Tällä nyt ei oikeastaan ole mitään tekemistä warhammerin (tai minkään muunkaan) kanssa, mutta ainahan sen voi kuvitella tapahtuvan empiressä. Tarina on lyhyt, mutta lukekaapa pois.
Pahat ajatukset ja teot ohjaavat miestä, et kai todella ajatellut voivasi paeta viikatemiestä?
Nainen itki kouristellen lattialla pienessä kylmässä huoneessa. Seinät olivat harmaata kylmää kiveä, teräsvahvisteinen lukittu ovi vaikutti olevan huoneen ainoa ulospääsy. Repeilleet ohuet vaatteet eivät suojanneet pienestä, mustien kalterien peittämästä ikkunasta huokuvaa kylmyyttä vastaan, eivätkä myöskään lattiaa peittävät mädäntyneet oljet lämmittäneet hentoa ruumista. Nainen olisi varmasti ollut kaunis, ellei hänen kasvonsa olisivat olleet mustelmien peitossa, hiuksensa revityt ja ihonsa haavojen ja polttomerkkien peittämät.
Maria Teufel lopetti itkemisen. Kunpa vain linnake murtuisi. "Jos jokin antaisi minulle yhden toiveen, en toivoisi itseäni muualle, en toivoisi pelastusta itselleni, en lämpöä, en ruokaa. Toivoisin voivani katsoa kun jokainen tämän linnakkeen elävä olento kuolisi, nähdä näiden elämän nesteiden ja sisäelinten valuvan likaiseen maahan, kuulla heidän tuskanhuutonsa ihon irrotessa ruumista." Hänen äänensä tai sanansa eivät olleet hänen omiaan, mutta hän tiesi puhuneensa itse.
Kokonaisuudessaan tilanne oli toivoton. Maria sulki silmänsä, huokaisi syvään ja kuvitteli, mitä olisi voinut tapahtua. Kuvitellen hän teki pitkiä matkoja ihmeellisissä paikoissa, mielikuvitus oli ainoa vapaus mikä hänelle oli jätetty, sitä ei kukaan voisi häneltä riistää, ei vaikka surmaisivatkin, sielu ei kuole.
Kuin sumuisen usvan läpi, pitkä haarniskoitunut hahmo nousi seisaalleen ja kohotti kolpakkonsa. Hän hymyili säteilevästi koko salin läpi, takasta huokui lämpöä, ilman täytti ruoan tuoksu. Kuumaa kastiketta kaadettiin valtavien pippuripaistien päälle, valtavat vadit notkuivat kypsennettyjen, tuoreiden vihannesten painosta ja olutta valui virtanaan.
"Kolme hurraahuutoa Marialle, pohjoisen provinssin urheimmalle naiselle!" Jokainen sotilas salissa noudatti nuoren kapteenin esimerkkiä, nousten seisomaan tuoppi kohotettuna.
Maria punasteli tälle kunnianosoitukselle, hän istui notkuvan ruokapöydän ääressä puhtaissa ja lämpimissä vaatteissa, nuorten ja terveiden sotilaiden katseessa paistoi kunnioitus ja ihastus, palvelijat kaatoivat lisää viiniä, hurraahuudot tuntuivat voimaallaan nostavan kattoa jokaisella huudolla korkeammalle. Suuret, verenpunaiset liput liehuivat, iloa ja naurua, voitonjuhla vailla vertaa.
Yrityksenä oli vain ollut saada asian päätökseen. Ei enää nälkää ja ainaista odotusta, ei outoja katoamisia, ei valituksia kaukaa. Viesti välitettiin, seuraavana täydenkuun yönä hennon hahmon oli määrä hiipiä vartioiden ohi porteille ja avata salvat hyökkääjille. Kaikki olisi nopeasti ohi, voittajien jakaessa saalistaan olisi nimi Maria kulkenut kaikkien huulilla, tuon tyttösen ansiosta linnake sortui, hänelle kuuluisi kaikki kunnia, hän olisi todella tekevä miehen työn. Linnanherra oli vielä vuosi sitten ollut Marian oma isä. Nyt tuolla samalla tuolilla istui tuntematon mies, joka oli vain etäisesti sukua koko perheelle; nainenhan ei tietenkään voinut olla vallassa. Etenkään, jos tämä on surun murtama isänsä ja veljensä kuoltua epäilyttävissä olosuhteissa eräänä kylmänä lopputalven yönä. Muukalainen oli tullut kaukaa, ja mukanaan tämä ei ollut mitään hyvää tuonut. Hänen nimensä oli Dura Teufel. Tai siksi hän ainakin itseään väitti. Synkkä, keski-ikäinen mies, joka löyhkäsi musteelle ja hielle. Ja Maria olisi hänen tuleva vaimonsa.
