Kenraali Gritsniffin Elämä ja Teot – osa 2.

[Dimensus]

Hilpeän kenraalimme tarina saa jatkoa! olkaapa hyvät.

Edit: linkki ykkösosaan

http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=42628


Kenraali Gritsniffin Elämä ja Teot – osa 2.


Ja jälleen koko Rämeensyrjän majatalo jännittyi paikoilleen. Gritsniff oli lopettanut ruokailun ja kaiveli hammastikulla ikeniänsä. Kymmenet silmäparit, ja ne, joilla oli silmiä enemmänkin, tuijottivat hiittä piinaavan odotuksentunteen vallassa, jos tarina vaikka jatkuisi. Kaikki kuitenkin tapahtui varsin nopeasti, niin että hurraahuutojen sijaan salissa kaikuikin suurhaltian masentunut huokaus. Hiisi oli hypännyt takaisin tiskille niin sutjakasti, ettei yleisö kerinnyt reagoimaan. Dramatiikka puuttui, mutta eipä sitä kauan ennätetty surra, sillä jotakin paljon parempaa oli luvassa. Gritsniff nimittäin jatkoi tarinaansa, ja musta viitta hulmusi elehdinnän tahdissa.


No niin yleisö, jatketaan! Mihinkäs minä jäinkään, odottakaas. Aivan niin, minä menetin tajuntani. En voi kertoa paljoakaan siitä ajasta, kun olin tiedottomassa tilassa. Siispä jatkan siitä, kun tulin tajuihini. En muista miksi minä heräsin, ja se ei liene edes merkityksellistä. Kuitenkin, minä avasin silmäni, ja näin yläpuolellani juuria. En ollut edes yllättynyt, sillä olin elämäni aikana tottunut katossa kasvaneisiin juuriin, ne ovat yleisiä rottaihmisten luolissa, jotkut heistä jopa syövät niitä.

Nousin istualleni, ja polttava kipu valtasi käteni sekä kylkeni. Loin niihin nopean silmäyksen ja tajusin, että ne oli sidottu jonkinlaisella kangasnyörillä. En kerinnyt istua kauaakaan, kun tuska jo huumasi pääni, ja minun täytyi paneutua uudestaan makuulle. Tutkailin katseellani tilaa jossa olin.

Seinät olivat jotakin aivan muuta kuin mihin olin tottunut. Ne olivat yliluonnollisen sileät, siihenastisessa elämässäni olin tottunut karheaan kaivettuun kiveen. Seinillä myös roikkui jonkinlaisia mielikuvituksellisia koristeita. En tiennyt mistä ne oli tehty, mutta ne askarruttivat mieltäni. Niissä oli ympyröitä, neliöitä, ja kaikenlaisia viivoja. Mitään logiikkaa niistä ei löytynyt.

Itse huone oli varsin pieni, ei mitään mullistavaa suurta palatsia. Puhun tässä vaiheessa huoneesta, sillä luola olisi kuvannut tilaa varsin huonosti, varsinkin kun siinä oli ovi. Jossakin vaiheessa minä sitten huomasin, ettei huoneesta päässyt mitenkään pois, ja menin täysin sekaisin. Miten minä sitten olin päässyt sisälle? Looginen ajattelu ei ollut tuossa vaiheessa suurin vahvuuteni. Tässä vaiheessa voin myös kertoa, ettei se ollut ensimmäinen tapaamiseni oven kanssa, sillä seinä, josta me rottaystävieni kanssa murtauduimme läpi, oli myös ovi. Näin minulle kerrottiin jälkeenpäin.

Siinä maatessani muistin myös ne rotat, joiden kanssa olin päässyt hirviötä pakoon. Mitä heille oli tapahtunut? Minua turhautti käsittämättömästi se tosiseikka, etten voinut ruhjeiltani tehdä yhtään mitään. Makasin vain paikoillani ja kehittelin kauhukuvia nääntymisestä ja rottien julmasta kuolemasta hirviön hampaisiin. Silloin aloin vihata odottamista.

