Konehuone jatkoineen, 40k

[Maybach]

Kirjoitin nyt vähän samalla Nicholaksen "Poikuusvuosista"


Valtava alus oli täysin mustana, missään aluksen osastolla ei ulkoapäin näyttänyt olevan valoa. Ei taas? Miksi tämä tapahtuu taas?

Nicholas tunsi halvaantuneensa. Lääkkeiden unen kaltainen, painava huumaustila tuntui inhottavalta, raajoja ei pystynyt liikuttamaan, ei pystynyt puhumaan, mutta ajatus kulki vielä kirkkaasti. Hänen mielensä oli hereillä. Terävä nipistys. Jotain karvaista kylkeä vasten. Tämäkö oli herättänyt hänet. Ammuksen tekemä haava tuntui selvänä ja tahmeana ruumista peittävää lakanaa vasten. Uusi nipistys. Rotta. Mikä helvetin sairaala tämä on olevinaan, jossa rotta pääsee potilaan luo? Miten tämä oli mahdollista? Ruma karvainen jyrsijä söi hänen lihaansa. Hän yritti kiemurrella, pelottaa rotan pois, mutta se vain istui hänen vierässään ilmeisen tyytyväisenä ja jatkoi mutustustaan. Hyvä jumala, mitä tämä tarkoittaa, rotat ovat viisaita olentoja, tästä tuskin tulisi mikään yhden yön visiitti. Joka yö tämä rotta tulisi syömään hänen ihoaan, kunnes hän olisi ontto sisältä, pian hänen kyljessään olisi vain reikä josta pullea rotta kurkistelisi ulos. Nicholas yritti tiputtaa rotan uudelleen, mutta hänen puutuneet raajansa saivat aikaan vain pientä keinuntaa, joka vaikutti lähinnä huvittavan pientä jyrsijää. Hän puuskutti kumista naamariaan vasten. Hän olisi halunnut huutaa, mutta keho ei antanut hänen päästää mitään ihmismäitä ääntä. Hän ei oikein kuullutkaan mitään, mutta arveli päästäneensä ilmoille jonkilaisen röhkäisyn. Hämärä huone alkoi hämärtyä, ponnistukset olivat liikaa hänelle. Hän vaipui taas humattuun uneen.

Nicholas avasi taas silmänsä. Rintakehää kivisti, mutta hän pystyi aistimaan jonkinlaisen leikkausarven kulkevan leukansa viertä, samoin kuin hän tiedosti myös leukaansa asennetun kehikon, jonka tarkoituksena oli ilmeisti toimia tukena. Valot olivat päällä, valonlähteenä toimi jonkinlainen pieni jalustalla seisova valonheitin. Miksi kattovalot eivät olleet päällä? Mutta hänen raajansa olivat remmeillä kiinni sängyssä, ja hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Sitten hän muisti tuon yön, rotta. Kai hoitajat olivat huomanneet että häntä oli syöty? Siteet oli ilmeisesti vaihdettu, samoin lakanat, sillä makuualusta tuntui puhtaalta, eikä kyljen haava tuntunut lainkaan tahmealta. Rotta. Miten naurettavalta se nyt tuntuikaan. Hän oli aluksessa, eikä aluksilla ollut rottia. Tuo elukka oli ollut vain kutiavan haavan, lääkkeiden ja väsymyksen tuottama typerä uni. Hän oli huoneessa noin tusinan muun potilaan kanssa. Muutaman pitkältä tuntuneen minuutin kuluttua hoitaja asteli huoneeseen, kiertääkseen kaikki potilaat. Nicholas yritti hymyillä, hoitaja käsitteli häntä tottunein sormin, hän tarkasti siteet ja puheli rauhoittavasti... Muistot raahantuivat parin vuoden taakse. Hän tiesi mitä tällä aluksella tapahtui, hän tiesi mitä tämä pimeys merkitsi. Hänen oli pakko kertoa, hän rimpuili. Hoitaja antoi uuden piikin ja Nicholas vaipui takaisin häiriintyneisiin uniin.


