Esinäytös löytyy täältä.
Uutta osaa pukkaa. En sen enempää jaksa läperrellä. Yhdellä kirjoituskerralla mennään - ei oikolukua. Olkaatte armollisia - ja olkaatte hyvät.
Natalien Tarina: Ensimmäinen osa – Kreivi Gottschalken kaunis hääpäivä:
Kreivi Gottschalk seisoi ylpeänä ja arvokkaana temppeliväen edessä. Hänen suurta ja vahvaa ruumistaan koristi liiankin kallis brokadipuku. Se loisti alttarin edessä yleviä, punamustia sävyjään ja sen kalliit kultaompeleet kimmelsivät taianomaisesti. Hänen rintaansa peitti kiillotettu, muotoon taottu rintalaatta, josta kuvastuivat vieraiden ihailevat katseet ja naisten ehkä jopa hieman pettyneet ja närkästyneet kasvot. Kreivi Gottschalken kupeella lepäsi timanttiupotuksin koristeltu miekka, joka taas puolestaan keräsi paikalla olevien miesten katseet. Se oli Gottschalken suvun perintömiekka – Punaterä. Haltiat olivat sen muinaisina päivinä takoneet, ja se oli kiertänyt Gottschalken suvussa pitempään kuin kukaan saattoi muistaa – liekö nämä mistä sen alun perin sitten saaneetkaan. Sillä oli suuri maine Imperiumin itäosissa – se oli kaatanut monta riistäjää ja juonut monen jumalattoman verta, siinä missä sillä myös oli surmattu hyviä ja kunniallisia miehiä.
Kreivin pitkät hiukset oli pesty ja haudottu tuoksuvin yrtein – hän oli itse asiassa viettänyt aikaisemmin aamulla yhteensä kolme tuntia kylvyssä ja parturinsa hoivissa. Hänen sormiaan koristivat lukuisat sormukset kimaltavine kivineen ja kiemuraisine koristekuvioineen. Kaiken kruunasi punainen viitta, joka laskeutui hänen leveiltä hartioiltaan aina kivilattiaan asti, luoden hänen siluetistaan vieläkin majesteettisemman.
Hänen takanaan, alttarin yllä levittäytyi suurenmoinen lasimaalaus, jonka monivärisessä loistossa oli kuvattuna Pyhän Eberin ilmestys. Myös Pyhästä Eberistä oli ajan mittaan tullut Gottschalken suvun vallan välikappale. Hänet oli muutamia vuosia sitten julistettu Gottlandin autonomisen kreivikunnan suojeluspyhimykseksi – itse asiassa juuri samoihin aikoihin, kun Gottland irtautui Carroburgin valtapiiristä. Jopa sadonkorjuujuhlaa vietettiin nykyään kreivikunnassa Eberin nimissään – vanha Ausbeutfeste tunnettiin tätä nykyä Pyhän Eberin juhlana. Pyhä Eber oli aikoinaan ollut varsin mitätön soturipappi, joka sittemmin oli nostettu arvoon arvaamattomaan hänen oppilaansa Michael Eichelin laatimien ja toimittamien tekstien pohjalta. Eichelia itseään ei koskaan voitu pyhittää, koska hän oli kansantiedon mukaan murhannut opettajansa.
Kreivi Gottschalk antoi katseensa kiertää ritareissaan, jotka olivat polvistuneet alttarin sivuille. Näitä oli yhteensä kaksikymmentä – jokainen täysissä varusteissa – he olivat kreivikunnan ehdotonta parhaimmistoa, kunnian miehiä. Kreivi tunsi jokaisen heistä nimeltä, ja johti heitä henkilökohtaisesti taistelussa. Nyt he toimivat kunniatehtävissä herransa häissä. Neljänä hopeisena rivistönä he odottivat hiljaa kädet miekkojensa väistimille laskettuina.
Gottschalken vielä ihastellessa häidensä loistoa kävi temppelissä pieni kohahdus – kaikki kääntyivät katsomaan suuria pariovia temppelin takaosassa. Niiden keskelle oli ilmestynyt hohtavanvalkoinen, pieni - suorastaan hento hahmo. Tämän takana näkyi myöskin astelevan useampi kymmenen ritaria. Kreivi Gottschalken kasvoille levisi omahyväinen, leveä hymy.