Odotukseni kuitenkin palkittiin, sillä minä nukahdin. Ja niin kuin yleensä tapahtuu, minä myös heräsin, ja tällä kertaa vierelläni oli kulhollinen ruokaa, sekä vettä. En tiennyt mitä se oli, lihaa ei ainakaan. Tajusin, että ne olivat jonkinlaisia kasveja. En ollut syönyt siihen mennessä kovinkaan paljoa juuria tai muuta vihreää, lähinnä lihaa tai ötököitä. Makuelämys oli mielenkiintoinen. Siinä ei ollut lihan sitkeyttä tai ötököiden ärsyttävää vipellystä kielen päällä. Oikeastaan minä aloin pitää kasviksista samalla hetkellä kun sain ensimmäisen suuhuni.

Päivä kului samalla tavalla kuin edellinenkin, paitsi että nyt aistini olivat paljon herkemmät, ja saatoin nähdä ja kuulla paljon tarkemmin. Kulutin aikaani tarkkaillen seiniä, ja silloin minä ymmärsin jotakin ihmeellistä. Miten kummassa ruoka oli tuotu huoneeseen, kun missään ei näkynyt ulospääsyä? Tätä pohdiskelin kovin pitkään, ja siitä sai pohjansa filosofinen ajattelutapani, josta olen saanut valtavasti hyötyä myöhemmissä seikkailuissani. Toinen päiväni huoneessa kului siis yksinkertaisesti ajatellessa, ja jälleen minä nukahdin. En tiedä johtuiko se yrteistä vai mistä, saattoi olla myös, että olin ruumiillisesti niin heikossa kunnossa, että tarvitsin yksinkertaisesti paljon unta.

Kolmantena päivänä näin hänet. Heräsin, ja ulvahdin pelästyksestä, ja heti perään kivusta kun kylkeäni korvensi äkkinäinen liikkeeni. Edessäni seisoi täysikasvuinen rotta, jolla oli päällänsä omituisimmat vaatteet mitkä olin ikinä nähnyt. Hänen toista silmäänsä peitti silmälappu, ja päällään hänellä oli pitkä musta kaapu, jonka hihat olivat erityisen leveät. Kaapu oli sidottu jonkinlaisella nyörillä, ja jalassa hänellä oli puusta veistetyt kengät, jotka olivat nekin kiinnitetty naruilla.

”Kas niin, viimeinkin olet hereillä, nuori soturi.” Pidätin hengitystäni kun rotta puhui minulle. Hänen äänensä oli kova kuin teräs, ja se nousi paikoin niin korkealle, että korviin sattui. Hän puhui niin selkeästi, että voin jopa kääntää sen teille. Kertaakaan elämässäsi en ole kuullut kenenkään
puhuvan rottaa niin hyvin ja selkeästi.

”Minut tunnetaan liikanimellä Vanha Karmiva Yksisilmä, mutta sinä voit kutsua minua Karmivaksi tai Yksisilmäksi. Kuka sinä olet, soturi?” Olisin mielelläni vastannut hänen kysymykseensä, jos olisin tiennyt kuka olin, mutta minulla ei ollut nimeä. Tajusin sen silloin. Emärotta oli kutsunut minua erityisellä äänenpainolla, sitä ei kykene sanoilla selittämään. Joka tapauksessa minulla ei ollut nimeä. Sanoinkin sen varovasti, niin selkeästi kuin vain kykenin, vieressäni ruokakulho kädessä seisovalle Yksilmälle.

”Ei nimeä? Aah, aivan niin. Unohdin jälleen ettette ole normaaleja sotureita. Saanko kysyä sinulta, nimetön nuorukainen, miten ihmeessä te selvisitte viimeiselle portille saakka?”
En ymmärtänyt täysin, mitä Karmiva tarkoitti, mutta selostin sitten koko matkamme vaiheet, hänen kuunnellessaan vierelläni. Joissain kohtaa hän nauroi, toisissa pudisteli päätänsä. Minusta oli todella ihmeellistä, että hän ymmärsi ontuvaa rotankieltäni. Karmiva ojensi minulle ruokakulhon, kun olin lopettanut.

