Jouko Ukonpoika: Verikosto, osa I

[Dalamar]

Oli upea talviyö kaukana pohjoisessa, Russlannin ja Kislevin rajojen tuolla puolen. Tänne kauas harhautui kovin harvoin etelän ihmisiä, ja sitä pidettiin yleisesti ei kenenkään-maana kaaoksen ja etelän välillä. Tämä oli kuitenkin niiden harvojen pohjoisten heimojen koti, jotka eivät kumartaneet kaaoksen jumalia. Täällä levittäytyi tuhansien järvien maa, joka oli isoksi osaksi koskematonta korpea. Suurin osa heimoista oli tehnyt kylänsä Saimaajärven rannoille, jota hallitsi Kaleva, kuningas ja armoton juomaveikko Ukko ylijumalan armosta. Maa oli koskematonta, puhdasta ja kaunista, järvet ja joet kalaisia, metsät täynnä riistaa, kesät kuumia ja talvet kylmiä. Maa olisi ollut monen mittapuulla täydellinen, mutta nekromantikkoakoluutti Igor vihasi tätä maata, ja erityisesti sen jääräpäisiä asukkaita.

Igor johti Mestarinsa puolesta tutkimusretkeä katsomaan kannattaisiko maata vallata, ja niin hän oli johtanut muutaman sadan epäkuolleen joukkonsa erääseen Saimaan kuningaskunnan pikkukylään, ja tehnyt nopean yllätyshyökkäyksen kylään keskellä yötä. Keisarikunnassa ja Russlannissa ihmiset juoksivat kauhusta kirkuen karkuun ylivoimaista ja pelottavaa vasutstajaansa, mutta Saimaalaiset olivat tokkuraisina, humalaisina ja puolipukeissa tarttuneet pitkiin puukkoihinsa kirveisiinsä, tehden piiritettyinä kylän keskellä raivokkaan päättävää ja sitkeää vastarintaa, suostumatta kaatumaan mätänevän lihan ja luun massan alle. Heimon tietäjä ja Igor olivat käyneet raivokkaan Maagien kaksintaistelun, jossa tietäjä oli päässyt voitolle. Jokaisella kanteleen sävelellä yksi luuranko oli kaatunut kasana maahan, tai zombien silmien kiilu oli lopullisesti sammunut. Pimeydestä esiin manattu lepakko oli kuitenkin repinyt kanteleen tietäjän käsistä, ja harmaapartainen äijä oli kaatunut lopulta massan alle.

Lopulta vain heimon päällikkö oli seisonut epäkuolleiden keskellä, kirves kummassakin kädesä.Hirveät haavat peittivät miehen vartaloa, ja kummallekin oli selvää, että mies ei eläisi enää pitkään. Kuitenkin, mies puri hammasta ja pysyi seisaallaan, armoton viha silmistä hohtaen.

Igor katseli päällikköä ja hävitystä hänen ympärillään. Kaikki naiset, kaikki lapset ja melkein kaikki miehet olivat kuolleet, ja hänen epäkuolleistaan oli jäljellä vain muutama kymmenen. Voitto oli tullut kalliiksi, eikä uusista ruumiista saisi edes saman vertaa epäkuolleita kuin niistä, jotka hän oli tuonut mukanaan. Lähes kaikki hänen tappionsa olivat liian pahasti vaurioituneita, että uusi herätys olisi tullut kyseeseen. Igorin naama mutristui hirveään vihanilmeeseen, poskipäihin ulottuvat silmäpussit hehkuivat tulipunaisina, ja homepilkkujen täplittämä käsi teki raapivaa elettä, samalla kun Igor ärisi kuolleella äänellään:

"Sinä ja saastainen narttuporon synnyttämä heimosi aiheutti minulle helvetillistä vahinkoa", kuului kimeä murina mädäntyneiden hampaiden välistä.

Raivostuttava virne nousi päällikön naamalle, ja hän huusi voitonriemuisen ilkeällä äänellä:"Siitäs sait, haiseva äpärä. Perrrkele, tules tänne, niin aiheutan vähän lisää tappioita!"

"Sinä maksat heimosi jääräpäisyydestä. Ryöstän sielusi, ja kidutan sitä ikuisuuden", Igor sanoi, ja vetäisi esiin pullon kaapunsa hihasta.