Natalie veti syvään henkeä ja otti määrätietoisesti ensimmäisen askeleensa kohti alttaria. Temppelin käytävä oli arviolta viisikymmentä metriä pitkä, ja verhottu punamustalla, kuvioidulla villamatolla. Sen viidenkymmenen metrin aikana hänestä kuolisi viimeinenkin vapaa ajatus. Viidenkymmenen askeleen päässä häntä odottivat uudet kahleet. Hänen olisi tehnyt niin mieli kääntyä ja juosta ulos temppelistä, järkyttää kaikki juhlavieraat perin pohjin – tehdä kreivistä naurunalainen houkka. Mutta hän tiesi, ettei paluuta enää ollut – hänen isänsä käveli aivan hänen takanaan. Hän kuuli tämän painavat askeleet, hän kuuli huotran kolahtelun reisilaattoihin. Hän kuuli jopa isänsä rohisevan, inhottavan hengityksen. Ja hän tiesi, että tämän takana astelivat myös hänen isänsä henkivartijat, sekä aseenkantaja Faber. Jos hän nyt kääntyisi, hänet vain vietäisiin pakolla alttarille – eikä kukaan välittäisi siitä.
Ei – hän säilyttäisi arvokkuutensa, hän kohtaisi miehensä ja tyytyisi kohtaloonsa. Hän katsoisi tätä tyhjin, lasittunein silmin, hän olisi kylmä kuin keskitalven valkoisimmat aamut, joiden pitkät, kalpeat sormet tunkeutuvat paksun kivenkin läpi ihmisten mieliin ja jäseniin. Hän nosti katseensa matosta ja antoi sen kiertää juhlavieraissa, jotka kaikki olivat kuin valkoisia aaveita morsiushunnun alta katsottuna.
Natalie oli puettu hienoimpaan pukuun, joka Helmgartista löytyi. Puvun teettäminen oli maksanut hänen isälleen sievoisen summan, ja Helmgartin kutomon mestarit olivat työskennelleet sen parissa yli kaksi kuukautta. Se oli sanalla sanoen täydellinen. Puhtaan valkoinen, elegantti, uusimpien suuntausten mukainen – sen ehdottomia katseenvangitsijoita olivat taitavat helmikirjailut kaarihunnussa ja puvun vaipassa, jotka kimaltelivat kuin tuhat jalokiveä. Asiantunteva silmä osasi myös ihastella lautanauhahuolitteluja puvun ja pitkän morsiusviitan helmassa. Brokadinauhasidokset ja punokset toivat runsaudessaan pukuun merkittävän määrän lisäyksityiskohtia, ja kruunasivat näin sen loiston.
Natalien kasvot oli meikattu ja huoliteltu niin perusteellisesti, etteivät ne enää edes näyttäneet hänen omiltaan. Hänen neidonpalmikkonsa oli aukaistu ja tasoitettu, ja ne putosivat nyt vahvoina, vapaina, mustina laineina aina hänen alaselkäänsä asti. Hopeinen tiara kimalsi kaarihunnun tyvessä, ja lasimaalauksen läpi suodattuva kirkas auringonvalo kimmelsi lukuisista hopeakoruista joita hän kantoi käsissään ja kaulallaan.
Hetken hän tunsi olonsa erittäin tyytyväiseksi, kun näki ja kuuli juhlavieraiden reaktiot. Miehet eivät tuntuneet saavan katsettaan irti hänestä, ja hän soikin monelle komealle Gottlandilaiselle hennon hymyn. Lapset katsoivat häntä haltioituneina, aivan kuin olisivat nähneet edessään jumalattaren. Ja ehkä hän juuri silloin, sen pienen hetken ajan tunsi jopa olevansa jumalatar. Shallya – kaunis, kauniimpi kuin kukaan muu taivaassa tai maassa – mutta silti niin surullinen.
Ja samassa hän oli jo puolessa välissä temppelin käytävää. Juhlavieraat seisoivat, ja kreivi Gottschalk näytti perin hermostuneelta ja kärsimättömältä. Hän oli jo astellut alttarille vievät matalat portaat alas, tullakseen vastaan morsiantaan. Myös hänen ympärilleen polvistuneet ritarit olivat nousseet seisomaan ja astelivat nyt järjestelmällisesti ja rauhallisesti kohti käytävää muodostaakseen kunniakujan morsiamelle ja tämän saattajille.