”Lapsi, sinä olet käynyt läpi viimeisen portin kauhut. Eikö teitä käsketty seuraamaan punaisia nuolia, kun aloititte matkan kohti kaupunkia?” Yksisilmä näytti huolestuneelta, kun puhui. Minä koetin muistella, mutten saanut mieleeni, oliko kouluttajamme käskenyt meitä tekemään niin. Pudistin ymmälläni päätäni.
”Suori soturi. Punaiset nuolet olisivat johdattaneet teidät kaupunkiin, jossa koulutus olisi jatkunut. Mutta te, te syöksyitte suoraan viimeisen portin kauhujen luokse. Punainen portti on kaikista suurimmille taistelijoille, ja jos selviää koulutuksesta hyvin, pääsee kokeilemaan sinistä porttia. Siellä jyvät erottuvat akanoista, ja lopulta, mustan portin jälkeen seuraa vain valkoinen portti, josta on parhaimmillaan selvinnyt vain kaksi kokelasta. Nyt teitä oli kolme, ja ette ole saaneet päivääkään koulutusta. Ymmärrätkö, mikä tuuri teitä on kohdannut?”

Kuuntelin rotan kertomusta, ja alaleukani putosi maahan saakka puolivälin kohdalla. Me siis olimme hölmöyttämme syöksyneet suoraan kaikkein pahimpaan loukkoon, mitä nuo luolastot sisällensä kätkivät. Huomasin täriseväni, ja ruokakulho meinasi tippua kädestäni, jota juili sietämättömästi. Oli ollut yhtä tuskaa elää sen kanssa viimeiset kolme päivää, ja nyt se taas alkoi, kun oli hetkeksi helpottanut.

Yksisilmä tutkaili reaktioitani, ja käveli sitten nopeasti sänkyni toiselle puolelle. En kerinnyt miettimään yhtään mitään, enkä edes sanomaan vastaan kun rotta tarttui käteeni ja väänsi sitä voimakkaasti sivulle. Tunsin miten luu naksahti paikoilleen, ja se ei ollut mitenkään järisyttävän hieno kokemus. Karjahdukseni olisi varmasti kantautunut Bretonniaan saakka, jos emme olisi olleet maan alla. Karmiva vain naurahteli ja katseli miten haukoin henkeä sängylläni, joka oli oikeastaan vain kuivia risuja, sammalta, riepuja, ja muita pehmeitä asioita kasattuna pediksi. Myöhemmin sain tutustua oikeaan sänkyyn, ja sen jälkeen en ole voinut mitenkään käsittää, kuinka saatoin nukkua siinä roskaläjässä. No, ei minulle ollut mitään parempaa tarjolla, enkä olisi mitenkään voinut edes uneksia sellaisesta hienoudesta mitä esimerkiksi täällä Rämeensyrjässä tarjotaan.

”Mutta en voi silti aliarvioida suoritustanne, sillä yhtä kaikki, te läpäisitte valkoisen portin, ja täten minä koulutan teidät. Lepää nyt, nuori soturi, sillä huomenna, me aloitamme.”
Mutisin jotakin vastaukseksi ja hieroin kättäni, johon kyllä sattui enää vähäsen. Karmiva otti muutaman askeleen lähteäkseen, ja minä sanoin hänelle heikosti jotakin kiitoksen tapaista. Rotta hymyili minulle, ja oli juuri poistumassa, kun hän sanoi:
”Ystäväni, minun täytyy voida kutsua sinua jollakin nimellä. Miksi haluaisit itseäsi kutsuttavan?”
Mietin muutaman tovin, mutten saanut mitään mieleeni. Pudistin alistuvasi päätäni, ja katsoin Yksisilmää kysyvästi. Tämä katsoi takaisin ja tuntui miettivät jotakin.
”Nimesi olkoon tästä lähtien Kumma, koska et ole niin kuin me muut. Nyt, lepää, sillä huomenna me tapaamme.”

