Erään klaanin tarina osa 3

[Baraduribagugar]

NikNak astui muonakoloon (kuten hän mielellään ruokasalia kutsui). Siellä kävi tavanomainen vikinä ja piipitys. Tietäjä katseli kuinka häntä inhoavat klaanin jäsenet tervehtivät häntä jälleen kerran rutiininomaisella tavalla, eli heittämällä orjille tarkoitetut ruoantähteet hänen päällensä.
NikNak käveli vakiopaikalleen josta näki pienestä kolosta ulos toiseen kammioon kuinka ihmisorjat siivosivat ulosteita alas putkistosta. Saastainen kansa. Kuinka he kehtasivatkaan viskata kaikki jätöksensä ylämaailmasta alas herrakansan päälle.
NikNak nosti lasillisen saastakivellä höystettyä viiniä huulilleen ja katseli salin toiseen päähän missä Nixin klaanin vähä-älyinen johtaja mussutti "lojaalien henkivartijoidensa" kanssa jotain epämääräistä herkkua. Kitti, niinkuin häntä kutsuttiin ei pitänyt muiden klaanien lähettämien täydennysjoukkojen johtajista. Se kävi ilmi, kun rykmentit ilmaantuivat usein paikalle pelokkaina ja ilman
johtajaa.
Vinkku oli toisaalta asia erikseen. Muut skavenit klaanissa ajattelivat ettei Kitti ollut mikään tyhmä skaven. NikNak oli eri mieltä. Kitti oli tyhmä, ainoastaan tarpeeksi viisas ettei olisi mennyt haastamaan riitaa vahvempia rottia vastaan. Kitti olisi tietysti hävinnyt harmaalle tietäjällekin jo pelkästään silloin kun NikNak olisi töytäissyt häntä vähän mahtavalla mahallaan. Sellainen oli Vinkku. Massiivinen. Se oli luultavasti hänen haarniskansa joka oli taottu teräksestä raakaan saastakiveen ja oli yltäpäältä hehkuvissa vihreissä riimuissa. Se teki Vinkusta kookkaan. Se teki Vinkusta miltei mahdottoman vastustajan, ellei sitten peräti kuolemattoman.
Haarniskan imi loitsut itseensä kuin NikNak ryysti padallisen keittoa (eli helposti) ja teki kantajastaan immuunin tulelle (tämä oli käynyt ilmi kun Kitti oli lähettänyt nimettömän kirjeen Skryren klaanille ja pyytänyt heiltä tulenheittimen kärventämään Vinkkua (tämä ei tietenkään olisi ollut mahdollista ilman lahjuksia joita oli kuoressa ollut suuri määrä)).

NikNak oli hermostunut koko loppupäivän ja nakerteli huoneensa kokolattiamattoa koska päivän mureke oli vienyt häneltä lopun ruokahalun (mattoa toisaalta pystyi järsimään milloin vain).
Hän havahtui vasta kun oli pureskellut mattoa niin kauan, että huomasikin pureskelevansa omaa kaapuaan.
Koko päivä oli ollut ilman huvituksia. Ei mitään kommelluksia ruokalassa josta olisi voinut pistää jonkun kärsimään. Ei mitään. Koko päivä oli ollut yhtä tyhjän kanssa. Vain eräs skaven jota hän ei ollut nähnyt ennen oli tarjonnut hänelle ruokaa ja mennyt
hihitellen...
NikNakin ajatus pysähtyi siihen ja hänen pienet nerokkaat aivonsa alkoivat painia ajatuksen kanssa kuin kaksi kissaa...kuin kaksi koiraa...kuin...MYRKYTYSYRITYS! Sehän se oli! Vaikka NikNak tiesi ettei millään myrkyillä ollut juuri vaikutusta, koska hän oli elämänsä aikana ahminut kaikenlaista moskaa mukaanlukien tärvelyksen klaanin litkuja joita mutaattorit olivat sekoitelleet vuosien aikana kammioissaan.
Mutta tämä antaisi joka tapauksessa mukavan sysäyksen päivään, kun hän lähettäisi vakiosalamurhaajansa jonkin huono-onnisen klaanin johtajan perään.
Harmaa tietäjä lähti käsiään hieroen ulos huoneestaan käytävään ja suunnisti paikkaan missä oli klaanille palveluksiaan tarjoaville salamurhaajille kolot.