Hän ei voinut asialle mitään, mutta tunsi kyyneleen valuvan valkoiseksi maalattua poskeaan pitkin. Hänen kätensä tärisivät. Enää kymmenen metriä.
Hän katsoi kyynelsilmin korkeuksiin alttarin yläpuolelle. Ja näki Pyhän Eberin polvillaan, selin kirkkaana loistavan hahmon edessä. Soturipapin käsissä lepäsi verinen sotavasara. Miehen kasvoilta kuvastui syvä rauha. Eberkin oli joutunut tyytymään pelinappulan osaan – hänkin oli tehnyt mitä hänen käskettiin tehdä. Ja hän oli päässyt niin pitkälle.
Rakkaus on lahja, jonka aivan liian harva nykyään saa.
Natalie näki äitinsä kasvot. Kauniit kasvot. Korkeat poskipäät, kauniin hymyn, kirkkaat siniset silmät. Mustat pitkät hiukset.
Älä anna kenenkään viedä sitä sinulta.
Hän kuuli äitinsä lempeän äänen.
”Äiti, kunpa voisitkin elää vielä. Kaikki olisi ollut aivan erilaista”, hän kuiskasi ja kuuli kuinka hänen isänsä aina niin varma askel epäröi hänen takanaan. Mutta epäröi vain pienen hetken, eikä sitä kukaan muu edes huomannut.
Ja sitten hän oli alttarille vievien portaiden edessä. Gottschalken henkivartijat vetivät miekkansa huotristaan, ja metallinen helähdys kävi temppelissä. Gottschalk itse kääntyi Natalieen ja tämän isään päin varovaisesti, kuin lapsi. Ritarit nostivat miekkansa kujaksi heidän yläpuolelleen.
Natalien isä astui eteenpäin ja syleili kreiviä hymyssä suin.
”Hän on nyt sinun”, Natalie kuuli isänsä sanovan. Kreivi Gottschalk nyökkäsi, astui isän väistyttyä tämän tyttären viereen ja tarjosi tyttärelle kätensä.
Natalie vei kätensä miehen käteen, muttei katsonutkaan tähän päin. Sanaakaan vaihtamatta he lähtivät nousemaan portaita kohti alttaria ja siellä heitä jo odottavaa pappiskolmikkoa. Natalien isä jäi ritareineen portaiden alapäähän. Samoin jäivät kreivin ritarit. Parin saavuttua alttarille koko temppeliväki istuutui jälleen.
Avustavat papit näyttivät häkellyttävän samanlaisilta kaljuine päineen, silmäpusseineen, vanhoine katseineen ja sotavasaroineen. He olivat pukeneet yllensä valko-punaiset juhlakaavut. Palveluksesta vastuussa oleva piispa Hauber sen sijaan kantoi kaapunsa päällä rintalaattaa ja sen lisäksi vielä pronssilla silattua, polvipituista rengaspaitaa joka näkyi siellä täällä kaavun vaipan alta. Mutta hänen käsillään lepäsi sotavasaran sijaan paksu punanahkakantinen kirja. Hän oli vanha, mutta yhä hämmästyttävän vahva mies. Hänen pitkä, harmaa partansa heilahti puolelta toiselle, kun hän nyökkäsi ensin kummallekin avustajistaan ja sen jälkeen tulevalle avioparille.
Natalie kohtasi varoen miehen ruskeat silmät ja niiden terävän katseen, mutta näkikin yllätyksekseen surua. Piispa Hauber oli selvästi joutunut myös ennen saattamaan voimaan vastaavia avioliittoja ja toisin kuin valtaosa Natalien ennen häitä tapaamista ihmisistä, hän ymmärsi myös asian kääntöpuolen. Natalie pakotti kasvoilleen kipeän, mutta kiitollisen hymyn, ja nyökkäsi yhtä aikaa kreivi Gottschalken kanssa piispalle. Sitten he polvistuivat alttarin ja piispa Hauberin eteen.
Tämän jälkeen piispa laski käsistään kirjan alttarin kiviselle reunukselle ja nosti kätensä hiljaisuuden merkiksi.