Oven arvoitus ratkesi, kun yksisilmä astui siitä ulos. Nyt tiesin, miten se toimi, ja tunsin suurta mielihyvää ensimmäisen loogisen pulman ratkaisemisesta. Minua kuitenkin jäi mietityttämään rotan sanat, ”et ole niin kuin me”. Elämäni kolmas identiteettikriisi oli valmiina, ja kaikenlisäksi nimeni oli Kumma. Rottahiiden osa ei ole helppo.

Seuraavana päivänä pääsin yllättävän helposti ylös sängyltäni, tuska kyljessä ei ollut enää ihan niin kova. Kokeilin ovea, ja olin tavattoman ylpeä kun sain sen auki. Ulkopuolinen maailma oli mielenkiintoisen näköinen. Olin avarassa tilassa, jossa oli siellä täällä pieniä majoja, sellaisia, joissa minäkin olin nukkunut. Ne muodostivat ympyrän, jonka keskellä oli laaja alue, jossa oli mitä merkillisimpiä asioita. Siellä oli kummallisia hyllyjä, jotka notkuivat kummallisia aseita, siellä oli kirjoja, myös jonkinlaisia ihmisiä muistuttavia olkihahmoja. En tajunnut paljoakaan asioista joita näin, mutta teille voin kertoa, että tuosta tilasta tuli meidän harjoitteluareenamme.

Nyt, jotta ette tipahtaisi kokonaan kärryiltä, selostan vielä klaanimme koulutusperiaatteen. Katait pitävät soturiperinnettä tiukasti yllä. Jokaisesta miehestä tulee soturi, tahtoi tämä tai ei. Ja jos jostakin syystä ei kelvannut soturiksi, tuli rotasta orja.

Yleensä rottalapset kasvavat jossakin suuren kaupungin ulkopuolella, aivan kuten minäkin. Emärotat etsivät kaupungissa sopivan uroksen, ja pariutuvat tämän kanssa, jonka jälkeen ne katoavat tunneleihin, jossa pennut kasvavat. Kun aika on täysi, tuovat ne sitten poikasensa suureen aikuistumisrituaaliin, jota kutsutaan nimellä Hakkas. Sieltä selviävät elossa vain kovimmat, niin kuin teille kerroinkin.

Hakkasin suorittaneet viedään joko suoraan punaiselle portille, tai sitten viipymättä kaupunkiin, joissa surkeimmista tehdään myös orjia. Punaisen portin läpikäyneet jatkavat koulutustaan Gemerran kaupungissa, ja voivat jäädä punaisiksi vartijoiksi. Jos he haluavat lisää koulutusta, täytyy heidän läpäistä sinisen portin kauhut. Tunnelin takana odottaa sinisen portin mestari, joka opettaa sotureille kaiken tiedon ja taitonsa. Sinisestä portista uskaliaimmat jatkavat mustalle portille, jossa odottaa musta mestari, joka kouluttaa pelkkiä valioyksilöitä. Yleensä klaanin johtajan henkivartiosto koostuu mustista sotureista.

Kaikista arvostetuin portti on valkoinen, se, johon minä jouduin. Siellä oleva opettaja on ollut joskus klaanin suurmestari. Aina kun uusi mestari valitaan, siirtyy vanha opettamaan valkoiselle portille. Ei ole suurmestaria, joka ei olisi käynyt läpi valkoista porttia. Nyt te saatatte ymmärtää paremmin, miksi oli niinkin suuri numero, että selvisimme läpi. Ilman Yksisilmän loitsuja, olisimme varmasti kuolleet, mutta hän oli saapunut ovelle juuri silloin kun syöksyimme siitä läpi. Hänkään ei kyennyt mitenkään peittoamaan hirviötä, joka odotti oven takana, ainoastaan hidastamaan sitä.