---------

Pienen konehuoneen pimeyttä leikkasi vain yksinäinen, hennon metallisen kolmijalan päällä seisovan lampun valo. Syvennyksessä, jonne tikkaat johtivat, lyhyt mies työskenteli kyyryssä, polvillaan generaattorin kimpussa. Hänen vieressään, työkalujen ja öljyisten rättien vieressä lojui upseerin tunnuksin varustettu päähine, joka muistutti lähinnä vanhanaikaista koppalakkia, kun taas toinen mies, edellistä nuorempi, seisoi muutaman metrin päässä konehuoneen ovesta, pidellen tärisevin käsin vanhanmallista automaattiasetta, jonka piippu osoitti kohti ovea. Molempien miesten hengitys höyrystyi jokaisella henkäyksellä, yksityiskohta, joka paljasti että konehuoneessa oli luonnottoman kylmää, sehän oli yleensä aina lämpimänä. Aluksella ei kuulu olla niin kylmää, ainakaan jos elossapitojärjestelmät toimivat normaalisti. Molemmilla miehillä oli raskaat jalkaväen saappaat ja ohuet keisarillisen kaartin uniformut. Raskas teräsovi oli salvalla sinetöity sisältäpäin, mikään olento ei pääsisi tuon kaksimetrisen esteen läpi. Ei mikään. Ei ulkopuolelta. Konehuone on aina aluksen pyhättö, josta hallitaan elintärkeita laitteistoja, ilmastointia, moottoreita, aseita, kilpiä ja elossapitojärjestelmiä. Nyt nuo järjestelmät olivat pettäneet toinen toisensa perään, ilman minkäänlaista järkevää syytä. Aluksessa oli kolme erillään toimivaa generaattoria, mutta mikään näistä ei toiminut. Heidän yläpuolellaan olevasta ilmastointikanavasrta kuului omituisia ääniä, ja runko tuntui narahtelevan luonnottomasti. Oudot äänet keskellä tyhjyyden luomaa, kaiken kattavaa hiljaisuutta kuullostivat moninkertaisilta, niitä ei edes huomannut aluksen toimiessa normaalisti, muut äänet peittivät ne. Niihin ei kiinnittänyt huomiota, pisimpään aluksessa olleet olivat ajat sitten tulleet kuuroiksi aluksen rungon tuottamille äänille.

Huohottava upseeri nousi tikkaat ylös ja istuutui yhden sivuun nostetun metalliritilän päälle. Nuorempi mies käännähti ympäri.

"Noh, piru vieköön Steve, onko se nyt kunnossa, meillä ei ole paljoa aikaa vai mitä? ... Herra luutnantti?" Miehen synkkä pään pudistus katkaisi nuoren miehen puheet siihen paikkaan.

"Miten pirussa minä tuon korjaan? Tässä ei ole mitään järkeä, koko paska on sulanut. Lähetä sillalle viesti ettei tästä mitään tule, toivottavasti muilla oli parempi tuuri."

Nuorempaa miehistä, Nicholasta tämä kaikki hermostutti. Vasta muutama viikko sitten hän oli lähtenyt kotoisilta kasarmeilta, yksikkönsä ylpeytenä. Hän yritti kerätä itseänsä kasaan, elossapitojärjestelmä toimi nyt varavirralla, sitäkään ei olisi enää kuin muutamaski tunniksi. Kaikki uusi ja pelottava kävi hänen mielensä päälle, miksi? Hänen kätensä tärisivät, eikä hän voinut sille mitään. Onneksi vahna kunnon Steve oli sentään mukava. Ei ollenkaan sellainen pikkumainen nahkakallo, mitä kasarmeilla tapasi. Tätä sai puhutella etunimelläkin, hänellä oli muutenkin hyvin reilun komentajan maine. Jos hänelle oli reilu, hänkin oli sitä. Vapisevin sormin Nicholas näppäili numerolevyyn komentosillan numeron. Sisäpuhelimet toimivat luotettavilla, mutta hyvin alkeellisilla akuilla, josta oli nyt syytä olla iloinen, kun vika oli muissa laitteissa. Tyly miesääni ilmoitti puhelun saapuneen sillalle. "Kokelas Nicholas Krable ilmoittautuu. Konehuone numero yksi. Kuuliaisimmin ilmoitan, että generaattorin korjaaminen ei ole mahdollista. Kuutelen." Hetken aikaa, Nicholas odotti tuon tylyn äänen vastaavan. Mutta sitten hän tajusi, ettei edes akkupuhelimelle ominaista taustakohinaa kuulunut, yhteys oli katkennut. Hän näppäili numerot vielä kolme kertaa uudestaan, mutta linja oli ja pysyi mykkänä.