”Olkaatte tervetulleita!” hän aloitti ja laski sitten kätensä ennen kuin jatkoi, ”Pyhän voimallisen herramme Sigmarin nimessä me olemme tänään tänne kerääntyneet. Julistamaan miehen ja naisen liittoa aviopuolisoksi. Gottlandin kreivi Gottschalken ja – ”
Temppelin ulkopuolelta kuului metallinen kalahdus, ja sen kaksoisovet rämähtivät saranat kirskuen auki. Yksi Gottschalken ritareista kaatui keihäs vatsassaan keskelle käytävää, aivan oven holvikaaren alle. Ulkoa loistavaan valoon piirtyi ratsastajan hahmo. Ja temppelissä kävi kauhistunut ääni, kun ratsastaja olikin samassa sisällä temppelissä.
Tunkeilija oli nuori mies, hän oli täysissä varusteissa, muttei kantanut kypärää – ja muutamat paikallaolijat saattoivat tunnistaa hänet yhdeksi Mathias Ritterin, Natalien isän ritareista. Hänellä oli pitkät, kiharat, ruskeat hiukset, ja hänen kasvonsa olivat ylevät – hänellä oli terävä nenä ja luut hänen poskipäissään olivat nekin oudon terävät. Huhuttiin, että hänessä virtaisi jopa haltiaverta.
Oli tämän asian laita mikä tahansa, nyt hän ratsasti täyttä laukkaa kohti Gottlandin kaupungin kunniatemppelin alttaria. Juhlavieraat perääntyivät huutaen ja kirkuen kauemmas käytävästä, kun hevosen kaviot iskivät kolahdellen kivilattiaan. Ritari veti miekkansa huotrastaan ja kannusti hevosensa vieläkin kovempaan vauhtiin, hän oli jo puolessa välissä käytävää.
Natalien kasvoille levisi kauhistunut ilme, hän tempaisi kätensä irti kreivi Gottschalken kädestä ja nousi alttarilta. Piispa Hauber näytti hänkin yhtä kauhistuneelta, kuin Natalie. Hänen avustajansa näyttivät lähinnä hyvin kummastuneilta. Kreivi Gottschalk tuijotti hämmästyneenä alttaria lähestyvää ratsastajaa, selvästikään tajuamatta mitä oli tapahtumassa.
Mathias Ritter sen sijaan tiesi varsin hyvin mitä oli tapahtumassa, ”Pysäyttäkää hänet! Pysäyttäkää hänet heti!” hän karjaisi ja lähti perääntymään kohti alttaria. Ritarit vetivät miekkansa esille ja lähtivät juoksemaan kohti ratsastajaa.
”Michael, ei!” Natalie kirkaisi, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä, hän ei voinut uskoa tapahtuvaa todeksi.
Ratsastaja nosti miekkansa korkealle päänsä päälle ja huusi, ”Natalie, minä rakastan sinua! Et saa mennä naimisiin! Sinä olet minun!”
Kymmenen metriä.
Ja samassa Michael rysähti läpi ensimmäisten ritarien. Nämä kaatuivat penkkirivistöjen sekaan kuin nuket. Penkit rusahtivat ja metalli kitisi vääntyessään, kipinät tanssivat hetken heidän ympärillään ja puunsäleitä nousi ilmaan. Tuskanhuudot ja juhlaväen pelokkaat kirkaisut halkoivat ilmaa. Joku juoksi jo kauhuissaan ulos. Temppelin ulkopuolelta taas sen sijaan monet temppelinvartijat ja ritarit koettivat päästä sisään läpi kauhuissaan ovilla vellovan väkijoukon.
Painavassa kaaressa Michaelin miekka iski maahan yhden häntä vastaan tulleista ritareista, verta lensi temppelin lattialle ja suihkusi sen jälkeen ensimmäisille penkkiriveille. Joku ritareista onnistui ennen kaatumistaan iskemään miekkansa Michaelin reiteen. Viilto kuitenkin kilpistyi reisilevyyn. Michaelin hevonen kaatoi alleen kolme ritaria lisää. Tuskanhuudot nousivat uudelleen ilmaan.