Pullon korkki repäistiin irti, ja pullosta iski vihreä usva kohti päällikköä. Se kietoutui miehen ruumiin ympärille ja vetäytyi takaisin pulloon, kiskoen mukanaan miehen aavemaista sinertävää hahmoa. Hetkeä ennen kuin aave upposi pulloon, sen suusta kuului viimeinen uhmakas huuto:

"Haista sinä raato paska!"

Igor päästi kimeän ja kaikuvan vähämielisen hihityksen, ja napautti pulloa pienellä salamalla. Se oli sentään pieni korvaus hänen tappioistaan. Mestari ei todella olisi tyytyväinen. Sisältä kuului murahdus, ja Igor oletti nähneensä aaveen muodostavan suullaan jotain harvinaisen törkeää hänestä ja hänen epäkuolleistaan kylminä talviöinä... Varmuuden vuoksi hän napautti pulloa vielä kerran salamalla.
Niin makaaberi kulkue jatkoi matkaansa kylmässä talvityössä, ja lunta alkoi pikkuhiljaa satelemaan, muuttaen yön entistä kauniimmaksi.

***********************

Seuraavana aamuna ei niin kovin kaukana kulkueesta heräsi eräästä laavusta mies. Mies nousi venyttelemään ulkoilmaan, ja ojensi lähes seitsemän jalkaa pitkän vartalonsa suoraksi. Kädet kuin puunrungot sojottivat suorina kummallakin sivulla, kun mies karjaisi äänellä, joka tiputti läheiset linnut oksilta:

"Perrrrkeleen hieno aamu!"

Hän oli Jouko Ukonpoika, läheisen kylän päällikön poika. Hän oli veljeksistä nuorempi, ja koska hänestä ei tullut seuraavaa päällikköä hän oli voinut viettää ison osan ajastaan samoamalla luonnossa. Nytkin hän oli ollut viikon kala- ja metsästysreissulla, ruokaa piti kylään hankkia. Vuodet ankarassa Kainuun korvessa olivat veistäneet häneen jälkensä, ja miehen luonteen ja voiman karuus oli jotain, mitä etelän pehmeät ihmiset eivät voisi ikinä ymmärtää. hän oli kuin yhdestä paksusta puunrungosta veistetty, kova kuin kivi, olento, jonka kimppuun täysissä voimissaan oleva emokarhukin harkitsi ennenkuin hyökkäsi, jos hyökkäsi. Silti Jouko ei ollut mikään raakalainen, hänen sydämensä oli romantikon sydän, ja se sykki kokonaan hänen nuorelle vaimolleen, Virpille, joka odotti kotona varmaan nytkin miestään palaavaksi.
Jouko tömisteli norpannahkasaappaillaan läheisen joen rantaan, ja kauhaisi vettä naamalleen. Veden mukana hän tosin heitti päin turpaansa myöskin irtonaisen, mädäntyneen ja jäätyneen käden.

"Mitä helvettiä?" Jouko huudahti.

Vedessä suoraan hänen naamansa edessä meni osin sulassa virrassa mädäntyneitä ruumiinosia. Mukana virrassa pulahti välillä pinnalle myös aseita ja haarniskanpalasia. Huoli nousi Joukon mieleen. Koti oli ylävirrassa. Nyt ei ollut kaikki kunnossa. Niin Jouko Ukonpoika tempaisi sukset jalkoihinsa, vyötti kirveen ja puukon ja heitti jousensa selkään. Saalis saisi nyt jäädä laavulle, kyllä sen ehtisi myöhemmin hakea.

Muutaman tunnin päästä Jouko oli aivan kylänsä lähellä. Vielä mäen yli, ja siellä se koti siintäisi. Kunhan vain kaikki olisi hyvin. Jouko suksi mäen päälle, ja katsoi kotiaan. kaikkialla lojui ruumiita ja luurankoja, muutama talo oli palanut eikä yhtään elävää sielu näkynyt missään. Mykkänä surusta ja kauhusta Jouko kiisi alas, ja katseli hävitystä, ja ruumiita maassa. Keskellä makasi Ukko, hänen isänsä, ja hieman taaempana hän tunnisti äitinsä kahtia katkenneen ruumiin.

"Isä... Perrrkele... Ja äitikin... juma..."