Mutta se Katai-klaanista. Missäs minä olinkaan, niin, näin siis edessäni sen aukion. Luola oli varsin pimeä, joskaan se ei minun silmiäni haitannut. Ihminen ei olisi nähnyt siellä edes omaa nenäänsä.
Pitemmittä puheitta, löysin kaksi ystävääni niistä mainitsemistani majoista. Jälleennäkemisen riemu oli sanoinkuvaamaton, vaikkakin meistä jokainen oli enemmän tai vähemmän huonossa kunnossa. Hypimme ja pompimme, kun emme osanneet kielellisesti iloamme purkaa. Neljäs päivä kuluikin puhtaasti paikkoja tutkiessa, ja matkaamme muistellessa. Rottaystävämme Karmiva oli muuten nimittänyt Mortokiksi ja Tirriniksi. Eli meitä oli siis tällä kertaa koolla kolme valkoista soturia, Mortok, Tirrin ja Kumma.

Seuraavana päivänä koulutus alkoi. Jos olen teille tähän mennessä puhunut tuskasta ja rasituksesta, niin unohtakaa se kaikki, sillä mikään ei voi kuvata valkoisen soturin koulutusta. Muutoin niin lempeä opettajamme muuttui harjoitusareenalla sellaiseksi hirviöksi, että olisin saattanut mieluummin kohdata sen oven toisella puolella asustavan otuksen. Kuitenkin, meidät laitettiin nostelemaan painoja, juoksemaan kunnes yskimme verta, harjoittelemaan kaikkien keksittyjen aseiden käyttöä. Yksisilmä myös pisti meidät opettelemaan kommunikointia, sillä siinä emme olleet erityisen hyviä. Joka tapauksessa, me opimme pikkuhiljaa ainakin puhumaan, niin että minun, Mortokin ja Tirrinin välillä oli jo ihan oikeitakin keskusteluja.

Jos emme osanneet käyttää hilparia tai nykäistä hihastamme tikaria tarpeeksi näppärästi, saattoi karmiva opettajamme Karmiva antaa meille sellaisen löylytyksen, että saimme jälleen kasvattaa kylkiluitamme muutaman päivän ajan. Meille annettiin hulluja tehtäviä, meidän tuli muun muassa osata juosta seinää pitkin, hypätä kattoon ja jäädä siihen roikkumaan, sekä kaikenlaista muuta päätöntä. Kaikista hulluinta oli se, että opettajamme teki itse kaiken niin täydellisesti kuin vain saattoi. En vieläkään tiedä, mihin katosta riippuminen perustuu, se on kai jonkinlainen mystinen ninjatekniikka, jossa on muinaista magiaa mukana.

Niin, me opimme puhumisen, salamannopean liikkumisen, aseenkäytön ja muiden sivistävien asioiden ohella myös hitusen taikuutta. Sitähän ei voi oppia kunnolla, ellei omaa syntymästään saakka maagisia kykyjä, mutta pienen palan hän meillekin saattoi opettaa. Osasimme luoda valoa tyhjästä, tehdä tulen tuluksitta, sekä muita hyödyllisiä asioita, ei tosin mitään hienoa, sellaista josta tarinoissa kerrotaan. Tosin kerran olen kutsunut taivaalta pyrstötähden, mutta se on jo eri tarina.

Me siis harjoittelimme minkä ennätimme. Vaikka olimmekin täysiä untuvikkoja, ja koulutuksemme kesti normaalia pidempään, Yksisilmä sai koulittua meistä valioluokan sotureita, tai kuten te sanoisitte, ninjoja. Osasimme liikkua nopeammin kuin ihmissilmä kykeni näkemään, käyttää lähes jokaista asetta mitä maa päällään kantoi, ja ennen kaikkea osasimme puhua kunnolla.

Viimein yksisilmä sai kunnian luovuttaa meille kaavut, joihin oli kirjailtu valkoisella langalla merkillinen kuvio. Se oli valkoisen portin tunnus. Meiltä kuitenkin puuttui vielä tulikoe, eli meidän täytyi osoittaa kykymme käytännössä, ei vain teoriassa. Meistä jokainen puhkui intoa, mutta Karmiva ei päästänyt meitä tekemään koetta, me vain asuimme valkoisella portilla ja teimme arkiaskareita, haimme ruokaa, korjasimme harjoittelutarvikkeita.