”Michael, älä!” Natalie itki ja kirkui, ”He tappavat sinut! Mene pois!” hän kurotti avuttomana käsillään kohti ratsastajaa, jonka hevonen kavahti takajaloilleen keskelle ritareiden merta. Lisää sotilaita juoksi koko ajan sisään temppelin ovista.
”Natalie, tule minun kanssani!” Michael revittiin alas hevosensa selästä, hän katosi karjaisten vihollisjoukon alle. Metallinen rusahdus kantautui Natalien korviin.
”Tappakaa hänet!” Mathias huusi tyttärensä viereltä.
”Ei! Isä, ei!” Natalie putosi polvilleen isänsä viereen.
”Tappakaa hänet!” Mathias toisi kylmästi.
Michaelin vauhkoontunutta hevosta koetettiin taltuttaa monen ritarin voimalla. Samaan aikaan sen ratsastaja kampesi vielä itsensä pystyyn. Miekka heilahti suuressa kaaressa ja yksi ritareista kaatui tovereidensa päälle karjaisten. Michael iski heti uudelleen. Iskun torjunut mies kaatui sen voimasta selälleen. Metalli rutisi jälleen.
”Tappakaa se maanpetturi!” Mathias karjaisi jälleen. Natalie haroi hänen käsiään voimattomana täristen ja itkien.
Michael koetti raivata tiensä kohti alttaria, mutta vastustajia oli selvästi liian monta. Nuoren ritarin voimat olivat lopussa. Hän koetti yhä hakata vastustajiaan, mutta hänen iskunsa olivat voimattomia, liian monet kädet pitivät kiinni hänen olkapäistään ja ranteistaan. Hän rimpuili minkä ehti, mutta ei päässyt otteesta irti. Ritarit painoivat hänet vasten alttarin portaikkoa.
Natalie koetti hysteerisesti itkien ryömiä Michaelin luo, mutta Mathias tarttui häntä hiuksista kiinni ja kiskaisi hänet takaisin viereensä.
”Nyt – tappakaa hänet!” hän huusi vielä kerran. Natalie itki ja rimpuili kuin hullu. Mathias painoi hänen päänsä kylmästi vasten alttaripaatta ja kääntyi taas ritareidensa puoleen.
”Tappakaa hänet!”
”Ei!” kreivi Gottschalk yhtäkkiä sanoi, ”Hän saakoon mitä haluaa – mutta vain minun kuolleen ruumiini ylitse”, Gottschalk antoi viittansa valua maahan ja lähti astelemaan portaita alas.
”Romus? Mitä sinä teet?!” Mathias tivasi hätääntyneenä, ”Oletko menettänyt järkesi?”
Kreivi ei ottanut varoitusta kuuleviin korviinsakaan, vaan jatkoi yhä matkaansa. Hän heilautti kättään ja ritarit päästivät portaiden alapäässä vapaaksi maahan painamansa ritarin. Tälle heitettiin miekka. Otsa veressä ja tilannetta täysin tajuamatta Michael kääntyi kreiviin päin ja perääntyi horjuen muutaman askeleen.
”Michael! Älä tee sitä! Mene pois!” Natalie kiljaisi vielä viimeisen kerran. Mathias painoi kylmästi kätensä hänen suunsa eteen ja vaimensi tyttärensä äänen.
”Natalie, älä huoli, minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!” Michael nosti miekkansa eteensä ja otti vielä yhden epätietoisen, horjuvan askeleen taaksepäin.
Myös kreivi Gottschalk veti miekkansa esille ja nosti sen oudosti kiiltävän terän vierelleen. Hetken Michael ja Romus katsoivat toisiaan. Michaelin ilme oli poissaoleva, eikä sen takana myrskyävistä tunteista näkynyt häivääkään. Kreivi Gottschalken kasvoilta sen sijaan paistoi kylmä viha.
Ja samassa kreivi hyökkäsi karjaisten. Hänen iskunsa oli nopea ja tarkka. Michael torjui sen, mutta joutui taas perääntymään. Gottschalk hyökkäsi uudelleen. Jälleen Michael torjui. Yskien hän putosi polvilleen. Verta valui hänen rintalaatalleen.
Kreivi Gottschalk katsoi rauhassa polvillaan odottavaa ritaria ja nosti sitten miekkansa viimeiseen iskuun.