Kammio oli tunkkainen niinkuin aina. Se haisi vereltä ja saastaisilta myrkyiltä joita oli roiskunut seinille ja lattialle, kun salamurhaajat sekoittelivat tehoa aseisiinsa. Täällä piti varoa mihin astui. Jos ei katsonut minne astui saattoi kävellä vaikka kengät sulattavan hapon päälle tai sitten...mutta eihän minulla ole kenkiä,
tietäjä tajusi.
Turvallisin tapa edetä kammiossa oli kävellä sinne aikoja sitten jääneiden ruumiiden päältä. Toinen toistaan huono-onnisempia klaanirottia makasi lattialla. Jotkut olivat astelleet huomaamattaan tappelun keskelle, jotkut taas olivat kävelleet huomaamattaan heittotähden lentoradalle. Surkimukset...
NikNak hiippaili vaivihkaa kohti tiettyä koloa kun: "Saastainen surkimus mitä teet kammiossamme!" rääkäisi ääni NikNakin korvaan.
"Tuki suusi tai raaka magia repii-repii jokaisen lihapalan kurjista luistasi, klöntti!" Kirkaisi NikNak ja iski sauvallaan punasilmäistä jyrsijää nivusiin, ennen kuin tämä ehti väistää. "Tiedätkö kuka olen!?" karjui NikNak ja hakkasi sahalaitaisella sapelillaan maahan käpertynyttä piipittävää ruumista.
"Harmaa tietäjä, oi teidän pöyhkeytenne!" kuului tuttu säksättävä ääni pimeydestä ja NikNak näki varjon kumartavan. "Kuinka voin palvella kävelevää laardi... siis, öh..." Hahmo ei näyttänyt tietävän kuinka jatkaa.
"Pidä kurja kielesi supussa tai saat opetella puhumista ilman sitä!" Tietäjä karjaisi. "Tulin tarjoamaan töitä ja plootuja."
Salamurhaajan rubiinimaiset silmät alkoivat kiilua kun NikNak lausui viimeisen sanan. "Aah, siinä tapauksessa, astukaa-astukaa sisään kolooni niin tarjoan jotain mukavuuksia." varjo sanoi. "Kiitos, mieluummin seison-seison kuin astun haisevaan koloosi. Tiedän kuinka helposti saisin vain kauniin tikarisi selkääni!" tietäjä vinkaisi.
"Tietysti-tietysti." kuului ääni pimeydestä.

NikNak tanssahteli huoneessaan. Salamurhaaja luultavasti toisi kasan sormia todisteeksi että kohde on tapettu. Litskitin klaani olisi pian vailla sotalordia. Kukahan heidän vähä-älysistä laumanjohtajista astuisi ottamaan sotalordin paikkaa. NikNak lähettäisi salamurhaajan niin monta kertaa ettei Litskitin klaanissa enää olisi halukkaita ottamaan sotalordin paikkaa jolloin jäljellä olevat klaanilaiset pakotettaisiin Nixin klaanin voittamattomiin
riveihin.
NikNak keikkui tuolillaan harmoonisessa rauhassa joka rikkoontui kun hän muisti jotakin. Eikös Vinkku tullut... Harmaan tietäjän naaman lässähtäminen kuului luultavasti pääinsinöörin supersalaiseen toimistoon, koska jostain kuului epämääräistä kolinaa ja vaimea "Auts!"
Se sitten siitä suunnitelmasta. Vinkkua ei saisi hengiltäkään taitavinkaan salamurhaaja. Tai no saisi, mutta niin taitaviin ei NikNakilla plootut riittäneet.
NikNak selaili naama mutrussa kirjaa johon oli riipustettu skaveneiden saavutuksia. Hänen silmiinsä osui varsin mielenkiintoinen asia...

[figunarkki]

haa... loistavaaloistavaa. Pituuttakin alkaa olemaan nyt kiitettävästi.