"Kuule Steve, minä luulen että aluksella on tunkeilija, joka on sabotoinut laitteet. Niinhän ne sillallakin arveli aikaisemmin. Pitäisikö meidän käyda vilkaisemassa muita konehuoneita, ehkä voimme olla avuksi." Nicholas ei oikeasti pitänyt ajatuksesta, hän olisi mieluummin tehnyt mitä tahansa muuta, kuin lähtenyt hortoilemaan kynälampun kanssa pimeään alukseen, jossa saattoi olla jonkinsorttinen tunkeilija, mutta hän halusi miellyttää vanhaa upseeria.

Haukka luokan risteilijä, joka oli rakentaessa ristitty "Aikoniksi" näytti ulkoapäin kuolleelta. Kaikki osastot olivat vailla valoja, kilvet olivat alhaalla ja alus ajelehti ilman moottoreidensa antamaa työntövoimaa, avaruudesa, keskellä ei mitään. Nicholasta pelotti eniten ajatus siitä, että kilvet olisivat todella alhaalla. Alus olisi altis meteoriiteille ja ammuksille. Eniten kuitenkin pelotti mahdollisuus, että vihollisia olisi lähistöllä. Koulutuksessakin nimittäin kerrotiin, että jos kilvet ovat alhaalla, alukseen pystyy kaukosiirtymään muista aluksista. On tietysti totta, että vain suurimmilla aluksilla olisi siirtolaitteita, mutta pienilläkin aluksilla saattaa olla rynnäkköveneitä, jotka lentävät aluksen kylkeen kiinni, puhkaisevat aukon runkoon ja päästävät hyökkääjät sisään. Tietysti, suojaton alus olisi helppo maali myös ampumiselle, mutta olisi todennäköisempää että se vallattaisiin saaliin toivossa. Pienessä risteilijässä oli alunperin noin sata henkinen miehistö, mutta näistä todella taistelukykyisiä noin viisikymmentä. Raskaita aseita heillä ei juuri ollut, eikä niiden käyttäminen viisasta ollutkaan, ne olisivat saattaneet puhkoa reikiä ohuisiin seiniin, vahingoittaa moottoreita tai ennenkaikkea, elossapitojärjestelmää. Kaikki tämä alkoi pari päivää sitten, miehistön jäseniä katosi ja laitteet tekivät ihmeellisiä temppuja.

