Kauhea ajatus nousee mieleeni, ja karjaisen äkkiä ryhmätoverini hereille. Epäilykseni vahvistuvat, kun oviaukosta putoaa pari kranaattia, ja aika tuntuu pysähtyvän. Näen kun sotilaat vierelläni yrittävät perääntyä kranaattien luota, urheimmat syöksyvät heittämään kranaatit takaisin, mutta ovi on tiukasti suljettu kiinni. Toinen kranaateista kimpoaa maasta. Huone on pieni, ja sirpalekranaatti tulee räjähtäessään luultavasti tappamaan kaikki. Kranaatti pysähtyy lattialle. Mielessäni käy ajatus:
Tästä tulee melkoinen sotku… Räjähdys, ja toinen. Valo peittää huoneen alleen, ja en näe mitään. Kuulen repivän äänen vatsani seudulta, ja toisen olkapäässä. Luusta kuulu ilkeä ääni, mutta en tunne mitään. Kipua ei ole, eikä mitään kärsimyksen tunteitakaan. En kuule enää mitään, ja näen vain valkoista valoa. Tältäkö kuolema tuntuu? Vain iankaikkinen rauha, jota ei mikään riko. Tunnen rentoutuvani, ja uppoan valoon.
Valkoisen rauhan rikkoo yhtäkkiä repivä kipu, joka vetää minut takaisin maailmaan. Huomaan makaavani jonkinlaisilla paareilla, ja harmaanvalkoisista seinistä päätellen olen taas kerran tukikohdassa. En näe kunnolla, ja yhtäkkiä kivunkouristus muuttaa koko maailmani harmaavalkoiseksi, ja seinät ovat kaatua niskaani. Putoan paareilta olkapääni varaan, ja ruhjoutunut käsi antaa taas kerran periksi. Kipu kaksinkertaistuu, ja yhtäkkiä pyörryn shokista, ja en tunne enää mitään.
Tullessani uudestaan tajuihini, huone on eri. Näen hämärästi ympärilläni laitteita, ja jonkinlaisen lääkintäapulaisen. Nähdessään avoimet silmäni ja tuskaisen ilmeeni, hän aukaisee yhteyskanavan, ja sanoo: ”Hän on tajuissaan, mutta lukemat ovat huonot. Suosittelisin hoidon jatkamista, kunnes hän on vahvistunut.” En kuule mitä henkilö kanavan toisessa päässä vastaa, mutta ilmeisesti se ei ole hyvä kannaltani, koska vieressäni seisova mies on tyrmistyneen näköinen. Ilmeisesti hänen suositustaan ei aiota noudattaa. Mutta mistä hoidosta hän puhui, ja jos hoitoa ei jatketa, mitä minulle tehdään? Vaikka mies paarieni vieressä on ammattitaitoisen näköinen tarkistellessaan lukemia ja tehdessään korjauksia letkuista virtaaviin aineisiin, Jack olisi pystynyt tekemään paljon parempaa työtä… Jack. Missähän hän on? Missä ovat muut ryhmän jäsenet!? Hyppään istualleni, ja vaikka vatsanpohjassani tuntuukin tuskaa, pysyn kaksinkerroin taittuneena. Vaikka haluaisin levätä, ruumiini ei suostu asettumaan paikoilleen. Pystyn kuiskaamaan lääkintäapulaiselle vain pari sanaa, vaikka mieleni tekisi huutaa. …Muut…missä? apulainen näyttää siltä ettei hän tiedä mistä puhun, enkä ole varma kuuliko hän edes sanojani. Ilmeisesti hän tajusi vain osan, mutta tarpeeksi itselleen, koska hän painaa nappulaa konsolissa, ja tunnen nukutusaineen. Ilmeisesti minun ei haluta puhuvan…vielä.
Herätessäni tunnen vain kosteuden, ja kivilattian. Ympärilläni on pimeää. Ovi raottuu, ja kranaatit putoavat sisään. Tällä kertaa en ajattele mitään, katson vain poissaolevana pienessä huoneessa syntynyttä kaaosta. Näen itseni tuijottamassa oviaukkoon, enkä ole varma siitä mitä tein. Näen muutamissa nuoremmissa syntyneen pakokauhun, ja komissaari Kruzenin ryntäävän kranaattien luo. Hänen vierellään juoksee kaksi miestä, toinen on eräs upseereista, ja hänen vierellään juoksee valkoiseen kypärään sonnustautunut mies. Hänen panssarissaan on punaisella lääkintämiehen merkki, ja tunnistan henkilön. Jack. Tällä kertaa en näe valoa, vain tuhon selkeästi. Sirpale iskee Kruzenia kaulaan, ja veren määrästä päätellen hän ei tule selviämään siitä. Vaikka kaikki on kuin hidastettua, pian lattia lainehtii verestä. Jack heittäytyi toisen kranaatin päälle, pelastaen minut ja kolme muuta tappavilta vammoilta. Näen ruumiini taittuvan taaksepäin, ja vasta nyt tajuan haavojeni vakavuuden. Käsi roikkuu hervottomana parin lihassäikeen varassa, ja panssarissa on nyrkin kokoinen reikä. Selkäpuolellakin. Ruumis kaartuu hiljalleen, ja juuri kun se osuu maahan ja uppoaa veren ja ruumiinosien sekaan, ovi aukeaa. Kolme jäljellejäänyttä sotilasta seisoo tuupertuneena verilammikossa, ja heillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Kuulen vielä heidän huutonsa ennen kuin näkökenttäni sumenee taas.