Mutta samassa Michael hyökkäsi vielä viimeisen kerran. Hän nousi toisen jalkansa varaan ja suuntasi iskunsa kohti Gottschalken rintaa. Romus torjui iskun, ja vastasi – Michael käänsi iskun viereiseen penkkiin – ja oli nyt kummankin jalkansa verassa pystyssä. Gottschalk koetti tempaista miekkansa irti, mutta sai saman tien nyrkistä otsaansa. Hän perääntyi muutaman askeleen pökertyneenä. Michael hyökkäsi vaivalloisesti. Hänen miekkansa rojahti kreivin rintalaattaan ja taittoi sen kyljen pahasti sisään. Gottschalk horjahti ja haukkoi henkeään. Verta valui maahan pitkin Gottschalken oikeaa jalkaa. Michael horjahti taaksepäin ja putosi taas polvilleen. Gottschalk veti syvään henkeä ja tempaisi tikarin vyöltään. Miekka lipesi Michaelin voimattomasta kädestä ja kalahti maahan. Natalie koetti alttarilla miesten takana päästä irti isänsä otteesta, muttei onnistunut yrityksessään. Kyyneleet valuivat valtoimenaan hänen hätääntyneinä huutavista silmistään.
Hymyillen Michael kohtasi loppunsa.
”Natalie, minä – ”, hän ehti vielä avata suunsa, mutta lause ei ehtinyt edes loppuun, ennen kuin kreivi iski tikarinsa Michaelin kylkeen. Tämän kirkkaat silmät katsoivat hetken hätääntyneinä Natalieen ja sitten niiden loiste oli poissa. Kreivi Gottschalk veti tikarinsa miehen kyljestä, ja tämä kaatui kuolleena keskelle surmaamiensa ritareiden ruumiita – keskelle Gottlandin kaupungin kunniatemppeliä.
Ja samassa sammui loiste myös Natalien silmistä.
Kreivi Gottschalken kaunis hääpäivä
Aivan mahtava.
Tämä on nyt sellaista tekstiä joka kelpaa julkaistavaksi. Kuvailu oli todella elävää ja juoni, vaikkakin melko perinteinen, oli elävöitetty mainiosti. Ilmeisesti sinulla on muutakin runoilija-ainesta kuin pelkät ulkoiset ominaisuudet
Vain pari käännös/kieliopillista virhettä löytyi. Empireä en kääntäisi Imperiumiksi vaan Keisarikunnaksi, ovat jossain määrin eri asia. Sitten jossain kohtaa oli vertaukseen tarkoitetun "kuin"-sanan edessä pilkku. Kieli kuitenkin hyvää jos et kerran edes oikolukea jaksanut, minä vaan jaksan tällaista pilkun ahdistelua harjoittaa.
Tämä on nyt sellaista tekstiä joka kelpaa julkaistavaksi. Kuvailu oli todella elävää ja juoni, vaikkakin melko perinteinen, oli elävöitetty mainiosti. Ilmeisesti sinulla on muutakin runoilija-ainesta kuin pelkät ulkoiset ominaisuudet
Vain pari käännös/kieliopillista virhettä löytyi. Empireä en kääntäisi Imperiumiksi vaan Keisarikunnaksi, ovat jossain määrin eri asia. Sitten jossain kohtaa oli vertaukseen tarkoitetun "kuin"-sanan edessä pilkku. Kieli kuitenkin hyvää jos et kerran edes oikolukea jaksanut, minä vaan jaksan tällaista pilkun ahdistelua harjoittaa.
Sigini on linnani.
Repesin.Ratsastaja nosti miekkansa korkealle päänsä päälle ja huusi, ”Natalie, minä rakastan sinua! Et saa mennä naimisiin! Sinä olet minun!”
Hmm, odotin jotain iskevämpää, tyylikkäämpää ja ehkä vain hitusen mielikuvituksellisempaa kuviota, mutta kaikessa korniudessaan tämäkin toimii oikein hyvin. Kuitenkin, klisheet voi tehdä aina tavalla, jossa on jotain uutta vaikka perusajatus pysyisikin samana. Äläkä nyt vain kysy, mitä tähän olisi voinut tehdä, en minä tiedä.