Nicholaksen loputtoman tuntuisen pelkojen ja ajatusten virran katkaisi vanhemman upseerin myöntävä vastaus. "Hyvä on... Poika, pysy lähellä minua, äläkä tee tyhmyyksiä." Nicholas veti salvan sivuun oven edestä ja he molemmat astuivat ahtaaseen käytävään, verkostoon joka kulki ase- ja moottorijärjestelmien keskellä. Nicholas veti oven kiinni perässään ja nyt Stevekin otti esille pitkäpiippuisen automaattikiväärinsä. He astelivat varovaisesti eteenpäin, raskaat saappaat eivät tuottaneet minkäänlaista ääntä teräsritilöiden päällä, hitaiden liikkeiden ja kenkien paksujen kumipohjien ansiosta. Joku oli jo ilmeisesti onnistunut saamaan generaattorin päälle, sillä mitä edemmäs, kohti konehuonetta numero kaksi he kävelivät, sitä lämpimämmäksi ilma muuttui. He olisivat varmaankin olleet hyvinkin tyytyväisiä, ellei ilmassa leijuva, kuvottava haju olisi tukkinut heidän sieraimiaan. Kumpikaan ei oikein osannut sanoa, mistä tuo haju tuli, tai mikä olisi voinut aiheuttaa moisen kuvottavan löyhkän. Konehuoneen ovi oli kiinni. Sisältä kuului kuitenkin ainakin jonkinlaista liikettä. Nicholas koputti oveen, kolme peräkkäistä kopautusta olivat sovittu merkki, jolla ovi aukaistaisiin. Ei vastausta. Nicholas ja Steve katsoivat toisiaan kummeksuen silmiin, sisällähän kuitenkin selvästi oli joku. Äänet kulkeutuivat yllättävänkin hyvin hiljaisuudessa teräsrakenteita pitkin. Koko alus nytkähti hieman, molemmat käytävässä seisovat horjahtivat. Vaimea tömähdys ja nouseva surina kantautui heidän korviinsa jostain kaukaa, ylemmiltä kansilta. Ennekuin Nicholas lausui julki ajatuksiaan, Steve nyökkäsi tätä lähemmäksi ja kuiskasi;
"Se ei ollut ainakaan moottori... vilkaistaan nopeasti mitä jätkät on saaneet täällä kakkosessa aikaan ja mennään sitten katsomaan mitä tuolla ylhäällä tapahtuu."


Uutta, uutta

Nicholas kokeili oven avausmekanismia, ovi alkoi liukua hitaasti auki, Nicholas kohotti kulmiaan upseerille. Miksi ihmeessä he eivät olleet salvanneet ovea sisältä, kuten käsky kuului? Kuvottava löyhkä vaikutti tulevan täältä, jokin omituisen mätä, mutta silti niin makea tuoksu tuntui purkautuvan oven alta, kun se nousi sivuun. Heidään eteensä avautuva näky sai Nicholaksen kiljaisemaan kauhusta. Hän ei tiennyt enää mikä oli todellista, ei tällaista voinut tapahtua. Tunnistamattomiksi muuttuneet ruumiit nousivat ja laskivat irvokkaissa asennoissa, nykien ja tietään raivaten pois huoneesta. Kynälampun valokeilaam osui tämän pienen tilan keskellä oleva generaattori, joka oli täysin jonkilaisen sysimustan massan peitossa, univormuihin verhoutuneet ruumiit näyttivät horjahtelevan, kuin tuo musta massa olisi liikutellut niitä, nuo ihmisrauniot olivat kuin valtaisan nukkemestarin kynsissä, kuin näkymättömät langat olisivat liikutelleet heidän raajojaan, he nousivat, velloivat tuossa kuvottavassa höyryisen savun täyttämässä huoneessa. Heidän kasvonsa olivat kalpeat ja huulensa siniset.