Tuona aikana Yksisilmä alkoi opettaa meille asioita ulkopuolisesta maailmasta, hän kertoi meille haltioista, ihmisistä, kaaoksesta ja kaikesta muusta tietämisen arvoisesta. Niin viisas kuin hän olikin, eivät hänen tietonsa ulkomaailmasta olleet mitenkään hääppöiset, mutta meidän silmissämme hän oli jumala.

Lopulta suuri päivä koitti, ja Yksisilmä kertoi juhlallisesti mitä meidän viimeinen kokeemme piti sisällään. Me vain naureskelimme nuoruutemme uhmassa, vaikka Karmiva pudisteli päätänsä. Emme hyvästelleet, sillä meidän tuli tulla takaisin, tuoda todisteita matkamme onnistumisesta. Jos olisimme silloin tienneet miten koko retki tulisi päättymään, olisimme jättäneet jäähyväiset mestarillemme. Mutta koska emme tienneet, mitä juonia kohtalo punoi päämme menoksi, me lähdimme matkaan, kohti metsähaltiain leiriä.

Se, hyvät kuulijat, oli virhe, joka muutti elämäni suunnan totaalisesti.

[Höpöttiuhka]

ei yhtä vauhdikas kun eka osa, mutta selkeämpi, mutta kummatkin oli loistavia ja kekseliäitä. Sitten vaan odottamaan kolmatta osaa

[LurkkiKapteeni]

Viimein se toinen osa tuli . Tosin lisä-uloketta ei vieläkään paljastettu. Aika ovela keksintö tuo portti homma, tosin eikös nuo rotat ole vielä tosi nuoria? vai kestikö tuo koulutus kymmenisen vuotta?

Tarina esittää Hiidet ja Rotat mielestäni hyvin aidosti, esim tuo kommunikaatio systeemi.

Huumoria oli mukana taas vähän (vähemmän kuin ensimmäisessä osassa), silti riittävästi.

Ja vielä + siitä että tarina oli edelleen todella mukaansa tempaava, vaikka siinä ei erityisesti taisteltukkaan.

- Ja eikun odottamaan jatkoa.

[Attila]

Tässähän tämä menee. Viihdyttävää luettavaa.

[Sìlentium]

Hyvää ja sujuvaa tekstiä. Kun aloittaa lukemisen, on vaikeaa jättää kesken.
Kiinnostava idea, kunhan nyt kerrot, miten hiisi sai lonkeron .
Minusta parempi kuin Heikkisen terveiset.

[Dimensus]

Mutta käy sanomassa tuo Ridingshadowiin, elä tänne.


Kurko on lonkero, miettikää sitä.


Kiitän palautteenannosta.

[Sly Cooper]

Jess!

Tätä on odotettu (melkein) yhtä paljon kuin Aku Ankka -lehteä!

Taas erittäin hyvä tarinanpala; Tai seikkailu. Enpä keksi juurikaan nillittämistä:

Rauhallisempi selkeästi, kuin ensimmäinen osa. Ehkä jäi hieman lyhyeksikin.. Lisää kuvailua esim. harjoituksista olisi voinut olla.

Kokonaisuutta ei kuitenkaan ryssinyt varsinaisesti mikään; Se oli taas mainio!.. Odottelen jälleen innolla uudempaa osaa.

"Ja pliis: Tee seuraavasta niiiin pitkä kuin suinkin..Ja lisää kuvailua; Kuitenkin osaat tehdä sitä!"

Kiitos Dimensus!

[Dimensus]

Kuvailua tulet saamaan, se ehkä jäi tässä osassa hitusen vähälle, kun ajattelin että tämä on nyt jo aika pitkä.. Mutta jos kerran ei, niin valmistautukaa ryöpytykseen!!

Vertasit tarinaani Aku-Ankkaan. Tärisen vieläkin. Kukaan ei ole ikinä sanonut minulle mitään noin hienoa, tunnen itseni tärkeäksi.. Wow, aku ankka.. Ja virtsa nuosee päähän.

Ootee: Tulipas mieleen, että oletko Bonafide tulossa Pellavarockiin? Olisi mielenkiintoista tavata sotulaisia, kovin montaa kun en tunnekaan. Mietin kun tapahtuman kotikaupungissa asustat.