Herään, ja näen että vierelläni on useita automaattisia koneapulaisia. Näen myös saman lääkärin kuin viimeksi, ja hänen ilmeensä ei ole niitä parhaimpia. Ilmeisesti hän ei pidä tilanteesta. Mittarit vingahtavat, ja tunnen kuinka suoniini pumpataan lisää lääkitysaineita. Valkoinen valo imaisee minut taas sisuksiinsa, ja vaikka kuinka yritän taistella, lääkkeistä sekaisin oleva mieleni ei jaksa pysyä hereillä. En tunne unessani mitään muuta tunnetta kuin turtuneen ruumiini, ja olen osittain iloinen ettei minun tarvitse nähdä haavojani uudelleen. Mutta miksi minua pidetään hengissä?Edes komppaniamme komentajaa ei yritetty pitää näin hyvin. Hänelle annettiin vain puolet lääkeannoksistamme, ja heitettiin kersantin olalle tokkuraisena. Miksi minut on pelastettu? Mitä he minusta haluavat? Menen sekaisin ajatuksissani, enkä pysty keskittymään nykyiseen. Uppoan valkoiseen valoon, ja kaikki muistoni sekoittuvat päässäni. Hetkeen en muista missä olen, tai edes kuka olen. Yhtäkkiä valo katoaa, ja jäljellä on vain pimeä huone.
En saa unta, ja ruumiini on aivan veltto. En pysty enää edes avaamaan silmiäni, puhumattakaan raajojeni liikuttamisesta. Jos ylipäätään pystyn liikuttamaan niitä enää koskaan. Useamman ikuisuuden pituisen ajan jälkeen kuulen vinkuvan äänen kun jokin liukuu. Ilmeisesti ovi aukeaa, mutta en ole varma. En huomannut huoneessa ovea. Kuulen raskaan metallisen äänen, useita niitä. Useat metalliset kengät lyövät lattiaa. Askeleet ovat raskaita, mutta tasaisia. Erotan kahden äänen puhuvan, lääkintähenkilön ja jonkun muun. Äänestä kuuluu kunnioitus kun lääkintäapulainen puhuu tälle muukalaiselle. En voi nähdä kuka hän on, ja askeleitten matka vuoteeni vierelle tuntuu kestävän ikuisuuden. Eräs mekaanisista apulaisista avaa silmäluomeni, tunnen käden kylmyyden. Vai onko se käsi, vai vain joku sen useista tarttumakourista? Kun silmäni tottuvat pimeyteen, toivon että pystyisin sulkemaan ne. Vierelläni seisoo vanhan näköinen mies, jonka kasvot ovat täynnä arpia. Hänen toinen silmänsä on mekaaninen, ja toisen pupilli on sysimusta. Se heijastaa kuin peili, ja näen itseni, ja surkean tilani. Hänen panssariinsa on kiinnitetty iso Inkvisition merkki. Hänen leuastaan kasvaa harmaata partaa, ja hänen yläpuolellaan leijuu mekaaninen kallo. Se on varustettu pelottavan näköisellä piikillä, ja sen toisesta silmästä työntyy esiin lisää niitä. Mutta se ei ole pelottavin asia. Paarini toisessa päässä seisoo puoliympyrässä viisi harmaaseen haarniskaan ja kypärään sonnustautunutta soturia. Käsissään heillä on aseet, jotka salamoivat silkasta voimasta. Ja mikä kauheinta, ne on osoitettu minua kohti.
”Poikaseni, kerro mitä tapahtui, ja saatat saada nopean kuoleman.”
Nuo sanat iskevät minuun kuin nyrkki, enkä tajua mitä hän tarkoittaa. Minulla ei ole harmainta aavistusta mitä olen tehnyt, mitä Inkvisitio minusta haluaa. En tiedä mitä sanoa, enkä edes tiedä pystynkö puhumaan. Kuulustelijani mielessä on käynyt ilmeisesti sama asia, ja hän kääntyy lääkintäapulaisen puoleen.