Yksikään näistä ei tulisi lähemmäksi. Nicholasken koko ruumis tuntui olevan kuin tulessa, äkkinäinen adrenaliinin syöksy jäykisti raajat ampuma-asentoon ja lopetti käsien tärinän kokonaan. Veri kohisi ohimoilla, hän ei kyennyt lopettamaan huutamista. Edes hänen oman varmistamattoman automaattiaseensa huomaamatta alkanut katkeamaton sarja ei kyennyt peittämään nuoren miehen huutoa alleen. Ammukset upposivat jokaiseen olentoon, joka sattui osumaan hänen aseensa varteen kytketyn kynälampun valoon, koko ruumis tärisi valtaisan rekyylin voimasta, yksikään noista paholaisista ei silti kaatunut, vaikka ammukset lävistivät heidät. Luodit kimpoilivat villeinä pienessä huoneessa, mutta silloin jokin tarttui hänen aseeseensa, hän riuhtaisi tiukasta molemmin käsin asetta itseään päin, hyökkääjän ote irtosi, ja Nicholas sai tilaisuuden lyödä aseensa pistimellä. Hän huitaisi oikealta puoleltaan alaviistoon niin lujaa, kun uskoi olevan mahdollista. Ase upposi piippuansa myöten kohteeseensa, mutta takertui jonnekkin kylkiluiden väliin. Hyökkääjän kädet tarrautuivat hänen kaulalleen, tuntui kuin tämä ei välittäisi mitään pistimestä, vaan raahaisi itseään asetta pitkin kohti hyökkääjäänsä, vakaana aikomuksenaan ottaa tämä mukaansa helvettiin, tai minne ikinä olikaan menossa. Nicholas veti liipasimesta ja riuhtoi asettaan edestakaisin, mutta se ei irronnut. Korvat menivät lukkoon teräskaiteisiin paukahtavien ammusten takia, ääniä, jotka tuntuivat murskaavan tärykalvot siihen paikkaan. Hän ei kuullut omaa huutoaan, kun hän ruumiiseen uponneen kynälampun valossa näki kuinka hyökkääjän sisäelimet levisivät ympäri seiniä ja lattiassa olevaa ritilää, kunnes viimeinkin hyökkääjä veltostui ja läsähti maahan kuin vanha säkki. Maahan kaatuvan ruumiin painosta Nicholaksen ote kirposi aseesta, ja se paukahti perä edellä maahan tuon kuvottavassa tilassa olevan raadon viereen. Kynälamppu paloi irvokkaasti ruumiin sisällä, Nicholas ei ollut ikinä pelänyt näin paljon. Hän lähti juoksemaan suorinta tietä kohti komentosiltaa. Olisi kerrottava jokaiselle, että konehuoneessa on vihollisia.

Juostuaan vain kymmenkunta metriä, Nicholas kompastui. Hän tunsi nämä aluksen osat kuin omat taskunsa, mutta mikään ei olisi voinut estää häntä juoksemasta suoraan työkalupakkiin pimeässä, hän kaatui hamuillen eteenpäin, löi polvensa kaiteeseen ja kaatui kasvoilleen ritilän päälle, lennettyään puolen käytävän halki. Hän kirosi raskaasti paskamaista tuuriaan, piti molemmin käsin kiinni polvestaan, hitaasti noustuaan hän kyyhötti hetkisen seinää vasten istuen ja kiroillen. Mutta entäs viholliset, eivätkö ne olleet hänen perässään. Pimeässä käytävässä ei kuulnut mitään ääniä. Nicholas yritti koota ajatuksiaan, mitä hän oli oikein nähnyt? Hän keräsi ajatuksiian. Mieli tuntui hyvin sumealta, hitaasti ajatukset alkoivat kerääntyä takaisin mieleen. Mitä hän oli nähnyt? Tyhjän konehuoneen. Kuka sitten oli hyökäänyt hänen kimppuunsa... Ei. Pää laskeutui jalkojen väliin, tyhjässä käytävässä kuului vain nuoren miehen lohduton, tukahtumaton itku.

----------

"Herra komentaja."