Nyyhkäykset ravistelivat nuorta miestä, kun hän kalusi ruumiita läpi. vähän oli tuttuja, ja paljon oli omituisen vanhoja ruumiita, kuin kauan sitten mädäntyneitä. Kyyneleet ja räkä naamalla valuen Jouko juoksi setänsä mökille, ja sieppasi piilosta vanhan juopon siellä aina pitämää Koskenkorvan heimon tekemää erinomaista viinaa ja pulloa. Jouko iski pullon pohjan kyynärpäähänsä, korkkasi ja huitaisi puoli pulloa kerralla sisuksiinsa. Iso mies istahti katselemaan ajatukset turtana ja mustempana kuin ikinä
kylänsä jäännöksiä. Mitä tehdä? Koko kylä oli tuhoutunut, ja puuttuvatkin ruumiit varmasti kuolleita... Hän katsoi pulloa ja puukkoaan. Seuraisiko heimoaan tuonelaan? Se olisi helppoa, ja näkisi rakkaansa. Hän heivasi loputkin pullon sisällöstä naamaansa, ja viina poltti kurkkua, mutta nenemmän poltti sydäntä. Silloin hän puraisi hammasta, ja musta, musta viha ja sisu nousivat hänen kurkkuunsa. hän loikkasi pystyyn Kirvestä ja pulloa puristaen, ja karjaisi ilmoille huudon, joka tiputti lumet talojen katolta.

"Perrrkele, minä kostan teidät kaikki! Ennen en lepää, ennenkuin jokainen vainolainen on kuollut! Sitten tulen, ja kaivan juma oman hautani kylän keskelle! Ukko ylijumala, ole kanssani matkalla, sillä nyt on verikoston hetki!"

[Dalamar]

Ja tällä ei sitten ole mitään tekemistä Far Northerin kanssa, jos joku niin ajattelee. lähinnä inspiraatio tuli Täältä
Ja liiallisesta Conanista (Conan barbaari, ei O'brien). En myöskään ole uusnatsi, vaan kuulun ISKTR:iin!

[Stenvall]

"Oi maamme Suomi synnyinmaa!"

Koti, uskonto ja isänmaa! Kumartakaa niille.



Epätavallista, sanoisinko, laittaa Suomi noin selkeänä FB:n maailmaan, 40k:hon voisi vielä melkein mennäkin. Siinä mielessä en pidä tästä, mutta muutenhan tämä on loistavaa tekstiä. Kielioppikin alkaa olla kunnossa. Maagin voisi suomentaa jotenkin järkevästi tai ainakin kirjoittaa pienellä. Pidän tästä tosi paljon muuten, mutta en Warhammeriin sijoitettuna. FB:ssä kun ei ole tilaa käytännössä muille kuin GW:n keksimille kansoille ja maille. Mutta erinomaista tekstiä joka tapauksessa.

[Attila]

Steen tuossa yläpuolella puhuikin asiaa. Mutta harjoitanpa luovuuttani ja keksin omaakin kommenttia:

Tarinasi on paikoitellen kertomista, kun voisit yhtä hyvin näyttääkin. Älä kerro meille, että jollakulla oli oneton lapsuus, vaan näytä esim. jotakin liittyen klukittuun kaappiin, mehiläispesään, ja kahteen avoimeen purkkiin hunajaa. (Tuo ei sitten ollut allekirjoittaneen keksimä idea, joten mahdolliset huussivertaukset voi jättää ovelle.)

Jaa se velhonpirulainen kävi kylän kimppun? Näytä se, sillä saa helposti pidennettyä tarinaa (pitkä = usein parempi, paitsi jos se on täyttä tuubaa), ja se tönäisee vielä lukijankin oikeaan mielialaan. Pelin säännöt tulevat kerralla selviksi: Joka saa kirveestä, häviää.


"Nekromantikkoakoluutti"? Mitäs jos kokeilisit "maanaajan oppilasta"?


Tuota... Kaveri juoksee ensimmäisenä hakemaan Kossua, kun voisi yhtä hyvin parkua vanhempiensa (tai jopa vaimonsa) ruumiin vieressä, toteuttaen kaikki hyväksi havaitut kostotarinan alkukliseet?

---

Tämä on aika lupaava alku, mutta vähän turraksi se jättää. Lyhytkin kuin mikä. Elikkäs seuraavaa osaa kehiin, niin jaarittelenpa siitäkin.