Dura oli siis saanut tietää viestistä. Miten?
Maria puuskutti ponnistuksen voimasta, raskas salpa nousi hitaasti ja tömähti maahan. Tämä oli helpompaa kuin olisi ikinä voinut kuvitella, Ainoatakaan vartiomiestä ei ollut näkynyt matkalla kamareista portille.
Raskaat pariovet liukuivat sivuun, raitis, kostea yöilma avatusta portista levisi Marian kasvoille, hän sai kuitenkin jännityksestään huolimatta kasvoillensa hymyntapaisen. Auenneet pariovet paljastivat joukon vieraan vallan sotilaita, kelle ystäviä, kelle tunkeutujia. Etummainen miehistä nosti visiirinsä ylös, hänen kasvonsa olivat kulmikkaat, hänen ystävälliset sanansa eivät kuitenkaan pystyneet peittämään hänen kasvonsa vahingoniloista virnettä. "Hyvä tyttö, sinua emme tule unohtamaan. Sentään joku tässä loukossa on tullut järkiinsä" Maria viittoi puhujaa eteenpäin ja viittasi pihamaan toisella puolella olevaa pientä rakennusta kohti "Tuossa ovat miehistön huoneet, jos aloitatte työnne sieltä, siitä tulee helpointa." He tarpoivat sisäpihan nurmen halki, mutta ennen kuin he ehtivät puoleenkaan väliin, he näkivät korkealla yläpuolellaan muureilla seisovat jousimiehet. Maria näki Duran nostavan kätensä ylös, vihamieliset sanat huudettiin ilmaan ja kuin tyhjästä, ilma täyttyi nuolista. Maria kirkaisi nähdessään vieressään seisovan miehen kaatuvan maahan kasvot edellä, solkenaan verta vuotaen. Yksi toisensa jälkeen sotilaat kaatuivat, kokien jokainen vuorollaan saman karmean kohtalon.
Suussa maistuva veri työnsi Mariaa eteenpäin, hän työnsi tiensä sotilaiden ohi, yritti juosta kohti sulkeutuvaa porttia, mutta liian myöhään, sotilaat olivat jo työntäneet ulospääsyn kiinni. Äkkinäinen kipu selässä sai tytön huutamaan kovempaa kuin koskaan ennen, muurilta ammuttu nuoli pureutui hentoon lihaan ja jäi irstaan oloisena törröttämään uhrinsa selkään, äkkinäinen janon tunne sekoittui ympärillä pyörivään maailmaan, kun Maria hiljalleen tajusi makaavansa maassa.
Hän toivoi kuolleensa. Hän halusi kuolla. Hän luuli olevansa vapaa, mutta vain löysi itsensä mätäneviltä oljilta kylmässä huoneessa. Tytön kädet oli sidottu, ja tämä oli kovakouraisesti raahattu kellareihin, kasvoille syljetty ja ruumis kaikin puolin häväisty.
Maria ei tiennyt miten kauan oli ollut vailla tietoisuutta. Hän oli selvästi sairastunut tässä kylmyydessä, eikä hän itsekkään tiedostanut niitä harvoja valveillaolonsa hetkiä. Hänelle ei oltu annettu lainkaan ruokaa tai juomaa, sisäelimet olivat vailla voimaa, kylmyys ja nälkä yhdessä hidastivat hänen elintoimintojansa, eikä kulunut montaakaan yötä, ennen kuin hän viimeinkin kuoli.
Petturin palkkako? Kuolemantuomio olisi ollut armeliaampaa, kuin hänen jättämisensä tähän kellariin kärsimään.
Mätänevä ruumis avasi salvan
Synkin ase harmaan kalman
Terässä viikate mustan surman
Ja Maria Teufelin viimeinen, ainoa toive kävi toteen.
Rutto
-
shadowdancer
- Viestit: 488
- Liittynyt: Ke 08.10.2003 10:17
- Paikkakunta: Tampere