Tottahan Michaelin kuolema lopussa väänsi tarinaa vähän siitä kaikkein arvattavimmasta lopetuksesta poispäin, mutta osasi sitä silti vähän odottaa. Tästä kaikesta huolimatta, kun tiedän että osaat kirjoittaa muutakin, kieli on elävää, kovinkin rikasta ja tapahtumista saa selkeän kuvan. Tunnelmaa luodaan näppärillä sanavalinnoilla ja selkeillä ja iskevillä lauserakenteilla.
Ainut asia mikä minulla pisti esiin jo ensimmäisessä osassa, oli Natalien nimi. Itse en jotenkin pitänyt siitä, kovin Empiremäinen kun se ei ole. Mutta tokkopa tuolla on hitonkaan väliä. Tarpeeksi hyvin toimii silti. Kiinostaa katsoa mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Tänks taas.
@ CRv69: Keisarikunta oli tyhmä virhe - näkee etten ole pitkään aikaan pyörinyt täällä, tai muutenkaan 'hammerin parissa. Pitänee korjailla se tässä joku päivä samalla kun vetäisen tuohon oikoluvun.
@ Rune: Koko lopetuksen piti olla aika paljon erilainen, ja täysin kliseetön, mutta ajattelin tuota vihkivalaa kirjoitellessani, että mitä helvettiä tässä koitetaan muka tehdä - ja heitin Michaelin kentille. Häntä ei loppujen lopuksi pitänyt edes olla olemassa. Syy tähän on luultavasti se, etten hirvittävästi tässä vaiheessa jaksa miettiä noiden kliseiden käyttöä (vaikka pakko myöntää, että jossain vaiheessa lopetusta tuntui itsekin vähän pahalta kirjoittaa noinkin arvattavasti), kun aloitin tämän kaikin puolin pelkästään kuvailuharjoituksena (osasyy lopetuksesta saattaa olla taas siltä puolelta, että katsoin tuossa päivällä lintsaillesani Hiipivän Tiikerin ja Piilotetun Lohikäärmeen).
Niin, ja Natalien nimi on alun perin yhdestä aiemmasta novellista, jota kirjoittelin - ja tosiaan, se taitaa olla ainut nimistä jota en jaksanut miettiä kunnolla - ikävää sinänsä että sattui päähenkilölle..
@ CRv69: Keisarikunta oli tyhmä virhe - näkee etten ole pitkään aikaan pyörinyt täällä, tai muutenkaan 'hammerin parissa. Pitänee korjailla se tässä joku päivä samalla kun vetäisen tuohon oikoluvun.
@ Rune: Koko lopetuksen piti olla aika paljon erilainen, ja täysin kliseetön, mutta ajattelin tuota vihkivalaa kirjoitellessani, että mitä helvettiä tässä koitetaan muka tehdä - ja heitin Michaelin kentille. Häntä ei loppujen lopuksi pitänyt edes olla olemassa. Syy tähän on luultavasti se, etten hirvittävästi tässä vaiheessa jaksa miettiä noiden kliseiden käyttöä (vaikka pakko myöntää, että jossain vaiheessa lopetusta tuntui itsekin vähän pahalta kirjoittaa noinkin arvattavasti), kun aloitin tämän kaikin puolin pelkästään kuvailuharjoituksena (osasyy lopetuksesta saattaa olla taas siltä puolelta, että katsoin tuossa päivällä lintsaillesani Hiipivän Tiikerin ja Piilotetun Lohikäärmeen).
Niin, ja Natalien nimi on alun perin yhdestä aiemmasta novellista, jota kirjoittelin - ja tosiaan, se taitaa olla ainut nimistä jota en jaksanut miettiä kunnolla - ikävää sinänsä että sattui päähenkilölle..
Eläväinen tarina kylpee kamalissa kliseissä! Ole nyt mies omaperäisempi, perinteikkäissä pätkissä lopun tuntuu jotenkin arvaavan jo puolessavälissä... No, kuolihan miekkonen, ei ihan tavanomaista, mutta jotenkin en yllättynyt kun synkänlainen oli myös ensimmäinenkin osa. =/
Hyvää tekstiä, etenkin vuoropuheluiden osalta.
Hyvää tekstiä, etenkin vuoropuheluiden osalta.
-
Skrixqueek
