin. Kun on paljon lyhyitä lauseita, niin lukeminen vaikeutuu.

Itse juonesta sen verran, että tuo salama on niin sattuman kauppaa että tuntuu vähän hölmältä että kaikki tapahtuu juuri tuolloin. Voisiko itse julma ja paha kaaoskätyri Heimlich heittää sen tai jotakin? Tuo tuntuu vain niin juonikikkailulta kun tulipalo tarvitaan. Jos veljekset olisivat vaikka tapellessaan pudottaneet sen öljylampun?

JA olisin ehkä korostanut Heimlichin kaaoslaisuutta, ekalla kerralla kun luin tämän niin en tajunnut sitä heti, paitsi ihan lopussa, ja tämän vuoksi tomasin murha oli vähän... Njoo.

Mutta, varsin kelvollinen tarina, kaikista kliseistään ja hiomisentarpeistaan huolimatta. Annan numeroksi 8 kun ei ole parempaakaan tässä meidän kymmenjärjestelmässä. Huvä juttu, mutta hiomista kaipaisi. Laitappa lisää näitä turinoitasi, tykkään kerrontasi soljuvasta rakenteesta.

[WolfMan]

Kyllähän tämä sepustus ihan kuva on, vähän epäselvä vain.

[Slingblade]

Joo-o. Tällaista kakkendaalia sitä syntyy, kun suunnittelematta kirjoittelee. Ei se nyt ihan tajunnanvirtaa ole, mutta kun naputtelee aina asiat juuri niin, kuin ne mieleen juolahtavat, syntyy juuri noita lyhyitä lauseita. Ja kun on vielä niin laiska hiomaan työtään, jää lopputulos väkisinkin vähän kulmikkaaksi.

Salamahan oli lahja itseltään nukkemestarilta. Tai niin sen ajattelin. En kuitenkaan itsekään ollut tyytyväinen tuohon salamalopetukseen, ja piti se öljylampuksi tms. vaihtaa, mutta tekemättä jäi. Ensi kerralla ehkä sitten. Alunperin ei edes pitänyt tätä tänne kaikkien katseltavaksi tempaista, mutta tuhannen tuopin tuubassa sitä aina kuvittelee itsestään vähän liikoja...

[Dimensus]

tuhat tuoppia? taidat olla kova jätkä. Ihan hyvä tämä minusta oli, jos tosiaan kirjoitit sen tuolla tavoin tajunnanvirtamaisesti. Hei, käyppä muuten arvostelemassa Talven värit kun olet muutkin osat jo..

http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=42518