”Pystyykö hän puhumaan?” Lääkintäapulainen säikähtää hieman, eikä vastaa heti. Viisi nyrkkiä kääntyy häntä kohti. Uhkaavaa elettä tehostaa jokaisen soturin nyrkkiin kiinnitetty myrskyvasamoija. Ase sylkee räjähtäviä diamantiiniluoteja, jotka tekevät ihmiseen nyrkinkokoisia reikiä. ”Hänen äänihuulensa voivat olla heikossa kunnossa.” Vastaus ei miellytä inkvisiittoria, joka puhuu apulaiselle tarkoituksellisen hitaasti, mutta käskevästi. ”Kyllä vai ei!?” Apulainen on lähellä huutaa kauhusta, mutta onnistuu jotenkin vastaamaan. ”Kyllä”
Kaikki kääntyvät minua päin, myös viisi myrskyvasamoijaa. En tiedä mitä minun pitäisi vastata, joten olen vain hiljaa. Vanha mies tekee pienen merkin, ja mekaaninen kallo lentää kohti ruhjoutunutta kättäni. Hetkeä myöhemmin maailmani täyttää kipu, joka syöksee minut hulluuden partaalle. Kestän sitä vain hetken, ja sitten tajuntani pettää minut. Tunnen leijuvani ilmassa, ja tällä kertaa tuska täyttää koko kehoni. Huudan niin lujaa kuin pystyn, mutta en kuule mitään. Tuska ei lopu. Kuulen ääniä, mutta en pysty tuskani läpi ymmärtämään niitä. Toinen ääni kuuluu Inkvisiittorille, mutta toinen ääni on melko matala, enkä osaa yhdistää sitä mihinkään. Pystyn keräämään ajatukseni jo kasaan, vaikka en tiedä kuinka kauan kipua on jatkunut. Yhtäkkiä äänet kuuluvat taas, ja tajuan ymmärtäväni osan. Inkvisiittorin sanat kuulostavat sekavalta, mutta ymmärrän hänen puhuvan kuulustelusta. Toinen ääni vastaa, mutta en kuule mitään muuta kuin yhden sanan. Teloitus. Sana jää soimaan päähäni, ja lopulta kipu heikkenee. Tullessani tajuihini huoneessa ei ole enää ketään. Yritän keskittää ajatukseni. Mitä olen tehnyt? Miksi minusta yritetään saada vastauksia kiduttamalla? Ja miksi minut halutaan teloittaa?
Huone on hämärä. Kuulen huutoja. Näen edessäni kolme miestä. Yksi seisoo, pidellen kätensä jäänteitä. Toinen on polvillaan, selässään kolme läpäisyjälkeä. Kolmas on kumartuneena toisen ylle, suunnilleen ehjänä. Ovi heidän takanaan aukeaa hitaasti, mutta sen läpi näkyvä valo ei ole valkoista. Se on harmaata, ja siitä heijastuu pahuus. Yksi miehistä heittäytyy ovea vasten, sulkien sen hetkeksi. Panssaroitu nyrkki tulee ovesta läpi hänen päänsä yläpuolella, ja vaikka mies yrittää kuolemanpelon antamin voimin, hän ei voi sulkea oven toisella puolella olevaa pahuutta ulos. Mikään ei voi. Oven läpi ei tule enää kuitenkaan nyrkkiä, vaan luoteja. Mies kaatuu maahan selälleen, niska murskaantuneena. Muut kerkeävät vain huutaa pelosta, ennen kuin sama kohtalo odottaa heitä. Ovi lentää sijoiltaan kaatuen sankarillisen miehen päälle, puristaen hänet lopulliseen unholaan. Teräksiseen haarniskaan sonnustautunut ihminen – jos hän edes on ihminen – astuu huoneeseen ja tuhoaa selviytyjien kaikki toiveet kahdella laukauksella.
Tunnen kipua rintakehässäni, ja säpsähdän. Kipu voimistuu, ja herään unistani. Se mitä näen, on pelottavampaa kuin mikään uni. Harmaat Ritarit ovat palanneet.
Noh niin. Tuohon asti olen saanut tätä aikaan, ja koska inspiksen puutetta on ollut, (Kesäloma, anyone?) pelkään että en jaksa lopettaa tätä. Mutta nyt kun tämä osa on sotussa, loppu on pakko kirjoittaa.
Ai niin, älkää odottako jatkoa muihin tarinoihini, ne ovat jo unohdettuja.
Rakentavaa palautetta odottelen.