Canvas Warren, Aikonin kapteeni, nosti hitaasti päätään. Hänen edessään seisoi pitkä mies, jonka tämä tiesi yhdeksi aluksen tärkeimmistä matkustajista. Hänen nimeään kapteeni ei tiennyt, tämä pukeutui varsin yksinkertaisesesti, vain vanhanaikainen kaapu, ja karkean oloinen nahkavyö. Hänen paljaita käsiään peittivät lukuiset arvet ja pitkä, tatuoitu rivi kirjaimia ja numeroita. Kuitenkin hän tiesi tuon synkän miehen olevan yksi "seuraavan sukupolven" ihmisistä. Olennoista, joiden veressä virtasi myös muukalaisten verta. Tällaiset risteymät tuomittiin lähes kaikkialla keisarin oppien väärentämiseksi ja noituudeksi. Jopa tällaisten matkustajien aluksella pitämisestä rangaistiin kuolemalla, joka ei koskenut vain asianomaista, vaan koko hänen sukuaan. Kuitenkin tällaisia olentoja oli luotu. Juuri tämä luominen oli johtanut yhteen ihmiskunnan tähän asti verisimmistä sisällis-sodista, joka raivosi vieläkin kaikkialla. Miehet kääntyivät toisiaan vastaan, Aikoninkin tehtävä oli vain viedä varusteita ja aseita eräälle pienelle sektorille, jossa jopa puolet asutuista planeetoista oli jo raastavien piiritystaisteluiden uhrina. Päivittäin kuoli tuhansia. Canvas ei kuitenkaan kokenut itseään petturiksi, vaikka taistelikin niin sanottuja lojalisteja vastaan. Maailman oli muututtava. Tämän ikuisen sodan oli loputtava. Ja siihen tarvittaisiin uusi sukupolvi. Parempi sukupolvi, jolla on psyykkisiä kykyjä, jotka ovat suuri työkalu rauhan rakentamisessa. Valitettavasti ikuinen paradoksi vaivasi yhä jokaista olentoa tässäkin aluksessa. Oli sodittava saadakseen rauhaa.

"Herra komentaja"

Canvas säpsähti, tottahan tämä mies yhä seisoi hänen edessään. "Saatte luvan puhua", Hän murahti. Ei vihaisena siksi, että ei olisi halunnut kuunnella tämän miehen neuvoja, jotka usein olivat oikeassa, vaan vihaisena itselleen, koska hänestä tuntui taas niin avuttomalta ja saamattomalta, kuin aina tämän "olennon" seurassa.

"Kiitos herra. Minulla on huonoja uutisia, aluksella on toinenkin olento, jolla on psyykkisiä voimia. Voin aistia hänet. Hän on täällä pian"

Canvas nousi seisomaan suu auki. Tämä nimetön mies puhui rauhallisesti ja tasaisella äänellä, kuin ei olisi lainkaan huolissaan mistään. Aina yhtä seesteinen. Se ei suinkaan voi olla heikkous, harkintakyky ja luja tahto ovat parempia ominaisuuksia kuin pättömyys ja ylisuuret tunteet. "Kutsukaa vartijat, ja komentosillallahan on kaksitoista miestä, aseistakaa heidät."

"Olen pahoillani, mutta sen on liian myöhäistä, herra."

Canves ei uskonut kuulemaansa. Canvesin korvat eivät uskoneet kuulemaansa, eikä myöskään hänen sielunsa. Uuden rodun edustajan ääni värisi pelosta. Suurimmissa ja verisimmissäkään taisteluissa tämä ei ollut ilmettään näyttänyt tai epäröinyt mutta nyt... "Pelkäätkö sinä?" Naurettava kysymyskin. Mutta mitä tämä oli, ellei pelkoa?

"Eversorin jälkeläinen on jo täällä, pian tässä huoneessa. Hän on keisarikunnan lähettämä salamurhaaja, eikä meillä ole mahdollisuuksia, en voi estää häntä mitenkään. En ole tarpeeksi vahva. Emmekä me kaikki tällä sillalla yhdessäkään ole. Olen aistinut hänet monella tapaa, hänen kasvonsa ovat kuin kuolema, eikä hänen luojansa ole tiennyt mitä teki, kun tämän loi. Ihmisille oli annettu valtava jumalan työ, jonka nämä ovat vääristäneet omiin tarpeisiinsa tajuamatta siitä itsekkään mitään. Juuri tätä me haluamme estää, hän on kaltaiseni, mutta niin kaukana minusta. Hän on niin vanha, että on nähnyt tähtien syntyvän ja kuolevan, hän on íhmisen hyvyyden luoma paholainen, kuin vastakohta kaikelle mitä lojalistit yrittävät tehdä. Hän haluaa vain meidät kaksi täältä, mutta lisäksi kaikki kaltaiseni kaikkialta maailmasta. Hän on kuin näkymätön varjo, joka seuraa ihmisyyden kintereillä ja astuu oman varjonsa päälle. Hän repii sisältämme suurimmat pelkomme ja syöttää ne meille. Kyllä. Minä pelkään."

Kaikki huoneessa olevat upseerit olivat jättäneet tehtävänsä ja nyt vain tuijottivat kohti kahta hämärässä valossa toisiaan katsovia hahmoja.

"Mutta työmme on jatkuttava." Canves sai sanottua äänellä, joka ei ollut hänen omansa, ja nyökkäsi vaivihkaa.

Komentosillan ovet liukuivat auki ja paljastivat pyövelin.




Valitan kirjoitusvirheitä. Jatkoa kun kerkiän.

[Thelacan]

Ensinnäkin, tuo on kaikkein surkein tapa lopettaa tarina. Parempi olisi esimerkiksi ollut tyyliin "lipas tyhjeni huoneeseen jonka näkyä molemmat miehet katsoivat kauhistuneina."
Mutta erittäin nannaa jälleen, mitä nyt muutamia typoja siellä sun täällä saattoi olla. Mutta ethän lopeta muita osia yhtä ärsyttävästi, ethän?

[Maybach]

Minusta nuo molemmat, sekä sinun ehdottamasi, että tuossa yhäällä oleva, ovat yhtä huonoja. Ei tuota tuohon pitäisi jättää, mutta kun ei yksinkertaisesti ollut aikaa kirjoittaa pidemmälle.

[Sopuli]

Loistava tarina. Pari typoa, mutta mitä siitä.

Jos itseltäni kysytään, vaikka ei kysytä olisin lopettanut pari virkettä aikaisemmin, siihen kun ovi on vielä kiinni tai sitten olisit jatkanut vai pitemmälle.

Sopuli kuittaa

[Warcrafter]

Oli kivaa luettavaa mutta loppui ärsyttävässä kohdassa kun mikäkin saippuaoopperan episodi....pistäppä uutta putkeen mahollisimman nopeesti

[Höpöttiuhka]

Huoh. aivan kuin eräs kirja loppuu jännään kohtaan ja seuraava osa alkaa vuosi jälkeenpäin ja ei mitään puhetta ekan osan lopusta... mutta itse tarinaan. Tarina oli loistava ja heti alussa juoni tempasi mukaan. mahtava pätkä loppu huono

[Combine]

tosi hyvää tekstiä Tommosen kirjan vois jopa ostaa.

[Maybach]

Nonih, jatkoa

[Höpöttiuhka]

Juu jatko oli hyvää, mutta ei niin hyvää kuin eka osa. Tämä ei loppunut ihan niin seinään, kuin tuo eka osa, mutta tämänkin loppu jäi kyllä vähän auki

Pyöveli?

[Sopuli]

Äää...

Ite putosin kärryiltä, kun sirryttiin ilmeisesti toiseen alukseen vai (tätä se tuottaa, kun istuu sairaana 4 päivää neljän seinän sisällä)? Joten sitä en kommentoi.

Tarinan taso laski hieman, mutta pysyi luettavana. Virheisiin en kiinnittänyt huomiotani.

Antaisin tarinalle arvosanaksi 8+

[BioHazard]

ihmetytti vaan mikä siellä nicholasin aluksessa oli.

[Maybach]

Siellä oli eversor assassin =(

[BioHazard]

siis täh???? nicholashan on ''hyviksii''. Vai onko? aikasemmis ainaki

[BioHazard]

Jaaa... Muuten vaan että eversor assasinilla ei oo psyykkisiä kykyjä mutta on kaikista assasineista raain ja vaarallisin. Että suojatkaa silmänne kun tyyppi tyhjentää butcher pistolinsa* huoneeseen ja levittää kaasua ja repii loput kynsillään...

*vähän niinkuin bolt pistol mutta paljon tehokkaampi ja repivämpi ja ainoastaan eversorien käytössä

[Heretic]

huvä stoori.ootan jatkoo